VIIDES NÄYTÖS.
Piccolominin asuntoon kuuluva huone.
On yö.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
OCTAVIO PICCOLOMINI. KAMARIPALVELIJA kynttilä kädessä. Kohta sitten MAX PICCOLOMINI.
OCTAVIO. Kun saapuu poikani, niin neuvokaa tyköni — Mit' on kello?
KAMARIPALVELIJA.
Koht' on aamu.
OCTAVIO. Voi kynttilänne jäädä tänne — Emme käy enää vuoteeseen, te maata menkää!
(Kamaripalvelija poistuu. Octavio astelee miettiväisenä huoneessa. Hänen alussa huomaamattaan astuu Max Piccolomini esiin ja ääneti katselee häntä muutamia silmänräpäyksiä.)
MAX. Oletko minuun vihastunut? Siihen ikävään riitaan olen viaton. Näin kyllä sinun allekirjoittaneen. Mit' olit hyväksynyt, saattais olla kyll' oikein minustakin — mutta — tiedät — vain omaa valoani seuraan minä niiss' asioissa.
OCTAVIO (astuu hänen luokseen ja syleilee häntä). Seuraa vastakin, mun poikani! On sua ohjannut se varmemmin kuin isäs esimerkki.
MAX.
Selvemmin sano ajatukses!
OCTAVIO. Kyllä. Yön tämän tapahtumain peräst' älköön väliimme jääkö mitään salaisuutta! (Sittenkuin molemmat olivat istuutuneet.) Max, sano, miltä tuntui vala, jonka ne toivat allekirjoitettavaksi?
MAX. Vaarattomaksi katson sen mä, vaikka muodollisuuksista en pidä näistä.
OCTAVIO. Siis mistään muusta syyst' et evännyt sä tiukattua allekirjoitusta?
MAX.
Asia vakava — ma hajamieli —
En seikall' luullut kiirett' olevan.
OCTAVIO.
Max, älä salaa! Etkö epäillytkään —
MAX.
Epäillyt! Mitä sitten? Enpä yhtään.
OCTAVIO. Sun enkelisi, Piccolomini, kuilusta sinut veti tietämättäs!
MAX.
En tiedä, mitä tarkoitat.
OCTAVIO. Sen sanon: konnuuteen nimes sun ol' annettava, velvollisuudestasi, valastasi yhdellä kynänvedoll' luopuminen.
MAX (nousee seisomaan).
Octavio![143]
OCTAVIO. Jää istumaan! On sulla minulta kuulemist', oot vuosikaudet käsittämättömässä lumoss' ollut. Kehittyy synkänmusta salaliitto silmäisi edessä, ja hornan vallat sun järkes kirkkaan päivän sumentavat — En vaieta voi enää, minun täytyy silmiltäs side ottaa.
MAX. Ennenkuin puhelet, punnitse! Jos arveluista sä aiot puhella — ja melkein pelkään vain niistä aikovan sun — puhees säästä! En nyt voi niitä rauhallisna kuulla.
OCTAVIO. Jos vakavia sulla onkin syitä paeta tätä tietoa, niin mulla pakottavampia on sitä antaa. Huoletta sinut puhtaan sydämesi ja oman järkes varaan uskoisinkin, vaan juuri sydäntäsi turman verkko nyt kiertää — Seikka, jonka sinä salaat, (tarkkaan silmäillen Maxia) minulta riistää minun salaamani.
MAX (koettaa vastata, mutta ei saa sanaa suustaan ja luo hämillään katseensa alas).
OCTAVIO (lyhyen vaitiolon jälkeen). Saat nyt sen tietää. Sua petetään — sinulla, meillä kaikill' leikitellään inhasti. Herttua on armeijasta eroovinansa; mutta juuri nyt aletaan keisarilta armeijaa — varastaa, vihollisten leiriin viedä!
MAX. Sen pappeinsadun[144] tunnen, mutt' en luullut mä sinun suustas sitä kuulevani.
OCTAVIO. Se suu, jok' ilmaisi sen, takaa, että ei pelkkää pappeinsatua se ole.
MAX. Millaisna raivopäänä herttuaa pidetään? Hänkö muka aattelisi armeijan kolmikymmentuhantisen, joukossa tuhat jalosukuistakin, nuo taatut joukot rehti sotilaita vietellä valasta ja kunniasta ja konnantyöhön heidät yhdistää?
OCTAVIO. Ei mitään kunnotonta, hävettävää hän vaadikaan — On hänen pyynnöllään viattomampi nimi. Rauhan vain hän valtakunnalle nyt tahtoo antaa; ja keisari kun vihaa sitä rauhaa, hän tämän aikoo siihen pakottaa! Kaikk' aikoo tyydyttää hän puolueet ja vaivan palkkioksi itsellensä pidättää Böömin, jonk' on vallannutkin.
MAX. Octavio, hän onko ansainnut näin halvat epäluulot juuri meiltä?
OCTAVIO. Ei puhetta nyt meidän luuloistamme. Asia puhuu selvin todistein. Tunnethan, kuinka huonot ovat meidän ja hovin välit, mutt' ei ole sulla valheista, juonista niist' aavistusta, joidenka kautta nostaa aiotaan leirimme kapinaan. On irroitettu jokainen side, joka upseerin yhdistää keisariin ja sotamiehen lähentäin liittää porvarelämään. Velvollisuudetta ja laitta ollen ne miekkansa on kääntämäisillään suojeltavaansa valtiota vastaan. Niin pitkälle on tultu, että nyt jo vapisee keisar' omaa armeijaansa — pääkaupungissaan, jopa linnassaankin hän pelkää petturien tikaria; niin, hennot lapsenlapsensa hän aikoo, ei ruotsalaisten eikä luteristen, vaan omain joukkoin tieltä pakoon viedä!
MAX.
Lopeta! Mua aivan järkytät.
Mä tiedän turhastakin vavistavan;
vaan tositurman tuottaa valheluulo.
OCTAVIO. Ei valheluuloa se olekaan. Riehahtaa sota kansalaisten kesken, kamppailu luonnoton, jos emme sitä vastusta tuoden pian pelastusta. Lahjottu on jo monet everstit, alempain uskollisuus horjuu, jopa rykmentit, linnaväet horjuvat. Uskottu ulkolaisille on linnat, miehistöt Schlesian on saanut Schafgotsch,[145] epäilty mies, ja viisi rykmenttiä taas Terzky, ratsu- sekä jalkamiestä, ja Illo, Kinsky,[146] Buttler, Isolani parhaiten varustetut joukot saaneet.
MAX.
Niin mekin.
OCTAVIO. He kun ovat meistä varmat ja loistavilla lupauksillansa viekoittavansa meidät luulevat. Hän mulle antaa Saganin ja Glatzin,[147] ja hyvin näen koukun,[148] jolla luullaan sinutkin kiinni saatavan.
MAX.
Ei suinkaan!
Ei, minä sanon!
OCTAVIO. Avaa silmäs sentään! Mintähden luulet meidät Pilseniin nyt komennetun? Neuvottelemaanko? Hän milloin tarvinnut on neuvojamme? Kutsuttiin meidät itseämme myömään tai — panteiksi, jos emme siihen suostu. Sentähden pois on jäänyt kreivi Gallas — ja isäsikin tääll' on ainoastaan velvollisuuden korkeamman tähden.
MAX. Ei salaakaan hän, että hänen vuokseen olemme kutsutut — se myöntäkää, paikkansa pitämistä varten hän tarvitsee meidän käsivarsiamme. Hän meidän hyväksemme teki paljon, hänt' auttakaamme mekin!
OCTAVIO. Arvaas, mitä. meilt' odotetaan hänen hyväksensä! Sen Illo sulle ilmais juovuksissaan. Muistapas, mitä olet kuullut, nähnyt! Näyttäähän väärennetty sitoumus, poisjäännyt, ratkaiseva väliehto, meit' ettei velvoittaa he aio hyvään.
MAX. Se tämänöisen kirjoituksen seikka on minust' Illon huono temppu vain. Tapana tämän tyrkyttäjäin suvun on ajaa kaikki heti huippuun asti. He näkee, että herttua ja hovi on riidassa, ja muka hyödyks hälle parantumattomiksi tulis saada nuo välit. Herttua ei ensinkään kaikesta tuosta tiedä, usko mua.
OCTAVIO. Surettaa mua sulta riistää pois tuo häneen kohdistuva luottamukses, johonka mielestäs on hyvät syyt. Vaan täss' ei sääli auta — sinun täytyy ruveta heti puuhaan, toimintaan. — Vain sulle tunnustan siis — että kaiken, mit' ilmaisin nyt luottain, mikä näyttää sinusta uskomattomalta — mulle ilmoitti itse — ruhtinas.
MAX (ankarassa mielenkuohussa).
Ei koskaan!
OCTAVIO. Hän itse sanoi — mistä aikaa olin varmuuteen päässyt toista tietä — että hän aikoo yhtyä nyt ruotsalaisiin ja johtain tätä liittoarmeijaa lannistaa keisarin —
MAX. On kiivas hän, kovasti' hänt' on hovi loukannut; harminsa hetkell' ehkä voinut on helposti itsensä hän unhottaakin.
OCTAVIO. Hän aivan tyyni oli, kun hän mulle tunnusti sen; ja kun hän otaksui peloksi hämmästykseni, hän näytti minulle ruotsalaisten, saksilaisten kirjeitä, joissa hälle varma apu luvattiin.
MAX. Mahdotonta! Mahdotonta! Tietysti inhosi sä oisit silloin hänelle välttämättä osoittanut, hän neuvos ottanut ois varteen, taikka — elossa seisoisi et sivullani![149]
OCTAVIO. Ilmaissut olen hälle epäilyni, hartaasti, vakavasti varoittanut! — mut inhoni oon salannut ja myös sisimmät aatokseni.
MAX. Sinä siis niin petollinen oisit? Se ei ole isäni laista! Uskonut en sua, kun hänestä sä pahaa kerroit; nytpä en semminkään, kun parjaat itseäsi.
OCTAVIO.
En urkkinut mä hänen salaisuuttaan.
MAX. Tuo luottamus, jot' osoitti hän sulle, velvoitti suoruuteen.
OCTAVIO. Ei ansainnut hän enää suoruuttani.
MAX. Vähemmin sinulle sopi vielä kavaluus.
OCTAVIO. Oi, poikani! Ei aina kestää voi meill' elontiellä puhdas lapsenmieli, jot' ääni sisimpämme meille neuvoo. Petosta vastaan turvaa etsiessään rehellinenkään ain' ei suoraan kulje — Se pahan työn on kirousta, että sen aina täytyy pahaa synnyttää. En viisastele, teen vain tehtäväni, mun käytökseni määrää keisar' itse. Sydäntään aina noudattaa ois kyllä parempi, mutta täytyis silloin moni tarkoitusperä hyvä unhottaa.
PICCOLOMINIT. Nyt keisaria hyvin palvelkaamme sydämen ääntä lainkaan kuulematta.
MAX. En tänään sinua voi ymmärtää: paljasti, sanot, sulle ruhtinas povensa pahat aikeet, mutta sinä tarkoittain hyvää tahdot häntä pettää! Lopeta — ystävää et minult' ota — Äl' isää salli minun kadottaa!
OCTAVIO (tukahuttaa närkästyksensä).
Oi, poikani, et kaikkea sä tiedä.
Viel' ilmaistavaa mull' on.
(Lyhyen vaitiolon jälkeen.)
Päättyneet Friedlandin herttualt' on varustelut. Hän uskoo tähtiinsä. Hän luulee meidät yllättävänsä — luulee varmoin käsin jo kultakruunuun tarttuvansa, mutta hän pettyy — Mekin oomme toimineet. Hän tarttuukin vain salaperäiseen ja pahaan kohtaloonsa.
MAX. Liian joutuin äl', isä, toimi! Kaiken hyvän kautta se vanno! Oi, ei mitään maltitonta!
OCTAVIO. Hän hiljaa hiipinyt on pahaa tietään, ja yhtä viekkaasti on hiiviskellyt jäljestä kosto. Se jo näkymättä takana uhkaa. Askel — ja se iskee. — Sä luonani oot nähnyt Questenbergin; vain hänen julkitehtävänsä tunnet — myös salatehtävä on hällä, se on vain mua varten.
MAX.
Saanko tietää?
OCTAVIO. Max! Ilmaisemalla sen, mä käsiis annan tään valtakunnan onnen, isäs hengen. On kallis tunteillesi Wallenstein, nuoruuden keväästäsi asti liitti sun häneen rakkaus ja kunnioitus — on sulla toive — Suo mun ennättää hidasta luottamustas aikaisemmin — On toivos, että liittyä saat häneen lähemmin.
MAX.
Isä —
OCTAVIO. Luotan sydämeesi, mut olenko myös varma maltistasi? Saatatko rauhallisin kasvonilmein lähetä tätä miestä, jos sun haltuus nyt uskon koko hänen kohtalonsa?
MAX.
Sittenkö, kun saan kuulla hänen syynsä?
OCTAVIO (ottaa lippaasta paperin ja ojentaa sen hänelle).
MAX.
Oi, mitä! Avoin kirje keisarilta!
OCTAVIO.
Luehan!
MAX (luotuaan paperiin silmäyksen).
Ruhtinasko henkipatto!
OCTAVIO.
Niin on.
MAX.
Oi, liian pitkälle se menee!
Oi onnetonta erehdystä!
OCTAVIO. Lue edelleen! Malta mieles!
MAX (edelleen luettuaan katsahtaa hämmästyneenä isäänsä).
Kuinka? Sinä?
OCTAVIO. Vain hetkeksi — ja kunnes ilmaantua kuningas Unkarin voi armeijaamme, on mulle uskottu sen päällikkyys —
MAX.
Ja luuletko sen hältä riistäväsi?
Äl' aattelekaan — Isä, isä, isä!
On sulle tullut turmiokas toimi.
Tätäkö kirjett' aiot noudattaa?
Ja mahtimieheltä, jot' ympäröipi
armeija suuri, aiot aseet riistää?
Hukassa olet sinä, niin, me kaikki!
OCTAVIO. Mit' alttiiks tässä annan, tiedän kyllä. On turvanani Kaikkivaltias; Hän hurskaan keisarhuoneen kilvellään on suojaava, Hän särkee öiset työt. Viel' uskollisia on keisarilla, on täällä leirissäkin oivaa miestä kylliksi monta, jotka reippain mielin asian hyvän vuoksi taistelevat. On näitä varoitettu, pidetään silmällä muita. Askel vain — niin heti —
MAX.
Ja epäluulost' oitis toimisit?
OCTAVIO. Tyrannein lailla tee ei keisarimme! Ei tahtoa hän rankaise, vaan teon. Ratkaista ruhtinas voi kohtalonsa viel' itse — Rikoksensa keskeyttäköön, niin hänet hiljaa toimest' erotetaan, hän väistyy keisarinsa pojan tieltä. Karkoitus kunniakas linnoihinsa olisi hyvätyö, ei rangaistus. Kuitenkin ensimäinen julkiaskel —
MAX. Mik' olisi se askel? Hän ei koskaan askelta pahaa astu. — Mutta sinä saattaisit askeleensa (niinhän teit jo) viattomimman väärin selittää.
OCTAVIO. Tarkoitusperät kuinka rangaistavat ovatkin ruhtinaalla olleet, vielä on voitu hänen julkitoimiansa lievästi tähän saakka selittää. En ennen käytä tätä paperia, kuin tehty teko kieltämättä näyttää maanpetoksen ja hänet tuomitsee.
MAX.
Ken tulee tuomariksi?
OCTAVIO.
— Sinä itse.
MAX.
Oi, silloin on tää paper' aivan turha!
Lupasit olla ennen toimimatta,
kuin minut — minut saisit uskomaan.
OCTAVIO. Todella? Voitko — kaiken jälkeen, minkä nyt kuulit, luulla häntä syyttömäksi?
MAX (vilkkaasti). Voi sinun arvostelus erehtyä, ei minun sydämeni. (Hillitymmin jatkaen.) Niinkuin muita ei tätä henkeä voi käsittää. Kas, hänpä kohtalonsa tähtiin liittää, ja tähtein lailla häll' on ihmerata, salainen, ikuisesti tutkimaton. Vääryyttä hälle tehdään. Kaikki vielä on selviävä. Loistavasti jättää tuo puhdas taakseen mustat epäluulot.
OCTAVIO.
Odotan sitä.
TOINEN KOHTAUS.
EDELLISET. KAMARIPALVELIJA. Heti senjälkeen PIKALÄHETTI.
OCTAVIO.
No mitä?
KAMARIPALVELIJA.
Tääll' on pikaviestintuoja.
OCTAVIO.
Näin varhain! Ken hän on? Ja mistä tullut?
KAMARIPALVELIJA.
Ei tahtonut hän sitä mulle virkkaa.
OCTAVIO.
No saata hänet sisään! Täst' ei sanaa!
(Kamaripalvelija poistuu. Kornetti astuu huoneeseen.)
Te, kornetti! Kai kreivi Gallaan luota?
Kirjeensä?
KORNETTI.
Asia on suullinen.
Ei luota kenraalluutnantti.[150]
OCTAVIO.
Siis mitä?
KORNETTI.
Sanoa käski — Saanko julki haastaa?
OCTAVIO.
Mun poikani jo tietää kaikki.
KORNETTI. Hän on käsissämme.
OCTAVIO.
Ketä tarkoitatte?
KORNETTI.
Sesina! Välittäjä!
OCTAVIO (kiireisesti).
Todellako?
KORNETTI. Kapteeni Mohrbrand Böhmerwaldiss' sieppas Sesinan toissa aamuna, kun tämä luo ruotsalaisten aikoi Regensburgiin viesteineen.
OCTAVIO.
Entä viestit —
KORNETTI. Heti Wieniin kenraaliluutnantti ne vangin kanssa lähetti menemään.
OCTAVIO. No viimein! Sepä on suuri tieto! Meille tämä mies on kallis astia, miss' esineitä on arvokkaita — Löydettiinkö paljon?
KORNETTI. Kuus' oli hällä pakettia, kaikki merkitty kreivi Terzkyn vaakunalla.
OCTAVIO.
Ei ruhtinaalta siis?
KORNETTI.
Ei tietääkseni.
OCTAVIO.
Sesinan laita?
KORNETTI. Hänpä kauhistui, kun kuuli Wieniin mentävän. Mut häntä kehoitti kreivi Altring rauhoittumaan, jos vapaasti hän kaikki tunnustaa.
OCTAVIO.
Altringer herranneko luona? Kuulin
Linzissä[151] hänen sairastavan.
KORNETTI. Hän on jo kolme päivää Frauenbergiss'[152] ollut kenraaliluutnanttimme luona. Heillä väkeä valittua ympärillään jo kuusikymmentä on lippuetta[153] odottamassa teidän käskyjänne.
OCTAVIO. Vähässä ajassa voi tapahtua niin paljon. Milloin lähdette te täältä?
KORNETTI.
Odotan käskyjänne.
OCTAVIO.
Iltaan jääkää!
KORNETTI.
Hyv' on.
(Aikoo mennä.)
OCTAVIO.
Mut eikö teitä nähnyt kukaan?
KORNETTI. Ei kukaan. Mulle kapusiinimunkit avasi[154] niinkuin aina luostarportin.
OCTAVIO. Nyt menkää, levätkää ja piiloss' olkaa! Jo ennen iltaa teidät päästää voinen. Kehittyy asiat nyt päätökseensä, ja ennenkuin on mailleen mennyt päivä, jok' entein kohtalokkain juuri nousee, on arpa ratkaiseva langennut.
(Kornetti poistuu.)
KOLMAS KOHTAUS.
MOLEMMAT PICCOLOMINIT.
OCTAVIO.
Max, mitä nyt? Jo kohta selvill' ollaan —
Sesinan kautta näät on käynyt kaikki.
MAX (jolla koko edellisen kohtauksen aikana oli
ankara sisällinen kamppailu, päättävästi).
Lyhempää tietä tahdon selvän saada.
Hyvästi!
OCTAVIO.
Minne?
MAX.
Luokse ruhtinaan.
OCTAVIO (pelästyneenä).
Mit' aiot?
MAX (tullen takaisin). Jos mun uskot näytelmässäs rupeevan osaa näyttelemään, väärin sä olet laskenut. On tieni suora. Totuutta en voi kantaa kielelläni ja povessani petosta — en sietää minua ystävänä uskottavan, vaientaa tuntoani sillä, että tuo toinen työstään vastaa itse, eikä mun suuni häntä pettänyt. Jos minut jonakin ostetaan, niin sinä pysyn. — Käyn herttuan luo. Tänään pyydän häntä maineensa pelastamaan julkisesti, verkkonne viekkaat suoraan repimään.
OCTAVIO.
Sitäkö tahtoisit?
MAX.
Niin, sitä. Varmaan.
OCTAVIO. Siis olen sinusta mä erehtynyt. Viisaaksi pojaks sua luulin, joka hyvästä työstä siunais sitä kättä, kuilusta joka hänet vetää — mutta sokaistun nään, jonk' eräs silmäpari sai hulluks, intohimon sumentaman, paranna jot' ei täysi päivänvalo. Niin, kysy hältä! Mene! Järjetönnä isäsi, keisarisi salaisuus hänelle alttiiks anna! Ennen aikaa pakoita minut julkiratkaisuun! Ja nyt, kun taivaan ihmetyö näin kauan mun salaisuuttani on suojellut ja epäluulon silmät saanut uneen, mun nähdä anna poikani nyt lyövän hurjalla, päättömällä aikeellaan murskaksi rakennuksen, jonka on valtiotaito vaivoin pystyttänyt.
MAX. Oi, kuinka sitä taitoa mä kiroon! Moisella taidollanne pakoitatte te hänet tekoon — Niin, te voitte hänet, kun tahdotte, myös tehdä syylliseksi. Ei hyvin pääty tää — ja päättyköön se vaikka kuinka, minä aavistan ratkaisun onnettoman lähestyvän. — Kuningassielu tää jos kukistuu, maailman mukanaan vie sortuessaan, ja niinkuin laiva, joka merta kulkein äkisti syttyy sekä räjähtää[155] ja ilmaan viskaa kaiken miehistönsä, niin meidät, kohtaloonsa liittyneet, hän kaikki mukaan riistää kaatuissansa. Halusi mukaan toimi! Minun myös suo oman pääni mukaan menetellä! Välimme, mun ja hänen, selvitän; viel' ennen iltaa tulkoon selko tästä: eroonko isästä vai ystävästä![156]
(Hänen poistuessaan laskee esirippu.)
Loppu.