IV.
Ensimäisiä vaikutuksia.
Alkoi viimeinen lukeminen, jonka jälkeen kasarmit suljettiin, kukin erilaisella lukolla, ja vangit jätettiin lukittujen ovien taa aamun koittoon asti.
Lukemista toimitti aliupseeri kahden sotamiehen avulla. Sitä varten asetettiin vangit tavallisesti seisomaan pihalle ja paikalle saapui vartija-upseeri. Mutta usein tämä temppu tapahtui yksinkertaisemmin. Luettiin joka kasarmissa erittäin. Niin tehtiin nytkin. Lukijat usein erehtyivät, lukivat toistamiseen, menivät pois ja tulivat jälleen. Vihdoin vartijaraukat saivat toivotun määrän täyteen ja sulkivat kasarmin. Siinä sai sijansa noin kolmekymmentä henkeä, tungettuina jotenkin ahtaasti lavereille. Oli vielä aikaista käydä levolle ja sen vuoksi itsekunkin täytyi ryhtyä johonkin toimeen.
Päällysmiehistä jäi kasarmiin ainoastaan invaliidi, josta jo ennen olen puhunut. Kussakin kasarmissa oli sen ohessa vanhin, jonka majuuri itse valitsi vankien joukosta, tietysti katsoen valittavan hyvään käytökseen. Sangen usein tapahtui, että vanhimmatkin joutuivat kiinni jostain suuremmasta kujeesta; he saivat silloin selkäänsä, menettivät kunniavirkansa ja joutuivat samanarvoisiksi kuin muutkin vangit. Meidän kasarmissamme oli vanhimpana Akim Akimitsh, joka kummakseni ärjyi joskus vangeille. Nämä vastasivat hänelle enimmiten pilapuheilla. Invaliidi oli viisaampi, eikä sekaantunut mihinkään, vaan jos hän joskus sattui kieltänsä liikauttamaan, niin tapahtui se vaan ikäänkuin omantunnon puhdistamiseksi. Enimmiten istui hän ääneti penkillään ja suutaroi, eivätkä vangit pitäneet hänestä juuri mitään lukua.
Vankeuteni ensimäisenä päivänä tein minä erään huomion ja tulin sittemmin vakuutetuksi, että se oli oikea. Huomioni oli se, että kaikilla vapaudessa olevilla ihmisillä ilman poikkeusta, alkaen vankien välittömistä vartijoista, kaikkiin niihin asti, joita vankilan elämä tavalla tai toisella koski, oli liioteltuja ajatuksia vangeista. Tuntuipa melkein siltä, ikäänkuin he olisivat joka hetki odotelleet vangin ryntäystä veitsi kourassa jonkun viattoman ihmisen kimppuun. Mutta omituisinta oli se, että vangit itsekin tiesivät että heitä peljättiin ja se seikka synnytti heissä nähtävästi jonkunlaista ylpeyttä. Huomattava on kuitenkin, että vankien paras päällikkö on se, joka heitä ei pelkää. Ja yleensä, ylpeydestä huolimatta, vangeillekin on paljoa mieluisampaa, kun heihin luotetaan. Siten voidaan saavuttaa heidän suosiotansakin. Vankeusaikanani tapahtui, vaikka tosin sangen harvoin, että joku päälliköistä tuli vankilaan ilman vartijoita. Olipa hauska nähdä, kuinka se hämmästytti vankeja. Semmoista pelotonta päällikköä aina kunnioitettiin ja jos joku rikos olikin tekeillä, jäi se hänen läsnä ollessaan tekemättä. Vankien vaikuttamaa pelkoa on olemassa kaikkialla, missä vaan on vankeja, enkä minä oikein tiedä, mikä siihen lienee syynä. Jonkunlaista aihetta senlaiseen pelkoon antaa tietysti jo vangin, pahantekijäksi tunnustetun ihmisen ulkomuotokin; sen ohessa tietää jokainen vankilaa lähestyvä, että sen sisällä oleva ihmislauma on kokoontunut sinne vastoin omaa tahtoansa ja etteivät mitkään toimenpiteet voi muuttaa elävää ihmistä kuolleeksi: hän säilyttää tunteensa, koston- ja elämänhalunsa sekä muut taipumuksensa ja tahtoo niitä tyydyttää. Mutta siitä huolimatta ei vankia tarvitse ollenkaan pelätä; sillä eihän ihminen rupea niin helposti toistansa veitsi kourassa ahdistamaan. Sanalla sanoen, jos semmoinen vaara onkin mahdollinen, jos se joskus voipikin tapahtua, niin ovat moiset onnettomuudet kuitenkin niin harvinaisia, ettei niistä maksa puhuakaan. Kysymys on nyt tietysti ainoastaan tuomituista vangeista, joista moni iloitsee päästyään viimeinkin vankeuteen (siihen määrin mieluista on väliin uusi elämä), ja tahtoo siis elää hiljaan sekä rauhallisesti; sitä paitsi kovin levottomia estävät muut vangit liiasta vallattomuudesta. Pakkotyöläinen, olkoon hän kuinka rohkea ja häijy tahansa, pelkää vankeudessa kaikkea. Kanteen-alaisen vangin laita on taas toinen. Hän voipi todellakin hyökätä syrjäisen ihmisen kimppuun ilman mitään näennäistä syytä, ainoastaan sen tähden, että hän saa huomenna rangaistuksensa. Mutta kun uusi rikos tapahtuu, lykkääntyy rangaistuskin tuonnemmaksi. Vaikuttavana syynä hyökkäykseen on siis kohtalon muuttaminen, maksoi mitä maksoi. Tunnenpa erään sellaisen omituisen tapauksen.
Täällä vankilassa, sotilasosastossa oli eräs entinen sotamies, joka oli tuomittu vankeuteen pariksi vuodeksi; hän oli hirveä kerskailija ja suuri pelkuri. Yleensä tavataan näitä ominaisuuksia venäläisessä sotamiehessä aivan harvoin. Meidän sotilaamme näyttää aina niin toimekkaalta, ettei hänellä ole aikaa kerskailemiseen. Mutta jos hän kerran on kerskailija, on hän samalla myöskin tyhjäntoimittaja ja pelkuri. Dutow (vangin sukunimi) pääsi viimein lyhyen vankeusaikansa päähän ja palasi jälleen linjarykmenttiin. Mutta hänen kalttaisensa, joita lähetettiin vankilaan muka parannusta varten, turmeltuivat siellä ja joutuivat usein, pari-kolme viikkoa vapaana oltuansa, takasin vankeuteen, ei kuitenkaan enää pariksi kolmeksi vuodeksi vaan "ainaiseen osastoon", viideksitoista vuodeksi. Niinpä kävi nytkin. Kolmen viikon kuluttua vapaaksi pääsemisensä jälkeen teki Dutow murtovarkauden; sitä paitsi oli hän röyhkeä ja vallaton. Oikeus tuomitsi kovan rangaistuksen. Siitä pahanpäiväisesti säikähtyneenä hyökkäsi hän, päivää ennen kuin hänet piti suljettaman ulos sotarinnasta, veitsi kourassa, vankien huoneeseen tulleen upseerin kimppuun. Tietysti hän käsitti aivan hyvin, että seurauksena semmoisesta teosta on vaan kovempi rangaistus ja pitempi vankeusaika. Mutta hänen tarkoituksensa olikin ainoastaan lykätä rangaistuksen kauheata hetkeä, vaikkapa muutamiksi tunneiksi. Hän oli siihen määrin pelkuri, ettei tohtinut edes haavoittaakaan upseeria; hyökkäys oli tehty ainoastaan näön vuoksi, jonkunmoisen uuden rikoksen aikaan saamiseksi, että sen johdosta vaan syntyisi uusi oikeudenkäynti.
Rangaistuksen edellä oleva hetki on vangille tietysti kauhea, ja minä olin tilaisuudessa näkemään useita tuomittuja rangaistuksen edellisenä päivänä. Tavallisesti kohtasin minä heitä sairashuoneessa, vankien osastossa, jossa usein makasin kipeänä. Kaikki vangit koko Venäjän maassa tietävät, että lääkärit ovat heitä kohtaan säälivämpiä kuin muut ihmiset. Lääkärit eivät tee koskaan mitään eroitusta vankien välillä, kuten melkein kaikki muut vastoin tahtoansa tekevät. Alhainen kansa on tässä kohden kuitenkin poikkeuksena, sillä se ei moiti koskaan vankia hänen rikoksestaan, olkoonpa rikos kuinka suuri tahansa, vaan pitää sen sovitettuna kärsityn rangaistuksen ja kovan onnen kautta. Senpä tähden sanookin venäläinen rikosta onnettomuudeksi ja rikoksen tekijää onnettomaksi. Sellaisessa nimityksessä on syvä merkitys, jonka ohessa on huomattava, että sanasepitys on tehty tajuttomasti, vaistomaisesti. Mutta lääkärejä pitävät vangit usein todellisina suojelijoinansa, etenkin kanteen-alaiset, joiden tila on tukalampi kuin muiden. Sellainen vanki laskee arviolta, milloin hänen kauhea rangaistuspäivänsä saapuu ja lähtee sairashuoneeseen lykätäkseen tuon raskaan hetken vaikka hiukankin tuonnemmaksi. Kun hän sitten sairashuoneesta palaa ja tietää varmaan, että rangaistus tapahtuu huomenna, tulee hänen mielensä kovin levottomaksi. Muutamat koettavat itserakkaudesta salata tunteitaan, vaan teeskennelty rohkeus ei voi pettää ketään. Muut huomaavat, kuinka asianlaita on, vaikka he ihmisrakkaudesta vaikenevatkin. Minä tunsin erään nuoren murhaajan, entisen sotamiehen, joka oli tuomittu saamaan täyden määrän kepinlyöntejä. Hänet valtasi semmoinen pelko, että hän päätti juoda edellisenä päivänä korttelin nuuskalla sekoitettua viinaa. Huomattava on, että viinaa on aina olemassa rangaistavaksi tuomitulla vangilla. Sitä hankitaan suuresta maksusta kauan aikaa edeltäpäin ja tuomittu on vaikka puolen vuotta välttämättömiä tarpeitaan vailla, säästääkseen rahaa viinakortteliin, jonka hän juopi neljänneksen tuntia ennen rangaistustaan. Vangit ovat yleensä vakuutetut siitä, että juovuksissa oleva tuntee vähemmin kipua vitsojen tai kepin lyönneistä. Kun miesparka oli juonut viinan, tulikin hän oitis sairaaksi; hän oksensi verta ja hänet vietiin melkein tunnottomana sairaishuoneeseen. Tämä oksentaminen turmeli hänen rintansa siinä määrin, että hänessä muutaman päivän kuluttua ilmestyi oireita varsinaiseen keuhkotautiin, johon hän puolen vuoden kuluttua kuolikin. Lääkärit, jotka häntä parantelivat, eivät tienneet, mistä tauti oli alkunsa saanut.
Puhuessani vankien arkamaisuudesta rangaistuksen edellä, on minun lisättävä, että moni heistä osoitti hämmästyttävää pelottomuuttakin. Minä muistan monta esimerkkiä uhkarohkeudesta, joka välistä näytti jonkunlaiselta tunnottomuudelta, ja nämä esimerkit eivät olleet harvinaisia. Etenkin on muistossani erään julman pahantekijän rangaistus. Muutamana kesäpäivänä levisi sairashuoneessa huhu, että illalla rangaistaan erästä karannutta sotamiestä ja kuuluisaa rosvoa Orlowia sekä tuodaan sitten vankien osastoon. Odotellessaan Orlowia sanoivat sairaat, että häntä rangaistaan kovasti. Kaikkien mieli oli jotenkin liikutettu ja myönnän, että minäkin odotin tuota rosvoa hyvin uteliaana. Jo kauan olin hänestä kuullut ihmeitä. Miestä sanottiin semmoiseksi ilkiöksi, jommoisia on harvassa; hän oli murhaillut kylmäverisesti sekä vanhuksia että lapsia; hänessä oli sitä paitsi tahdon voimaa ja hän tunsi tämän voimansa. Häntä syytettiin useista murhatöistä ja tuomittiin saamaan keppiä kujajuoksussa. Hänet tuotiin samana iltana sairashuoneeseen, jossa jo oli pimeä, niin että kynttilät olivat sytytetyt. Orlow oli melkein tunnoton ja kovin vaalea, hänen pikimusta, tuuhea tukkansa oli vanuksissa. Hänen selkänsä oli pöhöttynyt ja verisensinertävä. Koko yön hoitivat häntä muut vangit, muuttivat hänelle haudevettä ja kääntelivät häntä toiselta kyljeltä toiselle, antoivat hänelle lääkkeitä, aivan kuin hän olisi ollut heidän oma sukulaisensa tai hyväntekijänsä. Seuraavana päivänä tointui hän täydellisesti ja astui pari kertaa laattian poikki! Se hämmästytti minua; sillä hän oli tullut sairashuoneeseen kovin heikkona ja rasittuneena. Hän oli kärsinyt samalla kertaa puolet tuomituista kepinlyönneistä. Lääkäri keskeytti rangaistuksen huomattuaan, että sen jatkaminen olisi tuottanut vangille välttämättömän kuoleman. Sen ohessa oli Orlow pienikasvuinen ja heikkoruumiinen mies sekä kuihtunut pitkällisen oikeuden käynnin aikana. Ken on sattunut tapaamaan oikeudenalaisia vankeja, se varmaankin muistaa kauan aikaa heidän kuihtuneita, laihoja ja kalpeita kasvojaan sekä kuumeentapaista silmäystään. Siitä huolimatta parani Orlow nopeasti. Paranemiseen vaikutti nähtävästi hänen sisällinen, henkinen lujuutensa. Tosiaankin oli hän aivan tavaton ihminen. Uteliaisuudesta tutustuin minä häneen lähemmin ja tutkistelin häntä kokonaisen viikon. Varmaa on, etten koskaan elämässäni ole tavannut voimakkaampaa, lujaluontoisempaa miestä. Minä olin nähnyt tosin jo Tobolskissa erään yhtä kauhean maineen saavuttaneen henkilön, erään entisen rosvopäällikön. Hän oli villipedon kalttainen ja kun seisoi hänen vieressään, tietämättä edes hänen nimeänsäkään, niin voi jo vaistomaisesti tuntea olevansa jonkun hirveän olennon läheisyydessä. Mutta hänessä kummastutti minua henkinen tylsyys. Aineellisuudella oli semmoinen valta hänen henkisten ominaisuuksiensa rinnalla, että jo ensi silmäykseltä näki hänessä ainoastaan ruumiillisten nautintojen ja lihanhimojen hurjia taipumuksia. Olen vakuutettu, että Korenew — se oli rosvon nimi — olisi masentunut ja vavissut pelosta rangaistuksen edellä, vaikka hän oli tehnyt murhatöitä silmiänsä räpäyttämättä. Orlow oli hänen täydellinen vastakohtansa. Hänessä oli aineellisuus kärsinyt täydellisen tappion. Tämä mies näytti voivan hallita itseään täydellisesti, hän halveksi kaikkia vaivoja sekä rangaistuksia ja oli aivan peloton. Hänessä ilmaantui vaan suunnatonta mielenlujuutta, koston halua ja pyrkimistä tarkoituksien perille. Muun muassa hämmästytti minua hänen suuri kopeutensa. Hän katseli kaikkea halveksien, kuitenkin ilman mitään teeskentelyä, ikäänkuin luonnon vaatimuksesta. Luulenpa, ettei kukaan olisi voinut vaikuttaa häneen. Hän katseli kaikkea tavattoman tyynenä, ikäänkuin ei olisi ollut mitään, joka olisi voinut häntä kummastuttaa. Ja vaikka hän täysin ymmärsi, että muut vangit pitivät häntä kunniassa, ei hän koskaan pöyhkeillyt heidän edessään. Kuitenkin olivat kunnianhimo ja ylpeys melkein poikkeuksetta kaikkien vankien yhteisenä ominaisuutena. Hän oli hyvin ymmärtäväinen ja omituisen suoramielinen, vaikkei ollenkaan mikään lörpöttelijä. Kysymyksiini vastasi hän suoraan, että hän odotteli paranemistaan päästäkseen pikemmin rangaistuksestaan; ensin sanoi hän peljänneensä, ettei voisi sitä kestää. — "Mutta nyt", lisäsi hän iskien minulle silmää, "on asia ratkaistu. Kun olen saanut jäljellä olevat lyönnit, lähetetään minut muiden mukana Nertshinskiin, mutta tiellä minä karkaan! Karkaan aivan varmaan! Kunhan selkä vaan pikemmin paranisi!" Ja näiden viiden päivän kuluessa odotti hän hartaasti päästäksensä pois sairashuoneesta. Väliin oli hän hyvinkin leikkisä ja iloinen. Minä yritin puhella hänen kanssaan hänen entisistä vaiheistaan. Hän rypisti hieman silmäkulmiaan, kun rupesin niistä kyselemään, vaan vastasi kuitenkin aina suoraan. Mutta kun hän huomasi, että minä koettelin herätellä hänen omaatuntoansa ja saada häntä katumuksen tielle, katsahti hän minuun peräti halveksivasti ja ylpeästi, ikäänkuin olisin äkkiä muuttunut hänen silmissään pieneksi pojaksi, jota ei sovi aikamiehenä kohdella. Osoittivatpa hänen kasvonsa jonkunlaista surkuttelemistakin minua kohtaan. Hetkisen kuluttua purskahti hän sydämelliseen naurunhohotukseen, joka kuitenkaan ei ollut ivanaurua, ja minä olen vakuutettu, että kun hän oli yksinänsä ja sattui muistamaan sanojani, nauroi hän ehkä montakin kertaa itsekseen. Vihdoin lähti hän sairashuoneesta, vaikkei hänen selkänsä ollutkaan vielä täydellisesti parantunut; minä myöskin jätin sairashuoneen ja palasin vankilaan; hänet taas vietiin vahtipaikalle, jossa häntä oli ennenkin pidetty. Erotessamme puristi hän kättäni, joka seikka osoitti hänen puoleltaan suurta luottamusta minua kohtaan. Syynä käden puristamiseen lienee ollut sekin, että hän oli tyytyväinen silloiseen hetkeen. Toden teolla ei hän voinutkaan olla minua halveksimatta, sillä olinhan minä hänen mielestään onneton, heikko ja kaikin puolin surkuteltava olento. Seuraavana päivänä vietiin hänet toistamiseen rangaistavaksi.
Kun kasarmimme suljettiin, sai se omituisen näön — se näytti varsinaiselta ihmisasumukselta. Nyt vasta sain minä nähdä vankeustoverieni oikeata kotielämää. Päivällä voivat aliupseerit, vartijat tai muut päälliköt ilmestyä joka hetki vankilaan, ja siitäpä syystä sen asukasten käytös olikin silloin hiukan teeskenneltyä ja varovaa, ikään kuin he alinomaa olisivat odottaneet jotain rauhattomuutta. Mutta niin kohta kun kasarmi suljettiin, asettui kukin paikoilleen ja useimmat ryhtyivät johonkin käsityöhön. Huone valaistiin äkkiä. Kullakin oli oma kynttiläjalkansa. Mikä rupesi saappaita valmistamaan, mikä taas vaatteita neulomaan. — Tukahuttava ilma kävi yhä rasittavammaksi. Joukko velikultia istahti nurkkaan kyykkysilleen laattialle levitetyn maton ääreen korttia lyömään. Melkein kussakin kasarmissa oli jollakin vangilla kyynärän verta pahanpäiväistä mattoa, kynttilä ja tavattoman taliset, rasvaiset kortit. Kaikkea tätä sanottiin yhteisellä nimellä "maidaniksi." Korttien isäntä sai pelaajilta maksun, noin viisitoista kopeikkaa yöltä; se olikin hänen tulolähteensä. Tavallisesti pelattiin "kolmea lehteä", n.s. gorka-leikkiä y.m. Kaikki olivat rahapelejä. Kukin pelaaja laski eteensä kasan vaskirahoja s.o. kaikki, mitä hänellä käsillä oli, ja pelasi, kunnes oli menettänyt ne tyyten tai korjannut itselleen toveriensa rahat. Peli loppui myöhään yöllä, vaan kesti välistä aina aamun koittoon saakka, jolloin kasarmin portit avattiin. Meidän huoneessamme samoin kuin vankilan muissakin kasarmeissa oli kerjäläisiä, s.o. joko viinan ja korttipelin kautta omaisuutensa menettäneitä tai muuten luonnostaan kerjäämiseen taipuvia ihmisiä. Käytän tahallani sanaa "luonnostaan." Tosiasia on näet, että kaikkialla kansassamme, olkootpa olot mimmoiset hyvänsä, on muutamia omituisia henkilöitä, jotka ovat hiljaisia ja usein uutteroitakin, vaan joita jo kohtalo näyttää määränneen ikuisiksi kerjäläisiksi. He ovat aina raukkamaisia, aina siivottomia, näyttävät poljetuilta, masennetuilta ja ovat alituisesti muiden, tavallisesti huilaavien tai äkkiä rikastuneiden ja sen johdosta ylvästelevien käskettävinä. Kaikenmoinen alkuunpano on heille hyvin vaivaloista. He ovat ikäänkuin syntyneet palvelemaan, tottelemaan ja tanssimaan vieraan pillin mukaan; heidän toimenaan on vieraan käskyn täyttäminen. He eivät voi rikastua mitenkään; he pysyvät aina kerjäläisinä. Olen huomannut, että semmoisia ihmisiä on muuallakin kuin alhaisossa; niitä on kaikkialla yhteiskunnassa, joka säädyssä, joka puolueessa, aikakauslehdissä ja seuroissa. Niin oli asianlaita kussakin kasarmissa, kussakin vankilassa, ja niinpian kun maidan pantiin toimeen, ilmestyi kohta joku semmoinen henkilö palvelemaan. Hänet palkattiin tavallisesti yhteisesti, koko yöksi, viidestä kopeikasta, ja hänen päävelvollisuutensa oli seisoa koko yö vartioimassa. Tavallisesti oleskeli hän noin kuusi tai seitsemän tuntia pimeässä eteisessä kolmenkymmenen asteen pakkasessa kuunnellen joka jysäystä, heläystä joka askelta. Majuuri tai vartijat ilmestyivät välistä vankilaan jotenkin myöhään yöllä, astuivat sisään hiljaan ja tapasivat sekä pelaajat että työntekijät kuin myöskin liiat kynttilät, joita voitiin nähdä pihaltakin. Kun eteisen lukko äkkiä narahti, oli myöhäistä piiloutua, sammuttaa kynttilät ja heittäytyä laverille. Mutta kun vahtipalvelijan oli siinä tapauksessa odottaminen kuritusta maidanilta, olivatkin semmoiset erehdykset hyvin harvinaisia. Viisi kopeikkaa on tosin turhanpäiväinen maksu vankilassakin; mutta minua hämmästytti aina palkkaajien kovuus sekä armottomuus niin tällaisissa kuin muissakin tilaisuuksissa. "Kun rahan sait, niin palvele!" — siinä mahtilause, joka ei sietänyt vähintäkään vastustelemista. Juopunut huilaaja, joka lukua pitämättä tuhlaili rahaa sinne ja tänne, teki kaiken mokomin vääryyttä sille, joka häntä palveli, ja sen seikan huomasin minä paitsi vankilassa myöskin muualla.
Minä jo sanoin, että kasarmissa useimmat rupesivat jotakin työtä tekemään: pelaajia lukuun ottamatta oli ainoastaan viisi joutilasta henkilöä; he menivät oitis levolle. Minun paikkani laverilla oli oven vieressä. Laverin toisella puolen, pääksytysten, oli Akim Akimitshin leposija. Kello kymmeneen tai yhteentoista asti teki hän työtä, liimaillen kokoon jotain kirjavaa kiinalaista lyhtyä, joka oli häneltä tilattu kaupunkiin verrattain hyvästä hinnasta. Lyhtyjä valmisti hän mestarillisesti, määrätystä kaavasta poikkeamatta; työnsä päätettyään pani hän kaikki kapineensa huolellisesti talteen, levitti polstarinsa, rukoili Jumalaa ja asettui hiljaan levolle. Siivoutta ja järjestystä noudatti hän mitä suurimmalla tarkkuudella; nähtävästi piti hän itseään sangen viisaana miehenä, kuten typerät ihmiset ylipäänsä tekevät. Jo ensipäivästä tuntui hän minusta hieman vastenmieliseltä; muistaakseni ajattelin minä hänestä sinä päivänä paljon ja ihmettelin etenkin sitä, että hänen kalttaisensa henkilö, joka maailmassa olisi voinut hyvin menestyä, oli joutunut vankilaan. Vastedes olen vielä monasti puhuva Akim Akimitshista.
Kerron lyhyesti kasarmimme muista asukkaista. Minun piti oleskella täällä monta vuotta ja olivathan kaikki nuo ihmiset asuintoverejani. Ei ole siis kumma, että minä tarkastelin heitä hyvin uteliaasti. Vasemmalla puolellani oleville lavereille oli sijoittunut joukko Kaukaasian vuorelaisia, joita oli tänne tuomittu enimmiten ryöstöistä eri pitkiksi ajoiksi. Heitä oli: kaksi lesgiläistä, yksi tshetsheniläinen ja kolme Dagestanin tatarilaista. Tshetsheniläinen oli synkännäköinen, jörömäinen mies; tuskinpa puhui hän kenenkään kanssa, katseli vaan ympärilleen vihaisesti, silmäkulmiensa alta, myrkyllisen ilkeä hymy huulilla. Toinen lesgiläisistä oli jo vanha ukko, varustettu pitkällä könkönenällä; hänen ulkomuotonsa oli kuin ryövärin ainakin. Sitä vastoin hänen toverinsa, Nurra, teki minuun heti ensialussa sangen miellyttävän vaikutuksen. Hän oli vielä nuorenlainen mies, kooltaan keskinkertainen ja vankkaruumiinen; hänellä oli vaalea tukka, vaaleansiniset silmät, ylöspäin pyrkivä nenä ja muuten vivahti hän kasvoiltaan suomalaiseen naiseen; hänen säärensä olivat koukistuneet alituisesta ratsastamisesta. Koko hänen ruumiinsa oli täynänsä painetin sekä luotien haavoja. Kotimaassaan oli hän kuulunut rauhoitettuihin vuorelaisiin, mutta hän oli matkustellut kuitenkin alinomaa vihamielisten kansalaistensa luo tehden heidän seurassaan hyökkäyksiä venäläisiä vastaan. Vankilassa rakastivat häntä kaikki. Hän oli aina iloinen ja ystävällinen muita kohtaan, teki työtä vaikeroimatta, oli tyyni ja reipas, vaikka osoittikin usein tyytymättömyyttä vankilassa vallitsevaan pahuuteen ja likaisuuteen; varkaus, petos, juoppous ja ylipäänsä kaikenlainen epärehellisyys suututti häntä kovasti; riitaa ei hän kuitenkaan alkanut kenenkään kanssa, vaan käänsi selkänsä kaikelle inhoittavalle. Koko vankeutensa aikana ei hän itse varastanut mitään eikä tehnyt muutakaan rikosta. Hän oli kovin jumalinen ja rukoili ahkeraan; muhamettilaisten juhlien edellä olevat paastot vietti hän kuin intoilija ainakin rukoillen yöt läpensä. Kaikki pitivät hänestä ja luottivat hänen rehellisyyteensä. — "Nurra on jalopeura", sanoivat vangit, ja sen nimen sai hän pitääkin. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että hänet lähetetään määräajan kuluttua takasin Kaukaasiaan. Luulenpa, että hän olisi kuollut, jos häneltä olisi riistetty tämä toivo. Jo vankeuteni ensipäivänä veti hän huomioni puoleensa. Enhän voinut olla eroittamatta hänen lempeitä, miellyttäviä kasvojaan muiden vankien ilkeistä, synkistä, hullunkurisista muodoista. Tuskin olin ollut vankilassa puoli tuntia, kun hän sivumennessään pudisti minua olkapäästä ja nauroi ystävällisesti. En voinut alussa ymmärtää, mitä hän sillä tarkoitti; sillä venäjää puhui hän hyvin huonosti. Kohta sen jälkeen tuli hän jälleen luokseni ja ystävällisesti hymyillen löi minua olkapäähän. Sitten yhä uudelleen ja sitä jatkoi hän kolmen päivän kuluessa. Tarkoituksensa oli, kuten minä sittemmin huomasin, osoittaa, että hänen oli minua sääli, että hän tunsi, kuinka vaikeata minun oli tutustua vankilaan; hän tahtoi näyttää minulle ystävyyttään, rohkaista mieltäni ja osoittaa avuliaisuutta. Hyväsydäminen, lapsellinen Nurra!
Dagestanilaisia tataareja oli kolme, ja kaikki olivat he veljeksiä. Kaksi heistä oli jo ikämiehiä, jota vastoin kolmas, Alei, oli tuskin kahtakymmentä kahta vuotta vanhempi; ulkomuodoltaan oli hän vieläkin nuoremman näköinen. Hänen paikkansa laverilla oli vieressäni. Hänen kaunis, vilpittömyyttä ja ymmärrystä, mutta samalla lapsellista hyvyyttä ilmaiseva muotonsa veti ensi hetkestä sydämeni puoleensa, ja minä iloitsin, että kohtalo oli määrännyt juuri hänet naapurikseni. Hänen sielunsa kuvautui hänen ihanassa muodossaan. Hänen hymyilynsä oli lapsellisen avomielinen; suuret, mustat silmät olivat niin ystävälliset, että minä häntä nähdessäni tunsin aina erityistä mielihyvää ja lievennystä surussani. Minä en laske liikoja. Hänen kotimaassaan oli kerran vanhin veli (hänellä oli viisi vanhempaa veljeä; kaksi heistä oli joutunut johonkin tehtaasen) käskenyt häntä ratsain ja miekalla varustettuna seuraamaan muita jollekin retkelle. Vanhempien ihmisten kunnioitus on vuorelaisten kesken niin suuri, ettei poika uskaltanut eikä edes ajatellutkaan kysyä matkan tarkoitusta. Toiset taas eivät pitäneet tarpeellisena puhua hänelle siitä. Heidän mielessään oli rosvoretki, joka tarkoitti erään rikkaan armeenilaisen kauppiaan ryöstämistä. Yritys onnistui: saattojoukko murhattiin, samoin myöskin kauppias itse ja hänen tavaransa joutuivat murhaajille. Mutta asia tuli ilmi: kaikki kuusi veljestä otettiin kiinni, heidän syyllisyytensä näytettiin toteen, heidät rangaistiin ja lähetettiin Siperjaan, pakkotyöhön. Aleita armahti oikeus lyhentämällä hänen rangaistusaikansa; hänet tuomittiin pakkotyöhön ainoastaan neljäksi vuodeksi. Veljet rakastivat häntä suuresti. Hänestä oli heille huvia pakkotyössä, ja nuo synkän näköiset miehet hymyilivät aina kun katselivat häntä; jos taas rupesivat hänen kanssaan puhelemaan (muuten puhuttelivat he häntä harvoin, ikäänkuin hän olisi yhä vielä ollut heidän mielestään pieni poika, jonka kanssa ei sopinut haastella vakavimmista asioista), niin heidän jörömäiset muotonsa kävivät iloisemmiksi, ja minä arvasin, että he laskivat leikkiä; ainakin silmäilivät he toisiansa ja hymyilivät ystävällisesti kuunnellessaan Alein vastauksia. Hän taas tuskin uskalsi puhutellakaan veljiänsä; siihen määrin kunnioitti hän heitä. Vaikeata on ajatella, miten tämä nuorukainen voi vankeutensa aikana säilyttää sydämensä koko hellyyttä, pysyä rehellisenä, herttaisena, miellyttävänä, raaistumatta, turmeltumatta. Kaikesta näennäisestä taipuvaisuudesta huolimatta oli hänellä kuitenkin voimakas, luja luonne. Hän oli siveä kuin puhdas neitonen, ja toisten ilkeä, törkeä, likainen tai epärehellinen, väkivaltainen käytös sytytti tyytymättömyyden tulen hänen ihanissa silmissään, jotka siten tulivat vieläkin ihanimmiksi. Hän karttoi riitaa ja toraa, vaikkei hän muuten ollutkaan niitä, jotka antavat loukata itseään rankaisematta. Riitaa hänellä ei ollut kenenkään kanssa: kaikki rakastivat, kaikki suosivat häntä. Minulle oli hän alussa ainoastaan kohtelias. Vähitellen aloin minä puhella hänen kanssaan; muutamissa kuukausissa oppi hän venäjän kielen, jota taitoa hänen veljensä eivät saavuttaneet koko vankeutensa aikana. Hän näytti minusta erittäin ymmärtäväiseltä, vaatimattomalta ja ajattelevalta nuorukaiselta. Sanalla sanoen: minä en pidä Aleita ollenkaan tavallisena luonteena ja muistelen yhtymistäni hänen kanssaan elämäni mitä paraimpana yhtymisenä. On olemassa ihmisiä, jotka luontonsa puolesta ovat niin oivallisia, niin hyviä, että on mahdotonta ajatellakaan heidän koskaan voivan muuttua huonommiksi. Semmoisten ihmisten puolesta voipi olla aina levollinen. Ja minä olen nytkin levollinen Alein puolesta. Missähän tuo kelpo mies nyt lieneekään?…
Kerran, kun jo kauan aikaa olin ollut vankilassa, venyin minä laverilla, pää täynnä raskaita ajatuksia. Alei, joka muuten oli aina ahkera ja toimelias, oli sillä kertaa jouten, vaikka vielä olikin aikaista käydä makuulle. Mutta silloin oli muhamettilaisilla pyhä ja sen tähden hän ei tehnytkään työtä. Hän venyi, nojautuen kättänsä vasten, ja mietti niinikään jotain. Äkkiä kysyi hän minulta:
— Tuntuuko mielesi nyt raskaalta?
Minä katsahdin häneen uteliaasti, sillä minua kummastutti tämä hienotunteisen ja ymmärtävän Alein äkkinäinen kysymys; tarkemmin katsottuani huomasin, että hänen kasvonsa osoittivat surua ja minä ymmärsin, että hänen oma mielensä oli juuri sillä hetkellä raskas. Minä ilmaisin hänelle arveluni. Hän huokasi ja hymyili surumielisesti. Minä pidin hänen hymyilystään, joka oli aina hieno ja sydämellinen. Silloin tuli näkyviin kaksi hohtavan valkeata hammasriviä, joiden kauneutta olisi voinut kadehtia maailman paras kaunotar.
— Etköhän sinä, Alei, ajatellut sitä, mitenkä kotimaassanne Dagestanissa tätä juhlaa vietetään? Arvatenkin on siellä nyt hyvä olla?
— Ajattelinpa niinkin, vastasi hän riemastuen, ja hänen silmänsä kirkastuivat. — Mutta, mitenkäs arvasit, että minä juuri sitä asiaa ajattelin?
— Kuinka en sitä olisi arvannut! Onkos siellä parempi olla kuin täällä?
— Oi, miksi puhelet siitä…
— Varmaankin on siellä nyt kauniita kukkasia, on paratiisi!…
— Voi, elä puhu enää. — Hänen mielensä oli kovin liikutettu.
— Kuules, Alei, onko sinulla sisar?
— On, mutta mitäpä siitä?
— Varmaankin on hän kaunotar, jos lienee näköisesi.
— Mitäs minusta! Hän on semmoinen kaunotar, ettei moista ole koko Dagestanissa. Voi, miten kaunis on tuo sisareni! Et ole semmoista nähnytkään! Äitinikin oli kaunis.
— Rakastiko sinua äitisi?
— Voi! Mitä puhutkaan! Hän varmaankin on kuollut minun tähteni. Minä olin hänen rakkain poikansa. Hän rakasti minua enemmän kuin sisartani, enemmän kuin ketään muita… Hän tuli luokseni unissani ja itki minun tähteni.
Hän vaikeni eikä puhunut sinä iltana enää sanaakaan. Mutta sen jälkeen haki hän aina tilaisuutta saadakseen keskustella kanssani. Hän ei alkanut kuitenkaan koskaan itse puhetta, sillä hän kunnioitti minua jostain tuntemattomasta syystä. Sen sijaan oli hän hyvin iloinen, kun minä puhuttelin häntä. Minä kyselin häneltä Kaukaasiasta ja hänen entisestä elämästään. Toiset veljet eivät häirinneet keskustelujamme, jotka heille päin vastoin näyttivät olevan mieleen. Huomattuaan, että Alei kävi minulle yhä rakkaammaksi, rupesivat hekin puolestaan kohtelemaan minua entistä ystävällisemmin.
Alei auttoi minua työssä ja palveli minua vointinsa mukaan kasarmissa, sillä häntä nähtävästi huvitti, kun hän jollakin tavoin voi olla minulle hyödyksi. Syynä tällaiseen avuliaisuuteen ei ollut minkäänlainen matelemisen halu, vaan lämmin ystävyyden tunne, jota hän ei koettanutkaan minulta salata. Aleilla oli muun muassa taipumusta käsitöihin: hän oppi jokseenkin hyvin liinavaatteita neulomaan, saappaita ompelemaan ja vihdoin myöskin nikartelemaan. Veljet kehuivat häntä ja ylpeilivät hänestä.
— Kuuleppas, Alei, sanoin minä hänelle kerran, miksi et ole oppinut lukemaan ja kirjoittamaan venäjää? Siitä voi olla sinulle vast'edes paljon hyötyä täällä Siperjassa.
— Kyllähän minulla olisi halua. Mutta keltäpä saan opetusta?
— Onhan täällä paljon kirjaan pystyviä! Jos tahdot, niin voin minäkin sinua opettaa.
— Voi, opeta, ole hyvä! ja hän oikein kohottihe laverilla, pani rukoilevasti kätensä yhteen ja katsoi minuun.
Me ryhdyimme työhön jo seuraavana iltana. Minulla oli venäläinen Uusi Testamentti, joka kirja ei ollut kielletty vankilassa. Ilman aapista, ainoastaan tämän kirjan avulla oppi Alei muutamassa viikossa lukemaan oivallisesti. Kolmen kuukauden kuluttua ymmärsi hän jo täydellisesti kirjakielen. Hän luki innokkaasti ja mielihyvällä.
Kerran me luimme hänen kanssaan koko vuorisaarnan. Minä huomasin, että hän lausui muutamia kohtia erittäin tunnokkaasti.
Minä kysyin häneltä, miellyttikö häntä se, jota hän luki?
Hän katsahti minuun äkkiä ja puna lensi hänen kasvoilleen.
— Oi, niin! vastasi hän; niin, Jesus on pyhä profeeta, Jesus puhui
Jumalan sanaa. Erinomaista!
— Mikäs kohta sinua enimmin miellyttää?
— Se, jossa hän sanoo: anna anteeksi, rakasta, älä vainoo vihollisiasi. Voi, kuinka hyvin hän puhuu!
Hän kääntyi veljiensä puoleen, jotka kuuntelivat keskusteluamme, ja rupesi heille jotain innokkaasti juttelemaan. He puhelivat kauan aikaa vakavan näköisinä ja nyykytellen vakuuttavasti päitään. Sitten kääntyivät he puoleeni hymyillen juhlallisesti, oikein muhamettilaisen tavoin (minua miellyttää suuresti semmoinen hymy ja etenkin sen juhlallisuus) ja vakuuttivat: että Jesus oli Jumalan profeeta ja että hän teki savesta linnun, puhalsi siihen ja se lähti lentoon … ja että se on heillä kirjoissa kirjoitettuna. He olivat täydellisesti vakuutetut siitä, että tekivät minulle mieliksi ylistäessään Jesusta, ja Alei tunsi itsensä onnelliseksi, kun veljet suostuivat tekemään minulle tämän mielihyvän.
Kirjoituksessa tehtiin niinikään suuria edistyksiä. Alei hankki paperia (hän ei antanut minun ostaa sitä rahoillani), kyniä, läkkiä ja oppi parissa kuukaudessa oivallisesti kirjoittamaan. Se seikka hämmästytti hänen veljiänsäkin. Heidän ylpeydellään ja tyytyväisyydellään ei ollut rajoja. He eivät tienneet, miten olisivat kiittäneet minua. Jos työnteossa satuimme yhteen, auttoivat he minua kilvan ja pitivät sitä onnenaan. Aleista ei puhettakaan. Hän rakasti minua ehkä yhtä paljon kuin veljiänsäkin. En unohda koskaan sitä hetkeä, jolloin hän lähti pois vankilasta. Hän vei minut kasarmin taa, heittäytyi siellä kaulaani ja puhkesi itkuun. Sitä ennen ei hän ollut koskaan suudellut minua eikä itkenyt. "Sinä olet tehnyt minulle niin paljon", sanoi hän, "ettei isäni eikä äitini olisi voinut minulle niin paljon tehdä: sinä olet tehnyt minut ihmiseksi; Jumala on sen sinulle palkitseva, ja minä en sinua koskaan unohda"…
Missähän, missähän lienee tuo hyvä, armas Alei!…
Paitsi tsherkessiläisiä oli kasarmissamme koko joukko puolalaisia, jotka muodostivat toisista vangeista erillään olevan perhekunnan. Kuten jo ennen olen sanonut, vaikutti heidän erillään olonsa ja vihansa venäläisiä vankeja kohtaan, että kaikki muut vangit vuorostaan vihasivat heitä. He olivat kiusaantuneita, sairasmielisiä ihmisiä. Luvultaan oli heitä kuusi henkeä. Muutamat heistä olivat sivistyneitä ihmisiä. Heiltä sain minä vankeuteni viime aikoina joitakuita kirjoja. Ensimäinen lukemani kirja teki minuun voimakkaan, kummallisen vaikutuksen. Näistä vaikutuksista kerron vastedes. Ne olivat minulle hyvin huvittavia ja minä olen vakuutettu, että monelle jäävät ne käsittämättömiksi: sillä ilman kokemusta on muutamia seikkoja mahdoton arvostella. Sanon vaan sen, että henkinen kaipaus on raskaampi ruumiillisia tuskia. Alhaisoon kuuluva mies joutuu vankilassa verstaistensa, ehkäpä kehittyneempienkin ihmisten pariin. Tietysti on hän kadottanut paljon — kotiseutunsa, perheensä j.n.e., mutta seura on sittenkin samanlainen. Sivistynyt ihminen taas, jonka laki tuomitsee samaan rangaistukseen kuin alhaisenkin, kadottaa usein suhteellisesti enemmän. Hänen täytyy tukehuttaa kaikki vaatimuksensa, kaikki tottumuksensa; joutuessaan sivistymättömään seuraan täytyy hänen oppia hengittämään toisenlaista ilmaa… Hän on verrattava kalaan, joka vedetään järvestä rannalle… Ja siten tulee lain mukaan samanlainen rangaistus hänelle usein kymmentä vertaa raskaammaksi. Tämä totuus pitää paikkansa, vaikkapa katsottaisiinkin ainoastaan aineellisia tottumuksia, joista täytyy luopua.
Mutta puolalaiset muodostivat erityisen kokonaisuuden. Kaikista kasarmimme asukkaista suosivat he ainoastaan erästä juutalaista, ehkäpä yksinomaan sen vuoksi, että tämä heitä huvitteli. Tuosta juutalaisesta pitivät muutkin vangit, vaikka kohta kaikki hänelle nauroivatkin. Minä en nytkään voi ajatella häntä nauramatta. Häntä nähdessäni muistui joka kerta mieleeni Gogolin Taras Bulbassa kuvaama juutalainen Jankel, joka, riisuutuneena maata-panoa varten, muuttui suuressa määrin kananpojan kalttaiseksi. Juutalaisemme Isai Fomitsh oli kuin paljaaksi höyhennetty kananpoika. Hän oli jo ikämies, noin viidenkymmenen vuoden vanha, lyhytkasvuinen ja heikkoruumiinen, viekas ja samalla peräti tyhmä. Hän oli hävytön ja pöyhkeä, mutta myöskin pelkurimainen. Hänen kasvonsa olivat rypyssä ja otsaan sekä poskiin oli painettu poltinmerkkejä. Minä en voinut mitenkään käsittää, kuinka hän oli voinut kestää kuusikymmentä lyöntiä. Hänet oli tuomittu murhasta. Hänellä oli resepti, jonka hän oli saanut kansalaistensa avulla eräältä lääkäriltä heti rangaistuksensa jälkeen. Tämän reseptin mukaan luuli hän saavansa voidetta, jonka avulla poltinmerkit kahdessa viikossa katoovat. Vankilassa ollessaan ei hän kuitenkaan uskaltanut hankkia tätä lääkettä, vaan odotteli 12-vuotisen pakkotyönsä loppua, jolloin hän kaiken mokomin aikoi käyttää sitä hyväkseen. "Muutoinhan en voi mennä naimisiinkaan — sanoi hän minulle kerran, — ja minä aion välttämättömästi mennä naimisiin." Me olimme hyvät ystävät, ja hän oli aina oivallisella tuulella. Elämä vankilassa ei ollut hänelle vaikeata; hän oli ammatiltaan juveelintekijä ja sai paljon työtä kaupungista, jossa ei ollut toista sen ammatin harjoittajaa; siten ei hän tarvinnut tehdä vaikeampia töitä. Tietysti oli hän samalla koronkiskuri, joka lainaili kasvua ja panttia vastaan muille vankilan asukkaille rahaa. Hän tuli vankilaan ennen minua ja eräs puolalainen kuvasi minulle tarkoilleen hänen tulonsa. Se on hupaisa juttu, jonka aion vast'edes kertoa; Isai Fomitshista tulen vielä usein puhumaan.
Kasarmimme asukkaihin kuului vielä neljä vanhauskolaista, niiden joukossa myöskin se ukko, jolle vangit uskoivat rahansa; pari kolme vähävenäläistä, jotka olivat synkännäköisiä miehiä; eräs nuori hoikkanenäinen pakkotyöläinen, joka oli jo kerinnyt tehdä kahdeksan murhaa, vaikka ijältään ei ollutkaan kuin noin kolmenkolmatta vanha; joukko väärän rahan tekijöitä, joista yksi oli koko kasarmin hauskuutena, ja vihdoin muutamia synkkämielisiä ihmisiä, keropäisiä ja rumakasvoisia, vaitelijaita ja kateellisia, jotka vaan vihaisesti katselivat silmäkulmiensa alta, ja niin olivat he päättäneet katsella, rypistellä kulmiansa ja vaieta vielä monta monituista vuotta — koko vankeutensa ajan. Kaiken tämän huomasin minä hät'hätään uuden elämäni ensimäisenä ilottomana iltana, savun ja lijan, haukkumisien ja sanomattoman ruokottomuuden ohessa, tukahuttavassa ilmassa, kahleiden kalistessa, kirouksien ja hävyttömän naurun kajahdellessa. Minä panin maata paljaalle laverille asetettuani vaatteita pääni alle (tyynyä minulla ei vielä ollut) ja peitin itseni nutulla. Unta en saanut kuitenkaan pitkään aikaan, vaikka olinkin peräti väsynyt ja kiusaantunut päivän kummallisista ja odottamattomista vaikutuksista. Vastaisuudessa sain minä kokea vielä paljon, jota ennen en koskaan olisi voinut aavistaakaan.