TOINEN KUVAELMA.
Schwyzin Steinissä; lehmus Stauffacherin talon edustalla.
Maantie ja silta.
Werner Stauffacher ja Pfeiffer Luzernilainen tulevat keskustellen.
PFEIFFER. Niin, niin, kuin sanoin, herra Stauffacher, ei Itävalta, — jos voi välttää sitä — vaan valtakunta isäntänne olkoon. Jumala turvaks vapautenne vanhan!
(Pudistaa hänen kättään sydämellisesti ja aikoo mennä.)
STAUFFACHER. Pian saapuu vaimoni. Siks jääkää! Täällä te vieraani, ma Luzernissa teidän.
PFEIFFER. Ma kiitän. Tänään Gersauss' olla täytyy. — Vouteinne kiristystä, kitsautta ja mitä muuta teillä onkaan tuskaa, se kärsikää! Voi tulla muutos pian, myös vaihtuu keisarit. Mut Itävaltaan jos kuulutte, sen ootte iki-omat.
Menee. Stauffacher istuu murheellisena penkille, joka on lehmuksen alla. Siinä tapaa hänet hänen vaimonsa Gertrud, asettuu hänen viereensä ja katselee häntä hetken vaitiollen.
GERTRUD. Niin vakaa miksi? En sua tunne enää. Jo päiväkaudet nähnyt vaieten otsallas olen raskaan synkkämielen. Sydäntäs painaa suru hiljainen. Se mulle usko! Vaimos oma olen ja puolen murheestasi vaadin myös.
(Stauffacher ojentaa hänelle vaieten kätensä.)
Mi vaivaa mieltäsi? Se mulle virka! Siunattu työs on, kukkii onnes, täydet on aitat, karjalaumat laajat, tuotu hepojen välkkyvien varsat ovat vuorilta onnekkaasti, vailla vammaa, paikoissa mieluisissa talvehtimaan. On talos tuossa, rikas niinkuin linna; uus on se tehty ydinpuusta, tarkan rakettu mukaan kulmamitan, luodin; kotoiset paistaa isot ikkunat, on seinä kilvin kirjaeltu, lausein myös viisain, joita lukee matkamies ja viipyy, mieltä niiden ihmetellen.
STAUFFACHER. Lujana seisoo talo, tehty hyvin, mut pohja pettää, ah, ja perustus!
GERTRUD.
Mit' tarkoitat sa sillä? Werner, sano!
STAUFFACHER. Puun alla tämän, niinkuin tänään, istuin, ilolla taapäin katsoin työhön tehtyyn, niin tuli Küssnachtista, linnastaan, miestensä kera vouti ratsastaen. Tään talon eteen pysähtyi hän, minä nopeesti nousin, nöyrästi, kuin sopii, nyt kävin vastaan käskijätä, joka ylhäistä tuomar'valtaa keisarin maass' edustaa. "Hoi, kenen on tää talo?" huus pahansuopa tuo, mi ties sen kyllä. Ma maltoin mieleni ja virkoin: "Talo on keisarin, mun herrani, ja teidän, mut minun läänini." — Hän jatkoi silloin: "Sijassa keisarin ma tääll' oon herra, en salli, että moukka rakentaa taloja täällä ominpäinsä, elää vapaasti kuin ois itse herra maassa: sen teiltä kiellän, tohdin kieltää sen." Noin lausui, ratsasti pois korskeana. Jäin siihen murhemielin miettimähän ma sanaa, jonka virkkoi väärä mies.
GERTRUD. Mun rakas herrani ja mieheni! Tahdotko vaimos sanan kuulla vakaan? Lie suotta tytär Ibergin en jalon, tuon miehen paljon kokeneen. Me siskot istuimme kehräten yöt pitkät, koska kokoutui taaton koissa kansan päät; lukivat julki kantakirjoja muinaisten keisarein ja järkevästi maan hyvää miettivät ja tarinoivat. Kultaista sanaa monta kuulin siinä, min viisas miettii, sitä toivoo hyvä, ja kaikki hiljaa painui sydämeen. Puheeni kuule siis ja huomaa! Sillä, mi sua painaa, ammoin tiennyt olen. — Sua vouti vihaa, vahingoittaa tahtoo, kun este olet, ettei taivu Schwyz sukuhun uutten ruhtinain, vaan pysyy vakaana valtakunnan puolla, niinkuin es'isät arvoisat on pysyneet. — Niin eikö ole? Erehdynkö, sano!
STAUFFACHER.
Niin on, siks mua vihaa vouti Gessler.
GERTRUD. Sua kadehtii hän, koska vapaana vapaalla elät esi-isäis maalla, — näät hän on maaton. Sulle läänittänyt sen keisar' on ja valtakunta; näyttää sen voit kuin alusmaansa valtaherra. Pääs pääll' et tunne muuta herraa kuin sen, jok' on korkein kaiken kristikunnan hän talossaan vain poika nuoremp' on, muu omaa ei kuin ritar'manttelinsa. Siks onnea hän joka kunnon miehen kateisna, karsain myrkkysilmin katsoo. On sulle ammoin vannonut hän turman — viel' elät vammatonna. Vartoa aiotko siks kuin pahan tahto täyttyy? Mies viisas varaa itsensä.
STAUFFACHER.
Mit' tehdä?
GERTRUD (astuen lähemmäksi). Siis kuule neuvoni! Sa tiedät, kaikki Schwyzissä kunnon miehet valittaa maavoudin raivoa ja ahneutta. Myös tuolla, usko, Unterwaldissa ja Urissa ies sama painaa, sama väsymys on sen kovaan kantamiseen — näät niinkuin Gessler täällä, Landenberg tuo rietas riehuu järven tuolla puolen — ei saavu sieltä kalapursi tänne, mi uutta turmantyötä kertois ei ja voutein uutta väkivaltaa virkkais. Siks hyvä ois, ett' eräät teistä, joilla on tahto rehellinen, tuumisitte nyt hiljaa, kuinka päästä sorron alta. Jumala teit' ei varmaan ylen-anna ja oikeata auttaa asiaa. Sull' eikö ketään Uriss' ystävää, avata jolle voisit sydämesi?
STAUFFACHER. Ma tunnen monta kunnon miestä tuolla ja arvon herraa, jotka ystäviä (Nousee ylös.) minulle ovat. Mutta vaimo, minkä aatteiden vaarallisten myrskyn nostat tyynessä rinnassani! Sisimpäni eteeni käännät päivänvaloon; mitä epäsin itse miettimästä hiljaa, sa kielin kevein lausut rohkeasti: oletko harkinnut, mua mihin neuvot? Aseiden kalskeen sekä riidan hurjan sa loihdit laaksoon tähän rauhaiseen. Me, heikko paimenkansa, tohtisimme maailman herrain kanssa taistoon käydä? He vartovat vain hyvää tekosyytä maa raukan tämän päälle päästääksensä sotaisen ylivoiman hurjat laumat ja voiton oikeudella vallitakseen ja oikeutetun rangaistuksen syyllä meilt' ottaaksensa vanhat vapauskirjat.
GERTRUD. Te myöskin ootte miehiä, myös teillä on kirveet; apu rohkean on Herra.
STAUFFACHER. Ah, vaimo! Hirmu hillitsemätön on sota; karjat, paimenet se kaataa.
GERTRUD. On kärsittävä, minkä taivas sallii; mut kohtuutonta miel' ei kärsi jalo.
STAUFFACHER. Tää talo vasta tehty on sun riemus; poroksi sota suunnaton sen polttaa.
GERTRUD. Tavara ajallinen jos mua sitoo, ma itse heitän siihen kekäleen.
STAUFFACHER. Sa uskot ihmisyyteen; säästä sota ei lasta, joka nukkuu kehdossaan.
GERTRUD. Taivaassa syyttömäin on ystävä; sa eteen katso, älä taakses enää!
STAUFFACHER. Me miehet voimme kuolla kunnialla; mut mikä kohtaloksi teidän tulee?
GERTRUD. On viime vaalin valta heikoimmalla; ken hyppää tältä sillalta, on vapaa.
STAUFFACHER (syöksyy hänen syliinsä). Ken poven moisen painaa povelleen, hän riemuin kotilieden eestä sotii, ei ylivoimaa valtiasten säiky. Jalalta seisovalta Uriin lähden; siell' elää ystäväni Walter Fürst, mi miettii näistä ajoista kuin minä. Myös kohtaan siellä jalon lippuherran von Attinghausin; vaikka ylhäinen, hän kansaa rakastaa ja vanhaa tapaa. Ma neuvottelen heidän kanssaan, kuinka maan vihollista torjuttava on. Hyvästi! Ohjaa poissaollessani taloa niinkuin mieles viisas käskee. Hurskaalle miehelle, mi kirkkoon kulkee, munkille, joka kokoo luostarilleen, suo apu ynnä ruoka runsas. Piile Stauffacherin ei talo. Äärimmäisnä tien vapaan varrella se seisoo, turva ja suoja kaikkein maata matkaavaisten.
Samalla kuin he poistuvat taustaan, esiintyy Wilhelm
Tell Baumgartenin kanssa etualalla.
TELL (Baumgartenille).
Te ette enää mua tarvitse.
Nyt taloon tuohon menkää, siinä asuu
Stauffacher, isä ahdistettujen.
Kas, siinä on hän itse! Tulkaa mukaan!
(Lähestyvät häntä.)