VIIDES NÄYTÖS.
Buttlerin huone.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
BUTTLER. MAJURI GERALDIN.
BUTTLER. Valitkaa kaksitoista rakuunata, reipasta, niille peitset, ei näät lainkaan saa ampua — Ja viereen ruokasalin ne kätkekää ja jälkiruuan tullen hyökätkää sisään sekä huutakaa: ken keisarin on miehiä? — Mä pöydän lyön kumoon — silloin käykää niiden kimppuun, molemmat[137] lävistäkää! Tarkkaan linna lukitaan, vartioidaan, ettei tästä saa vihiäkään ruhtinas. Nyt menkää — Saivatko teiltä käskyn tänne tulla kapteenit Deveroux ja Macdonald?
GERALDIN.
Tääll' ovat heti.
(Poistuu.)
BUTTLER. Asiaa ei suinkaan lykätä tohdi. Hänen puoltaan pitää kaupunkilaisetkin[138] — Mi hurmahenki vallannut lienee koko kaupungin! Ne herttuata rauhanruhtinaaksi ja uuden kulta-ajan tuojaks uskoo. Neuvosto aseita on jakanut; on vahtipalvelukseen herttualle jo sata tarjokasta. Meill' on tarpeen nyt kiire, sillä meitä uhkaavat sisäiset sekä ulkoviholliset.
TOINEN KOHTAUS.
BUTTLER. KAPTEENIT DEVEROUX ja MACDONALD.
MACDONALD.
Kenraali, kutsuit.
DEVEROUX.
Mik' on tunnussana?
BUTTLER.
Eläköön keisari!
MACDONALD ja DEVEROUX (astahtavat taapäin).
Sä mitä sanot?
BUTTLER.
Eläköön. Itävallan suku!
DEVEROUX. Eikös vannottu alttiutta Friedlandille?
MACDONALD.
Hänenhän suojakseen kai meidät tuotiin?
BUTTLER.
Meidätkö suojelemaan kavaltajaa?
DEVEROUX.
Otithan meidät palvelemaan häntä.
MACDONALD.
Ja hänen kanssaan tulit Egeriin.
BUTTLER.
Varmemmin tuottaakseni hälle tuhon.
DEVEROUX.
Vai niin!
MACDONALD.
Se toist' on.
BUTTLER (Deveroux'lle). Kurja! Vähäll' luovut velvollisuudestasi, lipustasi!
DEVEROUX. No piru vieköön! Teinhän sinun laillas; jos sin' oot lurjus, mietin, miks' en minä?
MACDONALD.
Me emme mieti. Sinulle se kuuluu!
Kenraali olet, sinä komennat,
me seuraamme, vie vaikka helvettiin.
BUTTLER (sopuisasti).
Toisemme tunnemmehan.
MACDONALD.
Niinpä luulen.
DEVEROUX. Olemme onnettaren sotureita, olemme sen, ken enin tarjoo.
MACDONALD.
Aivan.
BUTTLER. Nyt kunniallisina sotureina tulette pysymään.
DEVEROUX.
Niin mielellämme.
BUTTLER.
Ja onnen tulette te saavuttamaan.
MACDONALD.
Sen parempi.
BUTTLER.
Siis kuulkaa!
MOLEMMAT.
Kuuntelemme.
BUTTLER. On käsky keisarin: on vangittava hengissä taikka hengetönnä Friedland.
DEVEROUX.
Niin kirjeess' on.
MACDONALD.
Niin, vaikka hengetönnä.
BUTTLER. Ja ken sen tekee, sitä odottaa rahana, tiluksina runsas palkka.
DEVEROUX. Hyvältä soipi. Hyvält' aina sana soi sieltäpäin. Niin! Tiedämme jo sen! Kultaiset armovitjat kukaties, tai hevoskoni,[139] pergamentti.[140] — Maksaa paremmin Friedland.
MACDONALD.
Hän on suurenmoinen.
BUTTLER.
Hävinnyt mies. Sen onnentähti laski.
MACDONALD.
Varmaanko?
BUTTLER.
Minä sanon.
DEVEROUX. Mennytkö on hänen onnensa?
BUTTLER.
On ainaiseksi.
Hän köyhä on kuin mekin.
MACDONALD.
Niinkö köyhä?
DEVEROUX.
Siis, Macdonald, on hänest' eroominen.
BUTTLER. Kakskymmentuhantinen joukko on jo eronnut. On meidän, maanmies, enemmän tehtävä. Niin, meidän on nyt surmattava hänet.
(Molemmat astahtavat taapäin.)
MOLEMMAT.
Surmattava!
BUTTLER. Niin, surmattava on. — Ja siihen olen valinnut teidät.
MOLEMMAT.
Meidätkö?
BUTTLER. Niin, teidät, kapteenit Deveroux ja Macdonald.
DEVEROUX (oltuaan hetkisen vaiti).
Valitkaa toinen!
MACDONALD.
Toinen valitkaa!
BUTTLER (Deveroux'lle). Pelkäätkö, arkailija? Tunnollasi jo kolmekymmentä on vainajata —
DEVEROUX.
Päällikköön kajota — se arveluttaa!
MACDONALD.
Valamme, sekin meitä häneen sitoo.
BUTTLER.
Se side murtui hänen petokseensa.
DEVEROUX.
Kenraali, tää on liian kauheaa.
MACDONALD.
Niin, se on totta! Meill' on omatunto.
DEVEROUX. Jos päällikkö hän ei ois, joka meitä on kuriin, arvonantoon totuttanut.
BUTTLER.
Siis sekö esteenä?
DEVEROUX. Niin! Jonkun toisen, vaikk' oman poikanikin, lävistäisin, jos keisarini palvelus niin vaatii — vaan sotilaana tappaa päällikkönsä, se meist' on synti, rikos, josta päästää ei saata ainoakaan rippimunkki.
BUTTLER.
Min' olen paavisi ja syntis kuittaan.
No päättäkää!
DEVEROUX (seisoo epäröiden).
Ei sovi.
MACDONALD.
Ei, ei sovi.
BUTTLER.
No — lähettäkää mulle — Pestalutz!
DEVEROUX (säpsähtää).
Ah, Pestalutz — hm!
MACDONALD.
Miksi tahdot häntä?
BUTTLER.
Jos teistä työ on halpa, kyll' on muita —
DEVEROUX.
Jos täytyy hänen kuolla, voimmehan
palkinnon yhtä hyvin saada mekin. —
Vai mitä, veli Macdonald?
MACDONALD. Niin, jos on hänen kuoltava ja muu ei auta, en Pestalutzin salli sitä tehdä.
DEVEROUX (vähän arveltuaan).
Milloinka hänet surmataan?
BUTTLER. Tän' yönä; on huomenna näät täällä ruotsalaiset.
DEVEROUX.
Kenraali, vastaatko mun teostani?
BUTTLER.
Kaikesta.
DEVEROUX.
Niinkö tahtoo keisarikin?
Tahtooko suoraan? Joskus rangaistaan
murhaajaa, vaikka mieluinen on murha.
BUTTLER.
On käsky: hengissä tai hengetönnä.
Ja hengissä ei voida, näätte itse —
DEVEROUX. Siis kuolleena! Niin — kuolleena — Vaan kuinka käsiksi häneen voidaan päästä? Onhan kaupunki täynnä Terzkyn sotilaita.
MACDONALD.
Ja sitten viel' on Terzky sekä Illo —
BUTTLEE.
Tietysti heistä juuri aloitetaan.
DEVEROUX.
Myös heidät surmataanko?
BUTTLER.
Heidät ensin.
MACDONALD.
Verinen ilta tulee, Deveroux.
DEVEROUX.
Ja kelle työks sen uskot? Usko mulle!
BUTTLER. Majuri Geraldin saa tehdä sen. On tänään laskiainen, pidetään linnassa syömingit ja niissä heihin käsiksi käydään, heidät lävistetään — mukana ovat Pestalutz ja Lesley —
DEVEROUX. Kenraali, sinä siit' et välittäne — suo mun ja Geraldinin vaihtaa toimet.
BUTTLER.
Vähemmän vaaraa sull' on herttuasta.
DEVEROUX. Vaaraako! Perhana! Mit' aatteletkaan minusta? Minä miekkaa herttuan en pelkääkään, vaan hänen katsettansa.
BUTTLER.
Kuink' katse tuo vois sua vahingoittaa?
DEVEROUX. Tiedäthän, hiis vie, etten pelkur' ole. Mutt' siit' on viikko vain, kun herttualta mä kaksikymmentä sain kultarahaa, niill' ostaakseni takin lämpöisen, jok' ylläni on ja jos hän mun näkee nyt peitsineni, katsoo takkiin — kas — niin — En, hiis vie, ole pelkur' ensinkään.
BUTTLER. Lämpöisen takkisi sait herttualta ja sinä, köyhä raukka, epäröit senvuoksi lyödä häntä kuoliaaksi. Vaan hälle lämpöisemmän keisar' antoi, nimittäin vaipan ruhtinaallisen. Kuink' kiittää hän? — Hän pettää, kapinoi.
DEVEROUX.
On totta. Piru vieköön kiitolliset!
Niin — minä — surmaan hänet.
BUTTLER. Ja jos tahdot tyynnyttää tuntoasi, riisu takki; niin saatat reippain mielin täyttää työn.
MACDONALD.
Niin! Mutta tässä vielä arveluttaa —
BUTTLER.
Mikäpä arveluttaa, Macdonald?
MACDONALD.
Mit' auttaa meitä aseet häntä vastaan?
Haavoittaa hänt' ei saata, hän on kova.
BUTTLER (pystyyn kavahtaen).
Mitenkä voi hän —
MACDONALD.
Luodit, iskut kestää!
On hornan taito hänet kovettanut;
läpäisemätön ruumis häll' on, tiedä.
DEVEROUX. Niin! Ingolstadtiss' oli myöskin moinen, ruumiiltaan teräskova; hänet täytyi lopulta pyssynperill' lopettaa.
MACDONALD.
Kuulkaapas, mitä aion!
DEVEROUX.
Sano!
MACDONALD. Tääll' on dominikaaniveli luostarissa, mun kansalaisiani, hän saa kastaa vihittyyn veteen aseeni ja niille lukea siunauksen voimakkaan; taikuutta vastaan varmasti se auttaa.
BUTTLER. Tee siten, Macdonald! Vaan menkää nyt! Valitkaa rykmentistä vahvaa miestä noin kaksi-, kolmekymmentä, ja tehkööt ne valan keisarille — Yksitoista kun lyönyt on — kun ensimäiset vahdit on menneet, viekää heidät aivan hiljaa talolle — Lähell' olen minä silloin.
DEVEROUX. Mitenkä päästään henkivartijoista, vahdissa jotka sisäpihass' ovat?
BUTTLER. Selvillä mull' on siellä joka soppi. Vien teidät erään takaportin kautta, jot' yksi mies vain puolustaa. Mun sallii mun arvoni ja toimeni jok' aika tavata herttuaa. Käyn edellänne, lävistän kurkun henkivartijalta tikarin iskulla ja tienne raivaan.
DEVEROUX. Vaan kun on sisään tultu, kuinka päästään huoneeseen, jossa nukkuu ruhtinas, niin ettei hoviväki herää, huuda? Hänellä saattue näät tääll' on suuri.
BUTTLER. Ne talon oikeassa päässä on; hän rauhaa tahtoo, vasemmass' on yksin.
DEVEROUX. Kun kaikk' ois ohi, Macdonald — Niin tuntuu oudolta minusta, sen piru tietää.
MACDONALD.
Niin minustakin. Hän on liian suuri.
Ja konnapariks meidät katsotaan.
BUTTLER. Loistossa, kunniassa ollen voitte tyhjäksi arvostella joukon huudot.
DEVEROUX.
Jos vain sen kunnian niin varmaan saa.
BUTTLER. Huoletta olkaa! Ferdinandin päähän te pelastitte kruunun. Suur' on palkka.
DEVEROUX.
Aikooko kukistaa hän keisarin?
BUTTLER.
Niin aikoo! Kruunun, hengen hältä viedä!
DEVEROUX. Siis hänet mestattaisiin, jos me vain hengissä hänet Wieniin puuhaisimme?
BUTTLER.
Ei välttää vois hän sitä kohtaloa.
DEVEROUX. Nyt tule, Macdonald! Hän päällikkönä soturinkäsiin kuolkoon kunnialla!
(He poistuvat.)
KOLMAS KOHTAUS.
Sali ja sen takana kauas taustalle etääntyvä käytävä. WALLENSTEIN istuu pöydän ääressä. RUOTSALAINEN KAPTEENI seisoo hänen edessään. Pian saapuu KREIVITÄR TERZKY.
WALLENSTEIN. Mun terveiseni viekää herrallenne![141] Iloitsen hänen onnestaan, ja jos en niin suurta iloa teist' osoittane, kuin tämä voitonviesti[142] ansaitsisi, niin olkaa varma: tahto mull' on hyvä, sill' onnemme nyt yhteiseks on tullut. Hyvästi! Kiitos vaivastanne! Aukee huomenna teille linnoituksen portit.
(Ruotsalainen kapteeni poistuu. Wallenstein istuu syviin ajatuksiin vaipuneena, jäykästi katsellen eteensä, pää käden varassa. Kreivitär Terzky astuu huoneeseen ja Wallensteinin huomaamatta seisoo jonkun aikaa hänen edessään. Vihdoin Wallenstein liikahtaa, näkee kreivittären ja paikalla herää todellisuuteen.)
Tuletko Theklan luota? Kuinka voi hän?
KREIVITÄR. Hän tyynempi on keskustelun jälkeen, niin sisko sanoo — Vuoteess' on nyt Thekla.
WALLENSTEIN.
Tuskansa lauhtuu. Hän käy itkemään.
KREIVITÄR. Et, veljenikään, ole ennelläsi. Sun iloisemmaks uskoin tulevan voitosta. Ole luja! Tue meitä, olethan valomme ja aurinkomme!
WALLENSTEIN.
Rauhoitu! Minua ei mikään vaivaa —
Vaan miss' on miehes?
KREIVITÄR.
Pidoiss' Illon kanssa.
WALLENSTEIN (nousee seisomaan ja astuu muutamia askelia salin poikki).
On synkkä yö jo — Mene huoneeseesi!
KREIVITÄR.
Oi, älä käske; suo mun luonas olla!
WALLENSTEIN (on astunut ikkunan ääreen). On taivaall' ahkerata liikuntoa, tuulessa tornin viiri lepattaa, kiiruhtaa pilvet, horjuu sirppi kuun, yöss' epävarma valo väräjää. — Ei tähtiryhmää näy! Tuon heikon loisteen, tuon ainoan, luo alas Kassiopeia, ja tuoll' on Jupiter — Vaan nyt sen peittää synkällä mustuudellaan ukonpilvet!
(Vaipuu syviin mietteisiin ja katsoo jäykästi ulos.)
KREIVITÄR (joka häntä surullisena silmäilee, tarttuu hänen käteensä).
Mit' aattelet?
WALLENSTEIN. Ois hyvä mulle nähdä se tähti, elämäni tähti, usein sain kumman voiman sitä katsoissani.
(Äänettömyyttä.)
KREIVITÄR.
Saat taaskin tähtes nähdä.
WALLENSTEIN (on taas käynyt hyvin hajamieliseksi, herää siitä ja käännähtää kreivittäreen päin). Hänetkö[143] nähdä? — Oi, en koskaan!
KREIVITÄR.
Kuinka?
WALLENSTEIN.
On poissa hän — on multaa!
KREIVITÄR.
Kuka siis?
WALLENSTEIN. Hän onnen sai. Hält' elonmatka päättyi. Hän vaill' on vastaisuutta, kohtalotar ei hälle kehrää enää juoniaan — elonsa valoss' on ja tasallansa, ei himmeätä kohtaa siihen jäänyt, ei hänen luokseen pyri turmanhetki. Hän jätti toivon, pelon, hän on vapaa vallasta pettävien planeettain — Oi, häll' on hyvä! Vaan ken tietää, mitä tuo meille lähin hetki mustahuntu!
KREIVITÄR.
Max Piccolominista puhut. Kuinka
hän kuoli? Luotas lähti sanantuoja,
kun tulin nyt.
(Wallenstein käden vihjauksella käskee häntä vaikenemaan.)
Oi, älä taakses katso!
Kirkkaampiin päiviin eespäin katsokaamme!
Iloitse voitost', unhota sen hinta!
Ei tänään vasta viety ystävääsi;
jättäissään sinut hän jo kuoli sulta.
WALLENSTEIN. Tään iskun kyllä kestän, sillä mitä ei kestäis ihminen! Hän korkeimmasta kuin halvimmasta oppii vieraantumaan, saa voiton hänestä näät hetkein valta. Vaan mitä häness' olen kadottanut, sen tunnen. Elämäni kukka kuihtui, on kylmä, väritön nyt elontanner mun edessäni. Hän näät rinnallani nuoruutenani seisoi, unelmaksi todellisuuden teki mulle, kutoin selvyyteen esineiden tavalliseen kultaiset aamuruskon utuverhot — Ja hänen rakkauden liekissään yleni — sen ma tunsin ihmetellen — matalat elon arkiesineet. — Tästedes vaikka mitä saavutankin, niin kauneus on poissa, se ei palaa, ylempi näät kuin minkäänlainen onni on ystävä, jok' yhdess' samaa tuntein onnemme luo ja osaaottain lisää.
KREIVITÄR. Äl' epäile sä omaa voimaas! Onhan sun sydämesi siksi rikas, että se itse itsensä voi elähdyttää. Rakastat, kiität hänen hyveitänsä, jotk' itse istutit ja kehitit.
WALLENSTEIN (käyden ovella).
Ken meitä häiritsee näin myöhään yöllä? —
Tuo linnanvanhin tänne avaimia.
Nyt poistu, sisko; on jo sydänyö.
KREIVITÄR. Mun tänään vaikea on sinut jättää; ahdistaa mua pelko.
WALLENSTEIN.
Pelko! Miksi?
KREIVITÄR. Sä että äkin lähdet tänä yönä, ettemme aamull' enää löydä sua.
WALLENSTEIN.
Kuvitteluita!
KREIVITÄR. Oi, jo kauan ovat vaivanneet mua kolkot aavistukset, ja vaikka torjunkin ne valveillani, niin poveeni ne synkiss' uniss' syöksyy. — Näin sun ja ensimäisen puolisosi[144] toiss'yönä loistopuvuss' atrioivan —?
WALLENSTEIN. Suotuisaenteinen on unes; alkoi mun onneni näät siitä aviosta.
KREIVITÄR. Ja tänään unta näin mä, että etsin sinua huoneestas — Kun astuin sisään, niin silloin huone muuttui Gitschinin karteusiluostariksi, jonka sinä perustit, jonne tahdot hautasikin.
WALLENSTEIN.
Näin haaveilla on muutenkin sun tapas.
KREIVITÄR. Ja etkö usko varoituksen äänen unissa ennustaen puhuvan?
WALLENSTEIN. On semmoisia ääniä — On varmaan! Vaan varoituksiksi en sanois niitä, jotk' ilmoittavat vain mit' ei voi välttää. Aurinko kuvastuuhan ilmakehään nousunsa eellä; suurten kohtaloiden edellä samoin käyvät niiden aaveet, ja tässä päivässä jo kulkee huomen. Mietteihin omituisiin tulen, milloin kuolosta luen Henrik neljännen.[145] Tuo kuningas jo tunsi veitsen aaveen rinnassaan, ennenkuin sen murhamies, Ravaillac, käteens' otti. Eikä hälle Louvressa[146] rauhaa suonut tämä aave, se ulos ajoi; hautajaisilt' tuntui hänestä puolisonsa kruunajaiset,[147] aavistain kuuli hän ne askeleet, Pariisin kaduilla jotk' etsi häntä —
KREIVITÄR.
Sisäinen aavistukses eikö haasta?
WALLENSTEIN.
Ei mitään. Rauhoitu!
KREIVITÄR (synkkiin mietteihin vaipuneena). Ja kerran taas, kun jäljestäsi riensin, juoksit sinä niin pitkää käytävää ja loputonta salien sarjaa — ovet paukkui, ryski — Hengästyin seurasin, mut' enpä voinut saavuttaa sua — Silloin minuun tarttui äkisti kylmä käsi takaapäin, se sinä olit, mua suutelit, ja punapeite painui ylitsemme —
WALLENSTEIN.
Huoneeni seinäin punaverho vain.
KREIVITÄR (häntä katsellen). Jos niiksi tulisi — Jos minä sinut, eloa uhkuin joka tässä seisot —
(Vaipuu itkien Wallensteinin rintaa vasten.)
WALLENSTEIN. Tuon henkipattojulistuksen vuoksi sa olet tuskissas. Ei kirjaimet haavoita eikä käsiä hän löydä.
KREIVITÄR. Vaan käsiä jos löytyis surmaksesi, teen silloin, mitä olen päättänyt — mukana mull' on mistä lohdun saan.[148]
(Poistuu.)
NELJÄS KOHTAUS.
WALLENSTEIN. GORDON. Sitten KAMARIPALVELIJA.
WALLENSTEIN.
Rauhassa onko kaupunki?
GORDON.
On kyllä.
WALLENSTEIN. Pauhaava soitto kuuluu, linna on kirkkaasti valaistu. Kell' ilonpito?
GORDON. Pitoja kreivi Terzkylle nyt siellä ja sotamarskille[149] ne pitävät.
WALLENSTEIN (itsekseen). Ne voittoa nyt juhlii. — Tämä suku pöydässä vain voi näyttää iloaan. (Soittaa kelloa. Kamaripalvelija astuu sisään.) Pukuni riisu, tahdon mennä maata. (Ottaa avaimet[150] itselleen.) Vihollisilta turvassa siis ollaan ja varmat ystävät meit' ympäröivät; kaikesta erehdyn, jos kasvot nuo (Gordonia katsellen.) on naamiona teeskentelijän. (Kamaripalvelija on riisunut häneltä viitan, pyörökauluksen ja sotavyön.) No! Mikä putoaa?
KAMARIPALVELIJA.
Kultaiset vitjat ovat katkenneet.
WALLENSTEIN. Jo kauan kestivätkin. Anna tänne! (Vitjoja katsellen.) Se keisarin ol' ensi suosiota. Friaulin sodass'[151] antoi hän ne, oli viel' arkkiherttuana, siitä asti niit' tottumuksest' olen pitänytkin. — Lie taikauskoa se. Niiden tuli niin kauan olla suojakeinonani, kuin niitä pidin luottain niiden voimaan, ja liittää minuun häilyväinen onni, jonk' ensi suosiota olivat — No hyvä! Onneni siis uudistukoon, kun tämä taika nyt on voimaton.
(Kamaripalvelija poistuu vaatteet mukanaan. Wallenstein nousee seisomaan, astuu salin poikki ja jääpi vihdoin mietteissään seisomaan Gordonin eteen.)
Kuink' entisaika mua lähenee! Nään Burgaun hoviss' itseni mä jälleen; siell' oli meillä hovipojantoimi. Useinhan kiistelimme, tarkoitit parasta, olithan myös mielelläsi siveyssaarnaajana, mua toruit, kun luottain rohkeoihin unelmiin tähtäilin määrättömän korkealle, ja kehuit mulle oivaa keskitietä. — Oi, huonoks näyttäytyi viisautes, se varhain teki sinust' elähtäneen ja kurjaan soppeen antaisi sun kuolla, tähteini jalous jos sit' ei estä.
GORDON. Oi ruhtinas! Niin tyynnä rantaan kytkee ruuhensa pienen köyhä kalastaja, kun suuren merilaivan myrsky ruhjoo.
WALLENSTEIN. Oletko, vanha mies, jo satamassa? En minä. Elämäni aalloill' liitää tuoreena, uljaana viel' edelleen nuorekkaan murtumaton rohkeus, ja toivo viel' on jumalattareni. Nuor' on mun henkeni, ja itseäni jos sinuun vertaan, voisin kerskaella kiireisten vuotten voimatonna menneen ylitse ruskeoiden hiusteni.
(Astuu pitkin askelin huoneen poikki ja jääpi seisomaan toiselle puolelle, vastapäätä Gordonia.)
Ken vielä sanoo, että onni pettää? Se uskollinen oli mulle, nosti joukosta minut rakkaasti ja kantoi jumalankäsillänsä voimakkailla minua ylös elon astuimia. Eloni tiet ei ole tavalliset, ei kätenikään viivat.[152] Kuka voisi selittää elämäni ihmismitoin? Nyt näytän syvään suistuneelta, mutta kohoan taaskin; vankka nousuvesi piankin seuraa tätä pakovettä —
GORDON. Muistanpa sentään vanhan sananlaskun: ei päivää pidä kiittää ennen iltaa. En toivoani tahtois perustaa semmoiseen onneen, joka kauan kestää; onnettomuudelle on toivo suotu. Liihottaa pelko kohdall' onnellisen, iäti kohtalon näät horjuu vaaka.
WALLENSTEIN (hymyillen). No entinenpä Gordon haastaa jälleen. — Muuttuuhan kaikki, mikä maallist' on, veronsa[153] vaatii pahat jumalat; pakanakansat vanhat sen jo tiesi, senvuoksi itsellensä valitsivat onnettomuuden vapaaehtoisen kateista jumaluutta lepyttääkseen, ja Tyfon[154] veriset sai ihmisuhrit. (Hetkisen vaiettuaan, vakavasti ja hiljemmin.) Minäkin hälle olen uhrannut — Kaatuihan rakkain ystäväni, kaatui, ja minun oli syy. Ei mulle enää niin paljon iloa tuo mikään onni, kuin tämä isku tuottanut on tuskaa. — Kateus kohtalon on tyydytetty, se hengen hengest' ottaa: rakkaaseen, puhtaaseen päähän salama se sattui, jonk' oli määrä murskaks lyödä minut.
VIIDES KOHTAUS.
EDELLISET. SENI.
WALLENSTEIN.
Senikö tulee? Aivan suunniltaan!
Mik' asia sun tänne tuo näin myöhään?
SENI.
Sun tähtes pelkään, ruhtinas.
WALLENSTEIN.
Mit' uutta?
SENI. Pakene ennen päivää! Älä luota sa ruotsalaisiin!
WALLENSTEIN.
Mitä mielees sattuu?
SENI (ääntänsä koroittaen).
Äl' luota ruotsalaisiin!
WALLENSTEIN.
Mitä siis?
SENI. Äl' odota sa heidän saapumistaan! Kavalat ystäväs sun pian tuhoo; nyt taivaan merkit ovat kauheat, läheltä kiertää sua tuhon verkko.
WALLENSTEIN.
Uneksit, Baptista, sun pelko huumaa.
SENI.
Äl' usko tyhjästä mun pettyvän!
Oi, tule, kiertotähdist' itse lue,
sun että tuhoo väärät ystäväsi.
WALLENSTEIN. Vääristä ystävistä kokonaan onnettomuuteni on alkuisin. Ois neuvo saanut tulla aikaisemmin, en tähtiä nyt kaipaa tähän enää.
SENI. Käy katsomaan! Oi, omiin silmiis luota! Elämän huoneessa[155] on hirmumerkki, läheinen vihollinen[156] tähtes loisteen takana vaanii — Kuule varoitusta! Äl' yhdy noihin pakanoihin, jotka sotivat pyhää kirkkoamme vastaan!
WALLENSTEIN (hymyillen).
Kaikuuko ennuslause sieltäpäin? —
Niin! Nytpä muistan — Tästä ruotsalaisten
liitosta pitänyt et ole koskaan —
Käy maata! Niitä merkkejä en pelkää.
GORDON (näiden puheiden ankarasti järkyttämänä kääntyy
Wallensteinin puoleen).
Oi valtaruhtinas! Ma saanko haastaa?
Myös halvan sana saattaa hyödyks olla.
WALLENSTEIN.
Vapaasti puhu!
GORDON. Ruhtinas! Mut jospa ei tämä oiskaan turha kauhukuva, kaitselmus jospa teitä pelastaakseen ihmeellisesti käyttäis tätä suuta!
WALLENSTEIN.
Kuumeessa puhutte nyt kumpainenkin.
Tuhonko mulle toisi ruotsalaiset?
Liittooni pyrkivät he eduksensa.
GORDON. Jos sentään juuri ruotsalaisten tulo — jos juuri se nyt tuhon jouduttaisi päätänne luottavaista kohti — (heittäytyen maahan hänen eteensä) Vielä on aika, ruhtinas —
SENI (polvistuu).
Oi, kuule häntä!
WALLENSTEIN.
On aika; mihin? Nouskaa, tahdon.
GORDON (nousee seisoalleen). Viel' on etäällä Reinin-kreivi. Käskekää — ja tähän linnoitukseen hän ei pääse. Jos tahtoo piirittää, niin koittakoon! Sanonpa: ennen eessä näiden vallein hän joukkoinensa joutuu perikatoon, kuin povessamme uupuu urhokkuus. Hän nähköön, mihin pystyy sankarparvi, jot' innostuttaa sankarjohtajansa vakaasti ryhtyin syytään sovittamaan. Se keisaria liikuttais, hän leppyis, mielellään näät hän taipuu lempeäksi, ja Friedland katuvana palatessaan suuremman suosion on hältä saava kuin saanut ois hän koskaan luopumatta.
WALLENSTEIN (katselee häntä kummastellen ja hämmästyneenä sekä on jonkun aikaa vaiti, osoittaen voimakasta sisällistä liikutusta). Oi Gordon — kiihko johtaa teitä kauas, nuoruudenystäväll' on lupa siihen. — On verta juossut, Gordon. Koskaan mulle ei keisar' anteeks anna. Hän jos voisi, niin anteeksantoonsa en suostuis minä. Jos tiennyt oisin, kuink' on käynyt, että rakkaimman ystävän se mulle maksais, ja näin jos puhunut ois sydämeni — olisin kenties arvellut — tai kenties en olisikaan — Turhaa surku nyt! On alku vakava, ei tyhjään pääty. Siis menköön kaikki vaan nyt menoaan!
(Astuen ikkunan ääreen.)
Kas, yö jo on, jo hiljaa linnass' ovat —
Kamaripalvelija, näytä tulta!
(Kamaripalvelija, joka sillävälin on hiljaa astunut huoneeseen ja ilmeisen osanottavaisena seisonut taampana, astuu mieli kuohuksissa esille ja heittäytyy herttuan jalkoihin.)
Sinäkin? Tiedän kyllä, miksi sinä sovintoon toivot mun ja keisarin. Tuo ihmisparka! Häll' on Kärntenissä maatilkku, ja hän pelkää, että sen ne vie, kun hän on minun tykönäni. Olenko liian köyhä korvaamaan, min palvelijat menettää? No! Ketään en minä tahdo pakottaa. Jos luulet mun onneni jo menneen, jätä minut! Viimeisen kerran vaatteeni nyt riisu ja sitten liittyä saat keisariisi — No, Gordon, hyvää yötä! Nyt pitkään aion maata, sillä suuri on ollut viime päiväin tuska. Älkööt minua liian varhain herättäkö!
(Poistuu. Kamaripalvelija näyttää tulta. Seni seuraa. Gordon jää pimeään seisomaan, katseillaan seuraten herttuaa, kunnes tämä on kadonnut käytävän päähän; sitten hän ilmeillään osoittaa tuskaansa ja murheen vallassa nojautuu erästä pylvästä vasten.)
KUUDES KOHTAUS.
GORDON. BUTTLER, alussa näyttämön takana.
BUTTLER.
Täss' seiskaa hiljaa, kunnes annan merkin!
GORDON (kavahtaa pystyyn).
Hän on se, murhaajia tuo jo.
BUTTLER. Valot on poissa. Syvää unta nukkuu kaikki.
GORDON.
Mihinkä ryhdyn? Häntä pelastamaan?
Mä hälytänkö talon sekä vahdit?
BUTTLER (tulee näkyviin taustalta). On käytävässä valoa. Tie selvä nyt ruhtinaan on makuusuojaan.
GORDON. Mutta valani eikö rikkoudu, jonka tein keisarille? Jos hän pakoon pääsee, lisäämään vihollisen voimaa, eikö minulle koidu hirmuseuraukset?
BUTTLER (hiukan lähemmä tullen).
Vait! Kuule! Kuka haastaa?
GORDON. Ah, on sentään parempi niin, saa ratkaista sen taivas. Minäkö voisinkaan niin suurta tehdä? En minä ole hänen surmaajansa, jos kaatuu hän; vaan jos hän pelastuisi, työ minun ois ja raskaat seuraukset.
BUTTLER (esille astuen).
Tuon äänen tunnen.
GORDON.
Buttler!
BUTTLER.
Se on Gordon.
Mit' etsitte te täältä? Näinkö myöhään
tyköä herttuan te tulla saitte?
GORDON.
Siteessä kätenne on?
BUTTLER.
Siin' on haava.
Se Illo taisteli kuin hurja, kunnes
iskimme hänet maahan —
GORDON (kauhun vallassa).
Ne on kuolleet!
BUTTLER.
Niin kävi. — Vuoteess' onko hän?
GORDON.
Ah Buttler!
BUTTLER (tiukaten).
No onko? Tämä työ ei salass' säily.
GORDON.
Hänt' ei saa tappaa. Te sit' älkää tehkö!
Ei teidän kättänne nyt taivas käske.
Se saihan haavan.
BUTTLER. Eipä tarvitakaan nyt minun kättäni.
GORDON.
On syylliset
jo kuolleet, oikeus on tyydytetty.
Voi nämä uhrit sen jo sovittaa.
(Kamaripalvelija tulee käytävää pitkin, sormi suulla käskien äänettömyyteen.)
Hän nukkuu. Säästettäköön pyhää unta!
BUTTLER.
Valveillaan saa hän kuolla.[157]
(Tahtoo mennä.)
GORDON. Sydämensä, ah, maallisiss' on vielä, eikä hän viel' ole valmis käymään Luojan eteen.
BUTTLER.
Armahtaa Luoja!
(Tahtoo mennä.)
GORDON (pidättää häntä).
Yö vain hälle suokaa!
BUTTLER.
Voi lähin hetki antaa meidät ilmi.
(Tahtoo pois.)
GORDON (pidättää häntä).
Vain yks' hetki!
BUTTLER.
Minut päästäkää!
Mit' auttaa häntä lyhyt lykkäys?
GORDON. Oi, aik' on jumala, jok' ihmeit' tekee! Yhdessä hetkessä voi hietajyvät[158] tuhannet juosta, liikkuu yhtä joutuin aatokset ihmisen. Vain yksi hetki! Kentiesi muuttuu teidän sydämenne, tai hänen — Saattaa tulla tieto — taikka taivaasta onnen seikka ratkaisten, pelastain — Oi, mit' yksi hetki voikin!
BUTTLER. Te muistutatte mulle, kuinka kalliit minuutit ovat.
(Polkee jalkaansa lattiaan.[159])
SEITSEMÄS KOHTAUS.
MACDONALD ja DEVEROUX astuvat esiin pertuskamiehiä
mukanaan. Sitten KAMARIPALVELIJA. EDELLISET.
GORDON (heittäytyen Buttlerin ja toisten väliin).
Julmuri, et saa!
Ruumiini yli vasta pääset, sillä
en tahdo nähdä sitä hirmutyötä.
BUTTLER (työntäen hänet tieltään).
Höperö ukko!
(Etäältä kuuluu torventoitotusta.)
MACDONALD ja DEVEROUX.
Ruotsalaisten torvet!
Siis he jo porteill' ovat! Rientäkäämme!
GORDON.
Jumala!
BUTTLER.
Paikallenne, linnanvanhin![160]
(Gordon syöksyy ulos.)
KAMARIPALVELIJA (kiiruhtaa huoneeseen).
Pois melu! Hiljaa, herttua nyt nukkuu!
DEVEROUX (kovalla, kauhistavalla äänellä).
Nyt, ystävä, on juuri melun aika!
KAMARIPALVELIJA (ruveten huutamaan).
Apua! Murhaajia!
BUTTLER.
Surmaa hänet!
KAMARIPALVELIJA (Deveroux'n lävistämänä suistuen käytävän suulle).
Oi Jeesus Maria!
BUTTLER.
Nyt murskaks ovet!
(Menevät ruumiin yli käytävään. Kuullaan kahden oven taampana kaatuvan — Kumeita ääniä — aseidenkalsketta — sitten äkkiä syvä hiljaisuus.)
KAHDEKSAS KOHTAUS.
KREIVITÄR TERZKY.
KREIVITÄR TERZKY (kynttilä kädessä). On Theklan makuuhuone tyhjä. Missä hän lie — ja Neubrunn, joka hänen luokseen jäi valvomaan —? Hän paennutko lie? Minnekä lieneekään hän paennut? On jälkeen riennettävä, kaikki on liikkeelle pantava. Tää kauhuviesti mitenkä herttuaan on vaikuttava! Kun mieheni vaan oisi saapunut pidoista takaisin jo! Valvookohan nyt herttua? Niin tuntui, kuin ois täällä puheltu, kävelty. Käyn kuuntelemaan ovelle tuonne. Ken se? Nyt se rientää portaita tänne ylös.
YHDEKSÄS KOHTAUS.
KREIVITÄR. GORDON. Sitten BUTTLER.
GORDON (kiireissään, hengästyneenä syöksyen huoneeseen). Erehdys — ei ruotsalaisia ne ole. Älkää te pitemmälle menkö — Buttler — Luoja! Miss' on hän? (Samassa kun hän huomaa kreivittären.) Ilmoittakaa, kreivitär —
KREIVITÄR. Linnasta tuletteko? Missä on mun mieheni?
GORDON (kauhistuneena). Oi, miehenne! Ei pidä kysyä sitä! Menkää huoneeseen —
(Tahtoo poistua.)
KREIVITÄR (pidättää häntä).
En ennen kuin te mulle ilmaisette —
GORDON (mitä hartaimmin pyytäen).
Maailma riippuu tästä hetkestä!
Jumalan tähden, menkää — Sillävälin
kun puhumme — oi, taivas!
(Kovasti huutaen.)
Buttler! Buttler!
KREIVITÄR.
Hän sekä mieheni he linnass' ovat.
(Buttler tulee käytävässä.)
GORDON (joka huomaa Buttlerin). On erehdytty — Eivät ruotsalaiset, vaan — keisarilliset ne ovat tulleet — Kenraaliluutnantti[161] mun käski tänne — hän itse tääll' on heti — Pitemmälle hän kieltää menemästä —
BUTTLER.
Tuli myöhään.
GORDON (heittäytyy seinää vasten).
Oi Luoja laupias!
KREIVITÄR (aavistusten vallassa).
Mi' myöhäist' on jo?
Ken itse tääll' on heti? Egeriin
Octavioko tullut? Kavallusta!
Miss' on nyt herttua?
(Kiiruhtaa käytävään.)
KYMMENES KOHTAUS.
EDELLISET. SENI. Sitten PORMESTARI. HOVIPOIKA.
KAMARIROUVA. PALVELIJOITA juoksee kauhun vallassa
näyttämön poikki.
SENI (joka kovin kauhistuneen näköisenä tulee käytävästä). Oi verityötä hirmuista!
KREIVITÄR.
Mit' on, Seni, tapahtunut?
HOVIPOIKA (tullen esiin).
Oi kauhistava näky!
(Palvelijoita soihtu kädessä.)
KREIVITÄR.
Mitä on se?
Jumalan tähden!
SENI.
Kysyttekö vielä?
Huoneessaan ruhtinas on surmattuna,
miehenne linnassa on lävistetty.
(Kreivitär jää kauhun hyytämänä seisomaan.)
KAMARIROUVA (rientää huoneeseen).
Apua herttuattarelle!
PORMESTARI (tulee kauhuissaan). Mikä valitus tästä talost' unen häätää?
GORDON.
Sai talonne nyt ikikirouksen!
Surmansa tääll' on saanut ruhtinas.
PORMESTARI.
Varjelkoon siitä Luoja!
(Syöksyy ulos.)
ENSIMÄINEN PALVELIJA.
Paetkaa!
Ne surmaa meidät kaikki!
TOINEN PALVELIJA (kantaen hopea-astioita[162]).
Tästä ulos!
On alakäytävät jo miehitetty.
(Näyttämön takaa huudetaan.)
Kenraaliluutnantille tehkää tilaa!
(Tätä sanottaissa herää kreivitär kauhunkankeudestaan, tointuu ja nopeasti poistuu.)
(Näyttämön takaa.)
Portille vahdit! Kansa takaisin!
YHDESTOISTA KOHTAUS.
EDELLISET, mutta ei kreivitärtä. OCTAVIO PICCOLOMINI astuu huoneeseen seurue mukanaan. DEVEROUX ja MACDONALD tulevat samalla taustalla pertuskamiesten kanssa. Wallensteinin ruumista kannetaan punaisessa peitteessä[163] taustan puolta näyttämön poikki.
OCTAVIO (joutuisasti astuen sisään). Ei niin saa käydä? Mahdotonta! En sit' uskoa voi! Buttler! Gordon!
GORDON (vastaamatta viittaa kädellään taustalle päin.
Octavio katsoo sinne ja seisoo kauhun valtaamana).
DEVEROUX (Buttlerille). Täss' on kultainen talja,[164] ruhtinaan myös miekka!
MACDONALD.
Käskette ehkä, että kanslian[165] —
BUTTLER (Octaviota osoittaen).
Vain häll' on valta käskyjä nyt jakaa.
(Deveroux ja Macdonald astuvat kunnioittavasti taapäin;
kaikki poistuvat hiljaa, niin että ainoastaan Buttler,
Octavio ja Gordon jäävät näyttämölle.)
OCTAVIO (Buttlerin puoleen kääntyneenä).
Tätäkö tarkoitit, kun erosimme?
Vanhurskas Luoja! Käteni mä nostan:
en syypää ole tähän hirmutekoon.
BUTTLER. On teillä käsi puhdas. Käytittehän te minun kättäni.
OCTAVIO. Sa halpamainen! Pitikö sinun keisarisi käsky niin väärinkäyttää, julma salamurha tuon pyhän nimen syyksi vierittää?
BUTTLER (levollisena).
Vain keisarinhan tuomion mä täytin.
OCTAVIO. Oi kuningasten kirous, jok' antaa elämän julman heidän sanoilleen ja kytkee katoaviin ajatuksiin paikalla teon, jot' ei tyhjäks saada! Pitikö totella niin heti? Miks et armolliselle[166] armahtamis-aikaa sa suonut? Enkel' ihmisten on aika — päätöksen äkkitäytäntöhän sopii vain muuttumattomalle Jumalalle!
BUTTLER. Soimaatte mua! Miksi! Mitä rikoin? Tein hyvin, vapautin hirmuisesta vihollisesta tämän valtakunnan ja teostani vaadin palkintoa. Töillämme, teidän sekä minun, on vain tämä erotus: te teroititte sen nuolen, jonka minä lennätin. Kylvitte verta, pelästytte nyt, kun tuli verisato. Mutta minä ain' olen tiennyt, mitä olen tehnyt, ja siks en säiky seurauksiakaan. Mukaani muuten oisko asiaa? Paikalla lähden Wieniin laskemaan verisen miekkani mun keisarini istuimen eteen, vuottain suosiota, jommoista nopsa, tarkka kuuliaisuus voi oiva tuomarilta vaatiakin.
(Poistuu.)
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
EDELLISET, mutta ei Buttleria. KREIVITÄR TERZKY
astuu esiin kalpeana ja oudonnäköisenä. Hänen
puhelunsa on heikkoa ja verkkaisaa, kiihkotonta.
OCTAVIO (mennen kreivitärtä vastaan).
Oi kreivitär, näin pitkällekö tultiin?
Tää seuraust' ol' onnettomain tekoin.
KREIVITÄR. Vain teidän työnne hedelmiä — Kuollut on herttua ja mieheni; jo on myös herttuatar liki loppuansa ja siskontyttäreni kadoksissa. Tää kunnian ja loiston huone on nyt autio, ja kaikkein porttein kautta pois syöksyy kauhistunut hoviväki. Min' olen viimeinen, sen lukitsin; täss' saatte avaimet.
OCTAVIO (suuren tuskan vallassa). Oi, kreivitär, minunkin huoneeni on autiona!
KREIVITÄR. Ket' uhkaa vielä surma, kidutus? On kuollut ruhtinas, voi tyytyväinen kostoonsa keisar' olla. Pyydän, että sais vanhat palvelijat armon, jott' ei myös heidän uskollista rakkauttaan tultaisi rikoksena pitämään! Ei voinut veljeni[167] heit' ajatella, kun kohtalo löi hänet yllättäin.
OCTAVIO. Ei sanaa pahoinpitelystä eikä kostosta, kreivitär! On raskas syy raskaasti rangaistu, on sovitettu nyt keisari, ei siirry tyttärelle isältään muu kuin ansio ja maine. Ja keisarinna pitää kunniassa onnettomuuttanne ja osaa ottain sylinsä äidillisen teille avaa. Ei pelkoa siis enää! Luottakaa, turvatkaa armoon keisarilliseen!
KREIVITÄR (katse taivasta kohti). Suuremman herran armoon turvaudun — Minnekä hautansa saa ruhtinas? Lepäähän kreivitärkin Wallenstein karteusiluostarissa, jonka on miehensä perustanut Gitschiniin; ja tämä aina tahtoi, kiitollisna onnensa perustajaa muistellen, hautansa saada hänen rinnallensa. Oi, sinne suokaa hälle hautapaikka! Ja miehenikin jäännöksille pyydän ma samaa suosiota. Keisar' onhan linnaimme herra,[168] meille suotakoon vain hauta viereen esivanhempaimme.
OCTAVIO.
Te vapisette — Olette niin kalvas!
Oi, mitä tarkoitatte,[169] kreivitär?
KREIVITÄR (ponnistaa viimeiset voimansa ja puhuu eloisasti ja ylevämielisesti). Te arvokkaammin minust' aattelette, kuin että uskoisitte minun jäävän sukuni sorruttua elämään. Me emme mielestämme olleet halvat kuninkaankruunuakin tavoittamaan — Ei ollut käyvä niin — Vaan mepä sentään ajattelemme kuninkaallisesti: parempi meist' on vapaa, uljas kuolo, kuin elämä ois vailla kunniata. — Niin, otin myrkkyä — —
OCTAVIO.
Oi, auttakaa!
KREIVITÄR. Se myöhäist' on. Kun silmänräpäys on mennyt, täyttyy minun kohtaloni.
GORDON.
Oi murhan, kauhun huone!
(Pikalähetti tulee tuoden kirjettä.)
GORDON (astuu häntä vastaan).
Mitä on?
Ah, keisarillinen on leima.
(Luettuaan päällekirjoituksen hän katse
moittivana[170] antaa kirjeen Octaviolle.)
Tämä
on ruhtinaalle Piccolominille.
(Octavio pelästyy ja katsoo tuskan vallassa
taivaaseen päin. Esirippu laskeutuu.)
(Poistuu.)
Loppu.