TOINEN NÄYTÖS.
Huone.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
WALLENSTEIN. OCTAVIO PICCOLOMINI. Pian senjälkeen MAX PICCOLOMINI.
WALLENSTEIN. Altringer Linzist'[41] ilmoittaa nyt mulle sairastavansa, mutta tiedän, että hän Frauenbergiss'[42] onkin Gallaan luona. Molemmat vangitse ja tänne laita! Espanjalaiset rykmentit sä ota, alati puuhaa, älä valmiiks joudu, ja jos ne mua vastaan vaatii sua, niin myönny vaan ja pysy paikallasi! Eduksi tiedän sinun katsovankin leikissä tässä olla joutilaana. Niin kauan säilytä sä ulkokuori, kuin voit; et tahdo jyrkkää askelt' ottaa, siks annoin tämän osan sulle, koska minulle nyt voit enin hyödyks olla toimettomuudellas — Jos sillä aikaa mun puolelleni kääntyy onni, silloin sä työsi tiedät. (Max Piccolomini astuu huoneeseen.) Ystäväni vanha, nyt mene pois! Jo tänä yönä lähde! Mun omat hevoseni ota! — Tämän[43] pysytän täällä — Pian hyvästelkää! Iloisna, onnellisna tapaammehan kai toisemme.
OCTAVIO (pojallensa).
Me puhelemme vielä.
(Poistuu )
TOINEN KOHTAUS.
WALLENSTEIN, MAX PICCOLOMINI.
MAX (lähestyy häntä).
Kenraali —
WALLENSTEIN. Kenraalis en ole enää, jos sinä upseeri oot keisarin.
MAX.
Siis varmastiko jätät armeijan?
WALLENSTEIN.
Jo jätin keisarin mä palveluksen.
MAX.
Ja armeijanko hylkäät?
WALLENSTEIN. Entistäkin lujemmin nyt se minuun liittynee. (Istuutuu.) Niin, Max. En ennen sun ois tietää suonut, kuin lyönyt oisi toimimisen hetki. Nuoruuden terve vaisto valitsee helposti oikean, ja iloistapa on itse arvostella harkiten, kun ratkaisun voi tehdä epäilyttä. Vaan kahdesta jos pahast' ilmeisestä valita täytyy toinen, jolloin sydän velvollisuuden monen kamppaillessa ei ehjäks jäädä voi, on onni päästä valitsemasta, pakkokin on armo. — On pakko nyt. Äl' yhtään katso taakse! Apua siit' et saisi. Katso eespäin! Äl' arvostele! Ryhdy toimimaan! — Tuhoni on jo hovi päättänyt, ja siksi tahdon ehtiä sit' ennen. — Liitymme ruotsalaisiin. Kunnollista väkeä on ne, kelpo ystäviä. (Keskeyttää odottaen Piccolominin vastausta.) Sun yllättänyt olen. Älä vastaa! Suon aikaa sulle koota ajatukses.
(Nousee seisomaan ja astuu taustaa kohti. Kauan seisoo Max hievahtamatta, ollen mitä suurimmassa tuskassa; kun hän liikahtaa, tulee Wallenstein takaisin ja seisahtuu hänen eteensä.)
MAX. Oi kenraali! Sä täysivaltaiseksi mun tänään teet. En ole tähän saakka tarvinnut itse löytää tietä, suuntaa. Sinua tinkimättä seurasin. Kun katsoin sinuun vain, niin tiesin tien. Mun ensimäistä kertaa itseheni nyt neuvot vetoamaan, vaadit mua sinua kuulemaan tai sydäntäni.
WALLENSTEIN. Hellästi kohtalos on tuuditellut sinua tähän asti, leikkien sait täyttää tehtäväs ja tyydyttää kauniita taipumuksias ja aina sydämin ehjin toimia. Vaan toisin täst'edes käy. Tiet eroo vihamielin. Velvollisuudet joutuu ristiriitaan. Nyt alkaa sota, puolta ystäväs tai keisaris sun täytyy pitää.
MAX. Sota! Se kauhistaa kuin taivaan vitsaukset, myös hyv' on, kohtaloa niinkuin nekin. Hyv' onko sota, jolla keisaria nyt uhkaat käyttäin hänen armeijaansa? Oi taivaan Luoja, minkälainen muutos! Sopiiko näin mun haastaa sulle, joka pysyvän pohjantähden lailla[44] olet elämänohjeenani loistanut! Oi, mitä povessani rikki lyöt! Mun onko pakko sinun nimeltäsi evätä vanha kunnioitus, mikä on minuun juurtunut, ja jättää pyhä tää tottumus: ain' olla kuuliainen? Ei! Älä minuun käännä kasvojasi! Jumalan kasvoina niit' aina pidin, ne minuun tehoomast' ei heti lakkaa; viel' aistejani vallitset, vaikk' onkin vapaaksi sielu päässyt verta vuotain.
WALLENSTEIN.
Max, kuule!
MAX. Luovu aikeestas! Oi, luovu! Kas, puhtaat, jalot piirtees viel' ei tästä teosta tuhoisasta yhtään tiedä! Se tahrasi vain mielikuvitukses, viattomuus ei tahdo pakoon mennä yleväkatseisesta olennostas. Pois musta tahra, tuo sun vihollises! Se silloin ollut on vain paha uni, jokaisen varman hyveen varoittaja. Semmoiset hetket ihmisluonnoll' olkoon, vaan voitto täytyy jalon tunteen saada. Ei, niin et uraas päätä. Sehän saattais jo kaikki meille suodut suuret lahjat ja kaikki valtakyvyt häpeään ja myöntäis oikeaksi harhaluulon, jok' uskoo, ettei ole vapaudessa jaloutta, sekä heikkouteen vain turvaa.
WALLENSTEIN. Saan kovan moitteen varmaan maailmalta. Jo itselleni sanoin, mitä saatat sanoa sinä. Ken ei, jos vaan voisi, viimeistä tiukkaa välttäis! Mutta tässä valintaa muut' ei ole olemassa kuin: väkivaltaa tee tai sitä kärsi — On laita niin. Ei muuta tietä mulla.
MAX. No, hyvä! Paikkas pidä väkisin, rupea vastustamaan keisaria, tee, jos on pakko, julkikapinakin, en kiitä sitä, vaan voin anteeks antaa, voin, mit' en hyväksykään, kanssas jakaa. Vaan sinust' älköön tulko — kavaltajaa! Nyt sanoin sen. Ei kavaltajaa! Mihin hairahtuu voimassansa rohkeus, ei ole kohtuutont', ei virhekään. Oi, tää on aivan toista — tää on mustaa, oi, mustempi ei ole helvettikään!
WALLENSTEIN (otsa synkissä rypyissä, mutta maltillisesti). Valmiina nuorisoll' on heti sana, pidellä vaikea kuin veitsen terä; kuumasta päästään nuoret sieppaa mitan asiaan, jok' on oma tuomarinsa. On oitis inhaa taikka arvokasta ja pahaa taikka hyvää heistä kaikki — ja mitä tuopi mielikuvitus hämäriin nimiin näihin haaveellista, sen nuoret omistavat asioille ja olennoille. Maailma on ahdas, mut aivot avarat. Niin helpostihan asuvat rinnatusten ajatukset, mut asioill' on tungos päällä maan; saa toinen toisen tieltä syrjään mennä, ken pois ei tahdo, muita poistakoon; tääll' otellaan, saa voiton voima vain. — Niin, toiveitta ken kulkee elämänsä, päämäärät itseltään ken kieltää, hänpä keralla asuu salamanterin tulessa kevyessä,[45] puhdas on puhtaassa elementiss' eläen. Aineesta karkeemmasta loi mun luonto, maan puoleen mua vetää mielihalu. Pahalle hengellepä kuuluu maa, ei hyvälle. Vain yleis-antimia ylhäältä suovat meille jumalat; iloksi valo on, ei rikkautt' anna, ei tavaraa saa heidän valtiossaan. Vääriltä voimilta, jotk' ilkeöinä maan varjoiss' asuvat, on jalokivi ja kallis kulta meidän voitettava. Ei uhritta saa heidän suosiotaan, eik' ole heidän palveluksestansa palannut ketään puhdassieluisena.
MAX (painokkaasti). Oi, niitä valheen voimia sä pelkää! Ne syövät sanansa. Ne vilpin henget ne pettää sinut, vetää kadotukseen. Äl' usko niitä! Sua varoitan — Velvollisuutees palaa! Voit sen! Minut lähetä Wieniin! Solmia mun suo välillä sun ja keisarin tuo rauhas! Ei tunne sua hän, vaan minä tunnen, hän sua katsova on niinkuin minä ennakkoluuloitta, mä sulle tuon takaisin keisarimme luottamuksen.
WALLENSTEIN.
Se myöhäist' on. Et tiedä, kuink' on käynyt.
MAX. Ja jos ois myöhäistä ja kukistukses vain rikos estäis, tulkoon kukistus! Kukistu arvokkaasti, niinkuin seisoit! Päällikkyys jätä! Poistu näyttämöltä! Sen loistavasti tehdä voit, myös tee se viattomaksi jääden! Olet kyllin toisille elänyt sä, elä vihdoin myös itsellesi, minä seuraan sua, iäksi liityn sinun kohtaloosi —
WALLENSTEIN. Se myöhäist' on. Kun täällä turhaan puhut, jo taakseen jättää peninkulmapatsaan toisensa jälkeen pikalähetit sanaani vieden Praagiin, Egeriin. — Mukaannu siihen! Teemme niinkuin täytyy. Tehkäämme, mit' on pakko, arvokkaasti ja lujin ottein — Teenkö pahempaa kuin Caesar, jonka nimen vielä tänään maailman korkein[46] pitää omanaan? Hän Roomaa vastaan johti legioonat, jotk' oli Rooma hälle suojaks suonut. Hukassa ollut ois hän miekatonna; niin minäkin, jos aseet luovuttaisin. On minuss', uskon, hänen henkeänsä. Jos onnensa ma saan, niin syyni kestän.
(Max, tähän saakka oltuaan tuskallisessa kamppailussa, poistuu nopeasti. Wallenstein katselee poistuvaa kummastellen ja hämmästyneenä ja seisoo syviin ajatuksiin vaipuneena.)
KOLMAS KOHTAUS.
WALLENSTEIN. TERZKY. Kohta senjälkeen ILLO.
TERZKY.
Max Piccolominiko poistui juuri?
WALLENSTEIN.
Miss' onkaan Wrangel?
TERZKY.
Poissa.
WALLENSTEIN.
Niinkö pian?
TERZKY. Kuin maa ois hänet niellyt. Oli tuskin hän luotas lähtenyt, kun minä aioin tavata häntä, vielä haastaakseni, mut — oli mennyt pois, ei tietty minne. Se varmaan oli itse paholainen, kadota niin ei saata ihminen.
ILLO (tulee).
Pois lähetätkö siis sä vanhuksen?
TERZKY.
Octavionko? Mitä aattelet?
WALLENSTEIN. Hän Frauenbergiin menee ottaaksensa espanjalaisten, italialaisten rykmenttein päällikkyyden vastaan siellä.
TERZKY.
Niin tekemästä varjelkoon sun Luoja!
ILLO.
Väkeä suotko sille kavalalle?
Ja silmäis eestä hänen juuri nyt
ratkaisun hetkell' antaisitko mennä?
TERZKY.
Et niin voi menetellä. Älä suinkaan!
WALLENSTEIN.
Te kummalliset!
ILLO. Oi, vain tällä kertaa varoitus kuule! Älä päästä häntä!
WALLENSTEIN. Ja miks en tällä kertaa häneen luottais, kun aina niin oon tehnyt? Mikä nyt mun estäis hyvää hänest' uskomasta? Ei omasta, vaan teidän oikustanne siis vanha, koeteltu mielipide, mi mulla hänest' on, mun tulis muuttaa? En nainen ole. Kun siis tähän asti oon häneen luottanut, myös tänään luotan.
TERZKY.
Miks hänet juuri? Lähettäisit toisen.
WALLENSTEIN.
Ei toisia, ei, hänet valitsin.
Hän kelpaa toimeen, siks sen hälle soin.
ILLO.
Hän kelpaa, kun on italialainen.
WALLENSTEIN. Niin — ette pidä heistä kummastakaan.[47] Kun minä heitä ansionsa mukaan rakastan enemmän kuin teitä muita ja pidän parempina, senpä vuoksi he ovat teidän silmätikkunanne! Ei minuun eikä minun asiaani kateenne kuulu. Eipä heitä saata vihanne silmissäni huonommiksi. Vihatkaa, rakastakaa halun mukaan, mä kyllä tiedän, mihin kukin kelpaa.
ILLO. Ei lähde hän — Mä vaikka vaununpyörät murskaksi lyötän hältä.
WALLENSTEIN.
Taltu, Illo!
TERZKY. Myös Questenberg,[48] kun täällä oleskeli, yhäti seurusteli hänen kanssaan.
WALLENSTEIN.
Sen tiesin minä sekä luvan annoin.
TERZKY. Myös tiedän, että salaviestejänsä lähettää hälle Gallas.
WALLENSTEIN.
Sit' en usko.
ILLO.
Et näe näkevillä silmilläsi!
WALLENSTEIN. Et luottamustani saa järkkymään, sen perustana näät on syvin tiede. Jos pettää hän, on koko tähtitaito valhetta. Sillä kohtalo on taannut, hän ett' on uskollisin ystäväni.
ILLO.
Myös takeit' onko takuun varmuudesta?
WALLENSTEIN. Elämän hetki sattuu, jolloin on inehmo tavallista lähempänä maailmansielua ja kohtalolta vapaasti kysyä voi. Moinen hetki se oli, kun mä puuhun nojaten yöll' ennen taistelua Lützenin silmäilin mietteissäni tasangolle. Sumussa loimus synkät leiritulet, kumea asehäly, vahtein huuto ne yksin häiritsivät hiljaisuutta. Ohitse sielun silmäin kulki silloin minulla koko entiselämäni ja vastainen, ja aavistava henki yhdisti kaukaisimman vastaisuuden seuraavan aamun kohtaloon. Mä silloin puhelin itselleni: "Sinä käsket niin useita! Ne sinun tähtiäsi seuraavat, niinkuin suuren arvan varaan kaikkensa sinun varaas jättävät ja ovat nousseet sinun onnes laivaan. Vaan tulee päivä, jolloin nämä kaikki toisistaan kohtalo taas erottaa ja harvat pysyy sulle uskollisna. Tahtoisin tietää, ken on uskollisin kaikista, jotka leiriss' ovat nyt. Suo merkki, kohtalo! Se olkoon hän, huomenna joka mulle rakkautta ensiksi osoittaa!" Näin itsekseni mä ajattelin sekä uneen vaivuin. Uneksin joutuneeni taisteluun. Ahdinko oli suuri. Ampuivat minulta ratsun, suistuin maahan, suoraan mun ylitseni ajoi ratsumiehet, ja siinä ähkyin lailla kuolevan kavioniskuin aivan ruhjomana. Äkisti nosti minut käsivarsi, Octavion se oli — heräsin, päiv' oli jo — hän seisoi edessäni. Hän sanoi: "Veli, älä tänään käytä entistä papurikkoasi! Ota valitsemani varma ratsu tämä! Tee mulle mieliksi! Sain varoituksen unessa." Senpä ratsun nopeus Banérin huoveista mun pelastikin. Mun orpanani papurikoll' ajoi — en miestä, ratsua sen koommin nähnyt.
ILLO.
Vain sattumus.
WALLENSTEIN (painokkaasti). Ei ole sattumusta; mi meist' on sokeata sattumaa, lähteistä syvimmistä nousee. Mulla on vahvistettu varmuus, että hän on hyvä enkelini. Eikä nyt sanaakaan enää!
(Lähtee.)
TERZKY. Lohdutuksekseni jää pantiksemme tänne sentään Max.
ILLO.
Ei hengissä hän täältä hievahdakaan.
WALLENSTEIN (seisahtuu ja kääntyy takaisin). Älkäätte olko niinkuin naiset, jotka palaavat ensi sanaans' aina, milloin puhuttu järkeä on tuntikaudet! — Ei ole teot, aatteet ihmisen kuin aallot sokeat. Vaan maailmansa sisäinen — syv' on kaivos; ikuinen sen syvyydest' on niillä kuohuntansa. Niin välttämättömät kuin heelmät puun ne ovat, sattumus ei muuta niitä. Jos meist' on nähty sisin, kaiken muun, tahtomme, toimintamme, tietää siitä.
(Poistuvat.)
NELJÄS KOHTAUS.
Piccolominin asuntoon kuuluva huone.
OCTAVIO PICCOLOMINI matkaan valmiina. AJUTANTTI.
OCTAVIO.
Komennuskunta saapui?
AJUTANTTI.
Alhaall' ovat.
OCTAVIO.
Väkeä varmaa lie ne, ajutantti?
Kenenkä rykmentistä?
AJUTANTTI.
Tiefenbachin.
OCTAVIO. Se rykmentti on uskollinen. Olkoot ne takapihass' siellä rauhallisna, piilossa, kunnes kello kilskaa; silloin lukitkaa portit, tarkkaan vartioikaa! Ja kenen kohtaatte, se vangitkaa! (Ajutantti poistuu.) Kai tarvitse en heidän palvelustaan, niin toivon, laskut näät on mulla varmat. Vaan nyt on palveltava keisaria, on peli suuri, siis on liian pientä parempi liian suuri varovaisuus.
VIIDES KOHTAUS.
OCTAVIO PICCOLOMINI. ISOLANI astuu huoneeseen.
ISOLANI.
Täss' olen — Ketä muita tulee vielä?
OCTAVIO (salamielisesti).
Sananen teille, kreivi Isolani.
ISOLANI (salamielisesti).
No, joko? Käykö toimeen ruhtinas?
Te minuun saatte luottaa. Koetelkaa!
OCTAVIO.
Voi käydä niin.
ISOLANI. En, herra veli, kuulu semmoisiin, jotka sanoill' uljailee, vaan tekoon vaadittaissa pakoon pötkii. Kokenut herttualt' oon ystävyyttä, Jumala nähköön! Herttuaa saan kiittää kaikesta. Hänt' en petä.
OCTAVIO.
Saadaan nähdä.
ISOLANI. Varuilla olkaa! Kaikk' ei sitä mieltä. Tääll' useakin pitää hovin puolta eik' äskeist' allekirjoitusta, joka otettiin varkain, katso sitovaksi.
OCTAVIO.
Vai niin! Ne herrat mulle ilmoittakaa!
ISOLANI.
Hiis! Kaikki saksalaiset puhuu niin.
Myös Esterházy, Kaunitz, Deodati[49]
sanovat: hovia on toteltava.
OCTAVIO.
Iloitsen.
ISOLANI.
Tekö?
OCTAVIO. Niin, kun ystäviä, palvelijoita viel' on keisarilla.
ISOLANI.
Pois pila! Huonoja ei oo ne miehet.
OCTAVIO.
Ei suinkaan. Enhän toki laske pilaa.
Todella iloitsen, kun voimakkaaksi
asian hyvän huomaan.
ISOLANI.
Piru! Mitä?
Siis ette ole?[50] — Mitäs minä täällä?
OCTAVIO (arvokkaasti). Selittämässä vain, te ystäväkö vai vihollinen ootte keisarin.
ISOLANI (uhmaten). Sen sille sanon, joll' on valta tehdä minulle tämänmoinen kysymys.
OCTAVIO.
Tää kirje sanokoon, mull' onko valta!
ISOLANI.
Mi — mitä? Tämä kirjoitus ja leima on keisarin.
(Lukee.)
"Siis olkoon armeijamme päällikkö kukin kenraalluutnantin
ja kreivin, rakkaan Piccolominimme käskyille niinkuin meidän"
— Hm — No — Niin!
Kenraaliluutnantti, saan — onnitella.
OCTAVIO.
Te alistutte käskyyn?
ISOLANI. Minä — mutta niin äkin yllätätte mun — Kai suodaan ajatusaikaa —
OCTAVIO.
Kaksi minuuttia.
ISOLANI.
Mut asiahan on niin —
OCTAVIO. — selvä, suora. Herranne petättekö, vaiko hälle olette uskollinen, ilmoittakaa!
ISOLANI.
Petänkö — Taivas — Kyseess' onko petos?
OCTAVIO.
On kyllä. Ruhtinas on kavaltaja,
viholliselle tahtoo joukot jättää.
Sanokaa, luovutteko keisarista!
Viekkaasti liityttekö vihollisiin?
ISOLANI. Mit' aattelette? Majesteetistako luopuisin minä? Niinkö sanoin? Milloin sanonut oisin moista?
OCTAVIO.
Ette vielä.
Niin, ette. Odotan vaan, sanotteko.
ISOLANI. Mieluista kuulla teidän todistavan, semmoista etten ole sanonut.
OCTAVIO.
Siis eroatte kai te ruhtinaasta?
ISOLANI.
Jos petost' aikoo — Petos katkoo siteet.
OCTAVIO.
Päätätte taistoon käydä häntä vastaan?
ISOLANI. Hän hyvää mulle teki — vaan jos hän on konna, jumaliste, laskun revin.
OCTAVIO. Iloitsen, hyväll' että mukaannuitte. Tän' yönä hiljaa lähtekäätte kaikkein kevyiden joukkoin kanssa. Näyttäköön, kuin käsky olis itse herttualta. Kokouspaikkana on Frauenberg, siell' antaa Gallas teille lisäkäskyt.
ISOLANI. Mä tottelen. Vaan hoviss' ilmoittakaa, kuink' altis olen!
OCTAVIO.
Kiittäin ilmoitan.
(Isolani poistuu. Saapuu palvelija.)
Eversti Buttlerko? No hyvä on.
ISOLANI (tullen takaisin).
Anteeksi suokaa jäyhä olentoni!
Oi, tiesinkö, ett' oli edessäni
niin suuri henkilö!
OCTAVIO.
Jo riittää.
ISOLANI. Olen iloinen vanha veikko, ja jos lie minulta viinin innoss' singahtanut hovia vastaan sana vinha, enpä, tiedätte, tarkoittanut pahaa.
(Menee pois.)
OCTAVIO.
Älkää
siit' olko huolissanne! — Onnistui!
Myös toisiin nähden olkoon sama onni!
KUUDES KOHTAUS.
OCTAVIO PICCOLOMINI. BUTTLER.
BUTTLER. Kenraaliluutnantti, ma ohjeitanne odotan.
OCTAVIO. Arvokkaana vieraanani ja ystävänä olkaa tervetullut!
BUTTLER.
On liikaa kunniaa tää mulle.
OCTAVIO (kumpaisenkin istuuduttua). Mun ystävällisyyteeni, jot' eilen osoitin teille, ette vastannut. Te muotoseikaksi kai turhaks sen erehtyin katsoitte. Tuo toivomus läks sydämestä, totta tarkoitin, sill' aika yhtyä on kelpo miesten.
BUTTLER.
Vain samanmieliset voi tehdä niin.
OCTAVIO. On samanmieliset kaikk' oiva miehet. Vastatkoon ihminen vain siitä työstään, johonka luonne hänet tyynnä ajaa. Sokeain erhetysten voima työntää parhaatkin usein tieltä oikealta. Tulitte Frauenbergin kautta. Eikö ilmaissut mitään Gallas ystäväni?
BUTTLER.
Vain sanoja, jotk' ovat hukkaan menneet.
OCTAVIO.
Se ikävää, tuo neuvo näät ol' oiva.
Minulla myös ois teille samanlainen.
BUTTLER. Se vaivaa teille tois — ja minut saattais huonosti ansaitsemaan hyvän luulon.
OCTAVIO. On aika kallis, puhukaamme suoraan! Tiedätte, kuink' on laita. Herttuahan petosta miettii, lisätä voin vielä: hän sen on tehnyt; joku tunti sitten on liittoon käyty vihollisen kanssa. Jo Praagiin, Egeriin käy viestit, meidät huomenna viedään vihollisen leiriin. Vaan hänpä pettyy, viisaus näät valvoo, viel' ystäviä tääll' on keisarilla, on luja niiden näkymätön liitto. Tää kirje hänet henkipatoks saattaa, armeijan kieltää häntä kuulemasta, kaikk' oikeuttaharrastavat kutsuu hän minun komentooni. Valitkaa asia hyvä meidän kerallamme tai pahain paha osa hänen kanssaan!
BUTTLER (nousee seisomaan).
On hänen osansa myös mun.
OCTAVIO. Se onko viimeinen päätöksenne?
BUTTLER.
On.
OCTAVIO. Vaan kuulkaa, eversti Buttler! Teill' on aikaa vielä. Sananne vinha pysyy haudattuna poveni kätkössä. Se peruuttakaa! Paremmin valitkaa, kuin valitsitte!
BUTTLER.
Kenraaliluutnantti, teill' onko muuta?
OCTAVIO.
Jo valkotukka ootte. Peruuttakaa!
BUTTLER.
Hyvästi!
OCTAVIO. Mitä? Uljas miekkanneko sellaiseen taistoon paljastuisi! Vaihtuis kiroihin kiitos, jonk' on teille velkaa jo vuotta neljäkymment' Itävalta?
BUTTLER (katkerasti nauraen).
Kiitosta sieltä!
(Tekee lähtöä.)
OCTAVIO (antaa hänen mennä ovelle asti, kutsuu sitten).
Buttler!
BUTTLER.
Tehkää hyvin!
OCTAVIO.
Mitenkäs kreivin kävi?
BUTTLER.
Kreivin? Mitä?
OCTAVIO.
Sen kreivinarvon?
BUTTLER (vimmastuneena).
Kuolema ja horna!
OCTAVIO (kylmästi).
Te haitte sitä, mutta ette saanut.
BUTTLER.
Pilkkanne maksaa saatte. Miekka esiin!
OCTAVIO. Pois miekka! Sanokaapa tyynnä, kuinka sen kävi! Sitten myönnän hyvityksen.
BUTTLER. Maailma tietää saakoon heikkouden, jot' itselleni en voi anteeks antaa! — Kenraaliluutnantti, mä kunniaa himoitsen, en voi sietää halveksuntaa. Minua loukkas, että synty, nimi ol' armeijassa eellä ansion. En huonomp' olla tahtonut kuin toiset mun toverini[51] ja niin tuohon tekoon pahalla hetkell' osuin — Olin hullu! Mut ansainnut en moista rangaistusta. — Evätä saattoi arvon — Miksi kielto tuon halveksunnan kautta kovennettiin, uskolliseksi nähty palvelija, iäkäs mies, niin pilkoin maahan lyötiin, mainittiin sukujuuren häpeästä,[52] kun hällä oli ollut heikko hetki? Vaan pistimenpä luonnolta sai mato, jot' ylväs mielivalta ilvein polkee —
OCTAVIO. Parjattu teit' on varmaan. Arvaatteko, ken tehnyt on niin huonon palveluksen?
BUTTLER. Olkoonpa vaikka ken! Vaan se on lurjus, espanjalainen, joku hovimies, sukua vanhaa, aatelista, jonka lien varjoon saanut, kateellinen konna, jot' itsehankkimani arvo loukkaa.
OCTAVIO.
Aikeenne hyväksyikö herttuakin?
BUTTLER. Hän yllyttikin mua, puolestani hartaana ystävänä puhui vielä.
OCTAVIO.
Vai niin! Siit' ootte varma?
BUTTLER.
Kirjeen luin.
OCTAVIO (painokkaasti).
Niin minäkin — vaan toisinpa se kuului.
(Buttler säpsähtää.)
Minulla sattumalt' on sama kirje;
sanani totuuden siit' itse näätte.
(Antaa Buttlerille kirjeen.)
BUTTLER.
Haa! Mit' on tämä?
OCTAVIO. Varoin, että ootte, eversti Buttler, vehkeilyjen uhri. Siis herttua on teitä yllyttänyt? — Hän tässä kirjeessä teit' ylenkatsoo, ministeriä neuvoo kurittamaan teit' ylpeydestä muka.
(Buttler on kirjeen lukenut, hänen polvensa vapisevat, hän tapailee tuolia ja istuutuu.)
Ei vihamies teit' ahdista. Ei kukaan suo teille pahaa. Herttuapa vain on teitä solvannut. Hän selvään aikoi pois keisaristanne vaan teidät riistää — Hän kostoltanne toivoi, mit' ei taattu uskollisuutenne ois koskaan suonut, jos mielenne vaan pysyi rauhallisna. Aseena sokeana aikoi käyttää hän teitä sekä välikappaleena ilkeihin vehkeisiin. Hän määrään pääsi. Vähällä vaan vei teidät polultanne hyvältä, nelikymmenvuotiselta.
BUTTLER (ääni vavisten).
Saattaako keisar' anteeks antaa mulle?
OCTAVIO. Enemmän tekee hän. Hän hyvittää tuon syyttä kärsimänne solvauksen. Mielellään suo hän teille lahjan, jonka soi pahaan tarkoitukseen ruhtinas. Omaksi saatte vanhan rykmenttinne.
BUTTLER (tahtoo nousta seisomaan, mutta vaipuu takaisin. Hänen mielensä on kuohuksissa, hän koettaa puhua, mutta ei voi. Viimein hän irroittaa miekan kannikkeesta ja ojentaa sen Piccolominille.)
OCTAVIO.
No mitä?
BUTTLER.
Ottakaa!
OCTAVIO.
Miks? Tyyntykää!
BUTTLER.
En tätä miekkaa kantamaan ma kelpaa.
OCTAVIO. Sen takaisin nyt annan. Puolustakaa sill' oikeutta aina kunnialla!
BUTTLER.
Niin armollisen keisarin mä jätin!
OCTAVIO.
Palatkaa! Joutuin irti herttuasta!
BUTTLER.
Hänestä irti!
OCTAVIO.
Mitä? Epäröitte?
BUTTLER (pelottavasti karjaisten).
Vain irtikö? Oi, hänen täytyy kuolla!
OCTAVIO. Nyt tulkaa Frauenbergiin! Uskolliset luo Gallaan, Altringerin sinne rientää. Velvollisuuksiin mont' oon käännyttänyt, tän' yönä pakenee ne Pilsenistä.
BUTTLER (on järkytettynä kävellyt edestakaisin ja astuu katse päättäväisenä Octavion luo). Saaneeko, kreivi Piccolomini, mies rehti haastaa, jok' ol' luopiona?
OCTAVIO.
Saa, ken niin vakaasti on katunut.
BUTTLER.
Mun jäädä sallikaa!
OCTAVIO.
Mit' aattelette?
BUTTLER.
Mun suokaa jäädä rykmenttini kanssa!
OCTAVIO.
Voin luottaa teihin. Mit' on mielessänne?
BUTTLER.
Sen teko näyttää. Älkää tiedustelko!
Te minuun luottakaa! Te saatte luottaa!
Hänt' ette, jumaliste, jätäkään
hyvälle enkelilleen! — Voikaa hyvin!
(Poistuu.)
PALVELIJA (tuo kirjelapun).
Toi outo mies sen sekä poistui heti.
Pihalla on jo hevot ruhtinaan.
(Poistuu.)
OCTAVIO (lukee).
"Sielt' irti pääskää! Teidän Isolani." —
Kun pääsis ensin tästä kaupungista!
Näin liki satamaako ajaisimme
karille? Pois! En turvass' ole täällä.
Vaan missä poikani nyt viipynee?
SEITSEMÄS KOHTAUS.
MOLEMMAT PICCOLOMINIT.
MAX (tulee mitä ankarimman mielenliikutuksen vallassa, hänen silmänsä kierivät hurjasti ja hänen käyntinsä on epävarmaa; hän ei näytä huomaavan isäänsä, joka seisoo syrjässä ja säälivästi silmäilee poikaansa. Pitkin askelin astuu Max huoneen poikki, seisahtuu taas ja heittäytyy viimein tuoliin, tuijottaen suoraan eteensä).
OCTAVIO (lähenee häntä).
Matkalle lähden.
(Kun hän ei saa mitään vastausta, ottaa hän poikaansa kädestä.)
Max, jää hyvästi!
MAX.
Hyvästi!
OCTAVIO.
Kohta seuraat?
MAX (häneen katsomatta).
Sinuako?
Mutkainen ties ei ole minun tieni.
(Octavio laskee hänen kätensä irti ja astahtaa taapäin.)
Jos oisit ollut suora, rehellinen, näin pitkällä ei oltais, kaikk' ois toisin: ei hän ois tehnyt tätä kauheutta, hyvillä ihmisill' ois teho häneen, ei tarttunut hän oisi pahain ansaan. Miks salaa, kavalasti vaanien, kuin varkaat apureineen, hiivitään? Kirottu viekkaus, sa pahan äiti, sa tuskaatuova, meidät turmelet! Ois kaikki meidät pelastanut suoruus, tuo puhdas, maailmatasäilyttävä. Isäni, en voi sua puhdistaa. Minua herttua on pettänyt julmasti; sinun työs on yhtä huono.
OCTAVIO.
Ah, poikani! Suon anteeks surullesi.
MAX (nousee seisomaan, silmäilee isäänsä epätietoisennäköisenä).
Oletko, isä, kenties tahallasi
näin pitkälle sä vienyt asias?
Jos sortuu hän, niin sinä nouset. Siitä,
Octavio,[53] en pidä, en.
OCTAVIO.
Oi, taivas![54]
MAX. Voi mua! Luontoni on muuttunut. Kuink' epäluulo valtaa vapaan sielun? On mennyt luottamus ja usko, toivo, valhetta kaikk' on, mitä kunnioitin. Ei! Eihän kaikki! Armas elää vielä, hän vilpitön ja puhdas on kuin taivas. Vallitsee kaikkialla petos, murha ja myrkky, väärävala, kavallus; tää lempemme vain keskell' ihmissuvun on saari saastaton ja puhdas paikka.
OCTAVIO.
Viisaammin teet, jos heti seuraat mua.
MAX. Armaalle heittämättä hyvästiä viimeistä kertaa — Oi, en koskaan!
OCTAVIO. Säästä hyvästijätön tuskast' itseäsi, kun eronne on välttämätön! Tule! Pois tule, poikani!
(Aikoo vetää Maxin mukaansa.)
MAX.
En! Kautta Luojan!
OCTAVIO (kiihkeämmin).
Pois tule, isänäsi käsken sua.
MAX.
Niin — käske ihmiselliseen! Jään tänne.
OCTAVIO.
Nimessä keisarin, Max, seuraa mua!
MAX. Sydämet kumarra ei keisareita. Tahdotko riistää minult' ainoankin, mink' onnettomuus jättänyt on mulle: armaani säälin? Julmastiko pitää julmankin tapahtua? Mist' en pääse, sen halpamaisestiko tekisin ja pakenisin arasti ja salaa pois hänen luotaan kelvottoman lailla? Hän nähköön tuskani ja kärsintäni, hän kuulkoon huudot sielun raadellun, minua itkeköön — Oi, ihmiset on julmia, vaan hän on enkel' Luojan! Hän epätoivon riehun kauhean saa sielustani pois; tään kuolintuskan haihduttaa valittavin lohtusanoin.
OCTAVIO. Et pääse irti, niin — et voi. Sa tule, pelasta, poikani, oi, kunniasi!
MAX. Vain tuhlaat sanojasi; minä seuraan sydämen ääntä, siihen saatan luottaa.
OCTAVIO (suunnillaan, vavisten). Max! Max! Jos kauhea tuo sattuu mulle, jos sinä — poikani, mun vertain omaa — oi, aatella en saata — itses sille riettaalle myyt ja painat polttomerkin sukumme aatel'-arvoon, silloin näkee maailma kammoin, että pojan miekka juo isän verta hirmu-ottelussa.
MAX. Oi, aatellut jos oisit ihmisistä parempaa, paremmin sä oisit tehnyt! Kirottu, turmiokas epäluulo! Ei nää se mitään lujaa, pysyväistä; ja kaikki horjuu ilman luottamusta.
OCTAVIO. Ja vaikka luotankin sun sydämeesi, saatatko noudattaa sen ääntä aina?
MAX. Et sinä saanut sitä vaikenemaan, ja yhtä vähän saapi herttuakaan.
OCTAVIO.
Oi Max, en koskaan nää sun palajavan!
MAX.
Et koskaan nää mun sua häpäisevän.
OCTAVIO. Nyt lähden Frauenbergiin, sulle jätän sun pappenheimiläises; Tiefenbachin, Toscanan, Lothringenin rykmentit avukses jää. Ne sua rakastaa, valansa pitää, ennen kaatuvat kuin sinut hylkäävät ja kunniansa.
MAX. Saat luottaa siihen, että kaadun täällä tai heidät johdatan pois Pilsenistä.
OCTAVIO (lähtemäisillään).
Hyvästi, Max!
MAX.
Jää hyvästi!
OCTAVIO. Ja eikö rakasta silmäystä? Eikö kättä jäähyväisiksi? Käymme veritaistoon, on epävarma, salattu sen loppu. Erota näin ei ollut tapanamme. Siis eikö mulla ole poikaa enää? (Max heittäytyy hänen syliinsä, kauan he viipyvät äänettömässä syleilyssä, sitten poistuvat kumpikin eri puolelle.)