KUUDES LUKU.
RETKEILY JOELLA JA LAMMELLA.
Seuraajana päivänä paistoi aurinko lämpimänä ja säteilevänä, ja lapset riemuitsivat ilosta, kun vanhemmat ikäpuoleen valmistausivat lähtemään ulos.
Frits ja Maria kiiruhtivat pukeutumaan ja juoksivat pian vanhempien edellä katua pitkin kohti lähintä kaupunginporttia.
Sinne ehdittyä jättivät vanhemmat valtamaantien ja kulkivat suoraan joelle, joka virtasi lähellä tuota pientä kaupunkia.
»Minä luulin, että me menisimme lammelle, isä», sanoi Frits, joka jo alkoi peljätä, että isä ehkä oli unhoittanut, mitä oli luvannut edellisenä päivänä. Mutta isä vastasi:
»Sinne menemmekin, rakas lapsi. Mutta lampi on hyvän matkan päässä täältä; ja kun varmaankin äidille ja pikku Marialle kävisi liian rasittavaksi kulkea tuo pitkä matka edestakaisin, niin luulen, että mieluummin laskemme jokea alas. Teidän on silloin paljoa helpompi kävellä takaisin, kun ette ole ennättäneet niin kovin väsyä.»
Lapset olivat tähän tyytyväiset. He eivät vielä milloinkaan olleet kulkeneet joella ja saattoivat töin tuskin malttaa mielensä, kunnes heidät oli sijoitettu veneeseen.
Oli kuljettavana ainoastaan lyhyt matka joelle ja pian tavattiin kalastaja, joka kuljetti pienen perheen erääseen lammen läheisyydessä olevaan paikkaan. Luonnollisesti oli isän maksaminen miehelle vaivanpalkkiota.
Joki ei ollut leveä, mutta jotensakin vuolas. Kun vesi ei ollut kovin syvää, tarvitsi kalastajan käyttää ainoastaan pitkää seivästä, jolla hän sauvoi venettä eteenpäin.
Kun oli hetkinen kuljettu tällä tavoin, pyysi isä kalastajaa pitämään venettä keskellä jokea ja antamaan sen seurata virranvuota, jonka jälkeen hän sanoi lapsille:
»Muistatteko vielä, mitä kerroin eilen, nimittäin ett’emme me täällä maan päällä voi huomata sen liikuntoa siksi, että kaikki, mitä näemme ympärillämme, liikkuu samalla kertaa, kun mekin?»
»Kyllä, isä», vastasi Frits, »sen muistan. Mutta täällähän me näemme varsin selvästi, että me liikumme, eikö totta, isä?»
»Aivan oikein», vastasi, isä »mutta tämä johtuu ainoastaan siitä, että molemmilla puolillamme olevat rannat eivät liiku samalla kertaa, kun me.»
»Minusta tuntuu aivan, että me pysymme paikoillamme», sanoi Maria, »ja että rannoilla olevat puut juoksevat takaperin. Kuinka kummallista, isä!»
»Niin, näetkös, lapseni», vastasi isä, »aivan samoin on meidän maamme laita: kun me itse liikumme, näyttää meistä siltä, kuin siirtyisi aurinko taivaankannella, koska se on ainoa meille näkyvä esine, joka ei liiku. Tiedämmehän, että puut noilla rannoilla ovat juurillaan kiinni maassa, eivätkä voi liikkua; sen vuoksi ne olemme me, jotka liikumme. Jotakin samantapaista voimme huomata kuustakin. Kun se illalla näyttäytyy taivaankannella ja myrskypilvet nopeasti kiitävät sen ohi, niin näyttää usein siltä, kuin pilvet pysyisivät paikoillaan ja kuu, joka kuitenkin liikkuu ainoastaan perin hitaasti, kiitäisi pilvien läpi huimaavaa vauhtia. — Mutta pitäkääpä nyt kädet silmien edessä tarkoin. — Kas noin. — Voitteko vieläkin nähdä jotakin?»
»Emme, isä», vastasivat molemmat lapset yhtaikaa.
»No, tunnetteko sitten, että me liikumme?»
»Emme; nyt olemme kokonaan liikkumatta», vakuutti Frits.
»Vai niin, vai olemme?» vastasi isä hymyillen. »Ota pois kätesi, niin saat nähdä, että me kuljemme nyt yhtä nopeasti kuin ennenkin.»
»Niin; mutta jos pidän kädet silmieni edessä, niin en tunne mitään», sanoi Frits.
»Se on juuri siksi, että sinä et näe mitään ulkopuolellasi olevia esineitä, joista voisit huomata, että me liikumme. Kun aurinko, jonka tiedämme pysyvän paikoillaan, näyttäytyy taivaankannella, voimme siitä nähdä, että me liikumme samalla kun maakin liikkuu. Mutta kun taivas on pilvien peitossa tai kun vallitsee sumu, niin ei meillä täällä maan päällä olekaan mitään ulkonaista esinettä, josta voimme nähdä, että me liikumme; ja meistä tuntuu silloin, kuin olisimme aivan paikoillamme.»
Kalastaja oli nyt uudelleen tarttunut sauvoimeen ja sauvoi venettä niin nopeasti eteenpäin, että vaahto pärskyi keulassa.
»Hei! kuinka se kulkee», riemuitsi Frits. »Jos joku tahtoisi rantaa pitkin seurata mukana, niin saisipa hän juosta kelpo tavalla. Kas, kuinka puut kiitävät meidän ohitsemme! Maria oli aivan oikeassa, näyttää tosiaankin siltä, kuin kiitäisivät ne ohitse. Ja katsokaa, kuinka vesi koskena kohisee ja kyntää oikeita vakoja! Oi, kuinka kaunista!»
»Näitä nimitetään hyöky-aalloiksi», selitti äiti hymyillen. »Täällä eivät aallot ole kovinkaan suuria; mutta jos joskus pääsisitte merelle, niin saisitte nähdä paljon suurempia aaltoja.»
»Onko äiti milloinkaan ollut merellä?» kysyi Maria.
»Olen, lapseni», vastasi äiti. »Sinun ollessasi vielä pieni pikkarainen, matkustimme me, isä ja minä, eräälle saarelle, jonka nimi on Helgolanti.»
»Missä Helgolanti on, isä?» kysyi Frits.
»Pohjanmeressä, poikani», vastasi isä.
»Matkustiko äiti silloinkin tällaisessa pienessä veneessä?» kysyi Maria.
»En, lapseni», vastasi äiti, »paljon suuremmassa veneessä. Mutta siitä saa isä kertoa myöhemmin. Nyt olemme kohta siinä paikassa, johon isä on luvannut meidät viedä. Näettekö pajupensaiden läpi tuota vaaleanpunaista kattoa? Se on niin kutsuttu kalastajamaja; se on aivan tuon suuren lammen rannalla, ja siellä me juomme kahvia ja syömme leivoksia.»
»Oi, kuinka hauskaa!» huudahti pikku Maria ja taputti käsiänsä. »Sitten saan Fritsin kanssa taas leikkiä rannalla ja etsiä raakkuja ja kukkia, ja sitten isä poimii muutamia noista kauniista- valkoisista ja keltaisista lumpeen kukista, jotka pistäytyvät näkyviin lammesta.»
Sillä aikaa kulki vene nopeasti eteenpäin jokea pitkin, ja pian oltiin maallenousupaikan luona, jonka jyrkästä rannasta johtivat ylös pienet, mukavat raput.
N.k. kalastajamaja oli huvittelupaikka, johon sen kaupungin asukkailla, missä Fritsin ja Marian vanhemmat asuivat, usein oli tapana lähteä kahvia juomaan ja soutelemaan lammelle. Talo oli muutaman sadan askeleen päässä joesta, josta lampikin sai vetensä.
Ennen kun mentiin sisälle, vei isä molemmat sisarukset paikalle, johon oli kaivettu kapea kaivanto, jonka kautta johdettiin osa joen vedestä lampeen. Lampi täyttyi tällä tavalla, ja se vesi, mikä ei mahtunut siihen, johdettiin pois toiselta puolen, aivan kuten isä jo oli kertonut heille.
Pienessä, hymyilevässä puutarhassa, joka oli rakennuksen edessä, istui jo useita vieraita pöydän ääressä, ja suuri joukko lapsia juoksenteli puutarhassa, leikkien haukkaa ja kyyhkystä. Frits tapasi heidän joukostaan muutamia koulutovereja, ja hän ja Maria pyysivät vanhemmilta luvan saada leikkiä heidän kanssansa.
Sen saivat he varsin kernaasti, ja lapset huvittelivat nyt parhaansa mukaan vähintäänkin tunnin ajan. Mutta luonnollisestikaan eivät he silti unhoittaneet kahvia ja leivoksia; — ja tässä kalastajamajassa olikin oikein oivallisia leivoksia tarjona.
Vanhemmat olivat tällä välin tulleet katsomaan lapsia, miten he leikkivät, kunnes nämä vihdoin lakkasivat siitä ja rupesivat poimimaan raakkuja ja kukkia. Muutamat tytöistä osasivat sitoa seppeleitä kukista; pojat juoksivat tai hyppäsivät kilpaa, ja ken parhaiten juoksi tai hyppäsi, sai seppeleen palkinnoksi.
Frits saattoi juosta hyvin nopeasti ja oli myös saanut erittäin kauniin seppeleen, josta hän oli varsin ylpeä. Olihan hän kunniallisesti ansainnut sen, ja kaikki, minkä itse ansaitsemme, lahjoittaa meille paljon suurempaa tyydytystä kuin se, minkä saamme lahjaksi.
Useat perheet olivat tällä aikaa vuokranneet veneitä ja liikuskelivat nyt lammella. Kun Fritsin ja Marian isä tiesi, että hän sillä valmistaisi heille suuren ilon, otti hänkin veneen.
Siitä syntyi sanomaton riemu, kun Frits ja Maria nyt saivat astua veneeseen ja lähteä itse poimimaan noita kauniita keltaisia ja valkoisia lumpeita. Pian oli heillä suuri vihko näitä kukkia. Mutta heidän täytyi olla sangen varuillaan, kun he poimivat niitä; sillä lumpeet olivat hyvin lujasti kiinni pitkissä, sitkeissä varsissa, ja Frits oli kerran putoamaisillaan laidan yli veteen. Maria silloin kovasti peljästyi; ja joka kerta, kun Frits sitten kumartui laidan yli tavoittaakseen kukkaa, piti hän häntä lujasti kiinni takinliepeestä.
Kun oli poimittu kukkia tarpeeksi, tahtoi Frits koettaa soutaa venettä. Soutaja suostui tähän mielellään; mutta Frits ei ensi kokeessa onnistunut. Siitä, joka istui katselemassa, näytti soutaminen helpolta asialta; eikä soutajakaan näyttänyt tuntevan itseään vähintäkään rasittuneeksi soutamisesta. Mutta kun Fritsin itsensä piti koettaa, ei se tahtonut onnistua.
Siten on monen asian laita tässä maailmassa; ne näyttävät niin yksinkertaisilta, mutta kuitenkin vaativat ne jonkinlaista taitavuutta tai ainakin jonkun verran harjoitusta, sanalla sanoen, tarpeellista kätevyyttä. Jos kerran sitä on saavutettu, niin työ kyllä menestyy; mutta sen vuoksi on itse tartuttava kiinni, muuten ei opita koskaan.
Niin tässäkin. Frits oli niin kauvan katsellut, että hän lopuksi uskoi osaavansa asian ilman muuta. Mutta kun hän tarttui airoon, ei siitä tahtonutkaan tulla niin mitään; ja vasta kun kalastaja muutamia kertoja oli hänelle perusteellisesti näyttänyt, miten se oli tehtävä, ja hän itse koettanut useampia kertoja, käsitti hän asian ja huomasi nyt, ett’ei kaikki ole niin helppoa, kuin miltä näyttää.
»Nyt ymmärrät kyllä», sanoi isä, »kuinka menetellään, kun venettä kuljetetaan eteenpäin airon avulla. Se tapahtuu samalla tavalla, kuin milloin uidaan, vaikka silloin ne ovat käsivarret ja jalat, jotka toimivat airoina. Kun soudat ja kuljetat airoa lappeellaan veden läpi, niin painaa se vettä vastaan ja työntää kelluvaa venettä eteenpäin. Mutta jos sitävastoin viet airon terävällä syrjällään veden läpi, menee se sen läpi liian helposti, voidakseen ajaa venettä eteenpäin. Se ei näet kohtaa vastusta, eikä sen vuoksi voikaan käyttää voimaansa. Airon lapa sitävastoin koskettaa paljon enemmän veteen samalta kertaa, eikä siis voi yhtä helposti halkoa sitä ja ajaa sen kautta venettä eteenpäin. Mutta tule nyt tänne, niin näytän sinulle, kuinka veneessä pidetään peräät.»
»Pidetään perää, isä — mitä se on?» kysyi Frits.
»Perän pitäminen veneessä on», vastasi isä, »kun sille annetaan määrätty suunta. Se voi tosin näin pienessä veneessä, kuin tämä on, tapahtua airoillakin; mutta se käy paljoa helpommin pienen, tähän perään kiinnitetyn liikkuvan laudan avulta, jota nimitetään peräsimeksi eli ruoriksi. Tämän taidon ovat ihmiset oppineet tutkimalla kaloja, jotka kaikki hyvältä Luojalta ovat saaneet leveän pyrstönsä sellaiseksi peräsimeksi. Sitä mukaa kun ne kääntävät tätä peräsintä oikealle tai vasemmalle, saa niiden ruumis sen suunnan, johon ne haluavat liikkua.
»Katsohan, poikani, jos nyt painan tätä pientä peräsintä vasemmalle, s.o. ohjaustankoa oikealle, niin täytyyhän veden puristua sitä vastaan, eikö niin? Vesi siis pysähtyy ja työntää sitä osaa veneestä, missä peräsin on, jonkun verran taaksepäin eli oikealle. Mutta kun veneen takaosa poikkeaa oikealle, niin täytyy etuosan mennä vasemmalle. Jos sitävastoin painaa peräsintä oikealle, s.t.s. ohjaustankoa vasemmalle, niin puristuu vesi oikeata kylkeä vastaan ja painaa perää vasemmalle, siis täytyy keulan mennä oikealle. Siis, toistaakseni asian, jos painan peräsintä vasemmalle, niin kääntyy myöskin veneen keula vasemmalle; jos painan sitä oikealle, niin menee keula eli kokka, joksi sitä myös nimitetään, samoin oikealle. Jos sitävastoin pidän peräsimen vallan suorassa, niin että vesi aivan tyynesti ja hiljaa voi virrata ohi sekä oikealta että vasemmalta, ei peräsimellä luonnollisesti ole mitään vaikutusta, ja vene kulkee silloin suoraan eteenpäin.
»Sen vuoksi onkin vene, kuten tämä, rakennettu melkein kalan muotoiseksi, pitkäksi ja edestä suipoksi, että se helpommin voi halkoa vettä. Molemmilla puolilla olevat airot vastaavat kalan eviä, peräsin sen pyrstöä.
»Mutta nyt, lapset, luulen olevan ajan ajatella kotimatkaa», sanoi äiti. »Aurinko on jo jotensakin alhaalla, ja meillä on pitkä matka kuljettavanamme.»
Lapset olisivat kyllä mielellään tahtoneet soudella lammella vielä hetkisen, ja etenkin oli Fritsin vaikea jättää peräsintä, jonka isä oli hänelle antanut. Mutta vanhemmat tietävät aina, mikä on parasta heidän lapsilleen; ja yhtä paljon kuin Fritsin ja Marian vanhemmat olivat päivällä nähneet vaivaa valmistaakseen lapsilleen huvitusta, yhtä paljon huolehtivat he nyt siitä, ett’eivät pienokaiset joutuisi alttiiksi kostealle yö-ilmalle ja sen kautta tulisi sairaiksi.
Isä antoi sen vuoksi Fritsin ohjata maihin. Frits koetti pitää venettä määrätyssä suunnassa; mutta se ei tahtonut hänelle onnistua. Milloin ohjasi hän liiaksi oikealle, milloin liiaksi vasemmalle, niin että isän lopuksi täytyi häntä auttaa.
Vihdoinkin oltiin maallenousupaikan luona. Isä maksoi kalastajalle hänen vaivoistaan ja veneestä, ja sitten kulki tuo pieni perhe valtamaantietä pitkin hitaasti takaisin kaupunkiin.