KOLMAS KUVAELMA.
Solatie Küssnachtin luona.
Tie käy taustassa kallioiden lomasta alas ja kulkijat näkyvät ylhäällä jo ennen kuin he ilmestyvät näyttämölle. Kalliot saartavat koko näyttämön; eräs etummaisista muodostaa ulkonevan kielekkeen, jolla kasvaa pensaikkoa.
TELL (tulee joutsineen). Tuleva on hän solan kautta tämän; ei tietä toista ole Küssnachtiin. Työn täällä täytän, tilaisuus on hyvä. On tuolla seljapensas, sinne piilen, voin sieltä noutaa hänet nuolellani; tien ahtaus on turva ahdistajan. Tilisi tee nyt taivaan kanssa, vouti! Pois täytyy sun, on hiekkas loppuun juossut. Ma hiljaa elin, huoletonna, jousta vain metsän riistaa kohti jännittelin ja miettinyt mun mieleni ei murhaa; sa olet rauhani pois peljättänyt ja miehen hurskaan mielenlaadun maitoon kyyn myrkyn sekoittanut. Hirmut mulle tavaksi tehnyt olet. Lapsen päätä ken maalinansa tähtäs, sydämeen osaava varmaan myös on vihollisen. Maavouti, raivoltasi turvata mun täytyy lapset syyttömät ja vaimo, tuo uskollinen! Koska jousenjänteen ma vedin, koska vapisi tää käsi, kun, julma, liekkumalla helvetin pakotit tähtäämään mun päätä lapsen, kun voimatonna eessäs pyysin, palvoin: niin vannoin silloin sisimmässäni ma hirmuvalan, min vain Luoja kuuli, ett' ensi laukaukseni ois maali sun sydämes. Mit' olen vannonut tuon hetken tuonen-raskaan vaivan alla, on pyhä velka, jonka tahdon maksaa.
Oot herrani, oot vouti keisarini; mut keisari ei laillas tehnyt oisi. Lähetti hän sun tänne tuomariksi kovaksi, sillä suuttunut hän oli, mut ei, ett' tohtisit sa kostamatta, himossa murhan, kauhut kaikki tehdä; Jumala elää, rankaisee ja kostaa.
Käy esiin nyt, sa tuskain suurten tuoja, aarteeni armas, korkein kalleuteni! Nyt maalin sulle suon, mi ollut aina on puhki pääsemätön pyynnön hurskaan, sua ei se kilpistävä lie. Ja sinä, jousjänne uskollinen, palvellut mi usein oot mua iloleikkilöissä, todessa tuimassa mua ällös hylkää! Nyt vielä kestä, kunnon joutseni, niin monen surmanuolen suihkuttaja! Jos nyt sen voimatonna viskaat, mulla ei enää toista lähetettävää.
(Kulkijoita yli näyttämön.)
Penkille paatiselle istun tähän, mi kulkijalle levon lyhyen suo; kotia tääll' ei kellään näät, vaan kaikki outoina rientää ohi toistensa, ei huoli hänen tuskastansa; kauppi käy tästä huolehtiva, hurskas munkki, ja avojalka pyhiinvaeltaja, myös synkkä rosvo, lieto soittoniekka ja raskaan kuormahevon kuljettaja, mi kaukaa saapuu maista ihmisien, — näät joka tie maailman ääriin johtaa ja kaikki kulkee tietänsä ja kaikki toimeensa käy, mut mun on työni murha!
(Istuu.)
Kun muinen taatto lähti, rakkaat lapset, ol' ilo teillä, kun hän koteutui; näät tullut ei hän koskaan tyhjin käsin, toi alppiruusun taikka linnun oudon tai Ammon-sarven, niinkuin kulkija vuorilta joskus löytää sen. Nyt vainoo hän riistaa toista, murhamiettehissä ohella istuu korpitien; nyt väijyy hän vihamiehen henkeä. Ja sentään vain teitä, rakkaat lapset, muistaa hän, vain teitä, herttaisia, syyttömiä tyrannin kostolta hän turvatakseen nyt jousen aikoo murhaan jännittää.
(Nousee.)
Otusta oivaa väijyn. Metsämiesi myös eikö kärsi talvipakkasta ja päivät pitkät harhaa kukkuloilla kiveltä uhkahypyn tehdäkseen ja kiivetäkseen kohtisuoraa seinää, siin' omin verin kiinni killuakseen, kaikk' eestä kauriin poloisen. Nyt saalis kyseessä kalliimp' on, on sydän miehen vihatun, vihaavan mua saakka kuoloon.
(Etäältä kuuluu hilpeä soitto, joka lähenee.)
Eloni kaiken käyttänyt oon jousta, oon harjoitellut ampusäännöt kaikki, osannut usein olen mustaan, tuonut kotiini monen leikki-ammunnasta palkinnon kauniin; mutta tänään tehdä ma tahdon mestar'laukauksen, voittaa palkinnon parhaan koko vuoristossa.
Hääsaatto kulkee yli näyttämön ja nousee ylös vuoritietä. Tell katselee sitä jouseensa nojautuneena. Stüssi, pellonvartia, yhtyy hänen seuraansa.
STÜSSI. Se Mörlischachista on luostarin maapehtori, mi häitä pitää; rikas, on hällä varmaan karjaa kymmenkunta. Hän Imi-järveltä nyt naisen noutaa ja tänä yönä Küssnachtiss' on kestit. Käy mukaan! Joka kunnon mies saa kutsun.
TELL.
Totinen vieras sovi ei häätaloon.
STÜSSI.
Jos murhe painaa sua, pois se heitä!
Min hetki suo, se ota! Aik' on raskas,
siks ilmasta on ilo temmattava.
Häät täällä, toisahalla hautajaiset.
TELL.
Ja usein molemmat yht'aikaa.
STÜSSI. Niin on meno maailman. On kaikkialla surua kyllin. Vuoren seinä syössyt on Glarnin maassa, koko toinen puoli vajonnut kukkulasta.
TELL. Vaappuvatko myös vuoret? Vakaa ei maan päällä mikään.
STÜSSI. Myös muualta nyt kuuluu kummia. Tuon mulle muuan kertoi Badin miesi: ritari ratsasti luo kuninkaan, tapasi tiellä hänet paarmaparvi, ne iski hevoseen, se kuoliaana pistoista polttavista maahan vaipui ja jalkaisin luo kuninkaan hän tuli.
TELL.
On heikollekin pistimensä suotu.
Armgard tulee useiden lasten kera ja asettuu solatien suuhun.
STÜSSI. Maanvaivaa suurta merkitsee se, luullaan, ja hirmutöitä.
TELL. Joka päivä tuo tekoja moisia. Ei ihmehien niit' ole tarvis meille ilmoitella.
STÜSSI. Niin, miekkoinen, mi istuu rauhassa omainsa luona, vilja korjattuna.
TELL. Saa rauhassa ei elää hurskahin, jos paha naapuri ei rauhaa anna.
(Tell katsoo usein levottomasti odottaen tien yläpäähän.)
STÜSSI.
Hyvästi! Vartonette jotain tässä.
TELL.
Niin.
STÜSSI.
Teille hauskaa kotimatkaa toivon.
Urista ootte? Armon herraamme
maavoutia sielt' tänään varrotahan.
KULKIJA (tulee).
Maavoutia ei tänään vartomista.
Veet rankkasatehist' on paisuneet
ja sillat virta vienyt.
(Tell nousee.)
ARMGARD (lähestyen). Eikö tule maavouti?
STÜSSI.
Tahdotteko hältä jotain?
ARMGARD.
Ma josko tahdon!
STÜSSI. Miksi asetutte siis hänen tielleen tähän solaan?
ARMGARD. Tässä mua ei hän väistä, kuulemast' ei pääse.
FRIESSHARDT (tulee kiireisesti solatietä ja huutaa näyttämölle). Pois tieltä! Armollinen herrani maavouti jäljestäni ratsain saapuu.
(Tell menee.)
ARMGARD (vilkkaasti).
Maavouti tulee!
(Menee lapsineen etualalle, Gessler ja Rudolf Harras ilmestyvät ratsain solatien yläpäähän.)
STÜSSI (Friesshardtille). Kuinka virtain poikki pääsitte, vaikka oli rikki sillat?
FRIESSHARDT. Olemme myrskyn halki tulleet, veikko, me emme pelkää pientä alppi-ojaa.
STÜSSI.
Olitte järvellä te myrskyn aikaan?
FRIESSHARD.
Eloni kaiken sitä muistan.
STÜSSI. Jääkää, oi, kertokaa!
FRIESSHARDT. Mun eespäin täytyy, tulo maavoudin linnaan ilmoittaa.
(Pois.)
STÜSSI. Jos haaksi hyviä kantanut ois ihmisiä, vajonnut ois se kiluin kaluinensa; ei noille mitään vesi voi, ei tuli.
(Katsoo ympärilleen.)
Mut kunne joutui joutsimies?
Gessler ja Rudolf Harras, ratsain.
GESSLER. Niin, niin, mut palvelija keisarin ma olen, mun täytyy häntä miellyttää. Mua tänne hän lähettänyt ei, ett' öisin hellä ja kansaa hemmottelisin; hän vaatii vain kuuliaisuutta. On siitä kiista, ken maass' on herra, keisari vai moukka.
ARMGARD.
Nyt hetki on, nyt hälle haastaa tahdon.
(Lähestyy arkana.)
GESSLER. Altorfin hattua en pystyttänyt ma leikin vuoks, en koetellakseni sydäntä kansan, jonka tunnen ammoin. Sen tein ma notkistaakseni tuon niskan, min ylpeänä kantavat he. Panin tuon häiritsijän heidän tielleen, josta on ohi heidän käyminen, se että sattuisi silmiin heille, muistuttaisi herrasta, jonka unohtaa he aivan.
RUDOLF.
Mut jotkut oikeudet on kansalla.
GESSLER. Niit' arvioida ei nyt aika. Suuret on seikat syntymässä. Kasvaa tahtoo näät keisar'huone. Minkä mainehikas alotti isä, tahtoo poika päättää. Tää kansa pieni tiellämme on este; niin taikka näin, sen täytyy alistua.
(Aikovat ohitse. Vaimo heittäytyy maavoudin eteen maahan.)
ARMGARD.
Ah, armoa, maavouti, armahdusta!
GESSLER. Eteeni miksi yleisellä tiellä te käytte? Pois!
ARMGARD. Mun mieheni on vanki; ja orvot leipää huutaa. Säälikää hätäämme suurta, herra ankara!
RUDOLF.
Ken ootte? Ken on miehenne?
ARMGARD. Hän on Rigistä, köyhä heinänkorjaaja, mi kuiluin päältä, vuorten seinämiltä, mihin ei tohdi karjalaumat nousta, vapaasti vihertävän ruohon niittää.
RUDOLF (maavoudille).
Todella toimi kurja, säälittävä!
Ma pyydän, päästäkää mies parka irti!
Mik' ollut liekään rikoksensa raskas,
sen kauhea jo ammattinsa kostaa.
(Vaimolle.)
Te saatte oikeutta; linnaan tuonne pyyntönne tuokaa; täss' ei paikka sen.
ARMGARD. Ei, ei, en väisty, ennen kuin on vouti takaisin mulle miehen antanut! Kuudetta kuuta tyrmäss' on jo hän ja turhaan tuomiota vartoo.
GESSLER. Vaimo väkisin tahdotteko tieni estää?
ARMGARD. Oikeutta, vouti! Täällä tuomar' olet, sijainen keisarin ja Jumalan. Tee tehtäväs! Jos taivahalta joskus oikeutta odotat, tee meille sitä!
GESSLER.
Pois silmistäin tuo väki julkea!
ARMGARD (tarttuu hevosen suitsiin). En, en, ei mulla kadotettavaa. Et pääse paikaltasi, vouti, ennen kuin olet oikeutta suonut mulle. Rypistä otsaas, silmääs pyörittele, on onnettuutemme niin ääretön, ett' emme enää vihaas pelkää.
GESSLER. Pois! tai ratsuni sun kulkee ylitsesi!
ARMGARD.
Sen anna kulkea! Kas, —
(Vetää lapsensa maahan ja heittäytyy heidän kerallaan hänen tielleen.)
tässä lepään ma lapsineni. Tässä tallatkoon kavio ratsusi nää orpoparat! Ei ois se teoistasi hirvein.
RUDOLF. Vaimo, oletko järjiltäsi?
ARMGARD (yhä kiihkeämmin). Tallannut jo kauan olet maata keisarin! Oh, olen vaimo vaan! Jos oisin mies, paremman tietäisin kuin tässä maata tomussa tien!
(Äskeinen soitto kuuluu jälleen tien yläpäästä, mutta hillitysti.)
GESSLER. Miss' ovat huovit? Tieltä hän temmattakoon taikka itseni unohdan, teen sen, mitä kerran kadun.
RUDOLF. Ei, herra, huovit tänne pääse; sulkee hääsaatto solatien.
GESSLER. Ma valtias lien ollut liian hyvä maalle tälle. Viel' ovat kielet vapaat; viel' ei kaikki, kuin pitää, kahlehditut. Mutta vannon, on muutos tapahtuva. Murtaa tahdon tään jäykän mielen, maasta juurittaa vapauden hengen julkean tään tahdon lain uuden laatia ma tahdon tänne, ma tahdon —
(Nuoli lävistää hänet; hän tapaa kädellä sydäntään ja on kaatumaisillaan. Heikolla äänellä.)
Jumala mua armahtakoon!
RUDOLF.
Maavouti! Taivas! Kuin? Se mistä tuli?
ARMGARD (rientäen ylös). Hän horjuu, kaatuu! Murhaa! Murhaa! Hältä sydämen puhkaissut on nuoli!
RUDOLF (hypäten ratsultaan). Taivas! Mi tapaturma! Herran armahdusta, ritari, rukoilkaa! Te kuolon oma olette nyt!
GESSLER.
Sen nuolen ampui Tell.
(On liukunut ratsultaan Rudolf Harras'in syliin,
joka johdattaa hänet kivipenkille.)
TELL (näkyy kukkulalla).
Sa nuolen tunnet, tunnet joutsimiehen!
Nyt maa on vapaa, varma syyttömyys,
et vahingoittaa enää kansaa saata!
(Häviää. Kansaa tulee kiireesti.)
STÜSSI (edellä).
Mi hätänä? Mit' onkaan tapahtunut?
ARMGARD.
Maavouti nuolin lävistetty on.
KANSA (syösten näyttämölle).
Ken ammuttu on?
RUDOLF HARRAS.
Hurme juoksee kuiviin,
apua! Murhamiestä ajettakoon!
Ah, näinkö oli päiväs päättyvä!
Mun tahtonut et varoitusta kuulla.
STÜSSI.
Hän tuossa lepää, kalvas niin kuin kuollut!
USEAT ÄÄNET.
Ken teki sen?
RUDOLF HARRAS. Tää kansa onko hullu, kun murhaan soittaa. Soitto vaietkohon!
(Soitto loppuu äkkiä, tulee yhä enempi kansaa.)
Maavouti, haastakaa, jos voitte. Mulle teill' eikö mitään virkkamista.
(Gessler tekee liikkeen kädellään, jonka hän kiihkeästi toistaa, kun hän ei heti tule ymmärretyksi.)
Minne? Küssnachtiin? Ymmärrän. O, älkää vihaan te syttykö! Maan huolet jättäkää ja taivaan kanssa sopikaa!
(Koko hääsaatto seisoo kuolleen ympärillä, tunteettomana, mutta kauhistuneena.)
STÜSSI. Kas, kuinka hän kalpenee. Nyt, nyt jo kuolo poveen saa hällen; silmä sammuu.
ARMGARD (kohottaa yhtä lapsistaan). Lapset nähkää, kuin kuolee sortaja!
RUDOLF HARRAS. Miel'puolet vaimot, teill' eikö tuntehia, kauhun näystä kun tästä nautitte? Mua auttakaa! Kätenne tuokaa, että tuskan-nuoli tää saatais irti hänen rinnastaan.
VAIMOT (perääntyen).
Ken koskis häneen, jonk' on Herra lyönyt?
RUDOLF HARRAS.
Kirous teille!
(Vetää miekkansa.)
STÜSSI. Herra, tohtikaapas! Lopuss' on valtanne! Maan sortaja on kaatunut. Me väkivaltaa emme nyt siedä enää. Vapaa oomme kansa.
KAIKKI (metelöiden).
Maa vapaa on!
RUDOLF HARRAS. Siin' ollaanko? Niin pian loppuuko pelko sekä kuuliaisuus?
(Asemiehille, jotka tunkeutuvat näyttämölle.)
Näette kauhistavan murhatyön, mi tääll' on tehty. Turha täss' on apu, myös turha takaa-ajo murhamiehen. Muut meill' on huolet. Pois! Nyt Küssnachtiin, ett' eivät kaatuis linnat keisarin! Näät katkenneet on kaikki järjestyksen ja velvoitusten siteet nyt, ei luottaa voi kuuliaisuuteen nyt yhdenkään.
Samalla kuin hän poistuu asemiehineen, ilmestyy kuusi armeliasta veljeä.
ARMGARD.
Kas, tilaa! Saapuu munkit armeliaat.
STÜSSI.
On raato maassa, korpit kokoontuvat.
ARMELIAAT VELJET (asettuvat puolipiiriin kuolleen ympärille ja laulavat syvällä äänellä.)
Pian saapuu kuolo ihmisen, ei pitkää anna aikaa armon, pois tempaa kesken päivien, pois syöksee kesken toimen, tarmon, Het valmis tai et, pakko sulla on tuomarisi eteen tulla.
(Viimeisiä rivejä toistettaessa lankeaa esirippu.)