TOINEN NÄYTÖS.
Maisema vuorten lomassa.
Ensimmäinen Kohtaus.
TALBOT ja LIONEL, englantilaisia sotapäälliköitä.
FILIP, BURGUNDIN HERTTUA. RITARIT FASTOLF ja
CHATILLON sotamiesten ja lippujen kanssa.
Talbot.
Tääll' vuorten keskustassa viipykäämme
Ja leiri luja laatikaamme, josko
Nuo karkujoukot koota voitaisiin,
Jotk' ensi kauhu, sinne tänne temmas.
No, vahdit vahvat siis, ja kukkuloille,
Jos mihinkään; Yö meitä kyllä turvaa,
Ja jollei siipiä oo vainojilla,
En hyökkäystä pelkääkään. Vaan huolta
Tok' tarvitaan, sill' vainolainen meillä
On rohkea, ja lyötynä me ollaan.
(Ritari Fastolf menee sotamiesten kanssa).
Lionel.
Me lyötynä! Pois huuliltanne tuo!
En aatellakaan voi, ett' franskalainen
Englantilaisen selän nähnyt on.
— Oi Orleans! Sie mainehemme hauta!
Sun tantereilles kunniamme jäi.
Oi pilkan päivää! Kenpä vastapäin
Sit' uskoinkaan! Poitiers'in, Crecy'n
Ja Azincourt'in luona voittaneet
Naispuolen kautta pakosalle syöstyt!
Burgund.
Sa lohdukkeena tok', ett' ihmiset
Ei meitä voittaneet, vaan itse piru.
Talbot.
Niin hulluutemme piru — Säikyttääkö
Se rahvan peikko teitäkin, Burgund?
Ei pelkuruutta taika-usko peitä —
Pois teidän puolla ensin pötkittiin.
Burgund.
Ei seissyt yksikään. Kaikk', kaikki karkas.
Talbot.
Ei Herra! Teidän puolla alku tehtiin.
Te leirihimme syöksähditte huutain:
Nyt horna riivaa, piru Franskaa puoltaa!
Ja niinpä kaikki muutkin häiritsitte.
Lionel.
Se totta. Teidän puoli ensin väistyi.
Burgund.
Se ensi hyökkäyksen kestää sai.
Talbot.
Niin, tyttö leirin heikon kohdan tunsi!
Hän tiesi missä pelkoa hän kohtais.
Burgund.
Burgundin päähän kaikki pannaan siis?
Lionel.
Me Brittiläiset emme yksin suinkaan
Orleans'ia ois tuhlanneet!
Burgund.
Orleans'ia te ette nähneet oisi!
Ken teille tänne raivas tietä, kenpä
Teill' uskollista kättä tarjoa, maalle
Kun ventovierahana käkesitte?
Ken Henrikkinne kruunas Parisissa
Ja hälle Franskalaisten mielet voitti?
Tää vahva käsi ellei teitä maahan
Ois saattanut, te ette savua
Ois Franshan lietosista nähdä saaneet.
Lionel.
Jos suuret sanat auttais, yksinpäin
Te Franskan voittaneet jo olisitte.
Burgund.
Te pahaksutte, että Orleans
On teiltä hukkunut ja sappeanne
Mull' ajelette. Miksi hukkunut
Se meiltä on pait ahnuutenne tähden?
Se mulle ol' jo antauntua,
Te itse, kaihelmanne siitä esti.
Lionel.
Sit' emme teitä varten saartaneetkaan.
Burgund.
Kuin teidän ois, jos pois ma luopuisin?
Lionel.
Ei huonommin kuin Azincourtin luona,
Miss' Franskan maan ja teidän lannistimme.
Burgund.
Ol' ystävyyteni tok' teille tarpein,
Ja kallihisti vallanhoitaja sen osti.
Talbot.
Niin kallihisti sotamaineellamme
Sen Orleans'in eessä maksaa saimme.
Burgund.
Vait' oitis! Katumusta karttakaa!
Kuin? Hyljäsinkö herran laillisen
Ja pettäjäksi inhotuksi käännyin,
Ett' vierahalta moista kuulisin?
Miks' täällä viivyn, Franskaa vastustain;
Jos kiittämättömiä palvelen,
On vanha kuuinkaani suotuisampi.
Talbot.
Dauphin kanssa kauppaa hieroksitte,
Se tuttu on; vaan kavaluutta vastaan,
Me neuvot löydetään.
Burgund.
Haa, hornan pätsi!
Niin mua kohdellaanko? — Chatillon!
Pois väestömme säälikäätte: kotiin
Me mennään.
(Chatillon lähtee).
Lionel.
Onnellista matkaa! Niin
Ei Brittiläisten maine loistanut,
Kuin koska, kelpo miekkahansa luottain,
Hän auttajatta työnsä täytti. Kukin
Nyt taistelunsa yksin taistelkoon;
Se totta: Englannin ja Franskan veri
Ei kunnon lailla koskaan yhdy.
Toinen Kohtaus.
EDELLISET. KUNINKAAT ja ISABELLA, hovipalvelia muassaan.
Isabella.
Mitä
Mun kuulla täytyy? Malttakaatte, herrat!
Mik' aivonhäiritsiä kiertotähti
On aistit terveet teiltä riivannut?
Yks'mielisyys kun yksin auttaa voi,
Te riidoin erkanette keskenänne
Ja toinen toisianne turmelette.
— Tuo äkki käsky, jalo herttua,
Taas purkakaatte. Talbot mainio,
Te suuttunutta taasen suositelkaat!
Te, Lionel, nää henget ylpeät
Mua auttakaatte rauhaan kääntämään.
Lionel.
En, rouva, mie. On minun kaikki yhtä.
Ma aattelen: jotk' yhtenä ei viihdy,
Ne toisistansa irrallensa käykööt.
Isabella.
Kuin? Vaikuttaako hornan ilvejuoni,
Mi tappelussa meille turmaa tuotti,
Nyt täällä myöskin, mielet muuttaen?
Ken riidan alkoi? Lausukaat! — Mylord!
(Talbotille),
Niin hyötyänne unhotitteko,
Ett' kunnon liittolaisen loukkasitte?
Mit' ilman häntä voitte? Kuninkaanne
Hän istuimelle nosti, ja hän itse
Sen kannattaa ja mieltä myöden kaataa;
Hän joukoillansa teitä vahvistaa
Ja nimellään. Jos kaikki asukkaansa
Englanti tänne tois, tää valtakunta
Ei, koossa ollen lankeis sittekään;
Ei, Franska yksin Franskan voittaa taitaa!
Talbot.
Me kunnon ystävälle arvo suodaan,
Vaan vilpillistä vastustamme syyllä.
Burgund.
Ken kiittämättömyyttä harjottaa.
Se valheen merkin kantaa otsassaan.
Isabella.
Kuin, herttua? Niin, niinkö häpeän
Ja kunnian te hylkäsitte, että
Sen kätehen, jok' isän teiltä murhas,
Te teidän laskisitte? Niinkö hurja
Nyt ootte, että kunnon suostumusta
Dauphinin kanssa aattelette, jonka
Te turman partahalle itse veitte?
Niin täperälle hänen saitteko,
Ett' itse työnne purkaisitte taas?
Tääll' ystävänne! Menestystä teille
Englannin yhtyydessä löytyy vaan.
Burgund.
Dauphin kanssa suosioon en pyydä;
Vaan hylkimistä korskan Englannin
Ja röyhkeyttä kärsiä en voi.
Isabella.
Oi tulkaat! Hälle anteeks' antakaat!
On huoli raskas päälliköllä aina,
Ja nurjamieliseksi turma saattaa.
Oi tulkaat! Syleilkäätte! Sallikaat
Tuo säre uutena mun parantaa.
Talbot.
Burgund, mit' aattelette! Sydän jalo
On valmis järjen alle taipumaan,
Sen viisahasti kuninkaatar lausui;
Tää käden-anto haavan lääkitköön,
Jon kieleni on vahingosta lyönyt.
Burgund.
Hän järki sanan lausui, vihani
Ma välttämättömyyden tähden uhraan.
Isabella.
No niin! Tää uusi liitto suudelmalla
Nyt päättäkäät, ja äkkilausehenne
Sitt' taivon tuulet vieköön!
(Burgund ja Talbot syleilevät).
Lionel (katsellen heitä, itsekseen).
Onnea
Vaan liittohon, jon Raiviotar laatii!
Isabella.
Yks' tappelu on meiltä hukkaan mennyt.
Ol' onni vastollisna, vaan sen vuoks'
Ei sortua nyt auta. Taivaan suojaa
Dauphin ei toivokaan, ja pirun juonta
Hän avuksensa huutaa; mutta turhaan
Hän surman saalihiksi antauu,
Ja horna itse hänt' ei auttaa voi.
On uljas neito vihollisten eessä;
Mie teitä tahdon johdattaa ja neinnä
Ja profetissana teill' olla vasta.
Lionel.
Pois Parisihin, rouva! Kelpo miekoin
Me voittaa tahdotaan, ei naisten kautta.
Talbot.
Pois, poijes! Tänne tultuanne kaikki
Käy taaksepäin ja siunausta puuttuu.
Burgund.
Pois! Hyötyä ei tästä täällä synny:
On soturille teistä loukkausta.
Isabella (katselee keitä miehestä mieheen hämmästyneenä).
Burgund, te myöskin! Kiittämättömäin
Lord — kurjain kanssa mua vastustatte.
Burgund.
Pois! Soturilta puuttuu rohkeutta,
Kun teidän eestä toimivansa luulee.
Isabella.
Ma teitä tuskin rauhaan saattaa taisin,
Kun mua vastaan liittohon jo käytte.
Talbot.
Pois täältä, rouva! Perkelettäkään
Me emme pelkää, kun vaan teistä päästään.
Isabella.
Ma harras liittolainen olen teille,
Ja teidän asianne munkin on.
Talbot.
Vaan teidän ei tok' meidän. Kunnon työtä
Me täällä toimimassa ollahan.
Burgund.
Ma isän hurmemurhaa kostan: mua
Se puhdistaa.
Talbot.
Vaan tottakin, se mitä
Te Dauphinille teette, kelvotointa
On Jumalan ja ihmistenkin eessä.
Isabella.
Häll kirousta polveen kymmenenteen!
Hän äidin päätä ilkastellut on.
Burgund.
Hän puolison ja isän eestä kosti.
Isabella.
Hän tapojani mestaroita pyysi!
Lionel.
Se säädytöintä pojan tehdä ol'.
Isabella.
Maanpakolaisuuteen hän minun syöksi.
Talbot.
Niin, kansan julki ääntä kuullaksensa.
Isabella.
Mull' kirousta, jos häll' anteeks' annan.
Ja ennenkuin hän isän valtakunnan
Saa —
Talbot.
Ennen äidin kunnian te myytte.
Isabella.
Te heikot sielut ette tiedä,
Mit' ärtyneenä äidin sydän voi.
Me suosiaani suosin, vainojaani
Me vainon, ja sen katkerammin juuri,
Jos poikani se on, jon itse siitin.
Joll' hengen annoin, siltä myös sen ryöstän,
Jos riettahalla konnan julmuudella
Hän helmaa loukkaa, jossa maannut on.
Te jotka poikoani ahdistatte,
Teill' ei oo oikeutta siihen eikä syytä.
Mit' on hän teitä vastaan tehnyt taikka
Ees laiminlyönyt? Kunniaa ja valtaa
Te ahnehditte; häntä vihata
Mie yksin saan: sill' itse hänen siitin.
Talbot.
Se äidin lempeä!
Isabella.
Te lipilaarit,
Te jotka itseänne luulotatte
Ja maailmaa, oi, kuinka teitä kammon!
Te Brittiläisil rosvokäsillänne
Tänn' kurotatte, miss' sen verta maata
Ei teillä oo, kuin hevon jalka peittää. —
Tää herttua jok' itsensä hyväks'
Voi houkuttaa, hän isiensä vallan,
Hän isänmaansa ikikammotulle
Ja vierahalle myy. — Ja yhtäkaikki
On huulillanne aina oikeus.
— Ma viekkautta kammon. Niinkuin olen,
Mun maailma nähköön.
Burgund.
Niin, sen mainehen
Te miellä ankaralla puolustitte.
Isabella.
On mulla luonto vilkas, veri lämmin
Kuin muillakin, ja kuninkaattareksi,
Ei varjohaltiaks' ma tänne saavuin.
Ma riemun kaiken heittäisinkö, syystä
Ett' onnen puuska nuorra, hilpeällä
Mun hourupäiseen puolisohon liitti?
Kuin henkeäin ma vapautta lemmin,
Ja kenpä tuota loukkaa — Mutta miksi
Täss' oikeuksistani ma riitelenkään?
On teissä veri sakea, ja raivo
Teill' tuttu on, vaan eipä nautinnot!
Tää herttua, jok ijän pitkän pahan
Ja hyvän vaihe'illa horjui, vihaan
Ei pysty, eikä lempehenkään oikein.
— Melun'iin lähden. Kumppaniks ja ratoks
(Osoittaen Lionelia.)
Tuo mulle antakaat ja mieltä myöden
Sitt' tehkäät! Mie Burgundilaisia
Ja Brittiläisiä en muistakkaan.
(Viittaa hovipalveliallensa ja hankkii lähteä.)
Lionel.
Sen lupaan. Kaunihimmat pojat, jotka
Me voitetaan, Melun'ihin me pannaan.
Isabella (palaten).
Te miekallanne tiette hyöriellä,
Vaan Franskalainen yksin sievistellä.
(Hän menee).
Kolmas Kohtaus.
TALBOT. BURGUND. LIONEL.
Talbot.
Hyi hylkyä!
Lionel.
No herrat! Paetaanko
Nyt kauvemmaksi pois, vai käännetäänkö
Jo rohkealla väkirynnäköllä
Tän päivän häväistystä torjumaan?
Burgund.
Sit' emme voi, on kansat pakotiellä
Ja miehet kaikki kammoksissa vielä.
Talbot.
On kauhu tyhjä, hetken liikutus
Vaan meidän voittanut. Se kummitus
Jon arka mieli säikyksissä nosti,
Ei, likemmältä nähden, kestäkään.
Mun neuvoni on siis, ett', päivän tullen
Me armeijamme vihollista vastaan
Taas viedään.
Burgund.
Miettikäätte. —
Lionel.
Suokaat anteeks'.
Täss' ei oo miettimistä. Takaisin
On tuota päätä kaikki saatava,
Jos iki-häväistystä emme tahdo.
Talbot.
Niin huomispäivänä jo taistelemme
Ja kauhun valhehaamu poistetaan,
Mi kansojamme huumettaa ja sortaa.
Tuon neito-pirun kanssa kaksinkimppuun
Me yhtykäämme. Meitä vastaan jos
Hän käy, no niin, niin viimis kerran meille
Hän turman tuotti nyt; vaan josko ei —
Ja tuota löylyä hän karttanee —
Niin tenhoksista armeijamme pääsee.
Lionel.
Niin, niin. Ja mulle, herra, heittäkäät
Tää helppo leikki, jok' ei verta vaadi.
Tuon kouvon elävältä tahdon ottaa,
Ja Brittiläisten leiriin, Bastardin,
Tuon hänen hellikkonsa, silmäin eessä,
Ma kansan riemuks hänen kannan pois.
Burgund.
Se teiltä jäädä voi.
Talbot.
Jos hän saatais,
En häntä suinkaan hemmotella aivo.
No tulkaat! Luontoamme uupunutta
Me huopehella virkistyttäkäämme,
Ja päivän valjetessa matkaan sitte!
(He menevät).
Neljäs Kohtaus.
JOHANNA, lippu kädessä, kyperään ja rintahaarniskaan puettuna, mutta muutoin naisen vaatteissa. DUNOIS, La HIRE, RITAREITA ja SOTAMIEHIÄ ilmestyvät ylhäällä vuoritiellä, hiipivät hiljaa eteenpäin ja tulevat kohta sen jälkeen näyttämölle.
Johanna (ympäröitseville ritareille, sillä välin kuin vielä astutaan ylhäältä alas).
On vuorten taakse päästy, leiriin tultu!
Yön hiljaisuus, mi kulkuanne suojas,
Nyt rikkokaat ja vihollisten kauhuks'
Yks' äänisesti: Jumala ja neitsyt!
Jo huutakaatte.
Kaikki (huutavat korkealla äänellä hurjasti aseitansa kalskuttaen).
Jumala ja neitsyt!
(Rumpujen ja torvien ääntä).
Vartia (näyttämän takaa).
Hoi! Vainojia! Vainojia! Hoi!
Johanna.
Nyt soitot tänne! Tulta viskatkaat!
Nyt kauhistusta liekit lisätköön,
Ja kuolon uhka kaikki saartakoon!
(Sotamiehiä rientää pois, hän yrittää seurata).
Dunois (pidättäen häntä).
Johanna, tehtäväs nyt tehnyt oot!
Tänn' leirin keskukseen oot meidän tuonut
Ja vainolaiset valtahamme saanut,
Vaan taisteluun äl' itse lähde nyt,
Tää hurmehetki meille yksin heitä!
La Hire.
Sie voiton tietä armeijalle näytä,
Sie lippu käissä meitä johdata;
Vaan kuolon miekkahan äl' itse ryhdy,
Sie tappelujen vilppi-jumalaa
Äl' lähde koittamaan: se silmitöinnä
Ja säälitöinnä vallitsee.
Johanna.
Ken mua
Sais estetyks'? Ken käskiääni käskis?
Siinn' nuoli lentää minne joutsi johtaa.
Miss' vaara on, Johannan olla täytyy;
Ei nyt, ei täällä kaatua mun määrä:
Mun henkeäin ei kenkään ennen ryöstä,
Kuin irrallein ma pääsen Herran työstä.
(Menee).
La Hire.
No, Dunois! Me häntä seuratkaamme
Ja urhomiekallamme turvatkaamme!
(Menevät).
Viides Kohtaus.
ENGLANNIN SOTAMIEHIÄ, paeten näyttämön ylitse;
sittemmin TALBOT.
Ensimmäinen Sotamies.
Neitsyt leirin keskellä!
Toinen.
Ei mahdotointa! Kuinka leirihin hän pääsi?
Kolmas.
Ilman kautta! Piru häntä auttaa!
Neljäs ja Viides.
Pois, pois! Kuolo meidän perii!
Talbot.
He eivät kuule — seisahtaa ei huoli!
On kuuliaisuus kaikki katkennut!
Kuin horna joukottakin kirotuita
Ois oksentanna, hurja luulo hemmon
Ja uljaan mieletöinnä temmaa pois;
Ma pientä parvea en asettaa
Voi vihollisten tulvaa vastaan, joka
Tänn' aaltoellen, yltyin tunkee! — Kuinka?
Mie yksin oonko selkeä ja kaikki
Muut taudin huumehesta raivoksissa?
Vai Frankki — raukkoja me paetaan,
Joist' ennen voiton saimme tuhat kerrat!
Ken, kenpä on tuo voittamaton siis,
Tuo hirmuhenki, joka sodan onnen
Saa kääntymään ja kehnon sotajoukon
Voi lampahasta leijonaksi muuttaa?
Vai velho, sankariksi teeskelenä,
Nyt tosi-sankareita säikyttää?
Vai nainen maineheni multa ryöstää?
Sotamies (syöksee sisälle).
Pois, herra! Neitsyt, neitsyt!
Talbot (pistää hänen kuoliaksi).
Poijes hornaan
Sie itse! Sen tää miekka tappaa, joka
Mull' pelkoa ja karkaamista haastaa!
(Menee).
Kuudes Kohtaus.
MONTGOMERY.
Montgomery (yksin).
Minn' riennän? Kaikkialla vainojia vaan!
Tuoll' inha johtaja, jok' uhkamiekallaan
Kuin surma itse meitä kuoloon ahdistaa,
Ja tuolla neitsyt julma, joka raivoaa
Kuin liekin voima — eikä viitaa missäkään
Tai luolan suojaa, jossa piileskellä vois!
Oi, etten koito merten taakse konsanaan
Ois saapunut! Mun mieli turhan-aikainen —
Sai kunniata halpa täältä etsimään,
Ja onni nurja kauheahan tappeluun
Mun ohjaa nyt. — Oi, josko täältä kaukana
Ma oisin kukkaisrannikolla Savernin,
Sen suojan alla, jonne multa äiti jäi
Ja hento hellä morsiankin murheesen.
(Johanna ilmestyy etäältä).
Oi mua! Mitä nään! Tuoll' on se hirmuinen!
Hän liekin pyörtehestä astuu synkkänä
Kuin hornan syvyydestä öinen kummitus. —
Minn' pääsenkään! Hän mua leimusilmillään
Jo tavottaa ja matkan päästä tarkastaa
Kuin käärme voittosaalistansa ainakin.
Mua taikasolmu kiertää kiertämistään nyt,
Niin etten kahlehista pääse minnekään!
Jos kuinka sydämeni vastaan tylkiköön,
Tuo kuolon haamu silmiäni kietoo vaan!
(Johanna astuu muutaman askelen lähemmäksi,
mutta seisahtuu jälleen).
Hän luotuu! Hänen hyökkäystään odottaa
En tahdo! Hänen polviansa syleilen
Ja henkeäni rukoilen — hän nainen on —
Kentiesi kyyneleillä hänen taivutan!
(On neitsyttä lähestymällänsä, mutta tämä astuu
urheasti häntä vastaan).
Seitsemäs Kohtaus.
JOHANNA. MONTGOMERY.
Johanna.
Oot kuolon mies! Sull' Brittiläinen äiti on!
Montgomery (lankee hänen jalkoihinsa).
Oi, malta julma! Suojatointa säästäös!
Oon miekan heittänyt ja kilven. Jalkoihis
Ma turvatoinna, rukoellen lankean,
Mull' henki suo ja lunnahia ottaos!
Mull' isä voimakas on maassa Vallis'in,
Miss' kiertäen, kuin käärme, hohto-aaltojaan
Saverné vihreöille tantereille tuo,
Ja piirikunnat laajat häntä kuulevat.
Hän suuret kullat maksaa lempi pojastaan,
Jos Franskan leirihin mun kuulee joutuneen.
Johanna.
Oi tyhmä! Surman ruoka! Neidon kynsihin,
Niin julmiin, lankesit, joist' ei oo pääsöä
Tai lunastusta toivomista konsanaan.
Jos krokodiilin suuhun oisit sattunut
Tai saalihiksi täplikkäisen tiikerin,
Jos jalopeuran pennut oisit ryöstänyt,
Sa laupeutta löytäisit ja sääliä!
Vaan kuolemaksi neitsyt aina kohdataan,
Sill' liitto ankarainen henkimaaliman,
Tuon loukkaamattoman, kanss' tehty velvottaa
Mun miekoin kaikki eläväiset tappamaan,
Jotk' eteheni tappelujen Herra tuo.
Montgomery.
On sanas kauheat, vaan silmäs hellät tok'.
Et lähemmältä hirveälle näytäkään:
Sun lempimuotos sydäntäni viehättää!
Oi, kautta hellyyden, sun sukuus juurtuneen,
Sua rukoilen. Mun nuoruuttain sa sääliös!
Johanna.
Vait su'ustain! Mua naiseks' mainita et saa!
Kuin henget vapaat, jotka niinkuin ihmiset
Ei kosi, sukupuolihin en liity mie,
Ja rautapaidan alla syön ei liikukaan.
Montgomery.
Oi, kautta rakkauden, kaikki voittavan
Ja kaikkivaltiaan, ma sua rukoilen!
On mulla hellä morsian, niin kaunoinen
Kuin sie, ja niinkuin nuori kukka hempeä.
Hän itkusilmin sulhoansa oottelee.
Jos itse toivot lempiväs ja onnea
Sen kautta saavas, ällös jaatko kahtia,
Min lemmen liitto toisihinsa kiinnittää.
Johanna.
Sa jumaloita huudat uppo-outoja,
Joist' ollenkaan en huoli. Lemmen liittoa,
Jon kautta mua rukoilet, en tunne, en
Sen palvelusta turhaa suosi milloinkaan.
Käy vastarintahan. Sua kuolo kutsuu pois.
Montgomery.
Min sääli isä-raukkaa, sääli äitiä,
Jotk' kotihini jäivät, Varmaan sullakin
On vanhemmat, jotk' onneas nyt itkevät.
Johanna.
Oi kurjan kurja! Mieleheni johdatat,
Kuin monta äitiä tääll' lasta vailla on,
Kuin monta lasta orpona, kuin montapa
On morsianta teidän tähden leskenä.
Englannin äidit hornan tuskaa vuorostaan
Nyt tuntekoot ja kyyneleitä koittakoot,
Joit' onnetoinna Franskan äidit itkivät.
Montgomery.
Oi, raskas maalla vierahalla kuolla on!
Johanna.
Ken teitä maahan vierahasen käski, ken
Tänn' tantereitten ahkeruutta raastamaan,
Meit' tuviltamme tempomaan ja suojihin,
Niin rauhaisihin, sodan tulta tuottamaan?
Te turhan mielen unelmissa näitte jo,
Kuin vapaan Franskalaisen orjan häpeään
Te syöstää saitte ja tän suuren, laajan maan
Kuin purren heikon laivahanne kiinnittää!
Te hourut! Franskan kilpi ripustettuna
On Herran istuimelle: ennen tähdenkin
Te Otavasta poijes riistää voitte, kuin
Tän valtakunnan helmilöistä yhdenkään!
On koston päivä tullut: eläväisenä
Te ette merta pyhän mittaella saa,
Jon maitten jakajaksi Herra pannut on,
Ja jota riettahasti saitte viiltämään.
Montgomery (hellittää hänen kädestänsä).
Mun kuolla täytyy! Kuolo julma ahdistaa.
Johanna.
No kuole, veikko! Miksi kammot kuolemaa,
Jok' edessäs on kuitenkin? — Mua katsopas!
Ma neitsyt oon ja paimeneksi synnyin vaan!
Ei tottununna miekkahan oo hyppyset,
Jotk' ennen paimen sauvaa tyyntä kantoivat.
Vaan riistyneenä kodon tantereilta pois,
Pois isästäin ja helmasesta siskojen,
Mun täällä täytyy — toivon ääntä tottelen,
En omaa mieltä — teille tuskaks', itsellein
Ei riemuks', peikon julman lailla kulkea
Ja turmaa tuoda, turmaan tulla itsekin!
Sill' paluupäivän riemua en nähdä saa.
Ma monta, monta teistä vielä kuoletan
Ja monta leskeks' vielä teen, vaan viimeiseks'
Ma itse sorrun, kohtaloni täyttäen.
— Sie kohtalos nyt täytä myös. Käy miekkahan,
Me hengen aimo — lahjan eestä taistellaan.
Montgomery (nousee seisoalle).
Jos kuolevainen oot, kuin mie, ja miekkani
Sun ihoos pystyy, voipa munkin onnistaa
Englannin turvaks' hornaan sinut uuvuttaa.
Ma Herran armohoimiin kohtaloni tuon,
Sie, hylky, hornan enkeleitä avukses
Nyt huuda! Henkeäs käy puoltamaan!
(Tarttuu aseisin ja hyökkää häntä vastaan; sotamusikkia
kuuluu kaukaa, Montgomery kaatuu vähän aikaa taisteltuansa).
Kahdeksas Kohtaus.
JOHANNA.
Johanna (yksin).
Sa surman suuhun riensit — Lähde matkojas!
(Kääntyy hänestä pois ja seisoo ajatuksiin vaipuneena).
Oi neitsyt suuri, mahtavia vaikutat:
Mun kättäni, niin rauhallista, karkaiset
Ja mielen hennon taipumattomaksi teet.
Mun sieluani viiltää, kättä vavistaa,
Kuin pyhyyteen se tunkisi, kun loukkaamaan
Ma vainojani uhkeata vartta käyn,
Ja miekan huotraa kiiltävää jo säikähdän;
Vaan tarvittaissa voimaa kohta saan,
Ja eksymättä säikkyneessä käissäni
Kuin eläväinen henki miekka reutoaa.
Yhdeksäs Kohtaus.
RITARI, silmikko silmäin edessä. JOHANNA.
Ritari.
Haa, heittiö! Sun hetkes tullut on,
Sua, kouko julma, tappotanterelta
Oon kauvan etsinyt! Mee hornahan,
Miss' kotos on ja mistä nousit tänne.
Johanna,
Ken, kenpä sie, jon häijy henki mulle
Toi vertahan? Kuin ruhtinas sa liikut
Ja Brittiläiseltä et näytä myös:
Sun merkkinäs Burgundin vyöhyt on,
Jon eessä miekan kärjen maahan lasken.
Ritari.
Sa hylky, ruhtinaisen käden kautta
Et' kuolla ansaitsiskaan. Kirves pyövelin
Sun kurjan pääsi ruumihistasi
Sais leikata, vaan eipä urho miekka
Burgundin kuninkaisen herttuan.
Johanna.
Tuo jalo herttua oot itse siis?
(Ritari avaa silmikkonsa).
Niin olen. Kurja, säikähdä ja kammo!
Sua pirun juonet eivät auta nyt,
Oot pelkureita ennen voittanut;
Nyt miehen näet.
Kymmenes Kohtuus.
EDELLISET. DUBOIS ja La HIRE.
Dunois.
Käänny, Burgund! Miesten,
Ei naisten kanssa taisteluhun käy.
La Hire.
Me profetissan päätä suojelemme:
Tän rinnan miekkas ensin puhkaiskoon —
Burgund.
En tuota Circe-hylkyä ma pelkää,
En teitä liioin, jotka niin hän muutti.
Hyi, hävetkäätte, Bastard ja La Hire,
Ett' vanhan uljuutenne hornan juoniks'
Te alennatte, aseenkantajiksi
Nais saatanalle käytte. Tänne tulkaat!
Ma teitä käsken kaikkia! Se Herraan
Ei luota, joka pirun turvaa etsii.
(Hankkivat taistella, Johanna menee heidän väliinsä).
Johanna.
Ei, hiljaa!
Burgund.
Kammoksutkos kultas tähden?
Hän silmäis eessä —
(Hyökkää Dunois'ta vastaan).
Johanna.
Hiljaa! Hillitkäätte,
La Hire, heitä — Pranskan verta säästäkäät,
Tää taistelu ei miekkasilla pääty.
On tähtilöissä toisin suotu — Pois,
Pois toisistanne — Kuulkaat, totelkaat
Sen hengen ääntä, joka mua johtaa.
Dunois.
Miks' kättä nostamaani hillitset
Ja miekan hurmeratkaistusta estät?
On rauta paljastettu, isku lankee,
Jon kautta Franska sovitusta saa.
Johanna (astuu heidän väliinsä ja erottaa molemmat puolet kauvas toisistansa; Bastardille).
Sie syrjään astu!
(La Hire'lle).
Paikastas äl' liiku!
Ma herttuata puhutella aivon.
(Kaikki rauhotettuansa).
No kuinka, Burgund? Miss' on vihamiehes,
Jot' ahmaellen silmäs etsivät?
Tää prinssi Franskan poika on kuin sie;
Tää urho veljes on ja kansalaises;
Ma itse isänmaasi lapsi oon.
Me kaikki, joita hukuttaa sa tahdot,
Sun heimojasi ollaan — helmat kaikki
Sull' auki on ja polvet valmihit
Sull' taipumahan — sulle kärjetöinnä
On miekkasemme. Ylevältä tuntuu
Sun kasvos vainojankin kyperässä,
Ja kuninkaamme muodon niissä näämme.
Burgund.
Sa makealla liehasuulla pyydät,
Sireni, uhriasi kutsua.
Vaan minua et hurmaa. Sulkehessa
On kieles käärmehiltä korvani,
Ja silmäs leimunuolet liukuvat
Mun kelpo-pantsarini päältä pois.
Aseisihin, Dunois!
Ei haastaen, vaan lyöden taistelkaamme.
Dunois.
Nyt haastaen, sitt' lyöden. Pelkäätkös
Sa haastantaa? Se arkuutt' onpi myös,
Ja kehnonlaista asiata tietää.
Johanna.
Ei pakko vaativainen meitä tuo
Sun jalkais juureen! rukoellen emme
Sun luokses saavu. Katso ympärillesi
On Brittiläisten leiri tuhkana
Jo kuolleitanne tanner täpö-täynnä,
Sa Franskalaisten toitotusta kuulet:
On Herra ratkaissut, on voitto meidän.
Tän nuoren, kauniin laaker'oksan jaata
Me ystävämme kanssa tahdotaan.
— Oi tullos! Jalo, karkulainen, tullos
Sinn' kussa oikeus ja voitto on.
Mie, taivon lapsi, kättä sisaren
Sull' tarjoon. Puolellemme puhtahalle
Sun saada tahdon. — Taivas Franskaa suojaa.
Sen enkeleitä — niitä et sa nää —
On kuninkaamme eestä taistelussa;
He liljat käissä käyvät. Asiamme
On päivänvalkoinen kuin lippu tää,
Ja puhdas neitsyt on sen vertakuva.
Burgund.
On valheen viekas kieli hurmaavainen,
Vaan niin kuin lapsi ainakin se haastaa.
Jos häijyt henget sille sanat saavat,
Ne puhtautta apinoivat tarkoin.
Oon tarpeeks' kuullut. Aseisin! Ma tunnen,
Ett' korvani on kättä taipuvampi.
Johanna.
Mua velhoks' kutsut, hornan juonihin
Mua syypääks' lausut — Rauhaa laatia
Ja vihaa estää hornan työtä onko?
Tai voiko sopu manalasta nousta?
Mit' on niin viatointa, pyhää, suurta,
Kuin isänmaansa eestä kilvotella?
Oi, koska luonto niin on häirennyt,
Ett' taivas asiata oikeaa
Jo hylkäjää ja lemmot suosivat?
Jos otollista sulle lausun, mistä
Sen saada taisin, ellei taivon maista?
Ken lammaslaitumella luokseni
Ois tullut lapsellista paimenpiikaa
Niin korkeoihin toimiin johtamaan?
En ruhtinasten eessä seissyt koskaan,
Ja puheenlahja suulleni on outo.
Vaan nyt kun sua taivuttaa mun täytyy,
On mulla ymmärrys ja tieto suuri,
Ma maitten, kuningasten onnen nään
Mun silmieni eessä selkeään,
Ja ukonnuoli suussani on juuri.
Burgund (nostaa silmänsä häntä kohden ja katselee häntä hämmästyksellä ja syvästi liikutettuna).
Oi, kuinka on mun? Kuinka? Jumalako
Mun sydämeni ajatukset muuttaa?
— Se hellä muoto vilpistää ei voi?
Ei, ei! Jos tenhon mahti mua hurmaa,
Se taivon voima on. Mull' ääni soi,
Ett' enkeleitten Herra häntä turvaa.
Johanna.
Hän liikutettu on! Ma turhanpäiten
En rukoillut; kiukun ukkoispilvi
On hänen otsaltansa sulannut,
Ja hänen silmistänsä rauhaisista
Jo tunnon kultapäivä pilkistää.
— Pois miekat pankaat — rinta rintaa vastaan —
Hän itkee, hän on voitettu, on meidän!
(Miekka ja lippu vaipuvat hänen kädestänsä, hän rientää Burgundia kohden ja painaa häntä tulisella innolla rintaansa vastaan. La Hire ja Dunois hellittävät miekoistansa ja kiiruhtavat Burgundia syleilemään).