KAHDESKYMMENES LUKU.
Kuinka "lempeä Henrikki" ei ollutkaan pastorin Henrikki. — He tulivat suin päin rappuja ales. — Hukefrits ja "punanen". — N:ro 3:ssa. — Kenenkä he siellä tapasivat.
Nyt he astuivat katua ylös ja katua ales, ja Kalle näytti tietä.
Vihdoin seisahtuivat he erään talon ulkopuolelle.
"Kuules Frits", sanoi hän, "sen mukaan kuin minä voin muistaa, on se tämä viheriä-ovinen talo".
"Niin minäkin muistelen", sanoi Frits, "mutta hänen ovensa oli viheriäinen ja tämä on sininen".
"Eikö sinulla ole silmiä kallossasi?" huudahti Kalle.
"Ovi on sininen", sanoi Frits.
"Ei, se on viheriäinen", sanoi Kalle.
"Se on sininen", vakuutti Frits.
"Ei, viheriäinen! Piru vieköön sinut sinisine ovinesi!" ärjäsi Kalle.
Heidän tässä tehdessään sinistä viheriäiseksi, tuli eräs palovartia heidän luoksensa.
"Mitä meteliä tämä on? Mitä tämä tietää?" sanoi hän.
"Herra vartia" sanoi Frits, "tämä ei ole mikään salaisuus. Me tahtoisimme vaan tietää, eikö tuolla ylhäällä asu eräs ylioppilas ja eikö se ole pastorin Henrikki?"
"Asuu kyllä, häntä sanotaan yleisesti 'lempeäksi Henrikiksi'", sanoi vartia, "minä avasin äsken hänelle, ja hän sanoi, että hetkisen perästä tulisi pari hänen ystäväänsä ja toveriansa ja niillekin piti minun avata ovi".
Vartijan tätä sanoessa avattiin yksi ikkunoista ja ääni huusi heille:
"Mikä on hätänä? No, vai olette te vihdoin täällä, vanhat ystävät! Olut on erinomaisen hyvää tänä iltana!"
"Hän odottaa meitä!" sanoi Kalle Witt.
Vartija meni nyt avaamaan etehisen ovea.
"Tänä iltana teillä mahtaa tulla aika hauskaa siellä ylhäällä. Älkäät nyt vaan olko liian iloiset, sen neuvon minä teille annan".
Näillä, Kallelle ja Frits'ille käsittämättömillä sanoilla sysäsi vartija ystävämme pimeään porstuaan ja pani oven lukkoon.
Molemmat nuoret miehemme, Kalle Witt etunenässä, kömpivät nyt portaita ylös; vihdoin seisahtuivat he erääsen käytävään.
"Henrikki", huusi Frits, "avatkaat ovi, että voimme nähdä missä me olemme".
Ovi aukeni ja pitkänlainen olento kynttilä kädessään näyttihe siinä.
Mutta eihän se ollut pastorin Henrikki! — Iso punaviiksinen mies, jolla oli punanen yönuttu yllään, lasisilmät punaisella nenällään, pitkä piippu suussa ja pieni lakki päässä, semmoinen oli se olento, joka täytti koko oven aukeeman.
Kovin hämmästyivät sekä Kalle että Frits.
"No jumalauta!" sanoi olento karkealla bassoäänellä, "kauvan te olettekin viipyneet! Olette kai olleet ulkona kuleksimassa vähän tahi on mamseli vetänyt vanhaa Hukefritsiä nenästä?"
"Ei herra", sanoi Kalle, "niin ei ole ollut; me emme vaan osanneet löytää tätä kirottua taloa".
"Piru vieköön", ärjyi olento, "keitä te oikein olette?"
"Me olemme Frits Swart ja Kalle Witt".
"Kaksi tolvanaa, saakeli soikoon! Minä odotan Hukefritsiä ja 'punasta' ja silloin tulette te, pässinpäät! Mitä te täältä tahdotte?"
"Emme me mitään tahdo, herra! Me ajattelimme vaan, että herra Henrikki antaisi meille yösijaa ja vähän rahaa lainaksi…"
"Rahaa lainaksi teille? Tahdotteko te tehdä pilkkaa minusta? Pois täältä! Minä olen itse lainannut jo seitsemän lukukautta!"
Näin sanoessaan heitti hän heidät suin päin portaita ales.
Nyt alkoi tappelu semmoinen kuin Leipzigin ja Waterloon luona.
"Menkäät hiiteen tolvanat!"
"Frits, auta minua!"
Ulkopuolella oli samaan aikaan aika meteli.
Oikea Hukefrits ja "punanen" olivat saapuneet ja tahtoivat kaikin mokomin päästä sisään.
Mutta vartija ei tahtonut heitä laskea sisään.
"Ei teillä ole täällä mitään tekemistä", sanoi hän, "ne jotka ovat siellä sisällä, ovat siellä, minä olen saanut käskyn avata vaan kahdelle".
"Me tahdomme ulos!" huusi Kalle sisäpuolelta.
"Me tahdomme sisään!" huusi "punanen" ulkopuolelta, "avaa kohta, orja!"
Ja hän antoi yövariijalle aika tuuppauksen.
Mitä piti yövartija-paran tekemän?
Hän avasi, ja tuskin oli hän ehtinyt sen tehdä, ennenkuin kaksi olentoa syöksi sisään ja kaksi ulos. Tämän nähdessään tarttui yövartija vihellyspiippuunsa ja vihelteli viheltelemistään, niin että hänen vihellyksensä olisi voinut kiveäkin liikuttaa.
Kun meidän poikaparkamme rauhallisesti astuivat katua ylöspäin, tuli polisi juosten.
"Mikä nyt on hätänä?"
"Tappelu huoneessa", vastasi yövartija, "ehkä murtovarkaus!"
Samassa tarttui kaksi polisia poikain niskoihin ja veivät heidät putkaan, jossa he pantiin komeroon n:ro 3.
"Herra jesta, olemmehan me rauhallisia ihmisiä!"
"Se on mahdollista", sanoi kaupunginpalvelija, "mutta rauhoittukaat huomiseksi".
Siinä he nyt istuivat.
"Ah", sanoi Frits, "Jumala ties missä isä nyt on! Mitä sanoisivat äiti ja lukkarin Dorotea, jos he saisivat tietää, että me istumme putkassa. Se olisi kaunis juttu, se!"
Ja kyyneleet valuivat pitkin poika-raukan poskia.
"Ah, Frits, jos minä vaan olisin kotona äidin luona!" sanoi Kalle heittäytyen pitkälleen sänkyyn, jossa hän rupesi potkimaan jaloillaan paljaasta kodinkaipauksesta.
Yht'äkkiä jotakin kuului liikkuvan ja ääni sanoi:
"Älä potki noin! Nyt sinä olet vetänyt peitteen pois päältäni!"
"No, no, naapuri", sanoi toinen ääni, "älä sinä vääntele itseäsi noin, vaan anna toisenkin saada vähän rauhaa".
"Jumalan kiitos", huudahti Frits.
"Tässä ovat isämme!" huusi Kalle.
"Pojathan ne siellä ovatkin", sanoi Swart, "kuinka hitoilla te olette tulleet tänne?
"Ei se ole meidän syymme ollut", sanoi Kalle.
"Hyi, poika", sanoi Swart, "kuinka voit sinä tehdä minulle semmoisen häpeän täällä vieraassa maassa, ja tehdä niin, että sinut pannaan putkaan?"
"No, isä", sanoi Frits, "älkäät te nyt siitä niin pahoittako!
Istuttehan te itsekin täällä ja sitten tahdotte te torua meitä!"
"Ei, kuules Frits, nyt minä sanon sinulle, minkätähden isäsi ja minä istumme putkassa", sanoi Witt. "Näetkös…"
"Se vielä puuttui!" sanoi Swart tuuppaen Wittiä kylkeen. — "Oletko sinä hullu?" kuiskasi hän hänelle korvaan, "silloinhan he eivät enää pitäisi mitään väliä meistä. Mitä tarvitsevat he sitä tietää? Se on meidän oma salaisuutemme".
"Ei, naapuri", kuiskasi Witt takaisin, "kuinka voit sinä luullakaan, että minä olisin niin tyhmä. En minä meidän salaisuuttamme ilmaise! — No tuhmat pojat", sanoi hän, "kuinka voi teidän päähänne pöllähtää, että me istuisimme täällä tappeluksesta? Ei, me istumme täällä avujemme tähden, ja kun ei meillä ollut kortteeria, niin hankimme itsellemme sen".
"No", sanoi Swart, "paras kaikesta on, että olemme jälleen saaneet pojat käsiimme. Pane sinä nyt vaan rauhassa maata ja heittäkäämme avumme toistaiseksi sikseen".