SEITSEMÄS LUKU.
SUURET ALUKSET JA TAITEN NIILLÄ KULJETAAN.
Lapset juoksivat iloisina vanhempien edellä. Niin kauvan kun aurinko vielä paistoi, lentelivät perhoset liipottelevin siivin, eivätkä Frits ja Maria voineet tarpeekseen ihailla näitä eläimiä ja niiden koreita, kirjavia värejä. Mutta kun aurinko laski, olivat perhosetkin poissa; arvatenkin etsivät ne pieniä vuoteitansa kukista, puista tai ruohoista. Ainoastaan valkoiset päiväperhoset parveilivat vielä poppelien ympärillä ja leikkivät haukkaa ja kyyhkystä, aivan kuten Frits ja Maria aikaisemmin olivat tehneet kalastajamajan puutarhassa.
Turilaatkin elostuivat ja lensivät suristen puusta toiseen.
Ihmiset, jotka kaiken päivää olivat oleskelleet ulkona Jumalan vapaassa, ihanassa luonnossa, vaelsivat nyt takaisin kaupunkiin, omaan kotiinsa. Ainoastaan silloin tällöin kohtasi muutamia kulkijoita, jotka arvatenkin asuivat lähimmässä kylässä, ja joilla oli ollut joitakin asioita toimitettavana kaupungissa. Nämä vaeltajat tervehtivät ystävällisesti, kulkiessaan ohitse, ja kiiruhtivat eteenpäin pitkin askelin, arvatenkin ollen innokkaita hekin pääsemään kotiin.
Käveltyään hetkisen kohtasivat ystävämme miehen, joka veti vähäisiä rattaita. Rattailla oli kaikenlaisia talouskapineita, sänkyvaatteita, pannuja ja patoja, ja kaiken tämän keskellä, parin tyynyn välissä, istui pieni, korkeintaan kahden vuoden ikäinen tyttö. Rattaiden vieressä käveli nainen, joka kantoi aivan pientä lasta käsivarrellansa; naisen jäljestä tuli vielä kaksi lasta, poika ja tyttö, jotka hyvin saattoivat olla Fritsin ja Marian ikäisiä. Lapset olivat tosin siististi, mutta yksinkertaisesti puetut. He kulkivat käsi kädessä, mutta eivät leikkien ja vanhempien edellä, kuten Frits ja Maria, vaan niiden rattaiden perässä, joita isä veti, ja joilla heidän pieni sisarensa ajoi.
Molemmat lapset tervehtivät ohikulkiessaan ystävällisesti; ja kun Frits ja Maria pysähtyivät heitä katselemaan, pysähtyi mieskin rattainensa ja veti nenäliinan taskustaan, pyyhkiäkseen hikeä otsaltansa. Rattaat olivat kaiketi raskaat, ja miesparka oli ponnistanut voimiansa, niin että hänen oli tullut kuuma.
Fritsin ja Marian vanhemmatkin olivat tällä välin tulleet paikalle, toivottivat hyvää iltaa ja kysyivät, minne noin myöhään aijottiin mennä pienten lasten kanssa.
»Me olemme matkalla lähimpään kylään, jonne olemme arvelleet ehtivämme tänään», vastasi mies. »Kaupungin ravintoloissa on niin kallista; kylässä voimme saada yösijan paljon halvemmasta maksusta.»
»Te ette siis asu kylässä?» kysyi isä.
»Emme», vastasi mies, »meillä ei nykyään ole mitään asuntoa. Me tulemme kaukaa ja olemme menossa vielä kauvemmaksi. Me olemme matkalla Ameriikkaan.»
»Ameriikkaan!» huudahti äiti sääliväisestä; — »näin pienten lasten kanssako?»
»Niin, se on kyllä vaikeata», vastasi vaimo. »Mutta sen täytyy tapahtua, ja Jumala kyllä auttaa meitä.»
»Mutta miksi sitten ette ole mieluummin matkustaneet rautateitse?» kysyi isä. »Niin pitkälle kulkeminen on sentään kovin vaivaloista teidän vaimollenne ja lapsillenne.»
»Niin, sitä se kyllä on», vastasi mies; »mutta rautateitse matkustaminen tulee niin kalliiksi, ja sitäpaitsi olemme oikaisseet melkoisen matkan noiden vuorten ylitse. Vähäisen omaisuutemme tarvitsemme välttämättömästi,- voidaksemme ostaa itsellemme hiukan maata Ameriikassa. — Mutta tulee myöhä», lisäsi mies, »ja meidän täytyy toimia niin, että pian pääsemme katon alle, jotta lapset saavat levätä.»
Isä kopeloi taskustaan rahakukkaroa ja aikoi antaa miehelle hiukan apua, mistä tämä kuitenkin kieltäytyi.
»Paljon kiitoksia hyvyydestänne», sanoi hän, »mutta kerjätä emme tahdo. Ei meillä paljoa ole, mutta ahkeruudella ja säästäväisyydellä me kyllä tulemme toimeen.»
»Hyvä, ystäväni», sanoi isä ystävällisesti. »Mutta siinä tapauksessa minä annan sen teidän lapsillenne, jotta he Ameriikkaan saapuessansa voivat ostaa jotakin. Teette minulle suuren ilon, jos sallitte lasten Vastaanottaa minun pienen lahjani.»
Näin sanoen painoi isä kultarahan pikku tyttösen käteen ja sanoi:
»Ja nyt toivotan teille onnellista matkaa ja Jumalan siunausta kaukana vieraassa maassa.»
Mies tahtoi kiittää; mutta vanhemmat nyökkäsivät hyvin ystävällisesti jäähyväisiksi ja kulkivat sen jälkeen nopeasti eteenpäin kaupunkiin vievää tietä, Fritsin ja Marian seuraamina.
»Isä», sanoi Maria, sitten kun oli jonkun verran etäännytty rattaista, »aikooko mies kulkea meren yli pienillä vaunuillansa?»
»Ei, lapseni», vastasi isä, »meren yli ei voida matkustaa vaunuilla.
He kulkevat maitse ainoastaan lähimpään satamakaupunkiin; siellä
täytyy heidän astua suureen laivaan, joka sitten vie heidät meren yli
Ameriikkaan.»
»Mikä on satamakaupunki, isä?»
»Satamaksi», vastasi isä, »nimitetään meren rannalla olevaa paikkaa, tai joen suussa olevaa eli sitä paikkaa, missä joki juoksee eli laskee mereen, ja jossa suurilla laivoilla on turvallinen ankkuripaikka. Meren ranta eli, kuten sitä nimitetään, merenrannikko ei kaikkialta ole tasainen ja sileä; on olemassa paikkoja, missä maa ulkonee jonkun matkaa mereen, ja toisia, missä meri tunkeutuu syvälle maahan ja näyttää suurelta lammelta, josta pian pääsee maihin. Kun sellaisessa paikassa on niin syvä vesi, että suuri laiva voi siinä kulkea, nimitetään sitä satamaksi; ja jos sitten kaupunki rakennetaan läheisyyteen, nimitetään sitä satamakaupungiksi.
»Mutta nyt olemme jälleen kaupungissa; täällä ajetaan paljon vaunuilla, olkaa sen vuoksi varuillanne, lapset, ett’ei teidän ylitsenne ajeta. Juotuamme teetä tänä iltana, minä selitän kaikki, mitä haluatte tietää.»
Lapset voivat tuskin malttaa mielensä illalla; se, mitä se jo olivat kuulleet suurista laivoista ja meren yli matkustamisesta, oli saattanut heidät mitä suurimmassa määrin uteliaiksi. Samoin tahtoivat he kernaasti tietää, kuinka nuo ihmisraukat pienine lapsinensa voivat matkustaa niin kauvan laivalla, kunnes saapuvat Ameriikkaan; ihmettelivät, soutaako isä koko matkan ja istuuko hänen pieni poikansa perää pitämässä. Frits tiesi nyt omasta kokemuksestaan, ett’ei tämä ollut niinkään helppoa; ja se pieni poika, jonka oli määrä vanhempiensa kera matkustaa Ameriikkaan, ei ollut häntä vanhempi.
»No, poikani», sanoi isä, sitten kun vihdoinkin oli syöty illallista ja ruo'at oli korjattu pöydältä, »mitä muuta sinä nyt tahtoisit tietää ja toivoisit minun selittävän?»
»Isä on sanonut», vastasi Frits, »että meri on hirveän suuri, ja että Ameriikka on hyvin kaukana. Sanokaa, isä, täytyykö miehen yhtämittaa soutaa koko matkan? Missä nukkuvat lapset öisin, ja mitä silloin tehdään, kun sataa?»
»Rakas lapsi», vastasi isä, »et saa luulla, että laiva, jolla meren yli kuljetaan, on rakennettu samoin kuin se vene, jolla me tänään olimme soutelemassa. On olemassa laivoja, jotka ovat täydellisesti talojen suuruisia, ja joissa monet ihmiset voivat matkustaa samalla kertaa.»
»Talojen suuruisia!» huudahti Frits. »Ja katolla varustettujako, isä?»
»Niinpä kyllä, mutta ei tiilistä tehdyllä, Vaan puukatolla. Lujia lautoja sovitetaan taajaan yhteen, niin ettei vesi voi tunkeutua läpi; ja sellaista kattoa nimitetään kanneksi.»
»Mutta kuka jaksaa soutaa niin suurta laivaa?» kysyi Maria.
»Ei sitä soudetakaan», Vastasi isä; »se on tuuli, joka ajaa laivaa eteenpäin. Mutta tehdäksemme tämän havaannolliseksi, tahdomme pyytää äidiltä lainaksi vedellä täytetyn vadin, niin minä sillä aikaa laitan kuntoon suuren laivan.»
»Oi, kuinka hauskaa!» huudahti pikku Maria ja taputti käsiänsä. »Sitten me istuudumme siihen ja matkustamme kaikki tyynni Ameriikkaan.»
»Vatiinko tarkoitat?» kysyi Frits nauraen; — »niin, kylläpä silloin pääset kauvas!»
Äiti oli sillä välin kannattanut sisälle vadin, joka oli puoliksi täytetty vedellä. Vati asetettiin pöydälle; ja kaivatun laivan sijasta otti isä esille suuren saksanpähkinän puolikkaan, jonka asetti veteen.
»Mutta eihän tämä ole mikään suuri laiva, isä», sanoi Maria.
»Siinä kyllä olet oikeassa, lapseni», vastasi isä. »Ymmärtänet myöskin, ettei suurta laivaa voisi hevin asettaa tällaiseen vatiin. Laskin vain leikkiä, kun puhuin suuresta laivasta. Tämän saksanpähkinän avulla minä kuitenkin selitän teille, mitä tarkoitan.
»Katsokaahan, lapseni, pientä venettä eli alusta voidaan sangen hyvin ajaa eteenpäin airoilla, kuten itse olette tänään olleet tilaisuudessa näkemään. Mutta kun laiva on niin suuri, että se voi kantaa suuren lastin ja monta ihmistä, silloin ei sitä enään voida kuljettaa eteenpäin airoilla. Täytyi sen vuoksi keksiä toinen keino saadakseen sellaisen laivan nopeasti liikkumaan eteenpäin; ja samoin kuin annettiin veden kantaa laivaa, käytettiin ilmaa eli tuulta panemaan laivoja liikkeelle.
»Olette kaiketi huomanneet, lapseni, että jos kevyt esine ui vedenpinnalla ja tuuli puhaltaa joitakin taholta, niin ajautuu tämä esine vähitellen vastakkaiselle rannalle. Oletteko nähneet sen?»
»Olemme, isä», vastasi Frits. »Aivan koulun takana on hyvin pieni lammikko; siihen on meillä tapana heittää lastuja ja puunpalasia, ja sitten ajaa tuuli ne rannalle, niin että me voimme jälleen saada ne ylös.»
»Näetkös!» sanoi isä. »Mutta tämä liikunto tapahtuu vain hyvin hitaasti; ja heikon tuulen vallitessa kulkisi suuri laiva, jota ei muulla tavoin pantaisi liikkeelle, ainoastaan hyvin hitaasti eteenpäin, ja monta kertaa olisi se aivan liikkumatonna. Sen vuoksi tultiin ajatelleeksi koettaa keksiä jotakin, joka voisi siepata pienimmänkin tuulenpuuskan, jotta se painaisi ja ajaisi laivaa eteenpäin.
»Ja niin keksittiin purjeet, s.o. suuret pellavasta, puuvillasta tai muusta aineesta tehdyt kankaat, jotka jännitettiin vasten tuulta. Minä näytän teille, miten se tapahtui. Asetettiin ensiksi suuri tanko laivaan ja kiinnitettiin se hyvin, samalla tavoin kuin minä nyt kiinnitän tulitikun tähän saksanpähkinän kuoreen. Tähän tankoon kiinnitettiin sitten poikkipuita, niin että ne tulivat olemaan oikealla ja vasemmalla, hiukkasen yläpuolella itse laivaa. Näihin tankoihin ripustettiin tai sidottiin purje, samoin kuin minä nyt teen tällä neliskulmaisella paperilapulla. Puhalla nyt purjeeseen, Frits, niin saat nähdä, että alus liikkuu nopeasti eteenpäin.»
Frits veti suunsa ilmaa täyteen ja puhalsi purjetta kuvaavaan paperiin; mutta hän puhalsi niin kovasti, että saksanpähkinän kuori heti kaatui nurin.
»Häijy Frits!» valitti pikku Maria, »olethan puhaltanut meidän laivamme kumoon.»
»Rauhoitu, lapseni!» sanoi isä, nosti pähkinänkuoren taas ylös ja kaatoi veden pois. »Juuri näin kävisi laivan ulkona merellä, jos se joutuisi liian kovaan tuuleen. Mutta niinpä puhalsikin Frits minkä jaksoi. Meidän pienoinen laivamme on alaosastaan aivan liian kevyt, ja tanko eli, kuten sitä laivassa nimitetään, masto on sen vuoksi liian raskas. Veneemme siis keikahti kumoon.
»Tätä estääkseen asettavat laivurit aivan laivan pohjalle jotakin raskasta, s.o. painon, joka altapäin pitää vastaan, kun tuuli puhaltaa ylhäällä purjeissa. Tätä painoa nimitetään painolastiksi. Jokainen merille lähtevä laiva lastaa raskaimmat tavaransa pohjalle; jos se lähtee ilman lastia, niin täytyy sen aina ottaa painolastia, jott’ei sille ankaran tuulenpuuskan sattuessa tapahtuisi se onnettomuus, että se kaatuisi kumoon. Sen vuoksi, kun laivan sanotaan lähtevän painolastissa, niin tarkoitetaan, että se on tyhjä, ja että sillä vaan on tuo välttämätön paino pohjallansa, kiviä tai mitä tahansa, jonka on estettävä laivaa kaatumasta. Pankaammepa nyt hiukan painolastia omaankin alukseemme, niin saatte nähdä, että se sitten kulkee paljoa paremmin.»
Isä otti muutamia hauleja, pani ne pähkinänkuoreen ja antoi sitten Fritsin puhaltaa taas. Nytkin kallistui pähkinänkuori hiukan; mutta se ei kaatunut, vaan jatkoi ripeästi matkaansa vadin vastakkaiselle puolelle. Mutta siellä istui Maria, ja kun pienoinen alus tuli sinne, puhalsi hänkin ja ajoi sen takaisin Fritsin luo, mikä molemmista pienokaisista oli hyvin hauskaa.
»Näette siis, lapseni», sanoi isä, »että tällä tavoin voidaan laivaa ajaa eteenpäin tuulen avulla. Suuret laivat ovat sitäpaitsi hyvin nerokkaasti rakennetut, ja suurimmalta osalta on niissä kaksi sellaista tankoa eli mastoa, vieläpä usein kolmekin, ja monta purjetta kiinnitettynä niihin poikkipuilla. Näitä poikkitankoja nimitetään raakapuiksi. Jos olette olleet oikein tarkkaavaisia, niin olette kaiketi huomanneet, että pähkinänkuori kääntyy, kun puhallatte siihen. Siten kävisi suuren laivankin merellä, ellei olisi mitään, millä se saadaan kulkemaan suoraan eteenpäin. Keino, jota siihen käytetään, on peräsin eli ruori, joksi sitä isommissa laivoissa nimitetään, sellainen laitos, kuin tänään näitte veneessä, vaikka tietysti paljon suurempi. Kiinnittämällä purjeiden kulmat milloin toiselta, milloin toiselta puolelta, ja antamalla tuulen puhaltaa niihin, voidaan ruorin avulla saada laiva oikealle tai vasemmalle, toisin sanoen, kulkemaan siihen suuntaan kuin halutaan. Ainoastaan suoraan vastatuuleen ei voida kulkea. Mutta tämä on seikka, jotta ette vielä voi ymmärtää, vaikka kuinka selvästi sen selittäisin. Tällä haavaa lienee tarpeeksi tietää, että laivoja kuljettaa eteenpäin tuuli, ja että niitä ohjataan ruorin avulla.»
»Kuinka monta tuntia täytyy sellaisen laivan purjehtia, isä, saapuakseen Ameriikkaan?» kysyi Maria.
»Rakas lapsi», vastasi isä, »siihen tarvitaan niin monta tuntia, että niitä täytyy laskea viikoissa ja kuukausissa. Runsaan kuukauden tarvitsevat tuollaiset suuret laivat tavallisesti saapuakseen Ameriikkaan; mutta toisinaan sattuu myöskin, että se käy pikemmin. Tämä riippuu siitä, onko niillä hyvä, vaiko huono tuuli. Tiedäthän sinä, kuinka paljon on kuukausi.»
»Kyllä, isä. Kuukaudessa on alun viidettä viikkoa, ja viikossa on seitsemän päivää. Kuukaudessa on kolmekymmentä päivää.»
»Mutta mistä saadaan ruokaa laivoilla koko tuona pitkänä aikana, minkä matka kestää?» kysyi Frits. »Ja vettä sitten? Sillä onhan isä sanonut, että merivesi on suolaista, eikä kelpaa juotavaksi.»
»Niin, siten on laita», vastasi isä, »merivettä ei voi juoda. Niiden, jotka laivoilla lähtevät pitkille matkoille, täytyy sen vuoksi ottaa mukaansa elintarpeita ja vettä, niin että ne riittävät koko matkan. Tuollaisessa laivassa on sitäpaitsi vähäinen keittiö, missä keitetään ruokaa; ja öisin nukutaan kannen alla ja maataan siellä sekä lämpiminä että kuivina.»
»Niin, mutta öiksi pannaan kai laiva kiinni, eikö niin, isä?» kysyi
Frits.
»Tämä käypi kyllä päinsä joella, mistä helposti voidaan päästä maihin, mutta merellä se on mahdotonta. Sinun on muistettava, että meri on hyvin syvä. Suurimman puun latva jos nyt puita voisi kasvaa meressä ei lähimainkaan ulettuisi merenpinnan yläpuolelle. Sen vuoksi merellä purjehditaan yötä päivää.»
»Mutta koska sitten nukutaan?» kysyi Maria.
»Näetkös, lapseni», vastasi isä, »tuollaisissa suurissa laivoissa palvelee henkilöitä, joilla ei ole muuta tehtävää, kuin hoitaa purjeita ja johtaa alusta. Heitä nimitetään laivamiehiksi, ja sinä ymmärrät, että he saavat vuorotella keskenänsä. Toisin sanoen, kun jotkut heistä ovat väsyksissä, menevät he nukkumaan, ja sillä aikaa toiset saavat tehdä työtä; kun sitten nukkumaan menneet ovat ehtineet levätä tarpeeksi, menevät toiset vuorostansa makuulle.»
»Täytyykö tuon pienen pojankin, jonka näimme tänään, olla apuna?» kysyi
Frits.
»Ei, lapseni», vastasi isä, »ei hänen tarvitse. Eikä hän sitä voisikaan, koska hän ei ymmärrä laiva-asioita. Siitä luvasta, että lapsinensa saavat matkustaa tuollaisessa laivassa Ameriikkaan, täytyy vanhempien maksaa merimiehille, jotta he saavat jotakin, millä ravitsevat ja vaatettavat itseänsä. Tästä maksusta viedään heidät sitten minne haluavat.»
»Niin, mutta sanoihan isä», huomautti Frits, »että täytyy ottaa mukaansa merelle paljon ruokaa ja vettä. Mutta jos laivaan kaadetaan vettä, niin sehän uppoaa, ja ihmiset tulevat aivan läpimärjiksi. Katsokaa, isä! nyt töyttäsin tätä pähkinänkuorta, ja se upposi heti.»
»Niin, lapseni», vastasi isä, »olet oikeassa; jos alus kokonaan täytettäisiin vedellä, niin sekin uppoaisi. Mutta näetkös, poikani, ei oteta suurempaa lastia, kuin minkä laiva kykenee kantamaan.»
»Niin, mutta uppoaahan se, mikä on raskasta aina vedessä», arveli Frits uskovansa.
»Totta kyllä; mutta kun laiva on ontto, samoin kuin tämä pähkinänkuori, niin pysyy siinä myöskin paljon ilmaa, ja ilma, joka on paljon kevyempää kuin vesi, vaikuttaa jo sen, ett’ei alus voi upota. Mutta minä selitän tämän toisella tavalla. Anna minulle kuppi ja lusikka, Frits.»
Frits tuli pian takaisin, tuoden mitä oli pyydetty, jonka jälkeen isä sanoi:
»Katsokaa nyt. Tämä kuppi on tehty niin kutsutusta porsliinista, kovaksi poltetusta maa-ainejoukosta, joka on melkein yhtä raskasta kuin kivi. Jos asetan kupin laidalleen veteen — näin — niin uppoaa se heti ja menee pohjaan, syystä että se on niin paljon raskaampi, kuin itse vesi. Ottakaamme nyt kuppi jälleen ylös ja pankaamme se veteen sillä tavalla, että ilma pysyy siinä. Katsokaa, nyt ui kuppi kuin laiva ja melkein yhtä kevyesti kuin pähkinänkuori. Kaatakaamme nyt siihen pari lusikallista vettä. Kuppi tosin vajoaa silloin hiukan syvemmälle veteen, mutta ui kuitenkin edelleen. Pankaammepa nyt siihen muutamia noista suurista hauleista. — Nähkääs, vielä ei kuppi uppoa, se ui vielä. Nyt voinette ymmärtää, että laivaan, joka myöskin on ontto ja melkein yhtä suuri kuin talo, voidaan panna koko joukko kapineita, ilman että se uppoaa. Mutta jos koetettaisiin panna laivaan liian paljon ja liian raskaita esineitä, niin sekin uppoaisi. Ne, jotka lastuavat laivan, ovat hyvin selvillä siitä, ja sen vuoksi eivät he pane laivaan enempää, kuin minkä se jaksaa kantaa.
»Mutta nyt riittänee täksi päiväksi, lapseni. Ajatelkaa nyt tarkoin, mitä olen sanonut. Ilmoittakaa minulle, jos on jotakin, mitä ette ymmärrä, niin minä huomenna selitän sen lähemmin.»