ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Huone, joka on järjestetty astroloogisia töitä varten ja jossa on taivaanpalloja, karttoja,[1] neljänneskaaria[2] ja muita tähtitieteellisiä kojeita. Erään pyörökomeron esirippu on vedetty ylös, ja sieltä näkyy seitsemän omituisesti valaistua kiertotähdenkuvaa,[3] jokainen seinäsyvennyksessään. Seni tekee tähtihavaintoja, Wallenstein seisoo suuren, mustan taulun edessä, johon on merkitty kiertotähtien asento.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
WALLENSTEIN. SENI.
WALLENSTEIN.
Nyt riittäköön jo, Seni! Tänne tule!
Sarastaa päivä, nyt on Marsin hetki.
Ei hyvä enää työskennellä. Tule!
Kylliksi tiedämme jo.
SENI.
Saanko vielä
Venusta tarkastaa. Se juuri nousee
idässä, loistain lailla auringon.
WALLENSTEIN. Lähinnä maata on se aivan nyt, kaikilla voimillaan se tänne tehoo. (Silmäillen taululle piirrettyjä kuvioita.) Kas onnekasta tähtein asentoa! Viimeinkin kolmen suuren[4] yhtymys niin kohtalokas! Siunauksen tuojat, Venus ja Jupiter — ne viekkaan Marsin, tuhoisan, keskellensä ottavat ja pakottavat turmantuojan vanhan minua palvelemaan. Sillä kauan jo ampunut on pysty-, viistosätein se suora-, oikokulma-asennostaan[5] mun tähtiäni[6] punasalamoillaan, häirinnyt niiden siunaavata voimaa. Nyt voittivat ne vanhan vihollisen ja taivaalle sen vangittuna tuovat.
SENI.
Ja yksikään ei turmantuoja loukkaa
valoa kumpaistakaan! Tehotonna
Saturnus nyt on in cadente domo.[7]
WALLENSTEIN. Saturnuksen jo loppui valta tuon, jok' asiain on salasyntyin herra maan povessa[8] ja sielun syvyyksissä, vallitsee kaiken, mik' on valonarkaa. Ei enää arvelujen aika, sillä loistoisa hallitsee näät Jupiter ja vetää epäselvän hankkeeni jo valon valtakuntaan — Pian nyt on toimittava, ennenkuin taas poistuu ylhäältä onnellinen tähtisuhde, siit' aina muuttumass' on taivaankatto. (Ovelta kuuluu kolkutusta.) Ken siell' on, katso!
TERZKY (oven takaa).
Käske avaamaan!
WALLENSTEIN.
On Terzky siellä.
Mit' on niin kiireellistä? Meill' on työtä.
TERZKY (oven takaa). Muu kaikki syrjään, pyydän, nyt ei aikaa enempään viivyttelyyn.
WALLENSTEIN.
Avaa, Seni!
(Samalla kuin Seni avaa Terzkylle oven ja poistuu,[9]
vetää Wallenstein esiripun kuvien eteen.)
TOINEN KOHTAUS.
WALLENSTEIN. KREIVI TERZKY.
TERZKY (astuu huoneeseen). Tiedätkö sen jo? Hän[10] on kiinni, hänet jo Gallas jättänyt on keisarille.
WALLENSTEIN (Terzkylle).
Ken kiinni saatu? Ken on luovutettu?
TERZKY. Se, joka tietää koko salaisuuden, neuvottelumme, joita meillä ollut on ruotsalaisten, saksilaisten kanssa, ja jonka kätten kautta kaikki kävi —
WALLENSTEIN (taapäin astahtaen).
Sesina eihän? Sano: ei, mä pyydän.
TERZKY. Kun Regensburgiin ruotsalaisten leiriin hän matkall' oli, Gallaan urkkijat sai hänet kiinni kauan vaanittuaan. Häll' oli kääröni, jotk' Oxenstiernan, Arnheimin, Kinskyn, Thurnin piti saada. Ne kaikki joutui sinne, nyt on niillä kaikesta tieto, mit' on tapahtunut.
KOLMAS KOHTAUS.
EDELLISET. ILLO tulee.
ILLO (Terzkylle).
Tietääkö hän?
TERZKY.
Hän[11] tietää.
ILLO (Wallensteinille). Vielä rauhaan aiotko päästä kanssa keisarin ja saada hänen luottamustaan? Vaikka hylkäisit hankkeesi, niin tiedetään, mit' olet aikonut. Sun täytyy mennä edelleen, sillä takaisin et pääse.
TERZKY. Asiakirjat heill' on huostassansa, ne meitä vastaan selvään todistavat —
WALLENSTEIN.
Ei minun kynästäni. Valhettelet.
ILLO. Vai niin? Siis uskotko, ne ettei lue sinulle syyksi, mist' on nimessäsi tää lankos[12] sopinut? Saa ruotsalaiset sun sananasi pitää lankos sanaa, mut eivät wieniläiset vihamiehes!
TERZKY.
Et kirjoittanut mitään — Mutta mieti,
Sesinan kanssa mist' oot keskustellut?
Hän onko vaiti, jos hän pelastua
voi ilmi antamalla salaisuutes?
ILLO. Ja sit' et itse huomaa! Ja kun nuo saa tietää, kuinka pitkälle oot mennyt, niin mitä vuotat vielä? Et voi enää pysyä päällikkönä; ja jos luovut virastas, silloin olet turman oma.
WALLENSTEIN. Armeijaan turvaan. Se ei hylkää mua Ja tietäkööt ne vaikka mitä; valta on minulla, sen palan saavat niellä — Uskollisuuden takeet jos ma annan, niin täytyy heidän täysin rauhoittua.
ILLO. Armeija sinun on; on tällä kertaa. Vapise sentään ajan vitkallista, hiljaista voimaa! Tänään, huomennakin saat julki väkivaltaa vastaan turvaa joukkoisi suosiosta; vaan jos aikaa suot vihaajillesi, niin jäytävät he huomaamattas sitä suosiota, täält' yhden, tuolta toisen viettelevät — ja petollinen, hauras rakennus kukistuu, konsa tapahtuu tuo suuri maanjäristys.[13]
WALLENSTEIN.
Se oli paha onni!
ILLO. Oi, hyvä onni on se, jos se sinuun vaikuttaa niinkuin pitää, oitis vaatii sun tekoon — Ruotsalainen everstipä —
WALLENSTEIN.
Hän onko tullut? Minkä viestin tuopi?
ILLO.
Vain sinulle hän uskoa sen tahtoo.
WALLENSTEIN.
Niin paha seikka tuo — Niin kyllä! Liiaks
Sesina tietää, hän ei pysy vaiti!
TERZKY. Hän böömiläinen pakolainen on, kapinamies ja henkipatto; jos hän sun vahingollas saattaa pelastua, niin epäröiskö? Ja jos kiduttavat, lujuutta onko sillä vennokkaalla?
WALLENSTEIN (mietteisiinsä vaipuneena). Ei luottamus voi enää rakentua. Teen niin tai näin, mä heidän silmissään maankavaltaja olen, muuks en muutu. Ja vaikka kuinka vilpitönnä palaan velvollisuuttani ma täyttämään, se minua ei yhtään auttais enää —
ILLO. Se pilais asiasi. Se ei heistä uskollisuutta ois, vaan heikkoutta.
WALLENSTEIN (kovin levottomana kävellen edestakaisin).
Se täytyiskö nyt todella mun tehdä,
siks että liioin sillä aatos leikki?
Kirottu, ken käy leikkiin pirun kanssa! —
ILLO. Jos leikkinäs sen pidit vain, niin sulle, saat uskoa, se tuiman toden maksaa.
WALLENSTEIN. Ja jos mun täytyis tehdä se, niin nyt se tehtäköön, kun mull' on vielä valta —
ILLO. Jos suinkin, ennenkuin nuo wieniläiset iskusta tointuu, ehtii ennen sua —
WALLENSTEIN (allekirjoituksia silmäillen).
Kenraalein sana mull' on kirjallinen —
Max Piccolomini — hän puuttuu. Miksi?
TERZKY.
Niin se — hän luuli —
ILLO.
Itserakkautta!
Ei tarvis sitä muka teidän kesken.
WALLENSTEIN. Ei tarvitakaan, hän on oikeassa — Rykmentit eivät tahdo Flanderiin,[14] sain niiltä kirjelmän, ne julkisesti vastustaa käskyä. On kapinaan jo astuttu nyt ensimäinen askel.
ILLO. Espanjalaisen luo ne vaikeammin saat viedyksi kuin vihollisen luokse.
WALLENSTEIN. Tahdonpa sentään ruotsalaisten viestin nyt kuulla.
ILLO (kiirehtien).
Kutsutaanko hänet,[15] Terzky?
Hän tuolla ulkona on.
WALLENSTEIN.
Vuota hiukan!
Tää yllätti mun — tuli liian pian —
En ole tottunut mä alistumaan
sokean, synkän sattumuksen johtoon.
ILLO.
Hänt' aluksi vain kuule, mieti sitten.
(Illo ja Terzky poistuvat.)
NELJÄS KOHTAUS.
WALLENSTEIN.
WALLENSTEIN (itsekseen puhellen). Siis vois en enää tehdä, niinkuin tahdon? En, milloin tahdon, palata? Mun täytyis siis tehdä työ, kun sit' oon ajatellut, kun houkutust' oon kuullut — sydäntäni täll' unelmalla ruokkinut, sen täyttöön, niin epävarmaan, varat säästänyt ja pitänyt vain tieni avoimina? — Jumala suuri tietää, täyttä totta ei ollut se, ei vakaa päätös koskaan. Vain aatoksissa miellytti se mua; mahdollisuus ja kyky viehättivät. Oliko väärin, että ihastuin mä kuninkuuden tyhjään haavekuvaan? Vapaaksi eikö mulla jäänyt tahto, vieressä enkö nähnyt hyvää tietä, jok' auki mulle jätti paluumatkan? Ja mihin äkkiä nään joutuneeni? Takana tiet' ei ole, rakentuu omista teoistani muuri, joka takaisin kääntymästä minut estää! (Jääpi syviin mietteisiin vaipuneena seisomaan.) Rikolliselta näytän, enkä voi, yritän vaikka kuinka, syystä päästä; eloni kaksinaisuus mua syyttää, minulta teon puhdasaikeisenkin myrkyttää pahennellen epäluulo. Jos pettur' oisin, jona pitävät, hyvyyden varjon oisin säilyttänyt, vaippaani kietoutunut, varonut tuomasta mielipahaa ilmi. Mutta mä syyttömänä, puhdastahtoisena heittäydyin mielijohteen, kiihkon valtaan — Senvuoksi puhuinkin ma rohkeasti, kun tarkoittanutkaan en täyttä totta. Mik' ilman harkintaa on tapahtunut, sen harkiten ne mua vastaan solmii, ja mitä vihastus tai uljuus mulla sanotti sydämeni kyllyydestä, sen taiten kutoen he yhdistävät, tekevät syytteen pelottavan, joka mun vaientaa. Niin on nyt oma verkko tuhoisna kietonut mun, ja sen voipi vain väkivallanteko rikki raastaa. (Taas seisahtuen.) Kuink' oli toista, milloin vapaa halu uljaaseen tekoon veti, jota vaatii minulta hätä nyt ja oma turva. On vakaa täytymyksen silmäys. Pimeään arpauurnaan kohtalon ei kammomatta kajoo ihmiskäsi. Poveeni piillen tekoni viel' oli mun omani; mut varman sydänsopen, maaperäns' äidillisen, suojasta elämän outoon maahan kun se syöstään, sen haltuuns' ottaa vallat oikukkaat, joit' ihmistaito taltuttaa ei saata.
(Astuu kiivain askelin huoneen poikki ja jääpi sitten taas mietteisiin vaipuneena seisomaan.)
Ja mihin ryhdyt? Tunnustitko suoraan sen itsellesi? Tahdot järkyttää rauhaista, varmaa hallitsevaa valtaa, niin, tuota valtaa, joll' on tottumuksen ja vanhan omistuksen pyhä pohja ja jok' on kansain nöyrään lapsenuskoon tuhansin sitkein juurin kiinnittynyt. Ei siinä voima sodi voimaa vastaan — semmoista taistoa en pelkää. Tohdin jokaisen vastustajan kimppuun käydä, silmäini eessä jok' on nähtävänä, jonk' uljuus omaa uljuuttani kiihtää. Näkymätöntä vihollista pelkään, jok' uhkaa mua rinnass' ihmisten, vain arkuudellaan mua pelottain — Mi nousee elävänä, voimakkaana, ei ole vaarallisen pelottavaa. Semmoista on vain mik' on tavallista, mik' ikieilist' on, mik' ain' on ollut ja aina palajaa ja mill' on arvo huomenna, syystä ett' on ollut tänään! Tavallisuuden laps on ihminen, imettäjäkseen sanoo tottumusta. Voi sitä, ken tuot' arvoesinettä, es'isäin perintöä, koskettaa! Vuosilla on niin pyhittävä voima; vanhuuttaan harmaa on jo jumalaista. Jos omistat, on sulla oikeus, pyhänä pitävä on omaas joukko ja sitä suojeleva. (Huoneeseen astuvalle hovipojalle.) Ruotsalainen eversti? Hänkö siell' on? No, hän tulkoon! (Hovipoika menee. Wallenstein on miettiväisenä kiinnittänyt katseensa oveen.) Tuo viel' on puhdas! Viel' ei ole tullut kynnyksen yli rikos — Kaita raja elämäntietä kahta erottaa!
VIIDES KOHTAUS.
WALLENSTEIN ja WRANGEL.
WALLENSTEIN (kiinnitettyään Wrangeliin tutkivan silmäyksen).
Siis Wrangel?
WRANGEL.
Kustaa Wrangel, everstinä
Södermanlandin sinirykmentissä.
WALLENSTEIN.
Eräspä Wrangel mulle paljon pahaa
Stralsundin luona tuotti, uljuudellaan
hän minut esti sitä valtaamasta.
WRANGEL. Vain elementit estivät sen teiltä, en, herra herttua, en suinkaan minä! Puolusti vapauttaan Itämeri myrskynsä voimalla, ei tullut samaa palvella meren sekä mantereen.
WALLENSTEIN.
Riistitte minult' amiraalinhatun.[16]
WRANGEL.
Kruununpa[17] päähänne ma tulen tuomaan.
WALLENSTEIN (viittauksella kehottaen häntä istumaan, istuutuu).
Ja valtakirja? Täydet valtuudetko?
WRANGEL (arvelevasti).
Viel' esteenä on monet epäilyt —
WALLENSTEIN (luettuaan). Kirjeellä täll' on kädet sekä jalat. Päämiehenne[18] on viisas, herra Wrangel. Kirjoittaa kansleri: hän täyttää muka kuningasvainajanne mielijohteen, kun auttaa mua saamaan Böömin kruunun.
WRANGEL. Hän toden sanoo. Arvoss' aina piti armonne viisautta suuri vainaa,[19] päällikkölahjojanne, usein sanoi: viisaimmin hallita ken voi, sen pitäis hallitsijana olla, kuninkaana.
WALLENSTEIN. Hän voi niin sanoa.[20] (Tuttavallisesti tarttuen hänen käteensä.) Eversti Wrangel, suoraan puhun — olen myös aina pohjalt' ollut ruotsalainen — sen Nürnbergissä näitte, Schlesiassa! Olitte usein vallassani, mutta ain' annoin teidän takatietä päästä. Sitäpä Wienissä ei anteeks suoda, ja se mun ajaa tähän tekoon — Koska etumme yhtyvät, niin olkoon meillä myös luottamusta toisiamme kohtaan!
WRANGEL. On kyllä tuleva myös luottamus, kun molemmill' on ensin vakuutensa.
WALLENSTEIN. Ei kansler' uskovan näy mua vielä. Ei ole peli aivan edukseni — sen myönnän — Koska olen pelannut — se miel' on hänen arvoisuudellaan — mä keisarini kanssa tuollatavoin, niin miks en vihollisen kanssa, sillä tää rikos pienemp' ois, kuin on tuo toinen. Niin eikö myöskin teistä, herra Wrangel?
WRANGEL.
Mull' on vain ohjeeni, ei omaa mieltä.
WALLENSTEIN. Ajanut keisar' on mun äärimmäisiin. En kunniallisesti häntä enää palvella saata. Vuoksi oman turvan mun ottaa täytyy, hätävarjeluksi, tää askel tuima, vastoin tuntoani.
WRANGEL. Sen uskon. Moist' ei tee se, kell' ei pakko. (Hetkisen vaiettuaan.) Armonne mikä saattoi tekemään herraanne keisaria kohtaan näin, sen toiset tuomitkoot ja selittäkööt. Puolustaa ruotsalainen puhtain tunnoin ja kelpo miekoin hyvää asiaansa. Asiain yhtymys ja tilaisuus nyt meitä suosii, sodassahan kelpaa jokainen etu, ja me empimättä otamme vastaan, mitä tarjoll' on; ja jos on kaiken laita aivan niin —
WALLENSTEIN. Mit' epäillään siis? Minun tahtoani? Vai voimiani? Olen kanslerille, jos miestä kuusitoistatuhatt' antaa, kahdeksantoistatuhantisen joukon luvannut siihen liittää —
WRANGEL. Tunnetaanhan armonne suureks sotaruhtinaaksi, toiseksi Attilaksi, Pyrrhokseksi.[21] Viel' yhä kummastellen kerrotaan, kuink' ennen, vastoin ihmisarveluita, te armeijan kuin tyhjäst' ihan loitte. Kuitenkin —
WALLENSTEIN.
Kuitenkin?
WRANGEL. Lie helpompaa — se miel' on hänen arvoisuudellansa — kuuskymmentuhantinen joukko koota kuin yksi tuhat heistä saada —
(Keskeyttää.)
WALLENSTEIN.
Mitä?
Sanokaa suoraan!
WRANGEL.
— valanrikkojiksi.
WALLENSTEIN. Niin luuleeko hän? — Hänpä arvostelee näin protestanttina ja ruotsalaisna. Lutherilaiset, tehän taistelette puolesta raamattunne, aatteen vuoksi. Sydäminenne käytte, minne teitä lippunne vie. — Ken teistä eroo, kahdesta herrast'[22] eroo samall' aikaa. Kaikesta tuost' ei puhettakaan meillä —
WRANGEL. Oi Luoja! Eikö ole tässä maassa kotia, isänmaata, kirkkoakaan?
WALLENSTEIN. Sanonpa, kuink' on laita — Isänmaa kyll' itävaltalaisen' on, hän sitä rakastaa, syystäkin. Vaan tämä joukko, nimeltään jok' on keisarillinen ja Böömiss' asustaa, on isänmaaton; vierasten maitten on se hylkylaumaa, mennyttä kansanosaa, joll' on vain yhteinen aurinko, ei mitään muuta. Ja tämä Böömi, josta kamppailemme, ei luota herraansa, jonk' antoi sille aseiden onni eikä oma vaali. Se nurkuin sietää uskon sortovaltaa, mi pelkäämään sen sai, ei rauhoittumaan. Tääll' yhä kostonhehkuin muistetaan ne ilkiteot, joit' on nähdä saatu. Ja unhottaisko poika, että isää koirilla ajatettiin messuun? Kansa, tämmöistä kokenut, on pelättävä, se kostakoonpa taikka sietäköön semmoisen kohtelun.
WRANGEL. Vaan mitä sanoo täst' aatelisto sekä upseerit? Petosta moista, herra ruhtinas, ja luopumust' ei tunne aikakirjat.
WALLENSTEIN.
He täysin ovat minuun liittyneet.
Täss' omin silmin saatte varmuuden.
(Hän antaa Wrangelille valankaavan. Wrangel lukee sen
ja luettuaan laskee sen ääneti pöydälle.)
Kuink' on se? Ymmärrättekös?
WRANGEL. Ken voi, se ymmärtäköön! Pois nyt naamioni! Sopia kaikesta on mulla valtuus. Vain neljän päivämarssin päässä vuottaa viistoistatuhantisen joukon kanssa nyt Reinin-kreivi,[23] teihin liittyäkseen. Kun sovimme, niin hälle käskyn laitan.
WALLENSTEIN.
Ja mikä kanslerin on vaatimus?
WRANGEL (arvelevasti). Kakstoista ruotsalaista rykmenttiä saan myöntää oman pääni uhall'. Entäs jos pettäisitte —
WALLENSTEIN (kavahtaen seisomaan).
Herra ruotsalainen?
WRANGEL (rauhallisena jatkaen). Senvuoksi vaatia mun täytyy, että armonne eroaa nyt keisarista peruuttamattomasti, julkisesti; ei muutoin Ruotsin joukot teihin liity.
WALLENSTEIN.
Siis lyhyesti, mitä vaaditaan?
WRANGEL. Aseettomiksi keisarmieliset espanjalaiset rykmenttinne! Praagi vallatkaa, se ja rajalinna Eger on teidän jätettävä meille.
WALLENSTEIN. Liikaa vaaditte! Jos vain Eger! Mutta Praagi? Ei sovi. Saatte kaikki takeet, mitä järjellisesti multa pyytää voitte. Vaan Praagin — Böömin — suojella voin itse.
WRANGEL. Epäilemättä. Emmekä me katso vain suojeluksen puolta. Mutta emme väkeä, rahaa tahdo hukkaan käyttää.
WALLENSTEIN.
Se kohtuullist' on.
WRANGEL. Praagi meille jää, kunnekka korvattu on vahinkomme.
WALLENSTEIN.
Niin vähänkö siis luotatte te meihin?
WRANGEL (nousee seisomaan). Mies Ruotsin varoa saa saksalaista. Kutsuttiin meidät Itämeren takaa; tuhosta pelastimme valtakunnan — me verellämme uskonvapauden ja evankeliumin puhtaan opin vahvistaa saimme — Muisteta ei enää nyt hyväätyötämme, vain rasitus, vieraita meitä kohtaa karsas katse, mielellään meidät, pivon rahaa suoden, kotoisiin metsiimme ne lähettäis. Juudaksenpalkast' emme jättäneet me kuningasta taistotantereelle! Niin monen ruotsalaisen jalo veri hopean, kullan vuoks ei virrannut! Ja laihoin laakerein me emme tahdo purjeita nostaa kotimatkaa varten, vaan jäädä kansalaisiks maahan, jonka valloitti kuninkaamme kaatuen.
WALLENSTEIN. Yhteinen vihollinen yhdess' ensin lyökäämme, saatte kauniin rajamaan.[24]
WRANGEL. Yhteisen vihollisen sorruttua ken solmiva on uuden ystävyyden? Tiedämme kyllä — vaikka Ruotsin mies ei huomata saa sitä — ett' on teillä salaiset tuumat saksilaisen kanssa. Ken takaa, ettei meistä tule uhrit päätösten, joit' ei suoda meidän tietää?
WALLENSTEIN.
Valinnut kansleri on mieleisensä,
jäykempää miest' ei lähettää ois voinut.
(Nousten seisomaan.)
Paremmin ehdoin tulkaa, Kustaa Wrangel!
Praagista sanaakaan ei.
WRANGEL. Siihen loppuu mun valtuuteni.
WALLENSTEIN. Siiskö jätettävä pääkaupunkini teille! Ennen palaan — luo keisarini.
WRANGEL.
Jos on enää aikaa.
WALLENSTEIN.
Minusta riippuu nyt ja joka hetki.
WRANGEL. Kai joku päivä sitten, nyt ei enää. — Sesinan kiinni tultua ei enää. (Kun Wallenstein jää hämmästyksestä sanattomaksi.) Uskomme, ett' on teillä suorat aikeet; se meist' on varma — eilisestä asti — Ja koska tämä lehti takaa joukot, ei mikään enää estä luottamusta. Meit' erota ei Praagi. Kanslerimme vain vanhan puolen[25] tahtoo; armollenne hän jättää Ratschinin ja pienen puolen.[26] Mut Eger täytyy meille ensiks antaa, ei muutoin puhettakaan liitostamme.
WALLENSTEIN. Tuleeko minun luottaa teihin, mutta ei teidän minuun? Ehdotusta mietin.
WRANGEL. Mut älkää liian kauan, sitä pyydän. Neuvotteluit' on ollut toista vuotta; jos nytkään niist' ei mitään seuraa, pitää ne kansler' ainaiseksi katkenneina.
WALLENSTEIN. Te kovin ahdistatte. Moinen askel on punnittava.
WRANGEL.
On, ja ennenkuin
sit' aikoo lainkaan, herra ruhtinas!
Ripeä teko vain sen voittoon vie.
(Poistuu.)
KUUDES KOHTAUS.
WALLENSTEIN. TERZKY ja ILLO palaavat.
ILLO.
Hyvinkö asiat?
TERZKY. Ja oletteko te yhtä mieltä?
ILLO. Tämä ruotsalainen niin tyytyväisnä läks. Siis liitto tuli.
WALLENSTEIN. Ei vielä tullut, ei, ja — oikeastaan mieluummin jätänkin sen tekemättä.
TERZKY.
No mitä?
WALLENSTEIN. Munko pitäis ruotsalaisten, ylpeiden, armoill' elää? Sit' en sietäis.
ILLO.
Tuletko avunpyyntöön karkurina?
Enemmän heille tuot, kuin heiltä saat.
WALLENSTEIN. Mitenkäs kävi herttua Bourbonille,[27] viholliselle joka palkkautui ja haavoja löi omaan isänmaahan? Kirous palkkans' oli, luonnottoman rikoksen kosti inho ihmisten.
ILLO.
Samoinko sinun laitas?
WALLENSTEIN. Ihmisellä uskollisuus on veriheimolaisna, jonk' kostajaks hän tuntee syntyneensä. Tekevät rauhan lahkokuntain viha, ja puolueiden raivo, kateus; ja mikä vimmoin riehuu turmaksensa, käy sopuun voidaksensa ahdistaa yhteistä ihmiskunnan vihollista, petoa, joka surmatakseen hyökkää ihmistä suojelevaan tarhaan — sillä ei riitä turvaks oma äly yksin. Vain otsaan luonto suonut ihmiselle on silmäin valon, selkää suojatonta uskollisuus on harras suojeleva.
TERZKY. Pahempaa älä mieti itsestäsi kuin vihollinen, joka tekoon tarjoo iloisna kättään! Niin ei ollut herkkä tään keisarhuoneen perustaja Kaarle,[28] jok' avosyliin sulki Bourbonin; vain hyöty maailmaa näät hallitsee.
SEITSEMÄS KOHTAUS.
EDELLISET ynnä KREIVITÄR TERZKY.
WALLENSTEIN.
Ken kutsui teitä? Tääll' ei naisten paikka.
KREIVITÄR.
Tulenhan sua onnittelemaan. —
Lien tullut liian varhain? Sit' en toivo.
WALLENSTEIN.
Asemaas käytä, Terzky! Käske pois!
KREIVITÄR.
Böömille annoin kuninkaan jo kerran.[29]
WALLENSTEIN.
Olikin sitä mukaa.
KREIVITÄR. (toisille).
Mistä tämä?
TERZKY.
Ei tahdo herttua.
KREIVITÄR.
Ei, vaikka täytyy?
ILLO. Se teistä riippuu. Te nyt koittakaa; en minä mitään voi, kun vedotaan uskollisuuteen sekä omaantuntoon.
KREIVITÄR. Mitenkä? Kaikki kun ol' kauempana ja tiesi vielä näkyi loputonna, niin olit rohkea ja päättäväinen — ja nyt, kun piankin jo alkaa käydä unesi toteen ja kun menestys on taattu, alat sinä epäröidä? Vain suunnitelmiin sull' on rohkeutta, ei tekoihin? Siis myönnä vihollistes olevan oikeassa! Juuri sitä he odottavat. Kernaasti he uskoo kavallusaikeita sull' olleen. Voivat kirjeihin, sinetteihin vedoten sen todistaakin! Mutt' ei usko kukaan sun tositekoon käyvän, silloinhan sinua pelättäisiin, varottaisiin. Tää onko mahdollista? Kun oot mennyt niin pitkälle, kun pahin tiedetään, kun aikees luetaan jo rikokseksi, niin palaatko ja hedelmistä luovut? Se suunnittuna vain on rikos halpa, toteentuneena teko kuolematon; ja jos se onnistuu, se anteeks suodaan — jumalantuomiota ain' on päätös.
KAMARIPALVELIJA (astuu huoneeseen).
Eversti Piccolomini.
KREIVITÄR (nopeasti).
Saa vuottaa.
WALLENSTEIN.
En nyt voi häntä nähdä. Toisen kerran.
KAMARIPALVELIJA. Vain pari silmänräpäystä pyytää, asia häll' on kiireinen[30] —
WALLENSTEIN.
Ken tietää, mitä häll' on. Tahdon kuulla.
KREIVITÄR (nauraa).
Kiireinen hänest' on.[31] Voit sinä vuottaa.
WALLENSTEIN.
Mit' on se?
KREIVITÄR.
Jälkeenpäin saat tietää sen.
Nyt mieti, mitä vastaat Wrangelille!
(Kamaripalvelija menee.)
WALLENSTEIN. Jos valita vois vielä ja jos löytyis lievempää keinoa — niin valitsisin ja keinot äärimmäiset välttäisinkin.
KREIVITÄR. Jos halua et muuta, keino on sun lähelläsi. Laita Wrangel pois! Unhota vanhat toiveet, jätä myös elosi entinen ja päätä alkaa nyt uutta elämää! On sankarinsa hyveellä, niinkuin maineell', onnellakin. Matkusta heti keisarin luo Wieniin, rahasto täysi ota mukaan, kerro koitellees alttiutta palvelijain ja pettää tahtoneesi ruotsalaista!
ILLO.
Jo sekin myöhäist' on. Ne liiaks tietää.
Hän surmapölkylle vain päänsä veisi.
KREIVITÄR. En usko. Lailliseenhan tuomioon ei niill' oo todisteita; mielivaltaa ne karttavat. Ja herttua saa mennä rauhassa pois. Nään, kuinka kaikk' on käyvä. Kuningas Unkarin[32] käy esiin,[33] silloin on luonnollista ero herttuan; ei selitystä siihen tarvitakaan. Kuningas antaa joukkoin tehdä valan, ja kaikki tulee jäämään uralleen. Jonakin aamuna jo matkustanut on herttua. Vaan hänen linnoissansa nyt puuha käy, hän rupee metsästämään, rakentaa, pitää hevoskartanoita, kamariherrat, hovikunnan määrää ja kulta-avaimia[34] jakelee, pitoja antaa vieraanvaraisena: hän suuri kuningas on — pienoiskoossa! Ja viisaasti kun tyytyy siihen, ettei todella merkitse hän enää mitään, niin näyttää saa hän vaikka miltä; hän on elonsa loppuun asti suuri prinssi. No, herttuahan silloin, näin jos käy, on nousukkaita, joit' on sota luonut; yksöinen taimi hovisuosion, mi vapaaherroja ja ruhtinaita luo yhtä helpoin kustannuksin.
WALLENSTEIN (nousee kiihtyneenä seisomaan). Tie täst' ahdingosta mulle osoittakaa, te auttavaiset vallat, semmoinen, sit' että minä käydä voin — En minä kuin sanaurho, hyvelörppö saata aikeista lämmetä ja aatoksista — selkänsä kääntävälle onnellekaan en kerskuin virkkaa: mene, tarpeeton! Hukassa olen, jos en enää toimi; en uhria, en vaaraa pelkää, jos viimeisen askeleen mä siten vältän. Mut ennenkuin mä vaivun tyhjyyteen ja piennä lopun, vaikka suurra aloin, ja ennenkuin mä täällä sekoitun raukkoihin, joita päivä luo ja kaataa, ennemmin nimeäni kammotkoon maailma, jälkimaailmakin; olkoon jokaisen ilkiteon tunnus Friedland.
KREIVITÄR. Mit' oisikaan siis tässä luonnotonta? En keksi, sanohan — oi, älä anna sä taikauskon öisten haamuin päästä kirkasta henkeäsi hallitsemaan! Maanpetoksesta olet syytettynä — kyseessä nyt ei, syystäkö vai syyttä — hukassa olet, jos et sitä valtaa, mi sull' on, pian käytä — Oi, miss' onkaan niin rauhallista olentoa, joka ei puoltais elämäänsä kaikin voimin? Työn rohkeimmankin sallii hengenhätä.
WALLENSTEIN. Niin suosiollinen ol' ennen mulle tää Ferdinand; mä hänest' olin rakas, hän arvon mulle antoi, minä olin likinnä hänen sydäntänsä. Onko hän mitään ruhtinasta sillä tavoin arvossa pitänyt kuin mua? — Näinkö kuitenkin lopulta nyt käyvä on!
KREIVITÄR. Uskollisesti muistat vähäiset sä suosiot, vaan loukkaust' et lainkaan? Täytyykö muistuttaa, ne kuinka maksoi uskollisuutes Regensburgiss'[35] ennen? Olithan säätyjä sä loukannut; sä hänen suuruuttansa varten otit maailman vihat, kirot hartioilles, sull' yhtään ystävää ei Saksass' ollut, kosk' elit keisarias varten vain. Hänestä luopunut et silloinkaan, kun Regensburgin päivillä tuo myrsky vastaasi nousi — silloin luopui hän sinusta! Sinusta hän luopui! Sinut vuoks ylvään baijerilaisen uhriks antoi! Takaisinsuotu arvo[36] oisko muka vääryyden sovittanut ankaran? Ei todellakaan sulle hyvä tahto, vaan kovan hädän laki antoi paikan, jonk' ois ne mielellänsä evänneet.
WALLENSTEIN. Niin — kyll' ei virkaa suonut hyvä tahto, ei mieltymys. Jos virkaa käytän väärin, niin ainakaan en mitään luottamusta.
KREIVITÄR. Vai luottamusta heillä? Mieltymystä? — Sinua tarvittiin! Vain hätä, joka on hurja pakottaja, jot' ei auttaa voi tyhjät nimet, apunäyttelijät,[37] tekoa joka vaatii yksistään, ei ulko-arvoa, ja peräsimeen suurimman, parhaan hakee, vaikka täytyis se alhaisosta ottaa — se vain saattoi sun virkaan sekä antoi valtakirjan. Se suku näät, niin kauan kuin se voi, nöyrillä orjasieluill' aikaan tulee ja keksimällään nukkekoneistolla — mut uhatessa pahimman, kun enää ei tyhjä näennäisyys teho, silloin se vaipuu luonnon käsiin voimakkaihin, sen jättihengen käsiin, joka kuulee vain itseään, ei sopimuksist' yhtään välitä sekä ryhtyy tekemisiin omilla ehdoillansa ainoastaan.
WALLENSTEIN. Se totta on! En heille teeskennellyt, en heitä kaupass' ole pettänyt; turhaksi katsonut mä olen pitää salassa heiltä laajayritteistä ja rohkeata mielenlaatuani.
KREIVITÄR. Pikemmin — aina olet esiintynyt pelottavana aivan avoimesti. Et sinä, joka pysyit itsenäsi, vaan he, jotk' antoi sulle vallan, vaikka pelätit heitä, hepä vääräss' ovat. On oikeassa erikoinen luonne, jok' itselleen on uskollinen, väärää ei ole muuta paitsi ristiriita. Olitko toisenlainen kulkeissasi kahdeksan vuotta sitten Saksan halki, tulella, miekalla kun turmaa toit, vitsaasi yli maiden heilutit, uhmailit valtakunnan järjestystä, vain voiman julmaa oikeutta käytit ja kaikki esivallat poljit maahan herruutta sulttaanisi levittääkses? Ois silloin tullut murtaa tahtos uhma, valtuutes piiriin sinut pakottaa! Vaan keisarista mieluist' oli, mikä hyödytti häntä, ja hän ilkityöt vahvisti vaitiolonleimallaan. Mik' oikein oli silloin, koska sen teit hänen puolestansa, oisko tänään se äkin tullut häpeälliseksi, kun on se suunnattu nyt häntä vastaan?
WALLENSTEIN (nousten seisomaan). En siltä puolen sitä punninnut — Todella, niin on laita! Keisarihan käteni kautt' on suorittanut töitä, joit' oikeastaan ei ois tullut tehdä. Myös vaippa ruhtinaallinen on suotu minulle töistä, jotk' on rikoksia.
KREIVITÄR. Siis myönnä, ettei teidän välillänne voi olla velvollisuus, oikeus puheena ees, vaan valta, tilaisuus! On hetki tullut, nyt sun tehdä pitää elämän suuren laskun lopputili. Ennustaa taivaanmerkit voittoasi, ja kiertotähdet onneasi vihjaa ja huutaa: nyt on aika! Ootko suotta mitannut tähtein teitä elinkauden, käytellyt harppia ja kaarimittaa, kuvannut eläinradan, taivaanpallon seinille tänne sekä ympärilles myös kohtaloiden vallitsijain kuvat, tuon mykän seitsenryhmän[38] pystyttänyt vain leikkiäkses niillä aivan turhaan? Mihinkään eikö johda tämä puuha, tää tyhjä taito onko ytimetön, niin ettei sinuun nähden teho eikä ratkaisun hetkellä voi vaikuttaa?
WALLENSTEIN (on tämän viime puheen aikana mieli kovin kiihdyksissä kävellyt edestakaisin ja nyt äkkiä seisahtuu keskeyttäen kreivittären). Nyt Wrangel tänne! Kolme lähettiä[39] paikalla satulaan!
ILLO.
No Luojan kiitos!
(Kiiruhtaa ulos.)
WALLENSTEIN. Se keisarin ja mun on paha henki. Se häntä rankaisuttaa mulla, joka aseena vallanhimon olin hällä, ja koston teräs kai myös mua varten hiottu on jo. Kuka kylvänyt on lohikäärmeen hampaita,[40] ei saa satoa riemuisaa. Ja joka rikos jo kantaa omaa koston-enkeliään, uhkaavaa aavistusta, poven alla. Ei hän voi minuun enää luottaa — siispä palata voi en. Tulkoon, mist' ei päästä! Ain' oikeus jää kohtalolle, sillä sen käskyt ikivääjäämättömästi täytäntöön aina panee sydämemme.
(Terzkylle.)
Työhuoneeseeni nouda Wrangel; tahdon myös viestinviejäin kanssa itse haastaa. Octavio nyt kutsukaa!
(Kreivittärelle, jonka kasvoilla näkyy riemuitseva ilme.)
Pois riemu! On kateelliset vallat kohtalon, niit' ärsyttää voi riemu ajaton. Nyt niiden haltuun siemen, loppu näyttää, menestys vaiko turma tähkän täyttää.
(Wallensteinin poistuessa laskeutuu esirippu.)