TOINEN KUVAELMA.
Attinghausin aatelistila.
Vapaaherra, kuolevana nojatuolissa. Walter Fürst, Stauffacher, Melchtal ja Baumgarten hänen ympärillään. Walter Tell kuolevan edessä polvillaan.
WALTER FÜRST.
Hän mennyt on, on tuonen tuolla puolen.
STAUFFACHER. Ei kuolleelta hän näytä. Huulillaan, kas, sulka liikkuu. Tyynnä vaan hän uinuu ja piirteet hymyilevät rauhallisna.
(Baumgarten menee ovelle ja puhuu jonkun kera.)
WALTER FÜRST (Baumgartenille).
Ken siellä?
BAUMGARTEN (tulee takaisin). Rouva Hedwig, tyttärenne; hän teille haastaa, pojan nähdä tahtoo.
(Walter Tell nousee ylös.)
WALTER FÜRST. Mull' lohtua ei muita lohduttaa; mun pääni päälle kaikki tuska lankee.
HEDWIG (tunkeutuen sisälle).
Miss' olet, laps? ma nähdä tahdon sinut!
STAUFFACHER.
Te malttukaa! On tämä kuolon talo.
HEDWIG (syöksee pojan luo).
Mun Walterini! Oh, hän elää!
WALTER TELL (riippuen hänessä).
Äiti!
HEDWIG. Se onko varmaa? vammaton sa olet? (Katselee häntä tuskallisella huolella.) Hän kuinka saattoi päähäs tähdätä, kuin saattoi? Häll' ei sydäntä; hän voi lähettää nuolensa päin poikaa omaa.
WALTER FÜRST. Sen mielin tuskan murtamin hän teki, pakosta, sillä oli hengen vaara.
HEDWIG. Jos isän hällä sydän ois, hän ennen kuin teki sen ois tuhatkertaa kuollut!
STAUFFACHER. Jumalan kaitselmusta kiittäkää, mi hyvin näin sen johti.
HEDWIG. Saatanko unohtaa, kuink' ois käydä voinut? Vaikka tulisin valkopääksi, aina pojan siteissä nään, hänt' isä tähtää — Herra vanhurskas! — poveeni nuol' lentää aina.
MELCHTAL.
Maavouti häntä ärsytti, se tietkää!
HEDWIG. Oi, miesten raakaa sydäntä! Jos ylpeys on loukattu, he eivät huoli mistään; panevat uhkapeliin lapsen pään ja äidin sydämen!
BAUMGARTEN. Viel' eikö riitä miehenne kova kohtalo, kun häntä raskaalla nuhteella noin halvennatte? Teit' eikö koske tuntemansa tuskat?
HEDWIG (kääntyy ja katsoo häntä suurella silmäyksellä). Sua turma ystävän vain itkettääkö? Miss' olitte, kun urho vangittiin? Miss' oli silloin apunne? Te näitte, sallitte tapahtuvan hirmutyön; sieditte hyvin, että ystävä pois vietiin keskeltänne. Onko Tell näin toiminut myös teihin nähden? Myöskö hän epäröi, kun takanas jo ratsaat maavoudin riensi, koska eessäs järvi vaahtoinen hyrskyi? Veltoin itkuvesin hän ei sua surrut, purteen juoksi, vaimon ja lapset unhotti, ja auttoi sinut.
WALTER FÜRST. Min avun hälle antaa uskalsimme, me joukko pieni, aivan aseeton?
HEDWIG (heittäytyy hänen povelleen). Sinulta myös, oi isä, on hän mennyt! Hän mennyt maalta on ja mennyt meiltä; kaipaamme kaikki häntä; ah, hän meitä! Jumala estäköön hält' epätoivon! Ei linnan kolkkoon vankikoppiin lohtu yletä ystävän. Jos sairastuis hän! Ah, hänen täytyy siellä sairastua synkässä kosteudessa! Kuin suo-ilmaa ei kestä alppiruusu, kuihtuu, kuolee, niin hälle elämää ei muu kuin päivä, aurinko, taivaan armaat tuulivirrat. Hän vanki! Hän! On vapaus hälle ilma, ei voi hän elää rotkon hengessä.
STAUFFACHER. Te tyyntykää! On meidän kaikkein tahto avata hänen vankilansa.
HEDWIG. Mitä hänt' ilman voitte te? Niin kauan kuin Tell vapaa oli, niin, myös toivo oli, viattomuudell' oli ystävä ja vainotulla auttaja; Tell teidät pelasti kaikki; hänen kahleitansa katkaista kaikki yhdess' ette voi!
(Vapaaherra herää.)
BAUMGARTEN.
Hän liikkuu, vait!
ATTINGHAUS (kohoten).
Miss' on hän?
STAUFFACHER.
Ken?
ATTINGHAUS. Hän puuttuu, hän minut hylkää viime hetkelläni?
STAUFFACHER.
Se junkkari on. Saanut lie hän sanan?
WALTER FÜRST.
On hälle viesti viety. Lohduttaukaa!
Hän meidän on, hän sydämensä löysi.
ATTINGHAUS.
Puhunut onko eestä maansa hän?
STAUFFACHER.
Kuin sankari.
ATTINGHAUS.
Mut miks ei saavu hän
mun ottamahan viime siunausta?
Ma tunnen, loppu lähestyy.
STAUFFACHER. Ei niin, ah, arvon herra! Teidät virvoittanut on uni, kirkas onhan katsehenne.
ATTINGHAUS. Elämä tuskaa on, mun jätti tuska; lopussa kärsimys kuin toivo on.
(Huomaa pojan.)
Ken on tää poika?
WALTER FÜRST.
Häntä siunatkaa!
Isätön on hän, pojanpoika mulle.
(Hedwig vaipuu poikineen kuolevan eteen.)
ATTINGHAUS. Ja ilman isää jätän kaikki teidät, ah, kaikki! Voi mua, jonka viime katseet on nähneet synnyinmaani perikadon! Täytyikö elon pitkän määrään päästä mun kaikin toiveineni kuollakseni?
STAUFFACHER (Walter Fürstille). Näin murheess' onko hänen eroominen? Miks emme viime hetkeänsä synkkää valaise toivon välkkehellä? Herra, henkenne ylentäkää! Emme aivan hukassa ole, pelastusta on.
ATTINGHAUS.
Ken teidät pelastaa?
WALTER FÜRST. Me itse. Kuulkaa! Sanansa antaneet on maata kolme pois ajaa sortajat. On liitto tehty, vannottu vala pyhä. Toimeen käydään jo ennen kuin on uuden kiertonsa vuos alkanut. Ja vapahassa maassa lepäävä luunne ovat.
ATTINGHAUS. Sanokaa, oi, mulle, tehty on jo liitto?
MELCHTAL. Nousee samana päivänä kaikk' kolme maata ja sota syttyy. Kaikk' on valmistettu ja hyvin säilytetty salaisuus, sen vaikka sadat tietää. Sortajien on pohja ontto, perus heikko, päivät luetut ovat heidän herruutensa ja kohta jälkeä ei heistä näy.
ATTINGHAUS.
Mut lujat linnat, jotka maassa ovat?
MELCHTAL.
Samana päivänä ne kaikki sortuu.
ATTINGHAUS.
Ja onko liitossanne aateli?
STAUFFACHER. Kun hetki lyö, he avun antanevat; maakansa yksin nyt on liitossa.
ATTINGHAUS (kohoaa vaivoin, osoittaa suurta hämmästystä). Jos talonpoika moista uskaltanut on omin voimin, ilman aatelia, jos itseensä niin paljon luottaa hän: niin, silloin meit' ei ole tarvis enää, me voimme hautaan käydä tyynin mielin, jälkeemme elää, kautta voimain toisten pyhänä pysyy ihmis-ihanuus.
(Laskee kätensä pojan pään päälle, joka on hänen edessään polvillaan.)
Omena oli päässä tässä, siitä parempi vapaus teille kukkii kerran; jo vanha murtuu, ajat muuttuu, uusi elämä raunioista vihannoi.
STAUFFACHER (Walter Fürstille). Kas, mikä loisto hälle silmiin syttyy, se luonnon sammumist' ei lie, se on jo säde uuden elon.
ATTINGHAUS. Linnoistansa vanhoista astuu aateli ja vannoo nyt kaupungeille kansalaisten valan; Jurasta, Thurgaust' on jo alku tehty. Bern jalo nostaa päänsä hallitsevan, on Freiburg vapahitten varma linna, jo vilkas Zürich kutsuu aseisiin ammattikunnat, kuninkaitten valta muureihin ijäisiin sen murskattu.
(Lausuu seuraavaisen kuin tietäjän äänellä, hänen puheensa kohoaa haltioitumiseen.)
Nään ruhtinaat ja jalot herrat, jotka tulevat raskain rautapaidoin maata hiljaisen paimenkansan voittamaan. Elosta, kuolemast' on taisto, moni saa vuorisola maineen hurmehisen. Kas, avorinnoin talonpoika syöksyy, vapaana uhrina, päin keihäsmetsää, se murtuu, kuihtuu kukka aatelin, ja lipun nostaa vapaus voitollinen.
(Tarttuen Walter Fürstin ja Stauffacherin käsiin.)
Lujasti aina yhtä olkaa kansaa, maa vapaa älköön toista vierastako, ja vuorillenne merkkitulet tehkää, ett' yhtyis pian liitto liittoon. Olkaa ain yhtä, yhtä, yhtä!
(Vaipuu taapäin pieluksilleen, pitäen elottomilla käsillään vielä kiinni toisista. Fürst ja Stauffacher katselevat häntä vielä hetken vaitiollen; astuvat sitten syrjään, kumpikin tuskansa vallassa. Sillä aikaa ovat hänen alustalaisensa hiljaa saapuneet sisälle, he lähestyvät osoittaen hiljaisempaa tahi kiihkeämpää surua; toiset polvistuvat vainajan luo ja itkevät käsi silmien edessä. Tämän mykän kohtauksen aikana soi linnankello.)
Rudenz ynnä edelliset.
RUDENZ (tullen nopeasti).
Elääkö hän? Hän mua voiko kuulla?
WALTER FÜRST (pois käännetyin kasvoin). Te ootte meille lääniherra nyt; ja tällä linnalla on toinen nimi.
RUDENZ (huomaa ruumiin ja seisoo kiihkeän tuskan valtaamana). Mun myöhästyikö katumukseni? Hän eikö hetken voinut hengittää, ett' uuden ois hän nähnyt sydämeni? En kuullut hänen ääntään uskollista, valossa kun hän vielä kulki. Poissa nyt on hän, poissa, ikivelka mulle jäi raskas, maksamaton. Lausukaa hän kuoliko mun vuoksi murehtien?
STAUFFACHER. Tekonne kuollessaan hän kuuli, siunas miehuutta, millä puhuitte.
RUDENZ (polvistuu ääreen). Niin, tomu sa pyhä miehen kalliin, mennyt vainaa! Ma tässä sulle vannon, kädessäin sun kuollut, kylmä kätes: rikkonut ijäksi olen kaikki vieraat siteet; taas oma olen kansani, ma tahdon mies Sveitsin olla, olla kokonaan, kaikesta sielustani.
(Nousten ylös.)
Surkaa häntä, ol' ystävä, ol' isä kaikkein hän! Mut hänen maitaan yksin en ma peri myös hänen henkensä ja sydämensä, ja teille täyttävä on reipas nuoruus, ijältä harmaalta mi vaille jäi. Kätenne antakaa, te arvon isä! Myös tekin! Melchtal, älkää epäröikö! Pois älkää kääntykö! Oi, ottakaa valani vastaan!
WALTER FÜRST.
Käteen hälle käykää!
Mielensä kääntynyt on, luottamusta
se ansaitsee.
MELCHTAL. Maamiestä halveksuitte te ennen; kuinka teihin vois hän luottaa?
RUDENZ.
Ah, erhe nuoruuteni unhottakaa!
STAUFFACHER (Melchtalille)
Yht' olkaa, oli vainaan viime sana.
Se muistakaa!
MELCHTAL.
Mun täss' on käsi! Herra,
maamiehen koura myös on miehen-sana.
Mit' onkaan meitä ilman aateli?
Säätymme vanhemp' on kuin teidän.
RUDENZ. Sitä ma kunnioitan sekä miekoin suojaan.
MELCHTAL. Käsvarsi, joka kyntää kovan maan ja heilimöittää, vapaaherra, jaksaa myös miehen rintaa turvata.
RUDENZ. Te mun, ma teidän rintaa olen turvaava, näin kumpikin me vankat oomme. Mutta miks puhua, kun vielä synnyinmaa on saalis vieraan sortovallan? Ensin maa vainolaisist' olkoon vapaa, sitten sovussa siinä elää saattanemme.
(Hetken vaitiolon jälkeen.)
Vait ootte? Teill' ei mulle sanaa? Kuinka? Ansaitse enkö luottamusta vielä? Siis vasten tahtoanne tunkea liittonne salaisuutehen mun täytyy. Rütlissä valan ootte vannoneet. Sen tiedän, kaikki tiedän päätöksenne; mit' ette mulle uskoneet, sen olen pyhänä panttina ma säilyttänyt. En koskaan ollut maani vihollinen, en teitä vastaan toiminut ois koskaan. Mut pahoin teitte, kun työn lykkäsitte; on teko nopsa tarpeen, hetket kuluu, jo uhriks hitautenne joutui Tell.
STAUFFACHER.
Vannoimme Herran juhlaan vartovamme.
RUDENZ.
En kera ollut, vannonut en myötä.
Te vartokaa, ma toimin.
MELCHTAL.
Tahdotte —
RUDENZ. Maan isiin kuulun nyt, mun ensimmäinen nyt velvoitus on teitä turvata.
WALTER FÜRST. Tää tomu kallis maahan saattaa, se on teille lähin velvoitus ja pyhin.
RUDENZ. Kun maa on vapaa, voiton seppeleen panemme tuoreen hänen paarillensa. Oi, ystävät! Ei yksin teidän ole asia, mullakin on miekanleikki kanss' sortajain. Nyt kuulkaa! Kadonnut on Bertani, pois salaa viety, meiltä temmattu rikostyöllä rohkealla.
STAUFFACHER. Tyranni moisen tehdä tohtinut vapaata oisko vastaan aatelia?
RUDENZ. Teit' auttavani vannoin, ystävät, apua teiltä nyt ma ensin anon. Pois viety, ryöstetty on rakkahani. Ken tietää, kussa häntä kätketään, mit' uskaltavat väkivaltaa käyttää, ett' taipuis avioon hän vihattuun? Mua älkää hyljätkö, mua auttakaa hänt' etsimään! Hän maans' on oiva tytär ja ansainnut, ett' asestauvat kaikki käsvarret hänen eestään.
WALTER FÜRST. Tuumanne mik' on?
RUDENZ. En tiedä. Epätoivo synkkä mua murtaa, yössä häntä saartavassa, tään tuskan äärettömän taakan alla, en osaa yrittää ma mitään varmaa; yks selvä vaan on sydämelleni: tyrannivallan raunioista yksin hän saattaa tulla esiinkaivetuksi. On meidän linnat kaikki vallattava, jos mieli päästä hänen vankilaansa.
MELCHTAL. Te meitä johtakaa! Me seuraamme. Miks säästää huomiseen, min voi jo tänään? Tell vapaa oli aikaan Rütlin valan, ei vielä tapahtunut hirmu tuo. Lain uuden laatii ajan riento; kuka niin pelkur' ois, nyt ettei kiirehtäisi!
RUDENZ (Stauffacherille ja Walter Fürstille). Sill' aikaa aseissa ja valmiit olkaa, siks kunnes vuorten syttyy merkkitulet; näät nopsemmin kuin viestipursi kiitää, samoova teille voittomme on sana; ja koska näätte liekkein leimahtavan, kuin ukonnuoli syöskää sortajaan ja musertakaa vieraan vallan muuri!
(Menevät.)