KOLMAS NÄYTÖS.
Friedlandin herttuattaren huoneistoon kuuluva sali.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
KREIVITÄR TERZKY. THEKLA. NEITI von NEUBRUNN.
Molemmat viimeksimainitut tekevät naistentöitä.
KREIVITÄR.
Minulta, Thekla, ette kysy mitään?
Teilt' olen sanaa kauan odottanut.
Mitenkä voitte olla lausumatta
näin pitkään aikaan hänen nimeänsä?
Tai lien jo liikaa, lie jo toiset polut
kuin minun kauttani teill' olemassa?
Sanokaa, oletteko häntä nähnyt!
THEKLA.
En tänään nähnyt ole enkä eilen.
KREIVITÄR.
Myös ette kuullut? Minuun saatte luottaa.
THEKLA.
En sanaa.
KREIVITÄR.
Ja niin tyyni olla voitte!
THEKLA.
Niin olen.
KREIVITÄR.
Neubrunn, meidät jättäkää!
(Neiti von Neubrunn poistuu.)
TOINEN KOHTAUS.
KREIVITÄR. THEKLA.
KREIVITÄR. Ei miellytä se mua, että hän niin hiljaa pysyttelee juuri nyt.
THEKLA.
Nyt juuri!
KREIVITÄR.
Kun jo tietääkin hän kaiken!
Ois aika hällä mielensä jo näyttää.
THEKLA.
Puhukaa selvemmin, jott' ymmärtäisin!
KREIVITÄR. Senvuoksi lähetinkin neidin pois. Te ette, Thekla, ole enää lapsi. On sydämenne täysi-ikäinen, lemmitte, teidän lempenne ei pelkää. Isänne henkeä teiss' enemmän kuin äitinne on. Te siis voitte kuulla, mit' äidillänne ei ois voimaa kestää.
THEKLA.
Suvaitkaa lopettaa tää valmistelu!
Saa olla vaikka mitä! Tuokaa esiin!
Suurimman tuskan tuo tää johtopuhe.
Siis mit' on sanomista? Lyhyesti!
KREIVITÄR.
Mut älkää pelästykö —
THEKLA.
Sanokaa!
KREIVITÄR. On teidän vallass' isäänne nyt auttaa suuresti —
THEKLA.
Minun vallassani! Voinko —
KREIVITÄR.
Max Piccolominista ootte rakas.
Isäänne voitte hänet iäks liittää.
THEKLA.
Miks mua tarvis? Eikös hän jo ole?[55]
KREIVITÄR.
Hän oli.
THEKLA. Miks ei viel' ois, miks ei jäisi iäksi?
KREIVITÄR.
Hän myös keisarissa pysyy.
THEKLA.
Mikäli kunnia ja vala vaatii.
KREIVITÄR. Lempensä todisteet nyt vaaditaan, velvollisuuden ei, ei kunniankaan! Hänelle selittäkää nämä sanat: velvollisuus ja kunnia — ne ovat niin moniymmärteiset, kaksimielet; lemmessään nähköön tiensä kunniaan!
THEKLA.
Mitenkä?
KREIVITÄR.
Keisarista pois tai teistä.
THEKLA. Isääni yksityiseen elämään hän mielellänsä seuraa. Kuulittehan, kuink' iloiten hän aseist' eroais.
KREIVITÄR. Erota niist' ei sais, vaan tulis käyttää isänne hyödyks niitä.
THEKLA. Ilomielin puolesta isän verensä hän antaa ja henkensä, jos isää loukataan.
KREIVITÄR. Nyt ette mua käsitä — Siis kuulkaa! Isänne keisarisi' on luopunut, hän aikoo liittyä nyt viholliseen armeijan keralla —
THEKLA.
Voi äitiäni!
KREIVITÄR. On suuri esimerkki tarpeen, että sais mukaan armeijan. Se kunnioittaa kumpaakin Piccolominia, nämä sen mieltensuuntaa ohjaavat, ja kaikki seuraavat heidän esimerkkiänsä. Isästä oomme varmat[56] pojan kautta — Niin paljon nyt on teidän vallassanne.
THEKLA. Voi äitiraukka! Mikä surman isku sinua odottaa! — Hän sit' ei kestä.
KREIVITÄR. Hän välttämättömyyteen alistuu. Tunnenhan hänet — Häntä pelottaa etäiset, vastaiset; vaan mist' ei pääse, mi tullut on, sen alistuin hän kestää.
THEKLA. Oi aavistava sieluni?[57] — Nyt juuri — nyt läsnä on tuo kylmä hirmukäsi, jok' ilontoivettani kouraisee. Tiesinhän sen — Oi, heti tultuani aavistus raskas sanoi mulle, että nyt kohdallani oli turmantähdet — Mut ensiks aattelenko itseäni — Oi armas äiti!
KREIVITÄR. Tyyntykää! Ei pidä valittaa suotta. Suokaa isällenne vain ystävä ja itsellenne armas, niin kaikki vielä saattaa käydä hyvin.
THEKLA.
Hyvinkö! Iäks oomme erotetut! —
Ei puhett' enää niistä asioista.
KREIVITÄR.
Ei jätä teitä hän. Ei saata jättää.
THEKLA.
Voi häntä onnetonta!
KREIVITÄR. Jos todella hän teitä rakastaa, niin pian ratkaisun hän tekee.
THEKLA. Pian, siit' olkaa varma. Ratkaisun! Täss' onko siis vielä ratkaistavaa?
KREIVITÄR.
Tyyntykää!
Äitinne saapuu — kuulkaa! —
THEKLA. Kuinka kestän mä hänen katsettansa?
KREIVITÄR.
Tyyntykää!
KOLMAS KOHTAUS.
HERTTUATAR. EDELLISET.
HERTTUATAR (kreivittärelle). Ken oli täällä, sisko? Minä kuulin vilkasta puhetta.
KREIVITÄR.
Ei ollut ketään.
HERTTUATAR. Niin arka olen. Joka risahdus ennustaa mulle turmansanomaa. Sanokaa, sisko, mulle, kuink' on laita! Taipuuko hän nyt tahtoon keisarin, lähettää kardinaalille[58] ne huovit? Ja saiko Questenberg, kun läksi pois, suotuisan vastauksen? —
KREIVITÄR.
Ei, ei saanut.
HERTTUATAR. Oi, hukassa siis kaikki! Näen nyt pahimman seuraavan. Ne päällikkyyden häneltä ottavat, taas kaiken käy kuin Regensburgiss' ennen.
KREIVITÄR.
Eipä niin.
Ei tällä kertaa. Siitä rauhass' olkaa!
(Thekla ankaran mielenliikutuksen vallassa syöksyy
äitinsä luo ja itkien sulkee hänet syliinsä.)
HERTTUATAR. Voi sitä jäykkää, hillitöntä miestä! Mit' olenkaan jo nähnyt, kärsinyt avioliitossani, joka täynnä onnettomuuksia on ollut! Sillä ikäänkuin tulipyörään kahlittuna, jok' iäti ja taukoomatta kiitää, mä hänen kanssaan olen viettänyt tuskaista elämää; hän mua raastoi huimaavan, jyrkän kuilun reunaa kohti. — Äl' itke, lapsi! Älä kärsintääni pahaksi enteeks katso, älä salli vastaista liittoas sen katkeroittaa! Vain yksi Friedland on; ei sinun, lapsi, pelätä tarvis äitis kohtaloa.
THEKLA.
Oi, pian paetkaamme, rakas äiti!
Tää olopaikk' ei ole meitä varten.
Jokainen uusi hetki synnyttää
tääll' uuden, suunnattoman kauhukuvan!
HERTTUATAR. Tyynemmän osan saat! — Myös meill' on ollut, minulla sekä sinun isälläsi, ihanat päivät; vielä muistelen iloisin mielin alkuvuosiamme. Viel' iloisna hän silloin ponnisteli ja maineenhimonsa ol' liekki, joka lämmitti vienosti, ei riehunut tulena tuhoovana. Keisarikin rakasti häntä sekä häneen luotti, ja mihin ryhtyi hän, se onnistui. Vaan jälkeen Regensburgin turmanpäivän, mi syöksi hänet korkeudestansa, on häneen tullut synkkä, harhaileva, epäileväinen, seuranarka henki. Pakeni rauha häntä; vanhaan onneen ja omaan voimaan enää luottamatta hän kiintyi salataitoihin, jotk' eivät harjoittajalleen onnea tuo koskaan.
KREIVITÄR. Sen omin silmin näätte — Mutta häntä me tämmöisinkö puhein odotamme? Hän heti tääll' on. Tuommoisnako hän nyt tapaa tyttärensä?
HERTTUATAR. Tule, lapsi, ja pyyhi kyyneleesi! Näyttäydy iloisna isälles — Kas, ruusukkeesi on irti — Hiukses on solmittava. Oi tule, älä itke — himmentyy suloinen silmäs — Mitä aioin virkkaa? Niin, onhan tämä Piccolomini arvoisa, ansiokas ylimys.
KREIVITÄR.
On kyllä, sisko.
THEKLA (tuskaisena kreivittärelle). Täti, ettehän pahastu? (Aikoo poistua.)
KREIVITÄR.
Minne? Isännehän tulee.
THEKLA.
En nyt voi häntä nähdä.
KREIVITÄR. Vaan hän kaipaa ja kysyy teitä.
HERTTUATAR.
Miksi menee hän?
THEKLA.
En kestää jaksa hänen näkemistään.
KREIVITÄR (herttuattarelle).
Hän pahoin voi.
HERTTUATAR (huolissaan).
Laps armas, mikä sull' on?
(Molemmat seuraavat neitoa ja koettavat häntä pidättää.
Wallenstein tulee puhellen Illon kanssa.)
NELJÄS KOHTAUS.
WALLENSTEIN. ILLO. EDELLISET.
WALLENSTEIN.
Viel' onko leiri tyynnä?
ILLO.
Kaikk' on hiljaa.
WALLENSTEIN. Voi jonkun tunnin jälkeen viesti tulla Praagista, että meidän on jo tämä pääkaupunki. Me silloin voimme heittää pois naamion ja täällä joukoillemme ilmaista hankkeemme ja kuink' on käynyt. Silloinpa esimerkki määrää kaiken. Kas, ihminenhän tekee toisten mukaan, ken etumaisna on, se lauman johtaa. Ei praagilaiset joukot tiedä muuta, kuin että muka väki Pilsenissä on meille valan tehnyt, siispä tehköön se valan meille, koska praagilaiset on sille esimerkin antaneet. — On Buttler, niinkö, meihin yhtynyt?
ILLO. Hän vaatimatta, vapaaehtoisesti rykmenttiänsä tuli tarjoomaan.
WALLENSTEIN. Ei kaikkiin ääniin, huomaan, tule luottaa, povessa jotka meitä varoittavat. Pettääkseen lainaa usein valheenhenki totuuden äänen, sitä jäljittelee ja lausuu perättömät ennustukset. Tält' arvoisalta, kelpo Buttlerilta salaisen vääryyden saan anteeks pyytää; sill' eräs tunne, jot' en voittaa saata — peloksi sit' en juuri katso — valtaa kauhistain mieleni, kun hän on läsnä, ja sepä rakkauden ilon estää. Tää oiva, josta henki varoittaa, nyt tarjoo ensimäisen onnentakeen.
ILLO. Arvoisa esimerkki tämä varmaan armeijan parhaimmiston sinuun liittää.
WALLENSTEIN. Käy käskemässä tänne Isolani, kiitollisuuteen hänet äskettäin velvoitin. Hänestä nyt alan. Mene!
(Illo menee ulos, toiset ovat sillävälin taas tulleet etualalle.)
Kas, äiti sekä rakas tyttäremme!
Puuhista levätkäämme hiukkasen —
Halunnut olen hetken valoisan
rakkaiden omaisteni seurass' olla.
KREIVITÄR.
On kauan, veli, yhdess'-olostamme.
WALLENSTEIN (syrjään, kreivittärelle).
Hän jaksaako sen kuulla? Onko valmis?
KREIVITÄR.
Ei vielä.
WALLENSTEIN. Tyttäreni, istu tänne! On hyvä henki sinun huulillasi, sun taitoas on äiti kiittänyt, sinussa sointuisuuden vieno ääni asuvan kuuluu, joka sielun lumoo. Semmoista ääntä nyt mä tarvitsen pois saamaan pahan hengen, joka lentää mun pääni ympärillä mustin siivin.
HERTTUATAR.
Miss' on nyt kitarrisi, Thekla? Tule!
Suo isäsi nyt joku näyte kuulla
sun taiteestas!
THEKLA.
Voi, oma äiti! Taivas!
HERTTUATAR.
No tule, Thekla, isääs ilahduta!
THEKLA.
En saata, äiti —
KREIVITÄR.
Kuinka? Siskontytär!
THEKLA (kreivittärelle). Voi, armahtakaa — Nytkö — kun tää tuska kouristaa sieluani — laulaa hälle, jok' oman äitini nyt syöksee hautaan!
HERTTUATAR. No, Thekla, oikkujako? Käykö siis turhaksi hyvän isäs toivomus?
KREIVITÄR.
On tässä kitarri.
THEKLA.
Voi — Kuinka saatan —
(Pitää soitinta vapisevassa kädessään, sielunsa ankarasti
kamppaillessa, ja juuri kun hän on ryhtymäisillään laulamaan
hän kauhistuu, viskaa soittimen pois ja rientää huoneesta.)
HERTTUATAR.
Oi lapsi-kulta — hän on sairas!
WALLENSTEIN.
No, mikä tytöll' on? Noin onko muulloin?
KREIVITÄR. Kun hän sen ilmaisi,[59] en minäkään jää vaiti.
WALLENSTEIN.
Mitä siis?
KREIVITÄR.
Hän rakastaa.
WALLENSTEIN.
Rakastaa! Ketä?
KREIVITÄR.
Piccolominia.
Sit' etkö huomaa? Eikö siskonikaan?
HERTTUATAR.
Oi, sekö painoi hänen sydäntänsä?
Siunatkoon Luoja lastani! Ei sua
häpäise valintasi.
KREIVITÄR. Tämä matka — Jos tät' et ole tarkoittanut, syytä täst' itseäsi! Sinun oisi tullut valita toinen teille saattajaksi!
WALLENSTEIN.
Tietääkö Max?
KREIVITÄR.
Hän toivoo Theklaa.
WALLENSTEIN. Häntä omakseen — Onko poika hullu?
KREIVITÄR. Thekla sais itse kuulla!
WALLENSTEIN. Friedlandittaren hän uskoo saavansa? Tuo päähänpisto on hauska! Pojan tuumat maass' ei mada.
KREIVITÄR. Kun olet häntä aina suosinut, niin —
WALLENSTEIN. — tahtoo hän mun viimein periäkin. Rakastan poikaa, kunnioitan; vaan se merkitseekö tyttäreni kättä? Osoitetaanko suosiota juuri ainoilla lapsillaan ja tyttärillään?
HERTTUATAR.
Henkensä aateluus ja jalot tavat —
WALLENSTEIN.
Saa niillä sydämeni, tytärt' ei.
HERTTUATAR.
Ja sääty, esi-isät —
WALLENSTEIN.
Esi-isät!
Hän alamainen on, ja vävyn minä
Euroopan valtaistuimilta haen.
HERTTUATAR. Älkäämme liian ylös yritelkö, ettemme vajoaisi liian alas!
WALLENSTEIN. Sitäkö varten paljon uhrasin ylhäälle yli toisten noustakseni, jott' elonosan suuren päättää saisin vain halpaan sukulaisuussuhteeseen? — Olenko sitä varten —
(Pysähtyy äkisti, malttaen mielensä.[60])
Tytär yksin minulta jälkeen jääpi; hänen päässään haluan nähdä kruunun, taikka sitten en elää tahdo enää. Mitä? Kaikki — niin, kaikki alttiiks annan, että hänet suureksi voisin tehdä — nytpä juuri, kun puhelemme[61] — (Malttaa mielensä.) Pitäisikö mun, kuin heikon isän, porvarillisesti ne naittaa, jotka toistaan rakastavat? Ja juuri nyt, kun minä haluan valmiiksisaadun työni seppelöidä — Ei, hän on säästämäni kalleus, viimeinen, aarteistoni paras raha, todella sit' en halvemmasta anna kuin kuninkaallisesta valtikasta —
HERTTUATAR. Oi puolisoni! Aina rakennatte, edelleen yhä, aina pilviin asti, mut ette ajattele, ettei kestä horjakkaa rakennusta kaita pohja.
WALLENSTEIN (kreivittärelle). Sanoitko hälle, minne asunnon hänelle määrään?
KREIVITÄR.
Itse sanokaa!
HERTTUATAR.
Kuink'? Eikös palatakaan Kärnteniin?
WALLENSTEIN.
Ei.
HERTTUATAR.
Taikka yhdellekään tilallenne?
WALLENSTEIN.
Ei siell' ois turvaa.
HERTTUATAR. Keisarinko maissa ei turvaa eikä hänen suojassaan?
WALLENSTEIN.
Friedlandin puolisolle sit' ei suoda.
HERTTUATAR.
Oi Luoja! Niinkö pitkällä te ootte!
WALLENSTEIN.
Te Hollannissa saatte suojaa.
HERTTUATAR.
Kuinka?
Luterisiinko maihin vietäis meidät?
WALLENSTEIN. Frans, Lauenburgin herttua,[62] on teitä seuraava sinne.
HERTTUATAR.
Lauenburgilainen?
Hän Ruotsin liitoss' on, ei keisarin!
WALLENSTEIN. Ken keisarin on vihollinen, nyt ei ole mun.
HERTTUATAR (kauhistuneena katsellen herttuaa ja kreivitärtä).
Siis totta? Ne siis teidät
kukisti? Päällikkyydest' eroittivat?
Oi taivaan Luoja!
KREIVITÄR (syrjästä herttualle).
Jääköön siihen luuloon!
Totuutta[63] näät ei jaksaisi hän kestää.
VIIDES KOHTAUS.
KREIVI TERZKY. EDELLISET.
KREIVITÄR.
Oi, Terzky! Mikä häll' on? Kauheaa!
Hän on kuin oisi nähnyt kummituksen!
TERZKY (vieden Wallensteinin syrjään, salavihkaa).
Kroaatit määräsitkö lähtemään?
WALLENSTEIN.
En.
TERZKY.
Meidät on siis kavallettu!
WALLENSTEIN.
Mitä?
TERZKY. He ovat yöllä menneet, jääkäritkin; on autioina kaikki lähikylät.
WALLENSTEIN.
Ja Isolani?
TERZKY.
Hänet lähetithän.
WALLENSTEIN.
Minäkö?
TERZKY. Etkö? Deodatiakaan et sinä käskenyt? He ovat menneet.
KUUDES KOHTAUS.
ILLO. EDELLISET.
ILLO.
Oletko[64] Terzkyltä —
TERZKY.
Hän tietää kaiken.
ILLO.
Maradas että myös ja Esterházy,
Colalto, Kaunitz, Götz on poissa? —
TERZKY.
Piru!
WALLENSTEIN (viittaa).
Vait!
KREIVITÄR (on heitä tuskan vallassa syrjästä tarkannut ja astuu esille).
Terzky! Taivas! Mit' on tapahtunut?
WALLENSTEIN (lähtemäisillään).
Ei mitään. Lähtekäämme!
TERZKY (aikoen seurata Wallensteiniä).
Ei se mitään,
Teresia.
KREIVITÄR (pidättää häntä).
Vai ei! Mä enkö näe
kasvoinne elotonta kalpeutta?
Vain teeskenneltyä myös veljen[65] maltti.
HOVIPOIKA (tulee).
Teit' ajutantti kysyy, kreivi Terzky.
(Poistuu. Terzky seuraa hovipoikaa.)
WALLENSTEIN. Kuulusta viestinsä — (Illolle.) Tää salalähtö kapinaa tietää — Kenen sotamiehet on porttein vartijoina?
ILLO.
Tiefenbachin.
WALLENSTEIN.
Ne heti poistukoot ja sijaan tulkoot
nyt Terzkyn krenatierit — Kuule, Illo!
Tiedätkö Buttlerista?
ILLO.
Hänet näin.
Hän koht' on täällä itse. Hän ei luovu.
(Illo menee. Wallenstein aikoo häntä seurata.)
KREIVITÄR.
Hänt' älä päästä, sisko! Pidätä —
Onnettomuus se on —
HERTTUATAR.
Oi! Mitä on?
(Pysyttelee kiinni Wallensteinissä.)
WALLENSTEIN (Horjuen häntä luotaan). Rauhassa olkaa! Päästäkää nyt minut! Leirissä ollaan, sisko, rakas vaimo! Piankin täällä vaihtuu myrskyt, poudat, kiivaita luonteita on työläs johtaa, ei koskaan lepo suosi johtajaa — Jos haluatte minun tänne jäävän, niin teidän pitää mennä pois! Ei sovi näät miesten töihin vaimoin valitukset.
(Aikoo mennä. Terzky tulee takaisin.)
TERZKY.
Jää tänne! Ikkunast' on katsottava.
WALLENSTEIN (kreivittärelle).
Pois, sisko, pois!
KREIVITÄR.
En koskaan!
WALLENSTEIN.
Minä tahdon.
TERZKY (vie puolisonsa syrjään, tarkoittavasti viitaten herttuattareen).
Teresia!
HERTTUATAR.
Pois tule, hän kun käskee.
(Menevät.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
WALLENSTEIN. KREIVI TERZKY.
WALLENSTEIN (astuen ikkunan ääreen).
Siis mitä siell' on?
TERZKY. Kaikki juoksevat ja ryhmittyvät. Syyt' ei tiedä kukaan, vaan umpimielin, synkän-äännetönnä lippuinsa luokse käyvät joukkueet, on uhkaavina Tiefenbachin miehet, valloonit yksin leiriosastossaan erillään ovat, muit' ei laske luokseen, pysyvät vakavina niinkuin aina.
WALLENSTEIN.
Näkyykö siellä Piccolominia?[66]
TERZKY.
Hänt' etsitään, mut löydetä ei mistään.
WALLENSTEIN.
Millaisen viestin toikaan ajutantti?
TERZKY. Mun rykmenttini hänet lähettivät; uskollisuutta sulle taas ne vannoi ja taistoonkutsua vain ikävöivät.
WALLENSTEIN.
Vaan kuinka leirissä tuo melske syntyi?
Ei joukkoin tullut tietää mistään, kunnes
Praagissa onnemme ois ratkaistu.
TERZKY. Oi, miks' et uskonut? Me rukoilimme sinua eilen, että portist' ulos Octaviota, hiipijää, et päästäis; hänt' itse hevosillas autoit pakoon —
WALLENSTEIN. Entistä virttä! Kerta kaikkiaan: pois tykkönään tää hullu epäluulo!
TERZKY. Myös Isolaniin olet luottanut, ja hän on hylännyt sun ensimäisnä.
WALLENSTEIN.
Äskettäin nostin hänet kurjuudestaan.
Hän menköön! Toivonut en ole koskaan
kiitollisuutta.
TERZKY.
Niin myös toisten laita.
WALLENSTEIN. Ja väärinkö hän tekee luopuissaan? Hän sitä jumalaansa seuraa, jot' on palvellut pelipöydäss' elinkauden. Onneeni liittyi hän ja eros siitä, ei minusta. Mit' olin hälle minä, hän minulle! Vain laiva olin, johon hän toiveensa ol' lastannut ja jossa vapaata merta tyytyväisnä kulki; hän näkee luotoin uhkaavan ja pian pelastaa tavaransa. Niinkuin lintu auliilta pesäoksaltansa, niinpä helposti hänkin lentää tyköäni; ei mikään side ihmisellinen[67] katkennut väliltämme. Pettyköön, ken etsii, ajattelemattomalta sydäntä! Viivoin pian haihtuvin elämän kuvat piirtyy silo-otsaan, ei mitään painu poven tyyneen pohjaan; iloisuus herkät nesteet liikuttaa, sisintä lämmitä ei mikään sielu.
TERZKY. Mieluummin sentään otsaan sileään kuin syväuurteiseen[68] mä turvaisin.
KAHDEKSAS KOHTAUS.
WALLENSTEIN. TERZKY. ILLO tulee raivostuneena.
ILLO.
Kavallus, kapina!
TERZKY.
Haa, mitä taaskin?
ILLO. Pois Tiefenbachin miehet käskin, vaan ne — velvollisuuden unhottaneet konnat —
TERZKY.
No?
WALLENSTEIN.
Mitä siis?
ILLO.
Ne eivät totelleet.
TERZKY.
Niin ammuta ne![69] Anna määräys!
WALLENSTEIN.
Pois kiihko! Minkä aiheeks sanovat?
ILLO. Kenraaliluutnanttia yksin muka he tottelevat, Piccolominia.
WALLENSTEIN.
Mitenkä?
ILLO. Hän niin kuuluu määränneen ja ohjeet saaneen suoraan keisarilta.
TERZKY.
Siis keisarilta, ruhtinas!
ILLO. Ja eilen everstit luopui, hänen yllytteestään.
TERZKY.
Kuuletko?
ILLO. Myöskin Montecuculia, Caraffaa, kuutta muuta kaivataan kenraalein joukosta — ne viekoittain hän mukaan sai. Häll' ammoin kuului olleen jo kirjallinen valtuus keisarilta. Sanotaan myöskin Questenbergin kanssa keskusteluita hällä äsken olleen.
(Wallenstein vaipuu tuolille ja peittää kasvonsa.)
TERZKY.
Voi, jospa oisit mua uskonut!
YHDEKSÄS KOHTAUS.
KREIVITÄR. EDELLISET.
KREIVITÄR.
En tätä tuskaa — en, en enää kestä.
Sanokaa, Luojan tähden, mit' on tää!
ILLO. Rykmentit luopuu meistä. Kavaltaja on tullut kreivi Piccolominista.
KREIVITÄR.
Sit' aavistin!
(Syöksyy huoneesta.)
TERZKY.
Jos uskottu ois mua!
Nyt näet tähtein sulle valhetelleen!
WALLENSTEIN (nousee seisomaan). Ei tähdet petä, tämä tapahtunut on vastein tähtiä ja kohtaloa. Ei tähtitaito petä, viekas sydän vain petosta tuo taivaan varmuuteen. Totuuteen yksin nojaa ennustus; vaan missä luonto horjuu rajoistaan, siin' eksyy kaikki tiede. Harhaluulo jos oli ihmist' olla loukkaamatta moisella epäluulolla, niin koskaan en tätä heikkouttani mä häpee! On uskontoa vaistoss' eläinten; ei raakalainenkaan juo uhrin kanssa, jonk' aikoo miekallaan hän lävistää. Octavio, et tehnyt urhon tavoin! Ei älys voittanut mun älyäni; suorasta sydämestäni sun kehno sai voitonriemun häpeällisen. Ei kilpi ollut murhaniskus tiellä, häijysti pistit suojattomaan rintaan; aseita niitä vastaan oon vain lapsi.
KYMMENES KOHTAUS.
EDELLISET. BUTTLER.
TERZKY.
Kas! Buttler! Ystävä on siinä vielä!
WALLENSTEIN (astuu avosylin häntä vastaan ja syleilee häntä sydämellisesti). Syliini tule, vanha sotaveikko! Armaammat silmää kevätauringon hetkellä täll' on kasvot ystävän.
BUTTLER.
Kenraali — Minä tulen —
WALLENSTEIN (nojautuen hänen olkaansa). Tiedät siis? Kavalsi ystävä mun keisarille. No mitä sanot sinä? Olimmehan jo kolme vuosikymment' yhdess' olleet, samassa telttavuoteess' uinuneet, samasta lasista myös juoneet sekä ruokamme jakaneet ja häneen olin nojannut, niinkuin sinun uskolliseen olkaasi nyt ma nojaan; mutta juuri kun sydämemme sykki vastatusten, hän näkee etunsa ja vitkaan pistää, viekkaasti väijyin, puukon mulle rintaan.
(Painaa kasvonsa Buttlerin rintaa vasten.)
BUTTLER.
Se pettur' unhoon! Mik' on aikeenanne?
WALLENSTEIN. Niin, oikein! Menköön vaan! On mulla vielä runsaasti ystäviä; eikös niin? Rakastaa mua kohtalo viel' yhä, kosk' ihan teeskentelyn paljastaissaan toi mulle uskollisen sydämen. Hän jääköön sikseen! Älkää luulko, että mä suren hänen lähtöään, oi, suren petostaan. Pidin heistä molemmista, Max totisesti mua rakastikin, ei pettänyt hän mua, hän ei — Olkoon se sillään! Nyt on tarpeen nopsa neuvo — Praagista kreivi Kinskyn pikaviesti voi vaikka millä hetkell' olla täällä. Min tiedon tuoneekin, ei saa hän tulla kapinamiesten käsiin. Häntä vastaan lähetti varma jouduttakaa, joka mun luokseni tois hänet salatietä!
(Illo aikoo lähteä.)
BUTTLER. (pidättää häntä).
Päällikkö, sanokaa ket' odotatte?
WALLENSTEIN. Odotan viestiä, jok' antaa tiedon, mitenkä Praagin laita.
BUTTLER.
Hm!
WALLENSTEIN.
Mi teill' on?
BUTTLER.
Siis ette tiedä?
WALLENSTEIN.
Mitä?
BUTTLER. Miksi melu leirissä syntyi.
WALLENSTEIN.
Miksi?
BUTTLER.
Viestimies on —
WALLENSTEIN (toivehikkaana).
No?
BUTTLER.
Tullut.
TERZKY ja ILLO.
Tullut?
WALLENSTEIN.
Viestimiehenikö?
BUTTLER.
Siit' on jo tunteja.
WALLENSTEIN.
Ja min' en tiedä?
BUTTLER.
Pidätti hänet vahti.
ILLO (polkee jalkaansa).
Horna vieköön!
BUTTLER. Kirjeensä avattu, se juuri kiertää nyt kautta koko leirin —
WALLENSTEIN (jännittyneenä). Tunnetteko sisällön?
BUTTLER (epäröiden).
Minult' älkää tiedustelko!
TERZKY.
Voi meitä, Illo! Kaikki sortuu maahan!
WALLENSTEIN. Ilmaiskaa kaikki! Jaksan kuulla vaikka pahinta. Mennyt meilt' on Praagi? Onko?
BUTTLER. On kyllä. Kaikki rykmentit, jotk' ovat Budweisiin, Taboriin ja Königgrätziin, Braunauhun,[70] Brünniin, Znaimiin[71] sijoitetut, on luopuneet, taas liittyin keisariin — nyt ootte te ja Kinsky, Terzky, Illo lain turvaa vailla.[72]
(Terzky ja Illo näyttävät pelästyneiltä ja raivostuneilta.
Wallenstein seisoo lujana ja tyynenä.)
WALLENSTEIN (lyhyen vaitiolon jälkeen). Selvyys saatu on — se minult' epäilyksen tuskat poistaa. Taas povi vapaa, henki varjoton. Friedlandin tähdet yöllä vain ne loistaa.[73] Vitkaillen, horjuin olen vetänyt mä miekan, pidätellen itseäni, kun noudattaa sain omaa päätöstäni! Nyt pakko on, nyt väistyy epäilyt, puolustan elämääni, henkeäni.
(Poistuu. Toiset seuraavat.)
YHDESTOISTA KOHTAUS.
KREIVITÄR TERZKY.
KREIVITÄR TERZKY (tulee sivuhuoneesta). En jaksa enää — Missä on ne? Kaikki on tyhjänä. Ne jätti minut yksin — näin hirvittävään tuskaan — Minun täytyi levolliselta näyttää siskolleni ja kaikki ahdistetun poven tuskat itseeni sulkea — En sitä kestä! — Jos petymme, jos ruotsalaisten luokse hän tyhjin käsin, pakolaisna saapuis, ei kunnioitettuna liittolaisna armeija mukanaan — Jos meill' ois pakko kuin Pfalzin Friedrichillä maita kiertää muistoina kaatuneesta suuruudesta — En sitä päivää sietäis, ja jos voisi hän itse kestää moisen alennuksen, sit' alennust' en jaksais minä nähdä.
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
KREIVITÄR. HERTTUATAR. THEKLA.
THEKLA (tahtoen herttuatarta pidättää).
Voi, rakas äiti, jääkää tänne nyt!
HERTTUATAR. Mi julma salaisuus tääll' onkaan vielä, jot' ilmaista ei mulle — Miksi karttaa minua sisko? Miksi tuskaisena hän harhailee ja sinä kauhuissasi? Ja mitä on nuo äänettömät vihjeet, joit' annatte te salaa toisillenne?
THEKLA.
Ei mitään, äiti!
HERTTUATAR.
Sisko, tahdon tietää.
KREIVITÄR. Auttaako tässä sitten salaaminen? Voidaanko salata se? Ennemmin tai myöhemmin hän saa sen kuulla, kestää! Ei nyt voi heikkoutta noudattaa, uljuutta tarvitsemme, tyyneyttä, ja harjaannuttava on lujuuteen. Siis paremp', että hänen kohtalonsa ratkaisee yksi sana — Teitä, sisko, petetään. Herttuaa ei erotettu, vaan — hän on —
THEKLA (astuen kreivittären luo).
Tahdotteko hänet hautaan?
KREIVITÄR.
Niin — herttua —
THEKLA (syleillen äitiään).
Oi, kestä, oma äiti!
KREIVITÄR. — on noussut kapinaan, hän viholliseen halusi liittyä, vaan sotajoukko ei seurannut, ja aie meni hukkaan.
(Näitä sanoja kuullessaan herttuatar horjuu ja vaipuu taintuneena tyttärensä syliin.)
KOLMASTOISTA KOHTAUS.
Friedlandin herttuan asuntoon kuuluva suuri sali.
WALLENSTEIN (haarniskaan pukeutuneena). Octavio, nyt määrääs olet päässyt — Hylätty olen melkein niinkuin ennen, kun Regensburgin ruhtinastenpäivät mun oli tuominneet. Ei mulla muuta kuin itseni vain ollut — mutta nyt olette nähneet,[64] minkäarvoinen on mies. Te karsitte pois lehvät puusta, täss' seison runkona nyt alastonna! Mutt' ytimessä elää luova voima, jok' itsestään toi esiin maailman. Armeijan vertainen jo olin teistä mä yksityisnä. Oli armeijanne jo ruotsalainen voima tuhonnut, tukenne viimeinenkin, Tilly, mennyt Lech-virran luona; tulvi Kustaan joukot jo Baijeriin, ja hovilinnassansa Wienissä vapisi jo keisarikin. Soturit oli kalliit, sillä joukko se onnellista seuraa — Silloin minuun, hädässä avun tuojaan, silmät kääntyi, kumartui keisarin jo ylpeys solvaistun edessä: mun tuli muka luovalla sanallani tyhjät leirit kansoittaa. Minä tein sen. Rumpu soi. Nimeni kulki kautta maailman kuin sodanjumala. Niin hylättiin työhuoneet, aurat, riensi jokainen ennestään tuttuin onnenviirein luo — Samaksi tunnen itseni kuin silloin! Luo henki itsellensä ruumiin, samoin myös Friedland kokoo leirin ympärilleen. Te tuokaa tuhantenne mua vastaan; ne tottuneet on kyllä voittamaan mun kanssani, ei käyden mua vastaan. Toisistaan pää ja ruumis muu jos eroo, niin näkyy, kumpaisessa asui sielu.
(Illo ja Terzky astuvat huoneeseen.)
Uljuutta, ystävät! Ei olla lyödyt. On meillä Terzkyn viisi rykmenttiä ja Buttlerinkin kelpo joukot — Saamme kuustoistatuhatta myös ruotsalaista huomenna. Joukoll' yhtä suurellahan yhdeksän vuotta tätä ennen[65] läksin mä Saksaa keisarille valloittamaan.
NELJÄSTOISTA KOHTAUS.
EDELLISET. NEUMANN, joka vie kreivi Terzkyn
syrjään ja puhelee hänen kanssaan.
TERZKY (Neumannille).
Ne mitä tahtoo?
WALLENSTEIN.
Mitä?
TERZKY. Kymmenen nyt Pappenheimin kyrassieria nimessä rykmenttinsä haluaa puheilles.
WALLENSTEIN (kiireesti Neumannille).
Päästä heidät sisään!
(Neumann menee ulos.)
Tästä
odotan jotain. Ne viel' epäröivät,
ne voidaan vielä voittaa puolellemme.
VIIDESTOISTA KOHTAUS.
WALLENSTEIN. TERZKY. ILLO. KYMMENEN erään korpraalin johtamaa
KYRASSIERIA marssii esiin ja asettuu komennon mukaan riviin
herttuan eteen, tehden kunniaa.
WALLENSTEIN (heitä jonkun aikaa tarkasteltuaan, korpraalille). Sun tunnen. Flanderista Brüggest' olet, nimesi Mercy on.
KORPRAALI.
Niin, Heinrich Mercy.
WALLENSTEIN. Sun marssiessas saartoi hessiläiset,[66] vaan sinä heiltä, tuhannelta, pääsit sadalla kahdeksattakymmenettä.
KORPRAALI.
Niin juuri, kenraali.
WALLENSTEIN. Ja mitä tästä uljaasta työstäs sait?
KORPRAALI. Sen kunnian, jot' anoin: pääsin tähän rykmenttiin.
WALLENSTEIN (kääntyy toisen puoleen). Olithan niitä vapaaehtoisia, jotk' Altenbergiss'[67] saivat rynnistää valtaamaan ruotsalaista patteria.
TOINEN KYRASSIERI.
Niin olin, kenraali.
WALLENSTEIN.
Ne muistan kaikki,
joit' olen kerrankaan vain puhutellut.
Mik' asianne?
KORPRAALI (komentaa).
Pyssy kädelle!
WALLENSTEIN (kolmannen puoleen kääntyneenä).
Sin' olet Risbeck Kölnistä.
KOLMAS KYRASSIERI.
Niin olen.
WALLENSTEIN. Nürnbergin leiriimme sä vankinasi toit ruotsalaisen Dübald everstin.
KOLMAS KYRASSIERI.
En minä, kenraali.
WALLENSTEIN. Niin, oikein! Teki vanhempi veljes sen — Sull' oli vielä nuorempi veli; minne hän on jäänyt?
KOLMAS KYRASSIERI.
Hän keisarin on väess' Olmützissä.[68]
WALLENSTEIN (korpraalille).
No, esiin asianne!
KORPRAALl. Tavattiin kirje keisarillinen, se meitä —
WALLENSTEIN (keskeyttää).
Ken on teidät valinnut?
KORPRAALI.
Jokainen lippueemme arvall' yhden.
WALLENSTEIN.
Siis asiaanne!
KORPRAALI. Kirje tavattiin, se oli keisarilta, ja se käskee hylkäämään sinut, muka petturin.
WALLENSTEIN.
Ja mitä päätitte?
KORPRAALI. Ne toverimme, jotk' ovat Budweisissa, Olmützissä, Braunaussa, Praagissa, ne taipui, samoin Toscanan, Tiefenbachin rykmentit. — Vaan mepä emme sua petturiksi, viholliseksi usko, meist' on tämä espanjalaisten[69] valheit' yksistään. (Vilpittömästi.) Ilmaise meille itse, mitä puuhaat, sä aina olet ollut meille suora, on meillä sinuun korkein luottamus, ei vieras suu saa kelpo päällikköä erottaa hänen kelpo joukoistansa.
WALLENSTEIN.
Oikeita pappenheimiläisiäni!
KORPRAALI. Ja rykmenttisi sanoo sulle näin: Jos aiot vain tään sotavaltikkasi, jonk' uskonut sun huostaas keisar' on, säilyttää käsissäsi sekä olla vain Itävallan kunnon sotaherra, olemme valmiit sua auttamaan ja suojelemaan oikeuksiasi jokaista vastaan — Ja jos kaikki toiset rykmentit jättää sun, me uskollisna olemme sulle kuolemaamme asti. Kas, meitä käskee huovinvelvollisuus kernaammin kuolemaan kuin myöntymään sun kukistumiseesi. Vaan jos totta kirjoittaa keisar', että muka meidät vihollisleiriin aiot kavaltaa — siit' auta Luoja! — silloin mekin sinut jätämme kirjeen vaatimuksen mukaan.
WALLENSTEIN.
Kuulkaahan, lapset —
KORPRAALI.
Mont' ei sanaa tarvis.
Jos myönnät taikka kiellät, se jo riittää.
WALLENSTEIN. Kuunnelkaa! Tiedän teidät järkeviksi, te itse harkitsette, aattelette, te ette laumaa seuraa. Siksi aina armeijan joukoist' enin olen teitä arvossa pitänyt; vain lippueet voi sotaherran kiire katse nähdä, ei yksityistä — raudankova käsky sokeena, ankarana vallitsee, siin' ihmist' ihminen ei lukuun ota — Oon teihin nähden toisin menetellyt; kun raa'ass' ammatissa rupesitte jo talttumaan ja mulle ihmisaatos säteili otsaltanne, aloin teitä vapaina kohdella ja teille myönsin lausunto-oikeuden.
KORPRAALI. Kenraali, meit' olet arvokkaasti kohdellut ja meihin luottanut, meit' enemmän kuin muita rykmenttejä suosinutkin. Myös emme toimi suuren lauman mukaan, sen näet! Oomme sulle uskolliset. Vain sana sulta ja se meille takaa, petosta ettet mieti etkä aio viholliselle antaa armeijaamme.
WALLENSTEIN. Minua petetään! Mun keisar' onkin uhrannut vihamiehilleni, täytyy mun kukistua, jos ei mua auta mun kelpo joukkoni. Nyt turvaan teihin — Mun linnanani olkoon sydämenne! Kas, tähän rintaan, tähän vanhaan päähän nyt tähdätään! Niin, niinpä meitä kiittää espanjalaiset, sen me saamme heiltä taistoista Alte Festen, Lützenin! Siks avorinnoin pertuskoita vastaan me syöksyimme ja siksi jäinen maa ja kova paasi oli patjanamme; ei virrat vuolaimmat meit' estäneet, ei metsät ryteikköisimmätkään, mepä ajoimme Mansfeldiä väsymättä pakonsa kiemuroita seuraten, levotta marssimist' ol' elämämme, kuin tuulen humu niinpä koditonna kiisimme sodan kuohuttamaa maata. Ja nyt, kun raskas, epäkiitollinen, kiroinen asetyö on tehty sekä kätemme, aina altis, vierittänyt pois sodan kuorman, saisi nuorukainen,[70] tuo keisarillinen, siis helpon rauhan; oliivinlehvän, joka kuuluis meille, vaaleille pojankiharoilleen kietois —
KORPRAALI. Hän sit' ei tee, niin kauan kuin me voimme sen estää. Kukaan muu ei tätä sotaa, hirmuista, päättää saa kuin sinä, joka sit' olet kunnialla käynyt. Sinä kun veitkin meidät kuolintaistoon, itse saat tuoda meidät rauhan sulomaihin, yhdessä jakaa pitkän työmme heelmät —
WALLENSTEIN. Mitenkä? Luuletteko hedelmistä vanhuuden saapuessa nauttivanne? On turhaa luulla. Ette koskaan näe tään taiston loppua! Tää sota meidät jokaisen nielee. Itävalt' ei tahdo ensinkään rauhaa; siksi minun, joka juur' etsin rauhaa, täytyy kukistua. Mit' Itävalta huolii, hävittääkö armeijat, maailman tuo pitkä sota; vain kasvaa tahtoo se ja voittaa maata. Olette liikutetut — jalo viha sotaiset silmänne saa salamoimaan. Oi, jospa henkeni teit' innostaisi, uljaasti, niinkuin ennen taisteluissa! Tahdotte mua auttaa, aseillanne suojella oikeuttani. — Se kyllä jaloa on — vaan mahdotonta täyttää vähäisen joukon! Päällikkönne tähden tulette turhaan uhrautuneiksi. (Luottavasti.) Ei! Varmuus meillä olkoon, ystäviä nyt etsikäämme, lupaa ruotsalainen apua meille, heitä näön vuoksi vain käyttäkäämme, kunnes käsissämme, kauhuksi kummankin,[81] me kohtaloa Euroopan kannamme ja maailmalle, riemuitsevalle, leiristämme tuomme ihanaseppeleisen rauhan!
KORPRAALI. Puuhaat vain näön vuoksi ruotsalaisen kanssa? Et pettää aio keisaria etkä meit' tehdä ruotsalaisiks? Sitä yksin sinulta toivoimmekin saada kuulla.
WALLENSTEIN. Mitäpä mua koskee ruotsalainen? Kuin hornan liejukkoa vihaan heitä ja Luojan avull' ajan heidät kohta kotiinsa Itämeren taa. Ma katson vain yleisetua. Kas, mull' on sydän, säälittää mua kurjuus Saksan kansan. Vaikk' olettekin alhaisarvoisia,[82] niin alhaisesti ette ajattele. Te ansaitsette paremmin kuin toiset minulta sanan tuttavallisen — On sodansoihtu nyt jo leimunnut viistoista vuotta. Milloin aseet lepää? Ei ruotsalainen eikä saksalainen, ei paavilainen, luterinen kukaan toisensa tieltä väisty! Joka käsi on toista vastaan! Kaikkialla on vain riitapuolia, ei tuomareita! Mihinkä tämä päättyy, sanokaa! Ken purkaa kerän, joka yhä kasvaa — Se rikki lyötäköön![83] Mä tunnen, että sen työn on mulle suonut sallimus ja teidän avullanne täytän sen.
KUUDESTOISTA KOHTAUS.
BUTTLER. EDELLISET.
BUTTLER (kiihkeästi).
Kenraali, teko tää on huono.
WALLENSTEIN.
Mitä?
BUTTLER.
Sen pahaks ottaa oivamieliset.
WALLENSTEIN.
No minkä?
BUTTLER.
Tämän julkikapinan!
WALLENSTEIN.
Mit' on nyt?
BUTTLER. Kreivi Terzkyn rykmentit paikalle kotkan keisarillisen sun merkkis lippuun nosti.
KORPRAALI (kyrassiereille).
Oikeaan!
WALLENSTEIN. Kirottu neuvo ja sen antajakin! (Poismarssiville kyrassiereille.) Seis, lapset — Se on erehdys — No kuulkaa — Rankaisen kovasti sen[84] — Kuulkaa! Jääkää! Ne eivät kuule. (Illolle.) Joudu jälkeen, kerro, tuo tänne heidät, maksoi mitä maksoi. (Illo kiiruhtaa ulos.) Se tuhoon syöksee meidät — Buttler! Buttler! Olette paha henkeni,[85] sen miksi sanoitte heidän kuullen! — Oli kaikki onnistumaisillaan —? He puoleks suostui — Ne raivoisat[86] ja niiden liika into, niin järjetön! — Mun kanssani nyt, onni, julmasti leikit! Into ystäväin mun tuhoaa, ei vihollisten viha.
SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.
EDELLISET. HERTTUATAR syöksyy huoneeseen. Hänen
jäljessään tulee THEKLA ja KREIVITÄR. Sitten ILLO.
HERTTUATAR.
Oi, Albrecht! Mitä teitkään!
WALLENSTEIN.
Tämä vielä!
KREIVITÄR. Anteeksi anna, veli! Min' en voinut,[86] he tietävät nyt kaiken.
HERTTUATAR.
Mitä teitkään!
KREIVITÄR (Terzkylle). Toivetta onko yhtään? Onko kaikki hukassa?
TERZKY. Kaikki. Keisarill' on Praagi, rykmentit taas on häneen liittyneet.
KREIVITÄR. Octavio, se katala! — Ja poissa myös kreivi Max?
TERZKY. No missä sitten? Hän isänsä kanssa liittyi keisariin.
(Thekla syöksyy äitinsä syliin ja painaa
kasvonsa hänen rintaansa vasten.)
HERTTUATAR (sulkien hänet syliinsä).
On onnes kova, kovempi on minun!
WALLENSTEIN (astuen Terzkyn kanssa syrjään). Huolehdi heti yhdet matkavaunut valmiiksi takapihaan (Naisia osoittaen.) näitä varten. Ja mukaan uskollinen Scherfenberg, hän Egeriin ne vieköön, mekin sitten seuraamme heitä. (Palaavalle Illolle.) Etkö niitä[87] saanut takaisin kääntymään?
ILLO. Sä kuuletkos metelin? Kaikki pappenheimiläiset tulevat. Ne nyt everstinsä Maxin takaisin tahtovat, hän tääll' on muka, niin väittävät he, sinun vallassasi, ja jos et häntä päästä, uhkaavat he hänet vapauttaa miekallaan.
(Kaikki seisovat hämmästyneinä.)
TERZKY.
Nyt mitä tehdään?
WALLENSTEIN. Enkö sanonut? Oi, totta puhui sydämeni! Täällä hän viel' on. Pettänyt ei ole mua, ei ole voinut — Siit' oon ollut varma.
KREIVITÄR. Jos hän on vielä täällä, kaikk' on hyvin; hänt' iäti mi pidättää, nyt tiedän!
(Syleilee Theklaa.)
TERZKY. On mahdotonta. Aattelehan! Vanhus kavalsi meidät, liittyi keisariin; kuink' uskaltaisi Max nyt olla täällä?
ILLO (Wallensteinille). Metsästysvaljakkonsa, äskeislahjas,[88] näin taanoin torin poikki kulkevan.
KREIVITÄR.
Lähellä hän siis on, oi siskon tytär!
THEKLA (on pitänyt silmällä ovea ja huudahtaa vilkkaasti).
Hän täällä on!
KAHDEKSASTOISTA KOHTAUS.
EDELLISET. MAX PICCOLOMINI.
MAX (astuen keskelle salia). Niin! Hän on tääll'! En voinut tään talon ympär' enää hiiviskellä, ja otollista silmänräpäystä väjyä[89] — Tämä odotus ja tuska ne yli voimieni käyvät! (Astuen Theklaa kohti, joka on heittäytynyt äitinsä syliin.) Oi, katso minuun, enkel', älä poispäin! Tunnusta julki, ketään pelkäämättä! Ken tahtoo, kuulkoon, että rakastamme! Miks salaisimme vielä? Salaisuus onnellisille kuuluu; eipä kaipaa toiveeton onnettomuus verhovaippaa, tuhanten aurinkoinkin alla toimii se vapaasti.
(Huomaa kreivittären, joka riemu kasvoillaan silmäilee Theklaa.)
Ei, täti Terzky! Älkää odottain, toivoin mua silmäelkö! En jäämään tullut, tulin hyvästille — Lopussa kaikk' on. Thekla, minun täytyy nyt jättää sinut. Mutt' en mukaan ottaa voi sinun vihaas. Yksi säälin katse suo mulle; sano, ettet mua vihaa!
(Kovin liikutettuna tarttuen Theklan käteen.)
Oi Luoja! En voi jättää tätä paikkaa.
En voi — en tätä kättä saata päästää.
Oi Thekla, sano, että mua säälit,
ja usko, etten saata tehdä toisin!
(Karttaen hänen katsettaan Thekla viittaa isäänsä kohti; Max kääntyy herttuaan päin, jonka hän nyt vasta huomaa.)
Sinäkö täällä? — Hakenut en sua.
Ei minun tullut sua enää nähdä.
Vain hänen kanssaan[90] mull' on tekemistä.
Tää sydän[91] syyttömäks mun julistakoon,
en välitä nyt enää mistään muusta.
WALLENSTEIN. Luuletko, että olen mieletön ja antaisin sun mennä sekä sulle nyt jalomielisyyttä näyttelisin? On isäs minuun nähden menetellyt kuin konna, sinua en pidä muuna kuin hänen poikanaan, et ole turhaan käsiini joutunut. Äl' luule, että mä kunnioitan vanhaa ystävyyttä, jot' ilkeästi hän on loukannut. Nyt rakkauden, säälin aik' on mennyt, ja viha, kosto tulee vuorostaan. Minäkin, niinkuin hän, voin julmur' olla.
MAX. Voit mulle tehdä, niinkuin sull' on valta. Hyvinhän tiedät, etten vihaas uhmaa, en myöskään pelkää. Sinä tiedät, mikä pidättää mua täällä. (Tarttuen Theklan käteen.) Sinua toivoin saavani mä kiittää kaikesta, toivoin autuaitten osaa isällisestä kädestäsi. Sinä tuhosit kaiken, mut et siitä huoli. Kylmästi tomuun tallaat omais onnen. Jumala, jota sinä palvelet, ei ole armollinen Jumala. Laill' elementin, sokeen, tunteettoman ja pelättävän, jok' ei liittoon suostu, sä poves vaistoa vain seuraat hurjaa. Voi niitä, jotka sinuun luottaa, sinuun onnensa varman majan nojaa, viehtyin sun vieraanvaraisesta olennostas! Äkisti, yö kun vait' on, kuohahtaakin kavala tulikuilus, purkautuu raivoisin voimin, ja tuo hurja virta ihmisten istutusten yli ryntää hirvittävässä tuhon vimmassansa.
WALLENSTEIN. Kuvailet isäs sydäntä. Niin juuri, semmoinen povi sisimmältään sillä mustalla teeskentelijällä onkin. Oi, hornantaito minut petti! Nosti kadotus hengen salamielisimmän ja valhetaitoisimman, asettain sen ystäväksi sivulleni. Kenpä vastustaa saattaa voimaa helvetin! Povella basiliskia[92] ma hoidin, elätin häntä sydänverelläni, hän rakkaudestani voimaa imi, en koskaan pahaa hänest' ajatellut, avasin aatosteni portit, heitin avaimet viisaan varovuuden pois — Tähdistöt, avaruudet tähystelin hakien vihollista, jonka olin sisimpään sydämeeni kätkenyt. — Jos Ferdinandille[93] mä oisin ollut, Octavio mit' oli mulle — enpä ois häntä vastaan sotaa julistanut — en oisi voinut. Kova herra vain hän ol', ei ystäväni; keisarihan uskollisuuteeni ei turvannut. Jo hän ja minä sodimme, kun hän käsiini antoi sotaherransauvan; välillä vilpin on ja epäluulon[94] ikuinen taistelu, ja välill' uskon ja luottamuksen vain on rauha. Ken luottamuksen myrkyttää, oi, sepä jo äidin kohduss' surmaa jälkipolven.
MAX. En isääni mä tahdo puolustaa. Voi minua, kun niin en tehdä saata! Tekoja kohtalokkaita on tehty, rikokseen rikos liittyy kauhistain; toisistaan riippuu ne kuin vitjan renkaat. Vaan miksi me, jotk' oomme viattomat, jouduimme ilkityön ja turman piiriin? Murtuiko meiltä koskaan uskollisuus? Miks isäin kaksoissyy[95] ja rikos kietoo kuin käärmepari[96] meidät hirveänä? Miks isäin leppymätön viha riistää myös meidät, rakastavat, toisiltamme?
(Syleilee Theklaa katkeran tuskan vallassa.)
WALLENSTEIN (on ääneti häntä silmäillyt ja lähestyy nyt). Max, jää mun luokseni! — Max, älä poistu! Telttaani Praagin talvileiriss' ennen kun hentona ne poikana sun toivat ja Saksan talveen tottumattomana, kun kätes lipunvarteen kohmettui, vaan siitä miehekkäästi kiinni pidit, niin silloin vaipallani peitin sun ja hoitajattarenas olin itse; hävennyt tuot' en pientä palvelusta, kuin nainen sua hoidin huolekkaasti, kunnekka povellani lämmenneenä taas riemuin tunsit nuoren elämäsi. Miel' onko mulla sitten muuttunut? Rikkaaksi olen tehnyt tuhannet, heit' arvoasemilla, tiluksilla palkinnut — sua olen rakastanut, soin sulle sydämeni, itsenikin. Vieraita oli muut, vaan sinä olit huoneeni laps' — Et saata mua jättää! Et koskaan; uskoa en tahdo, että mun Max voi hylätä.
MAX.
Oi Jumalani!
WALLENSTEIN. Hoidellut olen sua lapsest' asti — Mit' isäsi on sulle tehnyt, jota minäkin runsaasti en ole tehnyt? Sun ympärilles rakkaudenverkon kutonut olen; revi se, jos voit — Yhdistää kaikki vienot sielunsiteet sun minuun, kaikki pyhät luonnonkahleet, jotk' ihmistä voi liittää ihmiseen. Pois mene keisarias palvelemaan, saa palkaks armonvitjat kultaiset, kultaisen oinaannahkan ritarmerkki, kosk' ystävääsi, nuoruutesi isää, pyhintä tunnettas et minään pidä!
MAX (ankarassa ristiriidassa).
Oi, Luoja! Voinko muuta? Eikö pakko?
Valani — velvollisuus —?
WALLENSTEIN. Velvollisuus! Ja ketä kohtaan? Kuka olet? Minä jos väärin teenkin keisaria kohtaan, on vääryys minun yksin. Kuulutkos itselles? Ootko oma käskijäsi, vapaana oletko sä maailmassa kuin minä, että voisit itse olla tekoisi tekijä? Niin, liittynyt oot minuun, olen keisarisi, mua totella, mulle kuuluakin, sepä on sinun kunnias ja luonnonlakis. Ja jos se tähti, jossa elät, asut, uraltaan suistuu, palavana sinkoo läheiseen maailmaan, sen sytyttäin, et valita voi, seuraatko vai et, lentonsa vauhdissa se sinut vie ja renkaansa ja kaikki kuunsa.[97] Helppo on syyllisyytes, kun käyt tähän taistoon; maailma moiti ei, vaan kiittää sua, kun ystävääsi muistit yli muun.
YHDEKSÄSTOISTA KOHTAUS.
EDELLISET. NEUMANN.
WALLENSTEIN.
Mit' on nyt?
NEUMANN. Siellä pappenheimiläiset tulevat jalan; ovat päättäneet kädessä miekka syöstä tähän taloon. Ne kreivin tahtoo vapauttaa.
WALLENSTEIN (Terzkylle.) Vitjat esille heti, tykit asentoon! Heit' aion vitjaluodeill'[98] ottaa vastaan. (Terzky menee.) Minulle miekkakäsky! Mene, Neumann: takaisin heti menkööt, vaadin sen, ja vaiti järjestyksess' odottakoot mihinkä toimeen ryhdyn.
(Neumann poistuu, Illo on mennyt ikkunan ääreen.)
KREIVITÄR.
Laske hänet![99]
Tee niin, mä pyydän!
ILLO (ikkunan ääressä).
Horna vie!
WALLENSTEIN.
No mitä?
ILLO. Katolle raatihuoneen kiipeevät, paljastuu katto, tähän taloon päin ne kääntää tykit —
MAX.
Raivopäät!
ILLO. Ne ryhtyy meit' ampumaan —
HERTTUATAR ja KREIVITÄR.
Oi Luoja!
MAX (Wallensteinille). Laske minut, neuvoisin heit' —
WALLENSTEIN.
Ei askelt'!
MAX (Theklaa ja herttuatarta osoittaen.) Uhkaa heitä nyt kuolo! Sua myös!
WALLENSTEIN.
Mit' uutta, Terzky?
KAHDESKYMMENES KOHTAUS.
EDELLISET. TERZKY tulee takaisin,
TERZKY. Tuon uskollisten rykmentteimme sanan. Ei hillitä voi heidän rohkeuttaan, he pyytää lupaa päästä käymään kimppuun; on Praagilais- ja Myllyportti heillä, ja jos vain käskyn heille antaa tahdot, he takaa ahdistaisi vihollista, kaupunkiin sulkis sen ja siitä voiton sais helpon ahdingossa katujen.
ILLO. Oi, tule! Älä jäähtyä suo innon! Puoltamme pitää miehet Buttlerin, ja meit' on enemmän, me lyömme heidät ja täällä Pilsenissä kukistamme tään kapinan.
WALLENSTEIN. Ja pitäisikö tulla tään kaupungin siis tappotantereeksi, näidenkö katuin kautta valloillansa riehuisi tulisilmä veljesvaino? Kuurolle vihalleko, jok' ei kuulla voi johtajaa, siis suotais päätösvalta? Tapella tääll' ei voi, vaan tappaa vain. Ei raivottaria, jotk' irti pääsi, voi minkään hallitsijan ääni enää takaisin kutsua. No, hyvä on! Jo kauan olen minä arvellut, nyt heti verisesti lauetkoon! (Maxiin kääntyen.) Tahdotko kanssani nyt kamppaella? Vapaasti mennä saat. Ja vastapäätä minua asetu! Vie heidät taistoon. Ymmärrät sodan, olet oppinut minulta jotain, mun ei vastustajaa hävetä tarvis, koulus maksamiseen kauniimpaa päivää sull' ei ole.
KREIVITÄR. Joko niin pitkäll' ollaan? Siedättekö, serkku?[100]
MAX. Rykmentit, jotka sain, oon luvannut uskollisesti viedä keisarille; sen teen tai kuolen. Eihän enempää minulta vaadi mikään velvollisuus. Jos välttää voin, en sodi sua vastaan, vihollispääsikin on mulle pyhä.
(Kuuluu kaksi laukausta. Illo ja
Terzky kiiruhtavat ikkunan ääreen.)
WALLENSTEIN.
Mit' on se?
Terzky.
Hän kaatuu.
WALLENSTEIN.
Kuka?
ILLO. Tiefenbachilaiset ampuivat.
WALLENSTEIN.
Ketä?
ILLO. Neumannia, jonka lähetit —
WALLENSTEIN (kivahtaen).
Horna vieköön! Siispä tahdon —
(Aikoo mennä.)
TERZKY.
Vimmaako sokeata vastaan käydä?
HERTTUATAR ja KREIVITÄR.
Ei, Luojan tähden!
ILLO.
Kenraali, ei nyt!
KREIVITÄR.
Pidätä häntä!
WALLENSTEIN.
Päästäkää!
MAX. Sit' älä tee nyt! On veriteko vinha heidät vimmannut, vuota heidän katumustaan —
WALLENSTEIN. Pois! Liian kauan olen vitkastellut. Tuon ilkiteon tohtivat ne tehdä, kun minun kasvojani eivät nähneet — nyt saavat nähdä, ääneni myös kuulla — Eivätkös ole minun joukkojani? Ja enkös ole heidän käskijänsä? Nähkäämme, eivätkö he enää tunne mun kasvojani, taiston aurinkoaan! Aseita täss' ei tarvis. Parvekkeelta vain näyttäydyn kapinoitsijoille, ja kuohumieli, pian talttuen, taas kääntyy vanhaan alttiuden uomaan.
(Poistuu. Häntä seuraa Illo, Terzky ja Buttler.)
YHDESKOLMATTA KOHTAUS.
KREIVITÄR. HERTTUATAR. MAX ja THEKLA.
KREIVITÄR (herttuattarelle).
Jos hänet näkevät — ei toivo mennyt.
HERTTUATAR.
Minulta mennyt on.
MAX (joka viime kohtauksen aikana on ilmeisen sisällisen kamppailun vallassa seisonut taampana, astuu lähemmä). En tätä kestä. Lujasti päättäneenä tulin, uskoin mä oikein tekeväni, mutta tässä mun täytyy seista lailla vihattavan ja raa'an julmurin ja kirotun, rakastamaini kaikkein inhoomana, ja nähdä syytön tuska rakkaiden, sanalla jotka saatan onnellistaa — Mun sydämeni kapinoi, nyt nousee kaks ääntä taistelevaa rinnassani, minussa yö on, valita en osaa nyt oikeaa. Oi, totta puhuit, isä: liiaksi luotin omaan sydämeeni, ma horjun, enkä tiedä, mitä tehdä.
KREIVITÄR. Te ette tiedä? Eikö sydämenne ilmaise teille? Siispä sanon minä! Isänne onhan meidät kavaltanut, hän rikkonut on ruhtinasta vastaan ja häväistykseen syössyt meidät, siitä käy ilmi, mitä tulee teidän, pojan, nyt tehdä: rikokset tuon konnamaisen sovittaa, uskollisuus; näyttää, ettei sais Piccolominien nimi tulla häväistäväksi, Wallensteinin suvun iäti kiroomaksi.
MAX. Miss' on ääni totuuden, että sitä noudattaisin? Jokaista meitä ohjaa toive, kiihko. Voi jospa taivaan enkel' astuis alas ja puhtain käsin tosioikeuden puhtaasta valonlähteest' antais mulle!
(Katseensa osuessa Theklaan.)
Etsinkö enkeliä? Tarvitseeko mun toista odottaa?
(Lähestyy Theklaa ja kietoo käsivartensa hänen ympärilleen.)
Oi, tämä sydän erehtymätön, pyhänpuhdas saakoon ratkaista; kysyn rakkaudeltasi, mi syyttömän vain saattaa onnellistaa ja kääntyy siitä, jok' on syyllinen. Rakastaa voitko minua, jos jään? Jos sanot, että voit, niin olen teidän.
KREIVITÄR (painokkaasti).
Aatelkaa —
MAX (keskeyttää hänet). Älä mitään ajattele, vaan sano niinkuin sydämesi tuntee.
KREIVITÄR.
Isäänne aatelkaa —
MAX (keskeyttää hänet). En kysy nyt Friedlandin tyttäreltä, minä kysyn mun armaaltani! Ei nyt kruunun saanti kyseessä ole; sitä saattaisit älylläs ajatella. Kyseess' on sun ystäväsi rauha, kyseess' onni tuhannen uljaan sankarsydämen,[101] jotk' esimerkin hänest' ottavat. Täytyykö uskollisuusvala, jonka tein keisarille, rikkoa ja onko mun ammuttava luoti leiriin isän, Octavion? Kun näet luoti eroo putkesta, ei se ole kuollut ase, se elää, sielun saa ja siihen tarttuu rikoksen rankaisijat, kostottaret, häijysti vieden sitä pahimpaan.
HEKLA.
Oi Max —
MAX (keskeyttää hänet). Äl' ole liian kiireinenkään! Jalosta sydämestäs näyttää voisi läheisimmältä vaikein velvollisuus. Mik' ihmisellist' on, se tapahtukoon, mut älköön, mik' on suurta![102] Ajattele, mit' ain' on mulle tehnyt ruhtinas ja kuinka isäni sen maksoi nyt! Myös kauniit, vapaat vieraanvaraisuuden ja hartaan ystävyyden tunteet — nekin on pyhää uskontoa sydämestä, vaan loukattuina pöyristyttävät nuo tunteet luontoa, saa siten koston se raakalainen, joka niitä loukkaa. Se kaikki laske vaakaan, puhu, salli sydämen päättää.
THEKLA. Oi, sun sydämesi jo päätti sen. Tee niinkuin ensimäinen tunteesi käskee —
KREIVITÄR.
Onneton!
THEKLA. Oi, kuinka ois oikeata se, jot' ei ois heti tuo hieno sydän[103] ensiks älynnyt? Velvollisuuttasi käy täyttämään! Iäti sua rakastaisin. Minkä valinnan tehnet, ain' on tekos jalo ja itses arvoinen — vaan sielus rauhaa kaunista raastaa saa ei katumus!
MAX.
Siis täytyy, täytyy minun sinut jättää!
THEKLA. Jos itsellesi olet uskollinen, myös mulle olet. Meidät erottaa nyt kohtalo, vaan sydämemme pysyy yhdessä. Veriviha ikieroon vie Friedlandit ja Piccolominit. Vaan me, me emme kuulu sukuihimme. — Pois riennä! Joutuin hyvä asiasi erota meidän kovaonnisesta! Sukuni pääll' on taivaan kirous, se perikatoon vihitty on. Vetää minutkin tuhoon isän syyllisyys. Mut älä mua sure; kohtaloni saa pian ratkaisunsa.
(Kovassa mielenliikutuksessa Max ottaa Theklan syliinsä. Näyttämön takaa kuuluu sotasoittimien säestämänä kova, hurja, kauashäipyvä huuto: "Vivat Ferdinandus!"[104] Max ja Thekla pysyvät liikkumattomina toistensa sylissä.)
KAHDESKOLMATTA KOHTAUS.
EDELLISET. TERZKY.
KREIVITÄR (saapuvalle Terzkylle).
Mit' oli se? Miks siellä huudetaan?
TERZKY.
Hukassa ollaan, mennyttä on kaikki.
KREIVITÄR.
Ja hänen katseensa ei tehonnut?
TERZKY.
Ei. Kaikki turhaa.
HERTTUATAR.
Ne huus eläköötä.
TERZKY.
Niin, keisarille.
KREIVITÄR.
Oi, ne petturit!
TERZKY.
Ei sanaakaan ne suoneet hänen virkkaa.
Kun puhua hän alkoi, nepä heti
sotaisen soiton jymyyn puheen sotki. —
Hän tulee tässä.
KOLMASKOLMATTA KOHTAUS.
EDELLISET. WALLENSTEIN ILLON ja BUTTLERIN
seuraamana. Sitten KYRASSIEREJA.
WALLENSTEIN (tullessaan.)
Terzky!
TERZKY.
Ruhtinas?
WALLENSTEIN. Valmiina käske olla rykmentteimme; matkallelähtö niill' on vielä tänään: jätämme Pilsenin viel' ennen iltaa. (Terzky poistuu.) Te, Buttler —
BUTTLER.
Kenraali?
WALLENSTEIN. Hyv' ystävänne Egerin linnanvanhin on ja myös maanmiehiänne. Pikaviestin kautta hänelle ilmoittakaa, että linna valmiina olkoon meille huomiseksi — Rykmenttinenne tekin seuratkaa!
BUTTLER.
Niin teen mä, päällikkö.
WALLENSTEIN (astuu Maxin ja Theklan väliin, jotka tämän ajan ovat olleet lujassa syleilyssä). Nyt ero!
MAX.
Luoja!
(Kyrassiereja paljastettu miekka kädessä astuu saliin,
jossa kokoontuvat taustalle. Samalla kuuluu alhaalta
pappenheimiläismarssin uljaita säveliä, jotka tuntuvat
kutsuvan Maxia.)
WALLENSTEIN (kyrassiereille).
Täss' on hän, vapaana. En estä häntä.
(Seisoo poiskääntyneenä ja siten, ettei Max voi
lähestyä häntä eikä neitoakaan.)
MAX. Vihaten ajat minut luotas. Vanhan rakkauden siteen katketa nyt täytyy, ei lempeästi aueta; ja sinä tään katkeamisen, niin tuskallisen, tuskallisemmaksi teet mulle vielä! Tiedäthän, etten ole oppinut sinutta elämään — täält' erämaahan nyt käyn, ja kaikki, mistä pidän, kaikki jää tänne — Älä käännä silmiäsi minusta pois! Suo minun vielä nähdä iäti arvokkaat ja rakkaat kasvos! Oi, älä mua hylkää —
(Tahtoo tarttua Wallensteinin käteen. Wallenstein vetää
kätensä pois. Max kääntyy kreivittären puoleen.)
Eikö sääli
minua kukaan toinen — Täti Terzky —
(Kreivitär kääntyy hänestä pois; Max kääntyy
herttuattaren puoleen.)
Arvoisa äiti —
HERTTUATAR. Menkää, kreivi, minne olette velvollinen — Niinhän meille hyvänä ystävänä, enkelinä hovissa voitte olla —
MAX. Toivon suotte, toivottomaksi ette mua tahdo. Pois luotani ne tyhjät harhakuvat! Onnettomuuteni on varma; mutta, taivaalle kiitos, mull' on keino,[105] joka onnettomuudestani tekee lopun.
(Sotamusiikki alkaa taas kuulua. Sali täyttymistään täyttyy aseellisista miehistä. Max näkee Buttlerin seisovan salissa.)
Eversti Buttler, täällä — Ettekös minua seuraa? — Hyvä! Nykyherraa uskollisemmin palvelkaa kuin vanhaa! Luvatkaa kättä lyöden mulle, että te suojelette hänen henkeänsä!
(Buttler ei ojenna kättään.[106])
On hänet henkipatoks julistettu, se hänen päänsä ruhtinaallisen jokaisen murhamiehen käsiin jättää, ken ansaita vaan tahtoo verirahat; nyt ystävän on huolto hälle tarpeen ja rakastava silmä — vaan ne, joiden hänt' ympäröivän näen —
(Silmäilee epäilevästi Illoa ja Buttleria.)
ILLO. Kavaltajat isänne sekä Gallaan leiriss' ovat. Vain yksi tääll' on. Suokaa meidän päästä sit' inhottavaa näkemästä! Menkää!
(Max vielä kerran koettaa lähestyä Theklaa. Wallenstein estää sen. Max seisoo epäröivänä, tuskaisena; sillävälin sali täyttymistään täyttyy, ja alhaalla soivat torvet yhä kehoittavammin ja lyhenemistään lyhenevin väliajoin.)
MAX. Oi, soittakaa — Oi, jospa ruotsalaiset nyt soittaisi, ja eess' ois kuolon kenttä, ja kaikki miekat, jotka nyt mun täytyy paljaina tässä nähdä, syöksyisivät rintaani! Mitä haluatte? Poisko tempaista minut täältä? — Älkää mua nyt epätoivon vimmaan kiihdyttäkö! Sit' älkää tehkö! Sitä katuisitte!
(Sali on tullut aivan täyteen aseellisia miehiä.)
Enemmän vielä — Paino liittyy painoon, se raskas taakka vetää minut alas. — Aatelkaa, mitä teette! Hyv' ei varmaan valita päälliköksi toivoton. Riistitte minut sylist' onnen armaan — sielunne kostotar nyt saava on! Omaksi turmaks on tää valintanne — mun kanssani te saatte kuolemanne.
(Kun hän kääntyy taustalle, syntyy kyrassierien joukossa äkkiliikettä, he ympäröivät hänet ja seuraavat häntä hurjasti metelöiden. Wallenstein pysyy liikkumatonna. Thekla vaipuu äitinsä syliin. Esirippu laskeutuu.)