ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Kuningas Kaarlon hovileiri Chinon'issa.
Ensimmäinen Kohtaus.
DUNOIS ja Du CHATEL.
Dunois.
En, tät' en kestä. Kuninkaan ma hyljään,
Jok' arvotoinna itsestänsä luopuu.
Mun sydän uljas polttaa rinnassain
Ja kyyneleitä itken kuumia, ett' rosvot
Tän Franskanmaamme kuninkaallisen
Jo raastavat, ett' jalot kaupunkimme
Jotk' yksivallan kanssa vanhentuivat,
Heill' avaimensa käyvät heittämään,
Kun täällä, joutilaana siekaellen,
Me pelastuksen aikaa tuhlataan.
— Orleans'in kuulen saarretuksi, sinne
Ma kiiruhusti riennän, kuninkaan
Jo valmihina sotajoukon eessä
Ma luulen löytäväin, ja löydän — täällä!
Ylt' ympärillään trubadureja
Ja pilkkasuita, ongelmoita mietein,
Ja Sorel'ille kenstit kestit antain,
Kuin vahva rauha vallitsisi maassa!
— Pois Connetabli lähtee, kauhua
Ei nähdä voi. — Ma hänen heitän myös
Ja sattumuksen saalihiksi annan.
Du Chatel.
Kas, tuoll' on kuningas!
Toinen Kohtaus.
EDELLISET. KUNINGAS KAARLO.
Kaarlo.
Mull' Connetabli miekan työntää jälleen
Ja palvelustaan kieltää — Herran nimeen!
Me känyksestä päästään, joka meitä
Vaan meistaroita pyysi kiusaksemme.
Dunois.
On miesi kallis kallihilla aikaa:
Ma tyynin mielin hänt' en päästäis pois.
Kaarlo.
Sen lausut vastustaakses vaan; kun täällä
Hän ol', sa hänt' et koskaan suosinut.
Dunois.
Hän korska, sietämätöin narri ol'
Ja lopettaa ei tiennyt — mutta sen
Hän tietää nyt. Hän tietää lähteä,
Kun kunniaa ei täältä koota taida.
Kaarlo.
Oot parhaimmalla tuulellas: ma sua
En tahdo häiritä. — Du Chatel! Tänne
On tullut airueita kuningas
Rene'lta, mestareita laulannassa
Ja mainioita. — Heitä kestitä
Ja jokaiselle kultavitjat anna.
(Bastardille).
No, mitä naurat?
Dunois.
Että kultia
Sa suustas puistat.
Du Chatel.
Rahanropoa
Ei aarteheesas löydy, Sire!
Kaarlo.
No hanki! —
Ei kunniatta jalot lauluniekat
Voi hovistamme mennä. Kukkimaan
He meille saavat kuivan valtikkaan,
He elontaimen ikituorehen
Meill' autiohon kruunuhumme tuovat,
He suurra verroiks' käyvät suurien,
He toivehista istumia luovat,
Ne eivät maassa oo: ja tähden sen
On kuningasten luona paikka heillä,
Ne kumpaiset on mailman ylänteillä!
Du Chatel.
Oi kuninkaani! Korvias ma säästin.
Niin kauan kuin vaan suinkin neuvo auttoi:
Vaan pakko vihdoin kieleni jo päästää.
— Sull' ei oo mistä annat, sulla ei
Oo millä huomispäivän itse päätät!
On rikkauden tulva juossut pois,
Ja luode kurja aarre-aittaas tullut.
On sotajoukkos palkkaa vailla: mennä
He uhkaavat. — Töin tuskin taidankaan
Sun omaa huonettas ma kannattaa,
Ei arvos, mutta tarpeen jälkeen vaan.
Kaarlo.
Paa' pantiks' tullit kuninkaalliset
Ja Lombardien lainaa antaa salli.
Du Chatel.
On kruunun saatavat ja tullit, Sire,
Jo kolmeks' vuodeks' pantiks pantu ennen.
Dunois.
Ja sillä aikaa maa ja pantit hukkuu.
Kaarlo.
Mont' oivaa maata meille vielä jää!
Dunois.
Jos Herra suo ja miekka Talbotin!
Kun Orleans on langenunna, voit
Rene'si kanssa lampahissa käydä.
Kaarlo.
Sa kuningasta tuota ilkut aina;
Se maatoin ruhtinas on mulle tok'
Nyt lahjan suonut kuninkaallisen.
Dunois.
Vaan eipä Neapelin kruunua,
Ei Herran tähden! Sillä kaupan on se,
Niin kuuluu, hän kun lampahisin lähti.
Kaarlo.
Se leikkiä, se riemua on vaan,
Jon itselleen ja syömelleen hän tarjoo,
Kun raa'an tosimailman pyörteesen,
Hän puhtauden valtakunnan hankkii.
Vaan suurta, kuninkaallista, mit' aikoo —
Hän vanhat ajat aikoo palauttaa,
Kun tunto valtiaana ol', kun lempi
Sai ritarien rinnat nousemaan,
Ja naiset jalot oikeutta istui
Ja hienoutta hellämielin suori.
Kas, niissä aivoin ukko liikkuu, niin-
Kuin laulelmissa vielä säilyvät,
Ne ajat niinkuin taivaan kangastuksen
Hän maahan siirtää tahtoo uudestaan —
Hän lemmen hovin aikaan pannut on,
Jonn' oiva ritareita rientää, jossa
Naispuolet siivot valtiaana ovat,
Joss' lempi puhdas viihtyy jällehen,
Ja mun hän lemmen ruhtinaaksi katsoi.
Dunois.
Niin tykkänään en sukuani kiellä,
Ett' lemmen valtaa halveksuisin. Siltä
On mulla nimeni, sen poika oon,
Se perimystä mulle yksin tuottaa.
Mun isäni ol' Orleans'in prinssi,
Ei vaimon syöntä, hälle kuuroa,
Vaan eipä linnaa liian vahvaa myös.
Jos lemmen ruhtinaasta käydä tahdot,
Oo uljahista uljain! — Vanhat kirjat,
Ne kertovat, ett' lempi liittynynnä
Ol' korkeahan urhotyöhön aina,
Ja sankareita pyöröpöydässä
Ma tiedän istuneen, ei lampureita.
Ken kauneutta turvata ei jaksa,
Se kauneuden palkan hylkää myös. —
Tääll' tanterees on! Isäis istuimesta
Käy taisteluun! Sun omaisuuttas turvaa
Ja naisten kunniaa kuin urho aina —
Ja vihollisten hurmehesta jos
Oot kruunun ikivanhan voittanut,
On silloin aika, silloin ruhtinaana
Voit lemmen myrtit kantaa.
Kaarlo (hovipalvelialle, joka tulee sisälle).
Mikä on?
Hovipalvelia.
Orleans'in raatiherroja!
Kaarlo.
He tulkoot!
(Hovipalvelia menee.)
He apuani vaativat; vaan mitä,
Its' avutomna, tehdä taidankaan!
Kolmas Kohtaus.
EDELLISET. KOLME RAATIHERRAA.
Kaarlo.
No terve, Orleans'in miehet! Kuinka
Sen kunnon kaupunkimme on?
Niin urhollisna vastustaako vielä
Se vihollisten saartaa kuin ennen?
Raatiherra.
Ah Sire! On hätä suurin, kasvamistaan kasvain,
Päin suojiamme turma paisuu. Maassa.
On ulkolaitokset, ja rynnäköllä
Jok' ainoalla saarto ahtahammaks'
Käy. Muurit miehiä jo puuttuvat,
Sill' kaupungista kaikki hyökkäävät,
Vaan kotiportin harvat nähdä saavat.
Ja nälkäkin jo uhkaa. Sempätähden
On hädän ahdingossa päällikkömme
Kreiv' Rochepierre vihollisten kanssa
Nyt suostununna, vanhan tavan jälkeen,
Ett' kuudentoista päivän päästä hän
Ois valmis annantaan, jos sitä ennen
Ei apujoukko tarpeeks' suuri saavu.
(Dunois kohauttaa suutuksissa olkapäitänsä).
Kaarlo.
Se lyhyt aika on.
Raatiherra.
Ja täällä oomme
Nyt vieraan turvan alla pyytämässä,
Ett' syömes suuren meihin kääntäisit
Ja apujoukon meille soisit ennen-
Kuin kaupunkimme antauta täytyy.
Dunois.
Oi taisiko niin kurjaan suostumukseen
Saintrailles myöntyä?
Raatiherra.
Ei herra! Ei!
Niinkauvan kuin se pylväs seisoi, eipä
Ois antaunta puheiks tullut koskaan.
Dunois.
Hän kuollut onpi siis?
Raatiherra.
Niin, muureillamme
Hän miesnä kuninkaansa eestä kaatui.
Kaarlo.
Saintrailles kuollut! Oi, hän yksin mulle
Ol' sotajoukko suuri!
(Yksi ritari tulee ja kuiskaisee muutaman sanan
Bastardille, joka säikähtää ja näyttää hämmästyneeltä).
Dunois.
Tuota vielä!
Kaarlo.
No mikä nyt?
Dunois.
Kreiv' Dauglas antaa tietää,
Ett' Skottilaisit mennä uhkaavat,
Jos täyttä palkkaa eivät oitis saa.
Kaarlo.
Du Chatel!
Du Chatel (kohauttaa olkapäitänsä).
Neuvoa en tiedä, Sire!
Kaarlo.
Paa pantiks' vaikka puolen valtakuntaa —
Du Chatel.
Ei auta! Lupauksiin eivät luota!
Kaarlo.
Ei heidän vertojansa miehissäin!
Mua hyljätä nyt eivät saa, ei, ei!
Raatiherra (polvillansa).
Meit' auta, herra! Kurjuuttamme muista!
Kaarlo (epätoivon tuskissa).
Oi voinko armeijoita maasta nostaa,
Tai onko kämmeneni viljapelto?
Mua jaatkaat, sydämeni kiskokaat
Ja rahaks' laatikaatte! Vereni
Teill' antaa voin, en miehiä, en kultaa!
(Näkee Sorelin tulevan sisälle ja rientää avosylin häntä vastaan).
Neljäs Kohtaus.
EDELLISET. AGNES SOREL, lipas kädessä.
Kaarlo.
Oi Agnes armas! Sydämeni riemu!
Sa ennät epätoivon synkiöstä
Mua päästämään! Oot täällä, rintaas riennän,
On kaikki mulla, mun kun olet vielä.
Sorel.
Oi herra!
(Katselee levottomin silmin ympärillensä).
Dunois, se totta onko?
Du Chatel!
Du Chatel.
Valitettavasti!
Sorel.
Rahaa
Siis puututaan, ja miehet kapinoivat?
Du Chatel.
Niin niinpä!
Sorel (tyrkyttäen hänelle lipasta)
Tässä, tässä helmilöitä
Ja kultaa — Hopeani sulatkaat
Ja kartanoni myykäät — Morsioni
Provencilaiset pantatkaatte — Rahaks'
Kaikk', kaikki tehkäät, palkat maksakaat!
Pois, poijes! Viipymättä!
(Pakottaa häntä menemään).
Kaarlo.
No Dunois? Du Chatel? Oonko vielä
Ma köyhä mielestänne, naisten naisen
Kun sain? — Niin jalona kuin mie hän syntyi;
Ei verta puhtahampaa Valois'ilta;
Maailman istuinpaikkaa ylhäisintä
Hän kaunistais — vaan tuota hylkää hän
Ja armahani olla tahtoo vaan.
Häll' muuta lahjaa sainko koskaan antaa
Kuin kukan talvisäällä puhjenneen
Tai heelmän oudon? Multa uhria
Ei salli hän, vaan itse kaikki tarjoo,
Kaikk' koristeensa, maansa onnelleni,
Jo laskevalle, altihiksi uskoo.
Dunois.
Hän hourailee kuin sinä, tavaransa
Hän huonehesen syttyneesen viskaa
Ja Danaidein seulaa täyttää pyytää.
Sua ei hän auttaa voi, vaan sinun kanssa
Saa surman itsekin —
Sorel.
Hänt' ällös kulko!
Sun eestäs tuhat kerrat elämänsä
Hän altiiks' pannut on ja suuttuu, että
Ma kultani nyt uhraan. Enkö sulle
Oo suonut kaikki, mi kallihimpi
Kuin kulta on, ja onneain en antais?
Käy, turhat hemmut heittäkäämme kaikki!
Oi, salli luopumuksen esimerkki
Mun miellä riemuisella antaa sulle!
Sun hovilaises sotureiksi muuta,
Sun kultas raudaks! Kaikki omaisuutes
Oo kruunus tähden valmis heittämään!
Oi tullos! Vaivat, vaarat jakakaamme!
Me ratsahille oitis astukaamme,
Me päivän kärsikäämme nuolia,
Me pilvet suojaksemme ottakaamme
Ja paateroiset kylmät patjaksemme.
Ei raaka joukko suutu vaivoihinsa,
Kun kuningas, kuin halvin alammainen,
Käy vajavuutta kestämään ja tuskaa!
Kaarlo (hymyillen).
Niin, nytpä täyttyy vanha ennustus,
Jon Clermont'issa muuan nunna kerta
Mull' innostuksissansa lausueli:
Mua nainen, nunna virkki, auttava
Ois vainolaisiani voittamaan
Ja isäin kruunun mulle tuova. Kaukaa
Ja vihollisten luota häntä etsein:
Ma äidin syömen toivoin leppyvän;
Tääll' on se urho, joka Rheims'iin vie:
Sun lempes, Agnes, mulle voiton tuottaa!
Sorel.
Sen ystäväisi miekka tuottaa sulle.
Kaarlo.
Ma vihollisten eripuraisuuteen,
Myös luottaun — On varma tieto mulla,
Ett' ylpeäin Englannin lordien
Ja serkkuni Burgundin kesken kaikki
Ei oikeassa oo — La Hiren kautta
Oon herttualle viestin pannut siis,
Jos päärin suuttuneen mun onnistuisi
Taas suopeaks' ja kuuliaaksi tehdä. —
Ma joka hetki häntä ootan jälleen.
Du Chatel (ikkunassa).
Hän kartanolle syöksee juuri nyt.
Kaarlo.
Oi terve tultuas! Nyt tietää saamme,
Ken tappiolle käy ja kenkä voittaa.
Viides Kohtaus.
EDELLISET. La HIRE.
Kaarlo (menee häntä vastaan).
La Hire! Tuotkos toivoa, vai ei?
No, lausu suoraan! Mitä oottaa voin?
La Hire.
Ei muuta kuin min miekallas sa voitat.
Kaarlo.
Tuo korska herttua ei suostu siis?
Oi lausu! Miksi viestini hän pani?
La Hire.
Hän eellä kaikkien ja ennenkuin
Sua kuullaksensa ottaa, vaatii, että
Hän valtahansa saa Du Chatelin,
Jon taattosensa murhaajaks' hän kutsuu.
Kaarlo.
Ja ellen tuohon kurjaan ehtoon suostu?
La Hire.
Niin liitto rikkuu ennen syntymistään.
Kaarlo.
No, haastitkos hänt' otteluhun, niin-
Kuin käskin, Montcreaussa Siltasella,
Miss' isä hältä kaatui.
La Hire.
Hansikkas
Ma viskasin ja hälle lausuin, että
Sa ylhäisyyttäs kieltäin ritarina
Käyt valtakunnastas nyt otteluun.
Vaan hänpä vastas, ettei kiistaella
Hän viitsis siitä, jok' on hällä ennen.
Vaan otteluun jos mieles laatinee,
Sa hänen löydät Orleans'in eessä,
Jonn' huomispäivänä hän mennä hankkii,
Ja sillä pois hän kääntyi nauraen.
Kaarlo.
Vaan eikö parlamentissanikaan
Oo oikeuden puhdas ääni noussut?
La Hire.
Sen puolueitten raivo vaijentaa.
On parlamentin päätös istuimelta
Sun pannut, sun ja kaiken sukus myös.
Dunois.
Haa, julkeata porvar'ylpeyttä!
Kaarlo.
No etkös äitiäni suostutellut?
La Hire.
Sun äitiäs?
Kaarlo.
Niin! kuinka mieltyi hän?
La Hire (hetken mietittyänsä.).
Ol' juuri kruunaus, kun Saint Denis'iin
Ma ennätin. Kuin triumfia varten
Ol' kansa koristeissa; kaikkialla
Ol' riemukaariloita, joitten kautta
Englannin hallitsia kulki. Tie
Ol' täynnä kukkia, ja riemuiten
Kuin ihanimman voiton Franska saanut
Ois, rahvas vaunuin ympärillä juoksi.
Sorel.
He riemuitsit — he riemuitsit, ett' syöntä
Niin hellän kuninkaan he polkivat!
La Hire.
Ma Harry Lancaster'in, pojan nuoren,
Näin istuimella pyhän Ludvigin;
Ja hänen rinnallansa seisoivat
Bedford ja Gloster, langot ylpeät,
Ja polvillaan ol' Filip herttua
Ja maakuntainsa eestä valan antoi.
Kaarlo.
Oi, kelvotointa, julmaa orpanaa!
La Hire.
Ol' poika pelvossaan ja kompastui,
Kun istuimelle korkealle astui.
Se huono merkki, kansa jupisi,
Ja räikkä nauru huonehessa kaikui.
Tul' silloin leskikuningas, sun äitis,
Jo — tuota kammon kielin kertomasta!
Kaarlo.
No?
La Hire.
Pojan käsivartehen hän tarttui
Ja isäs istuimelle hänen vei.
Kaarlo.
Oi, äiti, äiti!
La Hire.
Itse Burgunditkin,
Nuo joukot hurjat, murhaan tottuneet,
Tuon nähden häpeästä kiihottuivat.
Vaan senpä huomaten hän ääneen huusi:
Mull' kiitollisna, Franskalaiset, olkaat,
Ett' puuhun lahonneesen oksan tuoreen
Ma istutan ja teitä autan houru-
Pää isän luoti-lasta torjumaan.
(Kuningas peittää kasvonsa, Agnes rientää hänen luoksensa
ja sulkee hänen syliinsä, kaikki läsnä-olevaiset osottavat
inhoa ja kauhistusta).
Dunois.
Oi tiikeriä, raivoisaa Megairaa!
Kaarlo (hetken päästä raatiherroille).
Te kuulleet ootte, kuinka tääll' on seikat.
Orleans'iin viipymättä kääntäkäät,
Sill' kunnon kaupungille viestit vieden:
Ma valastaan sen päästän, parastansa
Se aatelkoon ja armoihin Burgundin
Nyt pyrkiköön: hän Hyväks' mainitaan,
Hän sääliväinen ollee.
Dunois.
Kuinka, Sire!
Te Orleans'in heittää tahtoisitte?
Raatiherra (polvillansa).
Oi kuningas! Sun kättäs ällös meistä
Viel' ottako! Sun kaupunkias ällös
Englannin ruoskan alle heittäkö!
Se kruunussas on kallis helmi, eikä
Niin uskollisna esi-isilles
Oo ollut yksikään.
Dunois.
Kuin? Oommeko
Jo lyötynä? Oi, käykö tanner heittää
Jo ennenkuin on taistelussa oltu?
Oi, tahdotkos sa sanan lausumalla
Ja ilman verta parhaan kaupungin
Pois Franskan sydämestä antaa?
Kaarlo.
Kylliks
On verta vuotanut ja turhanpäiten!
On taivon käsi mua vastaan: multa
On sotajoukot lyöty, parlamentti
Mun hylkäjää, pääkaupunkini ottaa
Mun vainojani riemullisna vastaan,
Mun heimot heittävät, mun pettävät,
Ja rinnoillansa oma äitini
Käy korpinsikiötä ruokkimaan.
— Loiren yli kulkea ma tahdon
Ja taivon ankarata kättä karttaa,
Jok' Englantia suojelee.
Sorel.
Sen Herra estäköön, ett' toivotoinna
Tän valtakunnan heittäisit! Se sana
Sun uljahasta rinnastas ei käynyt.
Mun kuninkaani urhosydämen
On äidin raaka käytös murtanut!
Sa mieles maltat, taasen rohvaistut,
Käyt miesnä kohtaloa vastaan, joka
Sua raivokkaana vainoo.
Kaarlo (synkkiin ajatuksiin vaipuneena).
On synkän sallimuksen johdon alla
Tää Valois'in huone; Jumala
Sen hyljännyt on; äidin pilttotyöt
On furiat sen kimppuun saattanut.
Mun isäni ol' mielipuolla kauvan,
Kolm' veljeä on kuolo ennen mua
Jo vienyt, huone Kaarlo kuudennen,
Se taivon päätös on, en seistä saa.
Sorel.
Sun kanssas on se uunna nouseva!
Sa itsees luota vaan. — Ei turhan vuoksi
Sua onni armas säästänyt ja suonut
Sun viimesyntynehen, istuimelle
Niin oottamattomalle astua.
Sun hiljaluontehessas lääkärin
On taivas harkkinunna haavoin, jotka
Tää Puolueitten raivo maahan iski.
Sie veljes riidan liekin häädät vihdoin,
Sie rauhan istutat, sen tunnen tarkoin,
Sie Franskan vallan laadit uudestaan.
Kaarlo.
En mie. Tää raaka, melskehinen aika
On mahdikkkaisen miehen tarpehessa.
Ma säysyn kansan voisin onnistaa;
Vaan kapinoitsevaa en suistaa taida,
En miekoin päästä sydämihin, jotka
Mua kammovat ja multa sulkeuivat.
Sorel.
On kansa hurjapäänä, hourehissa,
Se vimma tok' ei kestä; kiihtyvä
On taas, ja kaukana ei oo se päivä,
Tuo lempi kuninkaasen perittyyn,
Mi Franskaisten sydämihin juurtui,
Ja kiihtyvä on vanha vaino myös
Ja luulevaisuus, joka ikipäiviks'
Nää kaksi kansaa toisistansa kääntää.
Tuo korska voitonsaaja onnellensa
On lankeava. Tanteretta älä
Siis pikapäissä heitä, taistele
Jok' ainoasta jalan alueesta,
Tät' Orleansiasi suojele
Kuin omaa rintaas! Kaikki venheet ennen
Sa vaivuta ja sillat polta, jotka
Tuon valtakuntas jakajan Loiren
Veen stygiläisen poikki saattavat.
Kaarlo.
Oon tehnyt, minkä taisin. Kruunustain
Ma ritarillisehen otteluun
Oon tarjounna. — Vaan se estetään.
Ma kansalaisten verta turhaan tuhlaan,
Ja kaupunkini maahan uupuvat.
Kuin äiti julma oman lapseni
Ma miekan jaattavaksi antaisinko?
En, siitä luopua ma tahdon ennen.
Dunois.
Kuin, Sire? Niin, niinkö haastaa kuningas?
Niin kruunu heitetäänkö? Omaisuutta
Ja verta kurjin kansalainen valmis
On lemmen, vainon eestä uhraamaan;
Kaikk', kaikki lahkouu, kun purpuraisna
Tuo veljesriidan lippu nostetaan.
Maamiesi auraa, vaimo kehrävartta
Ei muista, lapset, vanhat aseisin
He käyvät, kaupunkinsa porvari,
Maanviljeliä maansa polttaa itse,
Sull' hyötyä tai turmaa tuodakseen
Ja tuumiansa puolustaakseen. Hän
Ei säästä, eikä säästämystä pyydä,
Kun kunniata etsii jumalainsa
Tai epäjumalainsa eestä reutao.
Pois sääli heikko siis, se kuninkaalle
Ei sovi. — Anna sodan riehua,
Kuin alkanut se on. Sa itse tuota
Et kevytmielin leimumahan saanut.
Ett' kuninkaansa eestä kansa uupuu,
On sallimus, on mailman järjestys.
Ei Franskalainen muuta voi, ei tahdo.
Se kehno kansa, joka kaikkia
Ei kuninkaansa eestä uhraa.
Kaarlo (raatiherroille).
En tiedä — Herra teitä suojatkoon.
Se mull' on mahdotointa.
Dunois.
Selän sulle
Nyt voiton jumalatar kääntäköön,
Kuin peritylle maalles käänsit itse.
Sa itses heitit: mie sun heitän myös.
Englannin ja Burgundin valta ei,
Sun oma arkuutes sun langettaa.
Ol' sankareita Franskan kuninkaat.
Jo syntyään; sie arkurina synnyit.
(Raatiherroille).
Hän teidän hylkää. Mutta Orleans'iin.
Mun isän kaupunkiin, ma syöstä tahdon
Ja sinne raunioitten alle jäädä.
(Hankkii mennä, Agnes Sorel pidättää häntä.)
Sorel (kuninkaalle).
Äl' anna hänen vihapäissä mennä!
Hän suulla herjaa, mutta sydämensä
Kuin kulta puhdas on, se vanha sydän,
Mi sulle verta vuosi useasti.
Oi, tulkaat, Dunois! Oi myöntäkäät,
Ett' innoissanne hairahduitte — Sie
Suo ystävälle jyrkät sanat anteeks'!
Oi, tulkaat! Sydämenne sallikaat
Mun kohta liittää, ettei vihan puhti
Sais sammumattomana leimuumaan!
(Dunois tarkastaa kuningasta ja näyttää odottavan vastausta).
Kaarlo (Du Chatelille).
Loiren yli käymme. Kuormastomme
Vie laivaan!
Dunois (äkkiä Sorelille).
Jääkäät hyvästi!
(Kääntyy äkkiä pois ja menee, raatiherrat seuraavat häntä).
Sorel (vääntäen käsiänsä epätoivon tuskissa).
Jos pois
Hän lähtee, turvatoinna oomme!
(La Hirelle).
Käykäät
Ja häntä suositella koittakaat.
(La Hire menee).
Kuudes Kohtaus.
KAARLO. SOREL. Du CHATEL.
Kaarlo.
Kuin? Onko kruunu ainoo tavara?
Niin raskas onko siitä luopua?
Ma tunnen mit' on raskahampi vielä!
Kun mielten korskain mestaroittavana
On ainiaan ja itsepintaisten
Vasalliloitten armon alla, tuo
On sydämelle tuntevalle kovaa
Ja kovempaa kuin sallimuksen puuska!
(Du Chatelille, joka vielä empii).
Tee tehtäväs?
Du Chatel (lankee hänen jalkainsa juureen).
Oi herra kuningas!
Kaarlo.
Se päätöksemme on. Ei sanaakaan!
Du Chatel.
Burgundin herttuan kanss' rauhan käy!
En muuta pelastusta tiedä sulle.
Kaarlo.
Sa tuohon neuvot, ja sun vertas toki
Se rauha vahvistukseksensa vaatii.
Du Chatel.
Täss' pääni on. Sun eestäs tappeluissa
Sen altihiksi annoin ja sun eestäs
Sen pyövelille riemuiten nyt kauppaan.
Tee herttualle mieliks'! Työnnä minä
Häll' ankarimman koston uhriks', anna
Tuo vanha viha verelläin mun häätää!
Kaarlo (katselee häntä hetken alkaa liikutettuna ja äänetöinnä).
Se totta onko siis? Niin kehno oonko,
Ett' ystäväni, jotka sydämeeni
Voi nähdä, häväistystä neuvovat?
Ma syvän lankeemukseni nyt tunnen,
Kun luottamusta kunniaani puuttuu.
Du Chatel.
Oi, muista —
Kaarlo.
Ei, vaiti! Sata valtakuntaa
Jos selin nähdä täytyis, pelastusta
En ystäviä uhraamalla osta.
— Tee tehtäväsi. Sotakuormastomme
Vie laivahan.
Du Chatel.
Se äkkiä on tehty.
(Rientää pois. Agnes Sorel itkee katkerasti).
Seitsemäs Kohtaus.
KAARLO ja SOREL.
Kaarlo (tarttuen hänen käteensä).
Äl' itke, Agnes kultani! Loiren
Tois' puollakin on Franskanmaata vielä,
Me rikkahampaan maahan muutetaan.
On taivas siellä lauha, pilvetöin,
Ja tuulet lempeät ja tavat miedot
Ja puhtahat; siell' laulut soivat aina
Ja rakkaus ja riemu kukkivat.
Sorel.
Sen kurjan päivän nähdä saanko vielä?
Maankiertäjäksi kuninkaamme kääntyy,
Pois isän huonehesta poika siirtyy
Jo kehtoansa selin katselee.
Oi, maata herttahaista, meiltä jääpää,
Sua emme riemullisna polje koskaan!
Kahdeksas Kohtaus.
La HIRE tulee takaisin. KAARLO ja SOREL.
Sorel.
Te yksin? Häntä ette jällen tuo?
(Häntä tarkemmin silmäillen).
La Hire! Mik' on? Min katsantonne lausuu?
Mit' uutta turmaa taasen?
La Hire.
Turman aika
On loppunut ja päivänpaiste tullut.
Sorel.
Ei, kuinka?
La Hire (kuninkaalle).
Orleans'in sanansaattajat
Taas luokses kutsu!
Kaarlo.
Miksi niin? Mik' on?
La Hire.
Ne luokses kutsu! Kääntynyt on onni,
On tappelussa oltu, voitto saatu.
Sorel.
On voitto saatu! Enkeleitten ääni!
Kaarlo.
La Hire! Ei, tyhjä huuto sinun pettää.
On voitto saatu! Voittoihin en usko.
La Hire.
Sa suurempiinkin kohta uskot vielä.
— Tuoll' arkkipiispa on. Hän Bastardin
Sun syliis tuo.
Sorel.
Oi voiton kukkaa.
Mi, niinkuin taivon heelmät, sovitusta
Ja rauhan kantaa!
Yhdeksäs Kohtaus.
EDELLISET. RHEIMS'IN ARKKIPIISPA. DUNOIS. Du CHATEL haarniskaan
puetun ritarin RAOULIN KANSSA.
Arkkipiispa (saattaa Bastardin kuninkaan luo ja panee heidän kätensä yhteen).
Syleilkäätte, prinssit!
Pois riita heittäkäät ja vihan kauna,
Kun taivas itse puolellemme käy.
(Dunois syleilee kuningasta).
Kaarlo.
Mua hämmingistä päästäkäätte. Mitä
Tää vakavaisuutenne tietää? Kuinka
Tuo äkki muutos syntyi?
Arkkipiispa (vie ritarin esiin ja asettaa hänen kuninkaan eteen).
Haastakaat!
Raoul.
Kuus' toista lippua, Lothringin kansaa,
Ol' meillä koossa, sulle tuotavaksi,
Ja Baudricour, yks' Vaucouleurs'in mies,
Ol' johtajamme. Vermantonin luo
Kun päästy ol' ja laaksoon tultiin, josta
Yonne juoksee, tanterella vastassamme
Ol' vainoja ja miekat välkkyivät,
Kun taaksepäin me katsottiin. Ol' meidät
Kaks' joukkiota saartanut, ei voiton,
Ei pääsön toivehetta ollut: silloin
Ei mielet uljahimmat kestäneet,
Ja antauntaa aattelivat kaikki.
Kun päällysmiesten kesken neuvoa
Viel' etsittiin, vaan eipä löytty — silloin
Meill' outo kumma silmihimme astui!
Kas, metsän synkiköstä äkkiä
Tul' neitsyt nuori, päässä kyperä
Kuin sodan jumalalla, kaunihina
Ja hirveänä nähdä; kiehkuroina
Sen hiukset hartioille vierivät,
Ja valo kirkas niinkuin taivahista
Hänt' ympäröitsi, äänehen kun lausui:
Mit' aattelette! Vihollista vastaan!
Jos heitä ois kuin meren hiekkaa, Herra
Ja pyhä neitsyt teitä johdattaa!
Ja lipun kantajalta äkkiä
Hän lipun temmasi ja joukon eessä
Niin valtiaana, rohkeana riensi.
Me hämmästyin ja vasten tahtoamme
Minn' lippu vie ja neitsyt, seurataan,
Ja vihollista vastaan oitis käymme.
Hän pakosalle syöksähtää,
Hän häiryksissä, liikkumatta seisoo
Ja avo-silmin ällämöitsee kummaa,
Jon eessään nähdä saa — vaan äkkiä,
Kuin taivas itse häntä säikyttäisi,
Ja kilvet, miekat luotaan viskaten
Tuo joukko suuri sinnetänne juoksee;
Kuin suunniltansa, taakse katsomatta,
Niin mies kuin ratsu virtaan karkaja
Ja vastuksetta surman saaliiks käy;
Miestappoo se ol! ei tappelua!
Kaks' tuhat miestä tanterelle jäi
Pait niitä, jotka virta vei, ja meistä
Ei ainoata puutu.
Kaarlo.
Kummallista!
Niin, kummallista tottakin!
Sorel.
Ja neitsyt
Sen suuren ihmeen aikaan sai? No, mistä
Hän on? Ja kenkä?
Raoul.
Sen hän kuninkaalle
Vaan ilmottaa. Hän tietäjäksi lausuu
Ja taivon profetaksi itseään.
Ja ennenkuin jo kuuhut vaihtuu, tahtoo
Orleansia hän auttaa. Kansa häneen
Jo uskaltaa ja tappeluhun hartoo.
Hän sotajoukkoamme seuraa, tänne
Hän kohta saapuu.
(Kellojen ääntä ja aseitten kalsketta kuuluu.)
Kuulkaat pauhua
Ja kelloja! Hän on se, kansa häntä
Nyt tervehtää.
Kaarlo (Du Chatelille).
Hän tänne tuokaat —
(Arkkipiispalle).
Kuinka?
Mull' tyttö voiton tuo ja juuri nyt,
Kun taivon urho yksin auttaa taitaa!
Se ei oo luonnollista, saanko, piispa,
Niin, saanko — ihmehiä uskoa?
Useammat Äänet (näyttämön takaa).
Oi terve, terve neitsyt, auttajamme!
Kaarlo.
Hän tulee!
(Dunois'ille)
Paikkaa vaihtakaamme, Dunois,
Tuot' ihmetyttöä ma koittaa tahdon.
Jos tietäjä hän on ja taivahinen,
Hän kuninkaan voi muista erottaa.
(Dunois käy istumaan, kuningas ja Agnes Sorel seisovat hänen oikealla puolellansa, arkkipiispa ja muut vastapäätä, niin että keskikohta jää tyhjäksi).
Kymmenes Kohtaus.
EDELLISET. JOHANNA RAATIHERRAIN ja useampain RITARIEN seurassa, jotka täyttävät peräpuolen näyttämöstä; astuu uljaana esiin ja katselee läsnä-olevia järjestänsä.
Dunois (pitkän, juhlallisen äänettömyyden jälkeen).
Sie, siekö tyttö kumma? —
Johanna (keskeyttäen, kirkkaasti ja ylevästi häntä katsellen).
Bastardi,
Sa Jumalata pyydät kiusata!
Se paikka heitä, sulle ei se sovi!
Tän vihaisemman luo ma pantu oon.
(Lähestyy kuningasta vakavilla askeleilla, notkistaa toista
polveansa hänen edessänsä ja nousee kohta seisoalle, astuen
taaksepäin. Kaikki läsnä-olevaiset osottavat hämmästystä.
Dunois nousee istualta, jättäen siaa kuninkaalle).
Kaarlo.
Mun silmäni nyt ensi kerran näät:
Vaan mistä moisen tiedon sait?
Johanna.
Sun näin,
Miss' muut ei nähnehet pait Herra yksin.
(Lähestyy kuningasta ja lausuu salamielisesti).
Sa viimis yönä, tuota muistele,
Kun ympärilläs kaikki unen helmaan
Ol' uupununna, nousit vuoteheltas
Ja Herraa hartahasti rukoilit.
Nuo syrjäytä ja sun rukoukses
Ma kerron.
Kaarlo.
Mitä taivahalle uskoin,
En ihmisiltä peitä. Pyyntöni
Tuo ilmi, enkä epäellä tahdo,
Ett' Herra itse sua innostuttaa.
Johanna.
Kolm' anomusta sulla ol': no, huomaa
Nyt tarkalleen, Dauphin, ne mainitsenko!
Sa taivahilta pyysit ensin, että
Jos väärää voittoa sun kruunuhus
On tarttunut tai josko velka muu,
Sun esi-isies, viel' maksamatta jäänyt,
Tän sodan surkean on nostanut,
Se uhriksensa kansan kaiken eestä
Sun ottais vastahan ja vihan maljan
Sun pääsi päälle vuodattais.
Kaarlo (astuu säikähtyyneenä taaksepäin).
Ken oot sa, mahtava? Ja mistä saavuit?
(Kaikki osottavat hämmästystä).
Johanna.
Sa taivahalta pyysit toiseks', että,
Sen tahto korkea ja päätös jos
Ois jälkeisiltäs riistää valtikka,
Se sulta ottais kaikki, jonka Franskan-
Maan kuninkaat on nauttinunna ennen —
Kolm' ainoata lahjaa pyysit vaan
Sen jättämään, sun rintas rauhaisen
Ja vanhat ystävät ja Agneksen.
(Kuningas peittää kasvonsa, itkien katkerasti; suurta
hämmästystä läsnä-olevissa. Hetken äänettömyyden jälkeen).
No, mainitsenko viime pyyntös?
Kaarlo.
Ällös!
Sun ilman uskon! Moista ihminen
Ei tehdä voi! Sua Herra johdattaa.
Arkkipiispa.
Ken oot sa, tyttö pyhä, ihmehinen?
Mik' onnen maa sun siittää sai, ja kutka
Ol' vanhempas, nuo taivahalle rakkaat?
Johanna.
Oon Johannaksi, herra hurskas, pantu
Maamiehen halpa tytär olen vaan
Mun kuninkaani kauppalasta Dom
Rem'ista, jok' on Toulin kirkkokuntaa,
Ja isän lampahia paimentanna
Oon lapsuudesta — Ja ma kuulin paljon
Sen vieraan saarikansan vehkehistä,
Jok' yli vetten saapunut on tänne
Meit' orjiks saattamaan ja uutta herraa
Meill' tunkemahan, jok' ei kansaa helli,
Ja että suuren Parisin he saaneet
Jo ol' ja hallituksen. Herran äidin
Luo huusin silloin pyytäin, ett' meistä
Hän kahlehetten häväistyksen kääntäis
Ja kuningasta kotimaista suojais.
Ja ulkopuolla kylää, missä synnyin,
On vanha Herran-äidin kuva, jonka
Luo paljon vaelluksia on tehty,
Ja pyhä tammi seisoo siellä myös,
Niin monen ihmelahjan kautta tuttu.
Ja tammen alla paimenessa istuin
Niin mielelläin, sill' niinpä sydän vaati,
Ja vuoristoon jos multa lammas eksyi,
Sen unelmassa aina nähdä sain,
Kun tammen varjohon ma maata laskin.
— Ja kerta kun sen pitkän yösen siellä
Ma tammen alla istuin harrasmiellä
Ja unta torjuin pois, mun luokseni
Tul' pyhä neitsyt miekkaa kantaen
Ja lippua, vaan vaattehissa muutoin
Kuin paimen ainakin ja lausui mulle:
"Mie, mie se oon. Johanna! Laumas heitä!
Sua Herra työhön toiseen kutsuu pois
Tää lippu saa! Tää miekka vyölles vyötä!
Sill' vainolaiset Franskan maasta torju
Ja Herras poika saata Rheims'ihin
Ja kuningasten kruunu hälle anna!"
Vaan hälle vastasin: Oi, kuinka mointa
Ma rohkenisinkaan, ma tyttö heikko
Ja tappeluille turmaisille outo!
Ja vastahan hän virkki: "Puhdas neitsyt
Maan päällä mainioimmat aikaan saa,
Jos miehen lempeä hän vastustaa.
Mua katso! Neinnä puhtahana, niin-
Kuin sie, ma Herran, taivahisen, siitin,
Ja taivahinen itse oon!" — Ja sillä
Hän mua koski, ja kun silmät nostin
Ol' taivas täynnä enkeleitä, joilla
Ol' valkoliljat käissä kullakin,
Ja ääntä herttaisinta ilma kaikui.
— Ja kolme yötä niin hän ilmestyi
Ja mulle huusi: "Nouse, Johanna!
Sua Herra työhön toiseen kutsuu pois!"
Ja kolmannenkin kerran tultuansa,
Hän kiivastui ja lausui soimaten:
"On kuuliaisuus naisen määrä suuri,
Häll' palvelusta pantiin ankaraa;
Hän kärsimällä puhdistuukin juuri;
Ken täällä kestää, siellä voiton saa."
Niin lausuen hän paimenpuvun heitti,
Ja taivon kuninkaattarena nyt
Hän aurinkoitten loistehessa hohti,
Ja kultapilvi, nousten hiljakseen,
Vei hänen poijes riemun maita kohti.
(Kaikki ovat liikutettuna. Agnes Sorel kätkee kasvonsa
kuninkaan rintaa vastaan, itkien kiihkeästi).
Arkkipiispa (pitkän äänettömyyden jälkeen).
Kun vahvistusta moista taivas antaa,
Ei epäilystä järki aikaan saa.
Työ itse hälle todistusta kantaa;
Nää ihmeet Herra yksin vaikuttaa.
Dunois.
En ihmisiin, vaan hänen silmähänsä
Ja katsantoonsa puhtahasen uskon.
Kaarlo.
Ja ansaitsenko syntisparka moista?
Oi silmä kirkas, sisimmäiseni
Sa näet ja nöyrän sydämeni tunnet!
Johanna.
On suurten nöyryys suuri taivon alla:
Sa nöyristyit, siks' seisot korkealla.
Kaarlo.
Ja vainojia taidan vastustaa?
Johanna.
Sun jalkoihis tää Franska laaja sääntyy?
Kaarlo.
Ja Orleans ei antauta saa?
Johanna.
Loire ennen juoksussansa kääntyy.
Kaarlo.
Ja voittajana Rheims'iin löydän tien?
Johanna.
Sinn' halki vainojoukkojen sun vien.
(Kaikki ritarit kalskuttavat keihäitä ja osottavat rohkeutta).
Dunois.
Tää neitsyt meille johtajaksi anna!
Me empimättä käymme, minkä vaan
Se taivahainen meitä viedä tahtoo,
Ja häntä suojaa urhomiekka tää!
La Hire.
Maa-ilman sotavoimaa emme pelkää,
Kun joukkojemme eessä neitsyt käy.
On hällä rinnallansa voitontuoja:
Hän meitä johdattaa, tuo vahva suoja!
(Ritarit kalskuttavat lujasti aseitansa ja astuvat eteen päin).
Kaarlo.
Niin, neitsyt, joukkojamme johda sie,
Ja ruhtinaamme sua seuratkoot.
Tää miekka, korkehimman johdon merkki,
Jon Connetabli suutuksissa hylkäs,
On arvoisamman käden löytänyt.
Se ottaos, oi profetissa suuri,
Ja ollos vieläkin —
Johanna.
Ei, korkea Dauphin!
Maa-ilman välikappaleella tuolla
Mun herrallein ei voitto lankeaa.
Ma toisen miekan tiedän, jolla voiton
Ma saan. Sen sulle neuvon, niinkuin henki
Sen mulle näyttikin; se tuota.
Kaarlo.
Lausu!
Johanna.
Fjerboys'in vanhaan kaupunkiin sa pannos,
Siell' pyhän Katarinan kirkkomaalla
On holvi, jonne sotasaalihista
On paljon rautaa koottu. Miekka, jonka
Ma tarvitsen, on sälyn alla siellä.
Se kolmois-liljasista kultaisista,
Sen lappehesen poltetuista, tutaan.
Se miekka tuota, sillä voitto saadaan.
Kaarlo.
Se kaikki tehtäköön, min hän nyt käskee.
Johanna.
Ja lippu valkea mun kantaa anna
Ja ruusureunuksella ympäröitty.
Ja lippusessa taivon kuninkaatar
On Jeesus-lapsen kanssa nähtävä
Maapallon päällä seisomassa. Sillä
Niin pyhä äiti neuvonut on mulle.
Kaarlo.
Niin kaikki olkoon.
Johanna. (Arkkipiispalle).
Hurskas piispa, pankaat
Mun pääni päälle pappiskäsi hellä,
Ja neitoselle siunausta suokaat.
(Lankee polvillensa).
Arkkipiispa.
Sa tullut olet siunausta tuomaan,
Et vastaan-ottamaan — Käy Herran kanssa!
Myö halpoja ja syntisiä ollaan.
(Hän nousee polviltansa).
Hovipalvelia.
Englantilaisilta on airut täällä.
Johanna.
Hän tulla saakoon, Herra hänen tuottaa!
(Kuningas viittaa hovipalvelialle, joka lähtee ulos).
Yhdestoista Kohtaus.
EDELLISET. AIRUT.
Kaarlo.
Mit', airut, tiedät? Mik' on asias?
Airut.
Ken on se, joka Kaarlo Valois'in,
Ponthieu'in kreivin, eestä haastaa täällä.
Dunois.
Haa, airut kurja, konna kunnotoin!
Vai tohdit Franskalaisten kuninkaan
Sa alustalla omallansa kieltää?
Sua sotapukus suojaa, muutoin sinun —
Airut.
Yks' ainoa on Franskan kuningas,
Ja hän Englantilaisten luona viihtyy.
Kaarlo.
Ei, malta, serkku! Asiasi, airut?
Airut.
Pääpäällikkömme, surkutellen verta,
Jo vuotanutta, vasta vuotavaa,
Ei anna miekan irki päästä vielä
Vaan ennenkuin Orleans'iin hyökätään,
Sull' suostumusta huokeaa hän tarjoo.
Kaarlo.
No, lausu!
Johanna (astuen eteenpäin),
Sire! Mun tuota puhutella
Sun eestäs anna.
Kaarlo.
Teepäs niin ja päätä
Sie, neitsyt, rauhako vai sota olkoon.
Johanna (airuelle).
Ken herras on? Ken suullas haastaa?
Airut.
Kreivi
Sal'sbury, Brittiläisten päällysmies.
Johanna.
Se valhe on. Sun kauttas hän ei haasta.
Ken elää, haastelee, ei kuolehet.
Airut.
Pääpäällikkömme elää tervehenä
Ja voimallisna, teille turmioksi.
Johanna.
Hän eli lähteissäs. Tän' aamuna
Hän ammuttiin, kun Orleansïa
Hän Latournelle'n tornilosta väijyi.
— Sa naurat kaukanaista mainitessain?
Mua ällös, silmiäs sa usko vaan!
Sa hänen saattoseurueensa kohtaat,
Kun jalkasi sun täältä vievät pois!
No, airut, lausu, mik' on asias.
Airut.
Jos käsketyitä ilmi tuoda tiedät,
Sen tunnet, ennenkuin sen lausunkaan.
Johanna.
No, tunnen niin, vaan minun asiani
Sie kuule nyt ja ruhtinaille, jotka
Sun tänne työnsivät, nää sanat lausu:
— Englannin kuningas ja herttuat
Bedford ja Gloster, maamme raastajat!
Te taivon kuninkaalle vastatkaat
Sen veren eestä, jonka vuodatitte!
Te kaupunkimme heittäkäätte, jotka
Te vasten oikeutta vallotitte?
Kas, neitsyt entää taivon kuninkaalta
Teill' rauhaa tarjomaan tai turmiota.
No, valitkaatte! Sillä teidän tietää
Sen lausun nyt: Ei Franskan maata teille
Oo suonut poika Marian — vaan Kaarlo,
Dauphin, mun herrani, joll' Jumala
Sen antoi, Parisiin on astuva,
Kaikk' valtakunnan suuret seurassaan.
— Nyt, airut, joudu joutumalla täältä,
Sill' ennenkuin jo leiriin ennätät
Ja viestit saatat, neitsyt siellä on
Ja Orleans'in voitonmerkin tuo.
(Hän menee. Kaikki lähtevät liikkeelle. Esirippu lasketaan).