Orleans'in neitsyt: Romantillinen murhenäytelmä

by Friedrich Schiller

KOLMAS NÄYTÖS.

Kuninkaan hovileiri Chalons'issa Marnen varrella.

Ensimmäinen Kohtaus.

DUNOIS ja La HIKE.

Dunois.
Me ystävät ja sotaveljet oltiin,
Me yhtä asiata puolustettiin
Ja kuolemahan rinnatuksin käytiin.
Tää liitto, kohtaloissa koeteltu,
Nyt naisen tähden älköön rikkuko!

La Hire.
Oi prinssi!

Dunois.
Ihmeneittä rakastatte,
Ja hyvin tiedän, mik' on päätöksenne.
Luo kuninkaan on teidän mieli mennä
Ja neitokaista hältä lahjaks' pyytää —
Hän urhoudeltanne palkkiota
Ei kieltää voi. Vaan tietäkäät, ett' ennen-
Kuin toisen kainalossa Johannan
Ma nään —

La Hire.
Oi, kuulkaat, prinssi!

Dunois.
Hänen luokseen
Ei silmän äkki hehku mua temmaa.
Tää mieli voittamaton naisehen
Ei koskaan taipununna, ennenkuin
Tuon taivahisen näin, joss Herran tahto
Soi Franskan auttajaks' ja mulle vaimoks',
Ja sinä hetkenä ma valan vannoin,
Ett' morsianna hänen kotihin
Ma veisin. Sillä väkevälle kelpaa
Vaan väkevä, ja leimusydän tää
Ei tyydy, ellei liity rintaan, joka
Sen voiman ymmärtää ja kestää jaksaa.

La Hire.
Kuin voisin, prinssi, urhokunniaanne
Mun vähät ansioni verrata!
Miss' kreivi Dunois käy kilpasille,
Ei tanterelle jäädä tohdi kenkään.
Vaan halpa paimentyttö puolisoksi
Ei teille käy. Se veri kuninkainen,
Jon suonissanne tiette juoksevan,
Niin alhakaista yhdistystä hylkää.

Dunois.
Hän luonnon suuren lempilapsi on,
Kuin mie, ja mulle yhden vertainen.
Hän kättä ruhtinaista halventaisi,
Hän, jok' on enkeleitten morsian,
Hän joka päänsä sulkee loistohon,
Maa-ilman kruunuloita kirkkahampaan,
Hän joka kaikki, mit' on suurta, korkeaa,
Niin piennä jalkojensa alla näkee?
Sill' ruhtinasten kaikki istuimet
Jos päällistyksiin, tähtiin asti, koottais,
Ei sinne ennättäis, miss' yllä maan
Hän seisoo majesteetissaan.

La Hire.
No, kuninkaamme päättäköön.

Dunois.
Ei itse
Hän päättäköön. Hän Franskan vapautti
Ja sydämeltään vapaa olkoon itse.

La Hire.
Kas, tuoll' on kuningas!

Toinen Kohtaus.

EDELLISET. KAARLO. AGNES SOREL. Du CHATEL ja CHATILLON.

Kaarlo (Chatillonille).
Hän tulee? Kuninkaaks', te mainitsette,
Mua tunnustaa ja kunnioittaa tahtoo.

Chatillon.
Tääll' kuninkaallisessa kaupungissaan,
Chalons'issa, mun herrani Burgund
Sun jalkais juureen lankee. — Minun käski
Hän kuninkaana sua tervehtää.
Hän mua seuraa, itse kohta saapuu.

Sorel.
Oi, auringota kaunokaista päivän,
Jok' auvon tuo ja suosion ja rauhan.

Chatillon.
Hän kahden sadan huovin kanssa tulee
Ja jalkais juureen tahtoo langeta;
Vaan hänpä oottaa, ettet tuota salli,
Ett' orpanana häntä syleilet.

Kaarlo.
Mun sydämeni häntä kohden hehkuu.

Chatillon.
On pyyntö herttuan, ett' riidastanne
Ens' kohtelussa hiiskumallakaan
Ei mainittaisi.

Kaarlo.
Lethe-virta nielköön,
Mit' ollut on. Me riemupäiviä,
Nyt alkavia, katselemme vaan.

Chatillon.
Ne jotka Burgundia puolustit,
Ne kaikki suostumukseen pääsköhöt.

Kaarlo.
Niin valtakuntani ma suurennaan.

Chatillon.
Ja Isabella kuninkaatar rauhaan
On suljettava myös, jos siihen suostuu.

Kaarlo.
Hän mua vastustaa, ma häntä en.
On riita loppunut, kun hän sen päättää.

Chatillon.
Kaks' toista ritaria sanas taatkoon.

Kaarlo.
Se pyhä on.

Chatillon.
Ja arkkipiispa sun
Ja hänen kesken, rauhan vahvistukseks'
Ja sinetiksi, rippileivän jaatkoon.

Kaarlo.
Niin taivaan autuus mulle suotakoon,
Kuin sydän käden-antoani seuraa.
No, mitä muuta vaatii herttua?

Chatillon (silmäillen Du Chatelia).
Tääll' yhden nään, jon läsnä-olo voisi
Ens' tervehdystä myrkyttää.

(Du Chatel lähtee ääneti).

Kaarlo.
Niin, lähde,
Du Chatel! Kunnes herttua sun kasvos
Voi kärsiä, sa piiloksissa ollos!
(Seuraa häntä silmillänsä, kiiruhtaa sitte
hänen perässänsä ja syleilee häntä).
Oi Ystäväni! Enemmän kuin sen
Mun eestäni sa tehdä tahtoisit!

(Du Chatel menee).

Chatillon.
Muut pykälät tää kirja mainitsee.

Kaarlo (Arkkipiispalle).
Tää toimeen pankaat! Kaikki vahvistamme.
Me ystävästä emme hintaa kiellä.
Te Dunois, nyt sadan ritarin
Kanss' hertuata vastaan lähtekäät.
Puunlehvät käissä sotajoukot kaikki,
Ne veljiänsä vastaan astukaat.
Kaikk' kansa juhlavaattehisin käyköön,
Ja kaikki kellot ilmaiskoon, ett' Franska
Burgundin kanssa liittyy uudestaan.
(Hovipalvelia tulee. Torvien ääntä kuuluu).
Kah! Mitä tietää torventoitotus?

Hovipalvelia.
Burgundin herttua käy kaupunkiin.

(Menee).

Dunois (menee La Hiren ja Chatillonin kanssa).
Pois, häntä vastaan!

Kaarlo (Sorelille).
Sa itket, Agnes! Tuskin itsekään
Tän hetken ankaruutta kestää jaksan
Kuin monta miestä kuolo korjas, ennen-
Kuin rauhallisna yhteen tulla voimme!
Vaan myrskyn raivo taukoo, synkehimmän
Yön jälkeen päivä koittaa, ja kun hetki
On tullut, heelmät myöhät kypsyvät.

Arkkipiispa (ikkunassa).
Hän ahdingossa viipyy. Ratsahilta
Hän nostetaan ja hänen jalkojansa
Ja liepeitänsä kansa suutelee.

Kaarlo.
Tää oiva kansa on, niin lemmessään
Kuin vihassansa kiivas. — Kuinka pian
Se unhottaa, ett' vanhemmat ja lapset
Tää herttua on heiltä surmannut:
On tuokiossa elin-aika pitkä!
Oi malta, Sorel! Riemus innokas
Voi häntä pistää myöskin; häntä täällä
Ei loukata, ei huolestuttaa saa.

Kolmas Kohtaus.

BURGUNDIN HERTTUA. DUNOIS. La HIRE. CHATILLON ja KAKSI MUUTA RITARIA herttuan seurueesta. Herttua seisahtaa ovelle, kuningas rientää häntä vastaan, Burgund astuu kohta likemmäksi ja hankkii kumartua toiselle polvellensa, mutta kuningas ottaa hänen syliinsä.

Kaarlo.
Te meitä heijahdatte — Teitä vastaan
Me panna hankittiin — Vaan ripeät
On hevosenne.

Burgund.
Velvollisuuteeni
Ne mua toivat.
(Syleilee Sorelia ja suutelee hänen otsaansa).
Sallikaattc, serkku!
Tää oikeus on Arras'in haltialla,
Ja nainen kaunis tottumusta vanha
Ei kieltää saisi.

Kaarlo.
Kartanonne, kuuluu
On lemmen valkama ja kauppapaikka,
Miss' kauneutta kaikenlaista viihtyy.

Burgund.
Me kauppakansaa oomme, kuninkaani!
Mit' oivallista kaikkialla kasvaa,
Se Brüggen kaupungissa näytteheksi
Ja nautteheksi pannaan; eellä kaiken
On naisten kauneus tok' meille kallis.

Sorel.
On naisten lempi kallihimpi vielä;
Vaan myytävillä sit' ei nähdä missään.

Kaarlo.
Te epämainehessa ootte, serkku,
Ett' naisten suurin lahja teill' ei kelpaa.

Burgund.
Se synti mulle maksaa. Onni teidän!
On sydän teille varhain neuvonut,
Mit' olo hurja mulle vihdoin viimein!
(Havaitsee Arkkipiispan ja kurottaa hänelle kättä).
Oi arvon herra, siunausta teiltä!
Te hurskauden tiellä aina löytään:
Ken teitä etsii, oikeassa käyköön.

Arkkipiispa.
Jos koska mestarini mua kutsuis,
Oon kylliks saanut, ilomielin lähden,
Kun silmilläin tän riemupäivän näin.

Burgund (Sorelille).
Te juvelinne hukkasitte, kuuluu,
Ett' asehiksi mua vastahan
Ne ta'ottais? Kuin? Ootteko niin uljas?
Ja täyttä tottako mua vainositte?
Vaan loppunut on taistelumme nyt:
Kaikk' kadonneet nyt ilmi käyvät taas.
On juvelinne myöskin löytyneet;
Ne mulle turmioksi määrättiin,
Vaan rauhan merkkinä ne teille tarjoon.

(Ottaa seuralaisen kädestä juvelilippaan ja kurottaa
sen hänelle avoinna. Agnes Sorel katselee kuningasta
hämmästyneenä).

Kaarlo.
Se lahja ottaos, se kallis pantti
On lemmen suloisen ja sovun kauniin.

Burgund (pistäen komean ruusun hänen hiuksiinsa).
Miks' Franskan kruunu tää ei olla saa?
Ma yhtä mieluisalla sydämellä
Tän kassapäänne sillä kaunistaisin.
(Tarttuu hartaasti hänen käteensä).
Ja — minuun luottakaat, jos ystävää
Te joskus tarvitsette!

(Agnes Sorel purskahtaa itkuun ja astuu syrjemmäksi,
kuningaskin taistelee liikutustansa hillitäksensä, kaikki
läsnä-olevaiset luovat heltyneellä mielellä silmänsä
molempiin ruhtinaisin).

Burgund (katselee kaikkia miehestä mieheen ja lankee kuninkaan syliin).
Kuninkaani!

(Ne kolme burgundilaista ritaria rientävät samalla Dunois'in,
La Hiren ja Arkkipiispan luo ja sepäilevät heitä. Molemmat
ruhtinaat ovat hetken aikaa äänetöinnä toinen toisensa sylissä).

Ja teitä vainosin! Ja teidän heitin!

Kaarlo.
Oi hiljaa! Malttakaat!

Burgund.
Tuon Brittiläisen
Ma kruunautin! Häntä tottelin!
Ja teitä, haltiaani, surmaan syöksin!

Kaarlo.
Ei siitä! Kaikk' on anteeks' suotu. Kaikki
Tää ainokainen hetki pyyhkii pois.
Se sattumaa, se onnen juonta ol!

Burgund (tarttuu hänen käteensä).
Ma kaikki korvaan! Mua uskokaat!
Kaikk' kärsimykset teille palkitaan,
Te valtakunnan kaiken saatte jälleen —
Maakylää pientä ei se vaille jää!

Kaarlo.
Me yhtynynnä ollaan. Vihollista
En pelkää.

Burgund.
Uskokaat, ett' ilomielin
En kiistaan käynyt. Oi, jos tietäisitte —
Miks' ette häntä luokseni te panneet?
(Osottaen Sorelia).
En hänen itkuaan ois kestää voinut,
— Nyt hornan valta meitä toisistamme
Ei riistä, rinta rintahan kun liittyi!
Nyt paikkani ma löysin oikean:
Tän syömen luona harhatieni loppuu.

Arkkipiispa (astuu heidän väliinsä).
Te yhtynynnä ootte. Franska nousee
Kuin Feniks-lintu nuorra tuhastaan,
Ja loiston aika vastahamme koittaa.
Maan haavat käyvät kiinni, kaupungit
Ja kylät raastetut, ne raunioistaan
Niin uljahana taasen nousevat,
Ja ruoho uusi tantereita verhoo —
Vaan taistelunne uhrit, kuolon vieraat,
Ei nouse; kyyneltulva tuottamanne
On vuotanut ja vuotaneeksi jää;
On polvi kasvavainen kukkiva,
Vaan mennyt surman saalihina ol',
Ja lasten onni isiä ei nosta.
Se heelmänä on veljesriidastanne!
Siit' oppikaatte! Sodan jumalaa
Te kammokaat, kun miekan paljastatte.
On helppo suurten vaino nostattaa,
Vaan nöyränä, kuin haukka ilman teiltä
Taas miehen käille laskee, ihmis-ääntä
Tuo raivojumala ei kuulla tahdo.
Ei vasta päin, kuin äsken, taivahista
Käy avuntuoja oikeahan aikaan.

Burgund.
Oi Sire! On rinnallanne enkeli
— Miss' on hän? Miks' en häntä täällä nää?

Kaarlo.
Miss', missä on Johanna? Miksi puuttuu
Hän tänä suurra juhlahetkenä,
Jonk' itse meille tuotti?

Arkkipiispa.
Neitsyt pyhä
Ei joutohovin laimeutta kestä,
Ja ellei taivon käsky häntä vaadi
Maa-ilman markkinoille, kainostellen
Hän kansan turhaa silmäilystä karttaa!
Hän Herran kanssa haastaa luultavasti,
Kun Franskan eestä ei hän työtä tee:
Sen tähden häntä seuraa siunaus.

Neljäs Kohtaus.

EDELLISET. JOHANNA, (neitsyt tulee haarniska päällä. Mutta
ilman kyperää, pää seppeleellä kaunistettuna).

Kaarlo.
Johanna, pappeuden koristeissa
Käyt liittoa, jon laadit, vihkimään.

Burgund.
Kuin kauhea ol' neitsyt tappelussa,
Ja kuinka rauha häntä kirkastaa!
— Johanna, oonko tahtos tehnyt? Ootkos
Nyt tyytyväinen? Suosiotas saanko?

Johanna.
Sull' itselles teit parhaan palveluksen,
Nyt siunatussa loistehessa hohdat,
Sie, joka veripunaisessa välkkehessä,
Kuin kammo kuuhut, taivahalla riipuit.
(Katsellen ympärillensä).
On monta kunnon ritaria täällä,
Ja kaikki silmät riemun tulta välkkyy,
Vaan yhden huoleisen ma tiedän tok'.
Jon riemun riehuessa piillä täytyy.

Burgund.
Ja kenpä velkoa niin suurta tuntee,
Ett' suosioomme turvata ei tohdi.

Johanna.
Hän tulla saako? Lausu, että saa!
Tee täydeks' ansios. Se sopimus
On tyhjä, jok' ei syöntä muuta varsin
Yks' vihan eine, riemun maljaan jäänyt,
Voi siunauksen juoman myrkyttää.
— Ei loukkausta moista, jota Burgund
Tän ilopäivänä ei unhottaisi.

Burgund.
Sun ymmärrän!

Johanna.
Ja tahdot anteeks antaa?
Sa tahdot, herttua? — Du Chatel, tullos!
(Avaa oven ja johdattaa Du Chatelin sisälle;
tämä jää etäälle seisomaan).
On vihamiehillensä herttua
Nyt leppynyt ja sulle myös.

(Du Chatel astuu muutaman askelen eteenpäin
ja etsii herttuan silmistä vastausta).

Burgund.
Oi, miksi
Mun luulet? Tietkös, mitä multa vaadit?

Johanna.
On hellän herran portit aina auki,
Hän vieraitaan ei torjuu; vapaana,
Kuin taivon kansi maata ympäröitsee,
Niin armo ystävän ja vihamiehen
Myös sulkekohon; päivä sätehillään
Kaikk' avaruuden ääret valaisee,
Ja kastettansa taivas tasaisesti
Suo tantereille; mit' on oivallista
Ja taivahista saatua, se kaikki
On yhtehistä myös ja ehdotointa;
Ja laskoksissa vaan on synkeys.

Burgund.
Hän minun tehdä voi, min tahtoo vaan:
Häll' sydämeni on kuin meden vaha.
— Du Chatel, tulkaat! Teille anteeks' annan
Sa isä, ällös suuttuko, jos kättä,
Sua surmannutta, lempeästi painan.
Te tuonen henget, mulle anteeks suokaa
Ett' koston lupausta hirveää
En täytä. Siellä kuolon iki-yössä
Ei sydän liiku, ikikestävää
Ja seisovaista kaikki on — vaan toisin
On täällä päivän valkeassa laita.
Tääll' ihminen, tuo herkkätuntoinen,
On hetken valtiaisen helppo saalis.

Kaarlo (Johannalle).
Mit' enkö, neitsyt, sulle velkaa oo!
Kuin ihanasti lupaukses täytit!
Kuin nopeasti kohtaloni muutit!
Mull' ystäväni voitit, vihamieheni
Löit maahan, kaupunkini vieraan ikeen
Alt' autit pois. — Sa yksin teit sen kaiken.
Oi, lausu, kuinka sulle kostaa voin!

Johanna.
Oo laupiainen onnen päivinä
Kuin vaurionkin — loiston kukkuloilla
Äl' unhota, mit' ystäväinen maksaa:
Sen alhaisuudessas sa tuta sait.
Äl' armoa ja oikeutta kiellä
Ees halvimmaltakaan: sill' paimenen
Sun auttajaksi Herra tuotti — Franskan
Maan kaiken koota saat, saat kanta-isäks'
Ja pääksi suurten ruhtinasten tulla;
Sun oksas kirkkahammin loistavat,
Kuin valta-istuimellas ennen olleet.
Sun sukus kukostaa, niinkauvan kuin
Se kansan lemmen säilymähän saa.
Se ylpeyden kautta lankee vaan,
Ja hökkeleistä, joista avuntuoja
Nyt sulle lähti, salaisesti kasvaa
Syyn-alaisille jälkeisilles turma.

Burgund.
Oi neitsyt, hengen ilmestystä täynnä!
Jos silmäs vastaisiin voi tunkea,
Mull' su'ustain nyt lausu myös. Niin suureks',
Kuin alku ennustaa, se leviääkö?

Johanna.
Sa ylhäiseks', valt'istuimehen asti,
Teet istuimes ja vielä ylemmäksi
Sun mieles pyrkii; rakennuksen uljaan
Se pilviin nostattaa. — Vaan käsi taivaan
Sen kasvamista estää äkkiä.
Sun huonees ei sen vuoksi sorru toki!
Se neitsyessä loistokkaana jatkuu,
Ja valtikkaita, kansankaitsioita,
Sen helmasesta kukkimahan käy.
Kaks' suurta valtakuntaa heillä on,
Maa-ilma tuttu heitä tottelee,
Ja uusi myös, jon Herran käsi vielä
Tois puolla merten käymätöinten kätkee.

Kaarlo.
Oi, lausu, jos sen näet, yhdistääkö
Tää ystävyyden liitto, jonka nyt.
Me uudistimme, jälkeisemme myös?

Johanna (hetken vaiti oltuansa).
Te kuninkaat ja herrat! Vainoa
Te kammokaat! Karttakaatte riitaa,
Kun luolassaan se nukkuu, nostamasta:
Se myöhän jällen talttuu! Lapsia
Se siittää, rautahisen sukukunnan,
Ja liekki liekin voimaa kartuttaa.
— Se kylliks! Nykyisyttä riemuitkaat,
Ja vastaisuus mun peittää antakaat.

Sorel.
Sa, neitsyt pyhä, sydämeni tutkit,
Sa tiedät, loistoako etsin turhaa:
Oi, anna lempivastausta mullekin.

Johanna.
Maa-ilman suuret vaiheet näen vaan;
Sun kohtalos sa sydämessäs kannat!

Dunois.
Vaan minkä kohtalon sa itse saat,
Sa neitsyt jalo, jota taivas suosii?
Sull' hurskahalle, puhtahalle varmaan
Maa-ilman suurin onni kukkii.

Johanna.
Onni
On kaikkivallan kainalossa tuolla.

Kaarlo.
Sun onnes kuninkaasi huolla olkoon!
Sun nimes Franskan maassa loistavaksi
Ma tehdä tahdon; su'ut myöhäisimmät
Sua autuaaksi kiittävät — ja kohta
Sen täyttän. Polvilles laske!
(Vetää miekan ja koskee häntä sillä).
Nouse
Nyt aatelisna! Syntys halpuudesta
Ma, kuninkaas, sun nostan — Haudassaan
Sun esivanhempas ma aateloitsen —
Sa liljan vaakunassas kantaa saat,
Sa ylhäisinten vertaiseksi käyt,
Ja veri Valois'in, tää kuninkainen,
Sun vertas korkeampi olkoon vaan!
Sun kättäs suuren suuret pyytäköön;
Ma itse puolisolle ylevälle
Sun naittaa tahdon.

Dunois (astuu esiin).
Sydämeni hänen
On alhaisuudessansa valinnut:
Tää uusi loisto, häntä ympäröivä,
Ei hänen arvoansa nosta eikä
Mun lempeäni myös. Täss' kuninkaani
Ja pyhän arkkipiispan eessä hälle
Ma ruhtinaista kättä julki tarjoon,
Jos moista ansainneeks' hän minun katsoo.

Kaarlo.
Oi neitsyt kaikkivoipa, ihmeinä
Sa kartutat! Nyt uskon, ettei mikään
Sull' mahdotointa oo. Tän rinnan uljaan
Sa voitit, joka lemmen valtaa aina
On pilkannut.

La Hire (astun esiin).
Jos Johannan ma tunnen,
On sydän nöyrä paras lahja hällä.
Hän suurten suosimusta ansaitsee,
Vaan heihin ei hän toivoansa nosta.
Hän korkeutta joutavaa ei pyydä;
Hän kunnon miehen rakkauteen tyytyy
Ja kohtalohon hiljaisehen, jonka
Ma kättä kaupaten nyt hälle tarjoon.

Kaarlo.
Sa myös, La Hire! Kaks kelpo kosiaa
Yht' urhokkaat ja kuulut. — Tahdotkos
Sa, joka vainojaani suositit
Ja maani yhdistit, mult' ystäväni
Nyt erotta? Yks hänen saada voi,
Ja kumpikin sen palkan ansaitsee.
No, Agnes sydämes nyt päättäköön.

Sorel (astuu lähemmäksi).
Ma jalon neidon näen hämillään,
Ja kainouden hehku posket punaa.
Häll' aikaa suotakoon, ett' sydäntään
Hän kuulla saisi, ystävähän luottaa
Ja rinnastansa murtaa salpaus.
On hetki tullut, jolloin sisarena
Tät' ankarata urhoneittä miekin
Voin luotua ja helmaa uskollista
Häll' kaupata. — Kuin naiset naisellista
Me ensin punnitkaamme. Päätöstämme
Niin kauvan oottakaatte.

Kaarlo (aikoo lähteä).
Olkoon niin.

Johanna.
Ei, Sire! Mun poskiani kainous
Ei punannut. Tän jalon rouvan kanssa
En haastaa saata, mitä miesten eessä
Ma häpeäisin. Kunniaksi mulle
On näitten urhoritarien pyyntö;
Vaan lammaslaumastain en luopunut
Maa-ilman turhan korkeuden tähden
Ja vihkiseppelettä hartoen
En vaski hankkinahan sulkeunna.
On mulla toinen toimi tykkänään
Sen neitsyt puhdas yksin täyttää taidaa.
Ma korkehimman käskyläinen olen
Ja miehen puolisoks' en tulla voi.

Arkkipiispa.
Miespuolle rakkahalle kumppaniksi
On nainen syntynyt — jos luontoa
Hän tottelee, hän taivon mieltä parhain
Myös noudattaa! Jos Herran käskyä
Sa tehdä taisit, tappotanterella
Kun sinun huusi, asees luotas laske
Ja hempeämpään sukukuntaan käänny,
Jon kieltännynnä oot, ja jot' ei pantu
Oo miekan tuhotöitä laatimaan.

Johanna.
En tiedä, arvon herra, vielä virkkaa,
Min henki mulle työksi antanee;
Vaan ajan tultua, sen ääni kaikuu,
Ja tuota kuulen. Työni täyttämään
Se mua vaatii nyt. Mun herrani
Ei otsallansa kanna kruunua
Ja voitelusta kiirehensä puuttuu,
Ei kuninkaaksi häntä puhutella.

Kaarlo.
Me Rheims'ihin par' aikaa matkustamme.

Johanna.
Ei viivytystä, sillä kaikkialla
On vainojia tietäs sulkemassa.
Vaan halki kaikkien sun saatan tok?

Dunois.
Vaan kaikki kun on päätetyksi saatu,
Ja Rheims'ihin me voitollisna tullaan,
Oi, sallitkos mun silloin, neitsyt pyhä —

Johanna.
Jos voiton seppelellä taivas suo
Mun tästä kuolon taistelusta päästä,
On työni loppu — paimenella ei
Oo tointa muuta kuninkaansa luona.

Kaarlo (tarttuen hänen käteensä).
Sun hengen ääni hurmaa nyt, ja vaiti
On kiihtyneessä sydämessäs lempi:
Vaan aina ei se vaiti oo, se usko!
Taas miekka talttuu, voitto rauhan tuo:
Kas, silloin riemu kaikki rinnat täyttää,
Ja tunnot lempeämmät sydämissä,
Nyt elpyneissä, vallan saavat taas —
Ne sunkin sydämessäs vallan saavat,
Ja kaipauksen kyyneleitä itket,
Niinkuin et koskaan ennen — sydämes,
Jon taivas täyttää nyt, päin ystävää
Maan päällä kääntyy miellä rakkahalla —
Sa tuhansia onnistuttaa sait
Ja päätät yhtä onnistuttamalla!

Johanna.
Dauphin, oi ootkos taivon ilmestykseen
Jo suuttunut, kun Herran astian
Sa särkeä, tän neidon puhtahan
Maan rikkasihin tempauttaa tahdot?
Te sokeat! Te heikko-uskoiset!
Te taivon kirkkautta nähdä saatte,
Se ihmehiä teille ilmaisee,
Ja mie en teistä oo kuin nainen vaan.
Oi, voiko nainen vaskivaattehissa
Miestappeluhun ryhtyä? Voi minua,
Jos Herran kostomiekkaa käissä
Ma kantaisin ja sydämessä toki
Miespuolen rakkautta kätkisin!
Mun syntymättäkin ois huokeampi!
Ei siitä sanaakaan, se muistakaat,
Jos mua ette raivouttaa tahdo!
Jo miesten silmäkin, kun mua pyytää,
Mull' kauhistukseks' on ja saastutukseks'.

Kaarlo.
Ei, laatkaat! Hän ei taivu!

Johanna.
Käsky anna
Ett' sotatorvi taasen kaikukoon!
Tää hiljaisuus mua ahdistaa ja painaa!
Se uupumasta nostaa jällehen,
Se työhöni mull' uudet voimat lainaa,
Mua sallimaani kohden temmaten.

Viides Kohtaus.

ERÄS RITARI (pikaisesti).

Kaarlo.
Mik onpi?

Ritari.
Marnen yli vainolainen
On kulkenut ja hyökkäystä hankkii.

Johanna (innoksissa).
No eija! Siteistään nyt sielu pääsee.
Aseisin! Ma joukot järjestän.

(Kiiruhtaa pois).

Kaarlo.
La Hire,
Sa häntä seuraa — Rheims'in eessä vielä
Me kruunustamme kiistaella saadaan!

Dunois.
Se urhoutta ei. Se epätoivon
On viime hurja puuha vaan.

Kaarlo.
Burgund,
En teitä kiihota. Nyt päivä on
Niin monta turman päivää palkita.

Burgund.
En moitteen syytä anna.

Kaarlo.
Edellänne
Ma itse kuljen tiellä kunnian,
Ja kruunun saantikaupunkimme eessä
Ma kruunun voitan. — Agnes, ritaris
Jäähyväiset sull' lausuu!

Agnes (syleilee häntä).
En itke enkä sinun tähtes pelkää,
Ma uskon vaakuudella tähtiin katson.
Niin monta armotyötä taivas ei
Meill' tehnyt ois, jos meiltä vaatis verta.
Ma Rheims'in kartanoissa herroain
Saan helmaella voitollisna kerta.

(Torvet raikkuvat rohkeaa toitotusta, joka näyttämöä muutettaessa vaihtuu hurjaksi sotamelskeeksi; soittokunta alkaa näyttämön avoinna ollen soittaa, ja sotatorvien ääni kuuluu näyttämön takaakin).

(Näyttämö muuttuu aukeaksi maisemaksi, jota puut ympäröitsevät. Soiton kestäessä nähdään sotamiesten kiiruhtavan teaterin ylitse peräpuolelle näyttämöä).

Kuudes Kohtaus.

TALBOT nojaten FASTOLFIIN, SOTAMIESTEN seurassa.
Kohta sen jälkeen LIONEL.

Talbot.
Tänn' puitten alle mua saattakaat,
Ja tappeluhun jällen kääntäkäät:
Ma apumiestä kuollaksein en kaipaa.

Fastolf.
Oi onnetointa, surkeata päivää!
(Lionel astuu esiin).
Oi mitä nähdä saatte, Lionel!
Tääll' päällikkömme kuolinhaavaa potee.

Lionel.
Sen Herra estäköön! Oi nouskaat, Lordi!
Ei aikaa uuvuksissa maata nyt.
Pois kuolo kiistäkäät ja tahdollanne,
Niin mahtavalla, luonto karkaiskaat.

Talbot.
Ei turhaa! Koston päivä tullut on,
Jok' istuimemme Franskan maalla murtaa.
Ma tappelussa hurjimmassa tyhjään
Kaikk' kaikki koetin, ja täällä nyt
Ma nuolen iskemänä loijun, enkä
Voi nousta milloinkaan. — Rheims kadotettu
On, Parisia auttakaatte siis!

Lionel.
Dauphinin kanssa on se liittoon käynyt;
Sen tiedon lentoviesti tuotti äsken.

Talbot (temmaa kääreen auki).
Niin vuotakaatte virrat purpuraiset,
Tää päivä kirkas mua inhottaa.

Lionel.
En jäädä ehdi. — Fastolf, päällikkömme
Te suojaan saattakaatte: kauvan aikaa
Me tällä paikkaa emme kestää voi.
Pois kaikkialta meikäläiset karkaa,
Ja hillitöinnä neitsyt rynnistää —

Talbot.
Sa, vimma vallitset, mun kuolla täytyy;
Ei typeryyttä voita jumalatkaan!
Sa, järki, taivahisen päästä saatu,
Maa-ilman viisas luoja, tähtien
Tien johtaja, oi, missä valtas on,
Jos typeryyden raivohevon häntään
Niin takerruit, ett', turhaan huutaen,
Tuon hurjapäisen kanssa hornan suuhun
Sun, silmät auki, syöstä täytyy vaan!
Se kurjan kurja on, jok' ylhäisen
Ja suuren eestä miellä viisahalla
Saa elämänsä altiiks! Houkkiolle
Maa-ilma kuuluu. —

Lionel.
Monta hetkeä
Ei elämänne kestä. — Jumalaanne
Jo aatelkaat!

Talbot.
Jos meidät urhona
Ois urhot voittaneet, vois lohdutukseks'
Meill' olla sallimus, jok' ensinkään
Ei pyöreänsä kierämästä lakkaa —
Vaan ilki-juonen tähden uupua!
Tää vieras elämämme eikö voinut
Ois julkisemmin päättyä.

Lionel (kurottaa hänelle kättä).
Mylord!
Jää hyvästi! Kun tappelusta päästään,
Teill' kyynelvelkaa maksan, elävänä
Jos silloin oon. Vaan sallimus nyt kutsuu,
Jok' oikeutta tappotanterella
Viel' istuu arpojansa puistaen.
Tois' puolla haudan kohtelemme. Lyhyt
On pitkän ystävyyden suhteen ero.

(Menee).

Talbot.
On kohta loppu, maalle ikuiselle
Ma tomurahdut annan, jotka tuskan
Ja riemun vuoks' ma ruumihiksi sain —
Ja mahtavasta Talbotista, joka
Maa-ilman mainehellaan täytti, muuta
Ei jää kuin kouran täysi multaa. — Niin
Käy ihmisen — ja voitto ainoa,
Jon elon taistelusta saavutamme,
On varma tieto mailman tyhjyydestä
Ja harras kammo niihin kaikkihin,
Mit' arvokasta oil ja suurta meistä.

Seitsemäs Kohtaus.

KAARLO. BURGUND. DUNOIS. Du CHATEL ja SOTAMIEHIÄ tulee esiin.

Burgund.
Me vallin saimme.

Dunois.
Päivä meidän on.

Kaarlo (havaiten Talbotin).
Kah, kenpä tuossa vastenmielisesti
Jäähyväisiä auringolle heittää?
Se hankinnaltaan halpa mies ei oo.
Hänt' auttakaat, jos apu häll' on hyödyks'.

(Sotamiehiä kuninkaan seurueesta tulee lisää).

Fastolf.
Pois! Kunniata kuollehelle, jota
Te elämässä aina kavahditte!

Burgund.
Oi, mitä näänkään! Talbot verissänsä!

(Menee häntä kohden. Talbot tuijottaa häntä ja kuolee).

Fastolf.
Pois, Burgund! Urhon viime silmäystä
Ei haahmo petturin saa myrkyttää!

Dunois.
Oi Talbot julma! Voittaa mahdotoin!
Kah, mahdatkos niin ahtahasen paikkaan,
Ja Franskan laaja maa sun roima-mieltäs
Ei voinut tyydyttää. — Nyt vasta, Sire,
Ma kuninkaaksi teitä tervehdän:
Niin kauvan otsallanne kruunu horjui,
Kuin tuossa ruumihissa henki liikkui.

Kaarlo (kuollutta äänetöinnä katseltuansa).
On ylhäisempi hänen voittanut,
Me emme! Franskan tanterella nukkuu
Hän niinkuin urho kilvellänsä, jota
Ei jättää tahtois. Pois hän kantakaat!
(Sotamiehet nostavat ruumiin maasta ja kantavat sen pois).
Häll' rauha olkoon! Oivan muistomerkin
Hän saakoon! Franskan sydämessä, jossa
Hän urhotyönsä päätti, hänen luunsa
Myös kätkyköön! Niin kauvas miekallaan
Ei kenkään tunkenut. Se paikka, missä
Hän löytään, hautakirjoituksen antaa.

Fastolf (antaen miekkansa pois).
Sun vankis, herra, oon.

Kaarlo (antaa miekan hänelle takaisin).
Ei tunnon työtä
Ei sota julma estä, vapaana
Te haltianne hautaan saattakaat.
Du Chatel — Agnes pelkää, tuskastaan
Hän päästäkäät ja tieto viekäät, että
Me eletään ja voiton saimme; Rheims'iin
Hän loistehella saattakaat!

(Du Chatel menee).

Kahdeksas Kohtaus.

EDELLISET. La HIRE.

Dunois.
La Hire,
Miss' neitsyt on?

La Hire.
Kuin? Tuota kysyn teiltä.
Hän teidän rinnallanne taisteli.

Dunois.
Ma teidän luulin häntä suojaavan,
Kun kuningasta riensin auttamaan.

Burgund.
Ma vihollisten ahdingossa äsken
Näin valkolipun vielä liehuvan.

Dunois.
Voi meitä! Missä on hän? Turmaa pelkään!
Oi tulkaat, tulkaat häntä auttamaan. —
On into hänen liian kauvas vienyt.
Hän saarroksissa yksin taistelee.
Ja ylivoiman eessä uupuu vihdoin.

Kaarlo,
Hänt' auttamaan!

La Hire.
Ma käyn.

Burgund.
Me kaikki käydään!

(Rientävät pois).

Autio seutu, toinen osa sotatannerta. Rheims'in tornit näkyvät etäältä auringon valaistuksessa.

Yhdeksäs Kohtaus.

RITARI ihan mustissa tamineissa, silmikko silmäin edessä.
JOHANNA ajaa häntä takaa, karkottaen hänen etupuolelle
näyttämöä, johon hän seisahtaa neitsyttä odottamaan.

Johanna.
Nyt, ilkipintainen, sun juones huomaan!
Mun valhekarkailulla tappelusta
Oot houkutellut, monta Brittiläistä
Sen kautta kuolemasta auttain. Vaan
Nyt turmio sun itses sauttaa.

Musta Ritari.
Miksi
Mua tavotat ja kintereissäni
Niin hurjapäänä kuljet. Minun ei
Oo määrä sinun miekkas kautta kuolla.

Johanna.
Sua sydämeni pohjukasta kammon,
Kuin yötä, jonka muodon lainasit.
Sua maalimasta pyyhkimähän pois
Mua vihan kiihko vaatii ankarasti.
Ken ootkaan? Silmäs näytä. — Talbot'in
Jos tappelussa kaatuvan ma nähnyt
En ois, sun Talbot'iks' ma luulisin.

Musta Ritari.
No, etkös ennushengen ääntä kuule?

Johanna.
Se rinnan pohjukasta julki huutaa,
Ett' eessäni on turmio.

Musta Ritari.
Johanna
D'arc! Rheims'in porttiloille tunkenut
Oot voiton lentimillä. Kunniaas
Jo tyydy. Laske onni, joka sua
Kuin orja palvellut on, ennen kuin
Se suutuksissa karkaa: vakavuutta
Se kammoo, isäntänsä pettää aina.

Johanna.
Miks' kesken kulkuani käsketkään
Mun seisahtaa ja työni heittää. Sen
Ma täytän, lupaukseni ma suorin.

Musta Ritari.
Sua vastustaa ei auta. Taistelussa
Jok' ainoassa voitat. — Taisteluun
Äl' lähde toki. Varotusta kuule!

Johanna.
Ma luotani en miekkaa laske ennen
Kuin korskan Englannin ma lannistan.

Musta Ritari.
Kas, tuolla nousee tornin korkehin
Rheims, matkas määrä — hiippakirkkojen
Näät välkkyvän: sinn' loistehella riennät,
Sun kuninkaasi kruunaat, lupaukses
Sa suoritat. — Vaan käännä takaisin!
Äl' lähde sinne! Varotusta kuule!

Johanna.
Ken oot sa valhekieli liukas, joka
Mua säikyttää ja huumauttaa pyydät?
Kuin rohkenitkaan väärää ennustusta
Mull' viekkahasti lausua!
(Musta ritari koettaa paeta, mutta neitsyt astuu hänen tiellensä).
Ei, vastaa
Mull' puolestas, tai kuole tuohon paikkaan.

(Hankkii sivaltaa häntä miekalla).

Musta Ritari (koskee häntä kädellänsä, neitsyt jää järkähtämättä seisomaan).

Tapa mitä kuolon on!

(Pimeyttä. Salamaa ja jyristystä. Ritari katoo).

Johanna.
Tuo eläväinen ei. Se valhe-haamu
Ol' tuonelasta, henki ilkeä,
Jok' allikosta tulta suitsuvasta
Nous' säikäystä mulle tuomaan. Keitä
Ma Herran miekan kanssa pelkäisin?
Ma voitollisna tieni käydä tahdon,
Ja vaikka horna itse ahdistaisi,
Se rohkeuttani ei lannistaisi!

(Hankkii mennä).

Kymmenes Kohtaus.

LIONEL. JOHANNA.

Lionel.
Käy taisteluhun hylky. — Molemmat
Me elävänä emme täältä lähde.
Sa uljahimmat meistä lyönyt oot;
On Talbot jalo suuren elämänsä
Mun helmahani heittänyt. — Sen sulle
Ma kostan taikka kuolen itse. Mutta
Ett' tietäisit, jos elän taikka kuolen,
Ken kunniaa sull' tuo — Oon Lionel
Englantilaisten viime päällysmies,
Ja voittamatta miekkani on vielä.
(Hyökkää häntä vastaan; hetken taisteltua
neitsyt lyö miekan hänen kädestänsä).
Oi, onnen juonta!

(Ottelee neitsyen kanssa).

Johanna (tarttuu takaa päin hänen kyperätöyhtöönsä ja temmaa kyperän hänen päästänsä, niin että kasvot paljastuvat ja sivaltaa samassa oikealla kädellänsä miekan häntä tappaaksensa).

Kärsi mitä etseit!
Mun kauttani sun pyhä neitsyt uhraa!

(Katsoo häntä silmiin; tulee hänen silmäyksestänsä liikutetuksi,
jää järkähtämättä seisomaan ja antaa sitte käden hiljaa vaipua).

Lionel.
Miks' emmit? Miksis kättäs viivytät?
Vie henki myös, kuin kunniankin veit;
Sun käissäs oon, en säästämystä pyydä!
(Neitsyt viittaa häntä pakenemaan).
Ma karkuun lähtisinkö? Hengestäin
Sua kiittäisinkö? Ennen kuolen!

Johanna (silmät toisaalle käännettynä).
En muistaa tahdo ollenkaan, ett' henkes
Mun vallassain on ollut.

Lionel.
Sua kammon, lahjaas kammon. Säästämystä
En pyydä — Tapa vihamiehes, joka
Sua tappaa tahtois.

Johanna.
Tapa minä!
— Ja karkaa!

Lionel.
Mit' on tää?

Johanna (kätkee silmänsä).
Voi minua!

Lionel (astun häntä lähemmäksi).
Englantilaiset kaikki tappelussa
Sun tiedän tappavan — Miks' minua
Vaan säästät?

Johanna (nostaa äkkiä miekan häntä vastaan, mutta laskee, häntä silmiin katsottuansa, sen kiiruusti alas).

Pyhä neitsyt!

Lionel.
Miksi häntä
Sa mainitset? Hän sinua ei tunne;
Sa häntä et.

Johanna (tuimimmassa tuskassa).
Oi, mitä tehnyt oonkaan!
Ma lupaukseni oon rikkonut!

(Vääntää toivotoinna käsiänsä).

Lionel (katselee häntä säälien ja astuu lähemmäksi).
Oi tyttö raukka! Sua surkutan.
Mua liikutat; mull' yksin jaloutta
Oot osottanna; vihani ma tunnen
Jo lauhtuvan, ja heltyä mun täytyy!
Ken ootkaan? Mistäs tulet?

Johanna.
Joudu! Karkaa!

Lionel.
Sun nuoruuttas, sun kauneuttas säälin!
Sun silmäs sydämeeni tunkevat.
Sua auttaa tahtoisin — Vaan lausu, kuinka?
Käy, kauheasta yhtyydestä luovu —
Nuo sota-aseet heitä!

Johanna.
Kelvotoin
Oon niitä kantamaan.

Lionel.
Ne heitä, joutuin,
Ja mua seuraa!

Johanna (kauhistuksella).
Sua seuraisin!

Lionel.
Voit autetuksi tulla. Mua seuraa!
Sua auttaa tahdon, älä viivy vaan.
Sun tähtes huolen tunnen haikean
Ja halun oudon sua auttamaan —

(Tarttuu hänen käsivarteensa).

Johanna.
Burgund! He kaikki! Mua etsivät!
Jos sinun huomaavat —

Lionel.
Sua suojaan.

Johanna.
Jos heidän kauttaan kaadut, kuolen miekin!

Lionel.
Sull' kallis oonko?

Johanna.
Taivaan pyhät!

Lionel.
Näänkö
Sun vastapäin! Oi, kohdataanko vielä?

Johanna.
Ei milloinkaan!

Lionel.
Tuo miekka pantiks', että
Sun vielä nään.

(Temmaa häneltä miekan).

Johanna.
Oi, hurja, rohkenetkos?

Lionel.
Ma heitä väistän nyt, sun vielä nään.

(Menee).

Yhdestoista Kohtaus.

DUNOIS ja La HIRE. JOHANNA.

La Hire.
Hän hengiss' on.

Dunois.
Johanna, älä pelkää!
Sun luonas ystäväs on voitollisna.

La Hire.
Tuoll' eikö juokse Lionel?

Dunois.
No juoskoon!
Johanna, oikeus on voiton saanut.
Rheims porttilonsa avaa, riemastellen
Kaikk' kansa kuningasta vastaan käy.

La Hire.
Mi neitsyen? Hän vaalenee? Hän vaipuu?

(Johanna horjuit ja on kaatumallansa).

Dunois.
Hän haavotettu on — Pois pantsari —
Se kyynär'varsi on — ei haava suuri.

La Hire.
Oi, hänen vuotaa veri!

Johanna.
Henkeni
Sen kanssa juoskoon pois!

(Makaa hermotoinna La Hiren sylissä).