PROLOGI.
Maaseutu.
Edessä oikealla kappeli pyhimyksen kuvan kanssa, vasemmalla korkea tammi.
Ensimmäinen Kohtaus.
THIBAUT d'ARC, hänen kolme tytärtänsä,
KOLME NUORTA PAIMENTA, heidän kosioitansa.
Thibaut.
Niin, veikot, tänään franskalaisia
Viel' ollahan ja haltioita maassa,
Jot' isät kynsivät; vaan kenpä tietää,
Ken huomeltaisin meitä vallitsee!
Englantilaisen lippu kaikkialla
Jo voitollisna liehuu; hevosillaan
Hän Franskan kukkaistantereita polkee.
Pääkaupunkimme häll' on antaunna,
Ja Dagobartin ikivanhan kruunun
Se vieraan rungon oksaselle tarjoo.
Kuin loisen, kuningasten jälkeisen
Nyt maassa omassansa kiertää täytyy,
Ja häntä vastaan vihollisten puolla
Pää-pääri taistelee ja lähin lanko
Ja korppi-äiti itse heitä johtaa.
Ylt' ympäritse kylät, kaupungit
On lieskana, ja hävityksen sauvu
Jo laaksoamme rauhallista lustuu.
— Sen vuoksi Herran kanssa päättänyt
Oon tyttäreni naittaa, nyt kun vielä
Sen tehdä voin: sill' sodan ahdingossa
On nainen holhomiehen tarpehessa,
Ja lempi kuormat kaikki huojentaa.
(Ensimmäiselle paimenelle).
Etienne! Te Margot'ani halajatte.
On pellot vierekkäin ja sydämet,
Ne yhtä ääntä soivat. — Hyvän liiton
Se tuottaa!
(Toiselle paimenelle).
Claude Marie! Te vaiti ootte,
Ja Louisonini silmät maahan luo?
Kaks' syöntä yhtynyttä jakaisinko,
Vaikk' aartehia ette tarjoo? Kellä
On aartehia? Huonehet ja aitat
Ne vainon saalihiks' tai liekin käyvät —
Ja kunnon miehen vahva rinta vaan
On murtamatoin muuri näihin aikoin.
Louison.
Oi isä!
Claude Marie.
Louison'ini!
Louison (syleillen Johannaa).
Sisar kulta!
Thibaut.
Kolm' kymment' auramaata kullekin
Ja talon, naveton ja karjan annan —
Mun Herra siunas, teitä siunatkoon!
Margot (syleillen Johannaa). Oo isän mieliks! Jälkiämme seuraa! päivä kolmet riemuliitot luokoon!
Thibaut.
Nyt toimeen! Huomispäivänä on häät:
Ma kaikki kyläläiset niihin tahdon.
(Molemmat sulhaisparit menevät käsi kädessä).
Toinen Kohtaus.
THIBAUT. RAIMOND. JOHANNA.
Thibaut.
Jeannette, siskos häitä hankkivat,
Ma heidän onnellisna näin, he hoivaa
Mull' tuottavat, sa, nuorin, huolta saatat.
Raimond.
Mi teidän on! Miks' lasta nuhtelette?
Thibaut.
Tää uljas nuorukainen, jonka vertaa
Ei kylässämme oo, tää kelpo poika,
On sydämensä sinuun kääntänyt
Ja miellä hiljaisella hartahasti,
Tää kolmas syksy on, sua kosioitsee;
Sa lemmetöinnä hänen työnnät pois,
Kun muutoin paimenista muista joka mies
Voi naurahdusta lauhaa sulta saada.
— Sun hempeimmässä nuoruudessas nään,
Sun kevääs tullut on, tuo toivon aika,
Sun ruumiis kukka puhjennut on myös;
Vaan turhaan toivon, että lemmen kukka,
Tuo hento, verhostansa kehkeäis
Ja kultaheelmän riemullisna loisi!
Oi, tää ei mulle kelpaa ensinkään,
Se luonnon hakausta suurta tietää!
Se syön ei kelpaa, joka sulkeuu
Jääkalseana tunnon aikakaunna.
Raimond.
Oi älkäät, isä d'Arc! Oi malttakaatte!
Mun aimo Johannani rakkaus
On hellä, kallis taivaan kukkanen,
Ja hiljaa, vähitellen oiva kypsyy!
Hän vuoriloilla vielä olla mielii
Ja kankahilta aukehilta käydä
Ei tahdo asuntoihin alhaisiin,
Miss' huolet ahtaat viihtyvät. Päin häntä
Ma laakson syvyydestä ihmetellen
Luon silmäni, kun vuorilaitumella
Hän lauman luona korkeana seisoo
Ja kaunihina vartaloltaan maata,
Niin pientä vakavaisna katselee.
Hän silloin korkeampaa tietää, luulen,
Ja toisten aikain kuiskatusta kuulen.
Thibaut.
Se juuri mull' ei tahdo kelvata!
Hän siskoin hilpeätä seuraa karttaa,
Hän autioita etsii, öisen vuoteen
Jo ennen kukon laulamista heittää
Ja hirmuhetkenä, jon' ihminen
Niin mielellänsä ihmisihin liittyy,
Hän niinkuin lintu, yksin liikkuva,
Yön kolkkoon henkimaailmahan hiipii,
Käy ristipolkua ja vuoren ilman
Kanss' salaisessa haastelussa viipyy.
Miks' valitsee hän aina vaan tän paikan
Ja juuri tänne lampahansa tuo.
Ma hänen miettivänä pitkät hetket
Nään Druidien tammen alla, jota
Kaikk' ennen lapset tarkoin karttavat.
Siin' ei oo turvallista: tammen alla
Tyyssiaa häijy henki pitänyt
On pakanuuden hämärästä asti.
On siitä puusta kylän vanhimmilla
Niin paljon kauheata kertomista,
Ja kummallisten äänten kaikua
Sen synkeöistä oksasista kuullaan.
Ma itse, koska iltapuhtehella
Sen ohi kerta jouduin kulkemaan,
Näin naisen haahmon täällä istuvan:
Se laajalaskuisista vaattehistaan
Mull' kättä kuivaa työnsi verkalleen,
Kuin viitannut se oisi; pois ma riensin
Ja Herran haltuun pyysin sieluni.
Raimond (osoittaen pyhimyksen kuvaa kappelissa).
Tuo armokuva, joka siunausta
Ja taivaan rauhaa huokuu, tytärtänne
Tänn' johdattaa, ei häijyn hengen vehkeet.
Thibaut.
Ei, ei. Tuot' unissain en nähdä saa
Ja tuskaisissa, ilmiöissä turhaan.
Kolm' kertaa hänen Rheims'in kaupungissa
Ma kuningasten istuimella nähnyt
Oon seitsentähti kruunu otsallaan
Ja käissä valtikka ja valtikassa
Kolm' liljakukkaa valkeaa, ja mie
Ja hänen sisarensa molemmat
Ja ruhtinaat ja kreivit, arkkipiispat
Ja kuningaskin häntä kumarsimme.
Kuin mökkihini moinen loisto sattuu?
Se syvää lankeemusta tietää vaan.
Se uhka-uni mulle kuvaa, kuinka
Hän joutavia kerkkii mielessään.
Hän alhaisuuttaan häpeää — kun Herra
Häll' ruumiin kumman kaunihin on luonut
Ja suuret ihmelahjat suonut, jotta
Tän laakson kaikki tyttöset hän voittaa,
Hän ylpeyttä kantaa synnillistä,
Ja ylpeyspä enkelitkin vietti,
Ja sillä horna ihmisiä kietoo.
Raimond.
Ken hiljaisempi on ja säysevämpi,
Kuin tyttärenne? Kuinka mielellään
Hän siskojansa aina palvelee?
Hän suurilahjaisin on lapsistanne;
Vaan kuuliasna töissä raskaimmissa,
Kuin tyttö alhaisin hän aina hyörii,
Ja hänen käsiensä alla karjat
Ja laihot ihmeen lailla viihtyvät;
Jos mihinkä hän ryhtyy, verratoin
Ja outo onni siihen oitis tulvaa.
Thibaut.
Niin! Outo onni — Mua kauhistaa,
Kun siunausta tuota aattelen!
— Vaan olkoon. Vaiti oon. Ma vaiti olla tahdon:
Ma omaa lasta syyttäisinkö? Muuta
En voi, kuin varottaa ja Herraa huutaa!
Vaan varottaa mun täytyy — Puuta tuota
Sa karttaos, äl' yksin jää, yösydännä
Äl' etsi juuria ja jouttehia
Äl' laadi, merkkejä äl' uurra hiekkaan!
On helppo henget nostaa, vartoen
Ne hienon peiton alla piilevät
Ja, hiljaa kuullen, ilmiin syöksevät.
Äl' yksin jää! Sill' erämaassa ennen
Tul' saatanakin taivaan Herran luo.
Kolmas Kohtaus.
BERTRAND tulee kyperä kädessä esiin. THIBAUT. RAIMOND. JOHANNA.
Raimond.
Kas, tuolla palaa Bertrand kaupungista.
Kah, mit' on hällä!
Bertrand.
Mua tuijotatte
Ja kummaksutte ihmekapinetta,
Jon tässä tuon.
Thibaut.
Niin kyllä. Lausukaat,
Kuin kyperän te saitte, miksikä
Sen pahan merkin rauhan seutuun tuotte?
(Johanna, joka molemmissa edellisissä kohtauksissa
on seisonut syrjempänä, hiljaisena ja keskusteluun
osaa ottamatta, rupee tarkastamaan ja astun lähemmäksi).
Bertrand.
Ma tuskin itse tiedän, kuinka mulle
Se sattui. Vaucouleurs'in kaupungissa
Ma olin raudan ostannossa; siellä
Näin suuren tungon; pakolaisia
Ol' Orleans'in luota äsken tullut
Ja huonot sotatiedot tuotu. Niin-
Kuin kapinassa kansa riehui, tietä
Kun melskehessä raivosin, tul' musta
Bohemin vaimo, käissä kyperä,
Mua vastahan ja lausui, silmiin katsoin:
Te veikko, kyperätä tarvitsette,
Ma tiedän, tuota tarvitsette. Tässä!
Tää ottakaat! Sen huokeasta myyn.
— Te sotamiesten luoksi menkäät, lausuin,
Maamiesi oon, en kyperätä kaipaa,
Vaan hän ei luopunut ja lausui vielä:
Ken kerskaella voi, ett' kyperää
Ei kaipaa? Rautakatto päätä vasten
On kallihimpi nyt kuin kivisuoja.
Niin minua hän seuras, kyperää
Mull' vasten tahtoani tunkien.
Ma kyperätä katselin, se kirkas
Ja kaunis ol' kuin urhon päähän tehty,
Ja empien kun sitä nostelin
Ja tapausta kummallista mietein,
Ol' vaimo kadoksissa, kansan tulva
Ol' hänen poijes temmannut, ja mulle
Jäi kyperä.
Johanna (kiiruusti ja ahneesti kyperää tavoittaen).
Se mulle antakaat!
Bertrand.
Mik' apu tuosta kapineesta teille?
Se koristeeks' ei neidon päähän sovi.
Johanna (temmaa häneltä kyperän).
Mun on se, mulle kuuluu kyperä.
Thibaut
Mik' immen päähän käy?
Raimond.
Se hälle suokaat!
Se koristus on hälle niinkuin luotu,
Hän miehen mielen kantaa rinnassaan.
Oi muistakaat, kuin ilveksen hän voitti,
Tuon julman pedon, paimenien kammon,
Jok' ilkeästi karjojamme raasti.
Hän ihka yksin, neito urhokas,
Sai suden kimppuhun ja riisti lampaan
Sen suusta pois. Mit' urhopäätä vielä
Tää rautalakki peittää, arvokkampaa
Se kaunistaa ei voi!
Thibaut (Bertrandille)
No, lausukaat!
Mit' uutta vauriota kuuluu? Mitä
Nuo pakolaiset tiedoks' toivat?
Bertrand.
Herra
Nyt kuningasta suojelkoon ja maata!
Kaks' suurta voittoa on meistä saatu,
On vainolainen Franskan sydämessä,
Loireen asti maa on menetetty —
Nyt kaikki joukkionsa on hän koonnut
Ja Orleans'iamme piirittää.
Thibaut.
Kies' auta kuningasta!
Bertrand.
Kaikkialta.
On suuren suuret ampuneuvot tuotu,
Ja niinkuin mettiäisten tumma parvi
Kes'aivoin pesän ympärillä pyörii,
Tai niinkuin heinäsirkat taivon alta,
Kuin summa pilvi, syöksevät ja laajat
Maaseudut kihinällään peittävät:
Niin kansat mustanansa langenneet
On Orleans'in tantereille myös,
Ja kielten outoin sekasortoa
Tuo leiri suuri häiryksissä kaikuu.
Sill' sinne myös Burgund, tuo voimakas,
Maanvaltias, on joukkionsa tuonut,
Lüttichiläiset, Luksempurilaiset,
Hennegaulaiset, miehet Namur'in
Ja rikkaan Brabant'in ja Gentiläiset,
Jotk' aina silkkivaattehissa käyvät,
Seelantilaiset, joitten kaupungit
Niin puhtahana veestä nousevat,
Hollantilaiset, karjaa lypsäväiset,
Utrechtilaiset, Läns' Frieslantilaiset,
Jotk' äärtä pohjan katsovat — ne kaikki
On seurueessa mahtavan Burgund'in
Ja Orleans'ia nyt saartavat.
Thibaut.
Oi kurjaa, onnetointa riitaa, joka
Päin Franskan maata Franskan miehet kääntää.
Bertrand.
Ja Isabella kuninkaatar vanha,
Tuo Baierikko, rautatamineissa
Käy ratsahilla leirin käytävillä
Ja myrkky-syytöksillä kiihottaa
Kaikk' kansat vasten poikaa, jonka itse
Hän äidinhelmassansa kantoi kerta.
Thibaut.
Häll, kirousta! Herra hänen niin,
Kuin Isabelin horskan turmelkoon!
Bertrand.
Salis'bury, muurimurtaja, tuo julma.
On piirityksen päällysmiehenä,
Ja hänen kanssaan ilves Lionel
Ja Talbot, joka murhamiekallaan
Kuin heinää ihmisiä kaatelee.
He miellä riettahalla vannoneet
On neidot kaikki häpiähän antaa
Ja miekan uhriiks' miekan saamat heittää.
On neljä torniloa tehty, joista
Voi nähdä kaupunkiin; kreiv' Salishury
Sielt' itse murhasilmin kurkistaa
Ja kattiloilla rientäjöitä tarkkaa;
On tuhatmäärin sentner-kuulia
Jo kaupunkihin lennätetty, kirkot
On murskana ja Notre Damen torni
Jo päätä korkeata notkistaa.
Ja ruutisuonia on tehty myös,
Ja niinkuin hornan kuilun päällä seisoo
Nyt Orleans ja joka hetki valmis
On jyskehellä ilmaan lentämään.
(Johanna kuultelee suurella tarkkuudella
ja panee kyperän päähänsä).
Thibaut.
Vaan missä olivat nuo urho-miekat,
Saintrailles, La Hire ja Franskan suojamuuri,
Tuo uljas Bastardkin, kun vainolainen
Niin kaikkivaltiaana eemmäs tunki?
Miss' kuningas on itse? Katseleeko
Hän valtakunnan vauriota jouten?
Bertrand.
Hän Chinon'issa istuu: Väkeä
Hän puuttuu, tanterella ei voi kestää.
Mit' auttaa suurten uljaus, urhoin voima,
Kun pelko valju sotilaita rampaa?
On säikähdys, kuin taivahista tullut,
Kaikk' uljahatkin voittanut, ja turhaan
Nyt ruhtinasten nostohuuto kaikuu.
Kuin lampaat säikyksissä tunkevat
Päin toisiaan, kun suden ääni kuuluu,
Niin Franskainen, mainehensa heittäin,
Nyt linnoitusten turvaa etsii vaan.
Yks' ainoo ritari, niin kuuluu, koonnut
On heikon seurueen ja kuninkaan
Luo kuusitoista lippua nyt saattaa.
Johanna (äkkiä).
Ken on se?
Bertrand.
Baudricour. Töin tuskin hän
Tok' vihollista välttää taitaa, joka
On hänen kintereissään kaksin joukoin.
Johanna.
Miss' on se ritari? Sen tiettekö?
Bertrand.
Häll' päivän matka vaan on Vaucouleurs'iin,
Jos senkään vertaa.
Thibaut.
Miksi tuohon puutut?
Ne seikat, tyttö, eivät sulle sovi.
Bertrand.
Kun vihollisten valta yhä kasvaa,
Ja kuningas ei turvaa antaa voi,
On Vaucouleurs'ilaiset yksin neuvoin
Burgund'in alle mennä päättäneet.
Niin vierahasta ikehestä päästään
Ja vanhan suvun alle jäädään — ken-
Ties vanhan kruununkin all' joudutaan,
Jos Franska ja Burgund taas rauhaan käyvät.
Johanna (innostuneena).
Pois suostumus! Pois antaunta kehno!
Jo joutuu auttaja, hän työhön hankkii.
Orleansin eessä vainolainen sortuu!
On hällä määrä täynnä; kaartavaksi
Hän valmis onpi: sirppi käissä neitsyt
Käy ylpeyden viljaa niittämään;
Hän taivahista riistää kunnian,
Jon tähtihin he riippumahan nostit.
Oi toivokaat! Oi oottakaat! Sill' ennen-
Kuin laiho kellastuu ja kuuhut täyttyy,
Loiren loistavista aaltoloista
Englannin hepoa ei juoteta.
Bertrand.
Ei ihmehiä synny meidän aikaan.
Johanna.
Oi syntyy — Valko kyyhky uljahana
Kuin kotka lentelee ja haukkaparven
Jok' isänmaata raastaa, karkottaa.
Burgundin pöyhkeän, maanpetturin,
Hän maahan lannistaa ja Talbotin
Tuon sotakäden taivaanryntäjän,
Ja Salisburyn, kirkonryöstäjän,
Ja saarelaiset riettaat kaikki tyyni
Kuin lammaslauman pois hän säikyttää.
On Herra, voiton Herra hänen kanssaan.
Hän luodun vapisevan valitsee,
Hänt' impi heikko kirkastuttaa saa,
Sill' Herra kaikkivaltias hän on!
Thibaut.
Mi henki tyttöön iskee?
Raimond.
Kyperä
On hänen intoon saanut. Tytärtänne
Nyt katselkaatte. Silmä leimuaa
Ja hehkutulta posket tuikkivat.
Johanna.
Tää maako lankeais? Tää maineen maa,
Tää kaunihin, jon päivä nähdä saa,
Tää maitten paratiisi, jota Herra
Kuin silmätereänsä hellii, tääkö
Nyt vieraan kansan kahlehia kantais?
— Tääll' pakanoitten valta murtui. Täällä
Ens' risti, armon merkki, nostettiin;
Tääll' pyhä Ludvigimme lepää! Täältä
On Jerusalemikin vallotettu.
Bertrand (hämmästyksissä).
Oi kulkaat hänen puhettansa! Mistä
Tuon ennushengen korkean hän sai?
— Teill' kummanlainen tytär suotiin, d'Arc!
Johanna.
Meill' kuninkaita omia ei olla
Sais vastapäin, ei kotimaista herraa —
Se Herra, jok' ei kuole, maalimasta
Ois kadonnut — hän, joka korjaa suojaa,
Jok' auraa suojaa, maata hedelmöittää —
Jok' orjat vapauttaa, riemullisna
Ymp' ympärilleen kaupunkeita nostaa —
Jok' arkaa auttaa, ylpeätä sortaa,
Jok' yrmeä ei oo — sill' suurin on hän —
Jok' ihminen ja armon enkeli
On vihan maassa. — Kuningasten istuin,
Jok' ihanuutta hohtaa, vahva turva
On hyljätyille — siellä seisoo mahti
Ja armo — rikollista vavistuttaa,
Vanhurskas luotuu luottamuksella.
Ja jalopeuran kanssa leikitsee!
Tuo vieras, kaukaa tullut kuningas,
Jon valta-isän luut ei täällä lepää,
Hän Franskan maata voiko helliä?
Hän jok' ei nuorra nuoriemme kanssa ollut,
Hän isänämme olla voiko?
Thibaut.
Herra
Nyt maata suojelkoon ja kuningasta!
Maakansaa rauhallista oomme, miekkaa
Me emme kantaa taida, ratsua
Ei suistaa. — Kuuliaisna vartokaamme,
Ken kuninkaaksi meille sallitaan.
On tappelujen päätös päätös Herran,
Ja kuninkaamme on se, joka voiteen
Ja kruunun Rheims'in kaupungista saa.
— Me työhön lähtekäämme! Aatelkaamme
Kaikk' ensi päivää vaan ja antakaamme
Maan valtiasten arpaa lyödä maasta;
Me tyynnä turmaa voimme silmäellä,
Se tannertamme ei voi säikytellä.
Jos sodan liekki kylät polttaa maahan,
Jos jalkain alle laihot tallataan,
Tuo uusi kevät uudet laihot vaan,
Ja mökit halvat huokeasti saadaan!
(Kaikki muut paitsi neitsyt menevät).
Neljäs Kohtaus.
JOHANNA.
Johanna (yksin).
Hyvästi, te lempilaitumet ja vuoret,
Hyvästi, te laaksot tyynet, tuttavat!
Johanna nyt ei teitä kulje koskaan!
Hän hyvästit teill' lausuu ikuiset!
Te niityt, joita kastelin, te lehdot,
Joit' istutin, te kauvan kukkikaat!
Hyvästi, te luolat, lähteensilmät raittiit!
Sa kaiku, laakson ääni hilpeä,
Et vastausta mulle toisten työnnä,
Johanna käy, ei tänne koskaan riennä!
Te paikat kaikki, missä riemuella
Ma sain, te iki päiviks' jäätte nyt!
Te lampaat, hajotkaatte laitumella!
Oon teitä viimis kerran syöttänyt!
Mun toista laumaa täytyy paimennella
Tuoll' vaaran hurmetanterella nyt.
Niin hengen nostohuuto mua kohtaa;
Ei mailman turha mieli mua johtaa.
Hän joka pensahassa leimueli
Ja Moosen kukkuloilta Horebin
Luo Faaraonin käymään ohjaeli,
Hän joka hurskaan taimen lisäin,
Tuon paimen pojan, urhoks' intoeli,
Hän, jok' on paimenille suopuisin,
Hän mulle lausui tammen huminassa;
"Käy, todistusta kanna maalimassa".
"Sun vaskeen täytyy ruumiis sulkiella,
Ja hento rintas rautaan kätkeä!
Ei miehen lempi mielees nostatella
Saa turhan hehkun syntileimua,
Ei vihkiseppel päätäs kaunistella,
Ei rintas lempilasta helliä;
Vaan eellä naisten kaikkein kunnialla
Sun kirkastuttaa tahdon sotaisalla".
"Kun uljahimmat taisteluhun suuttuu,
Kun Franskan viime hetki luontelee,
Sun kätees silloin Orileimu muuttuu,
Ja niinkuin miehet heinää niittelee,
Niin voittajahan ylpeään se puuttuu;
Se onnen pyörän hältä kiertäisee;
Sa pelastusta tuotat Franskanmaalle
Ja voitehen ja kruunun kuninkaalle!"
Mull' neitsyt luvannut on merkin näyttää
Tän kyperän hän mulle lähettää,
Se taivon lujuudella minun täyttää
Ja Kerubien mieltä sytyttää;
Se sodan melskeesen mun tahtoo käyttää,
Se myrskyn lailla pois mun kiidättää:
Mull' tunnushuuto mahtavasti kaikuu,
Ja ratsu kavahtaa, ja torvet raikuu.