V.
Ensimäinen kuukausi.
Oltuani vankilassa kolme päivää, sain minä käskyn mennä työhön. Muistan aivan hyvin ensimäisen työpäiväni, vaikkei minulle silloin tapahtunutkaan mitään tavatonta, etenkin, jos otetaan huomioon, että uusissa oloissa muutenkin näytti minusta kaikki tavattomalta. Tuo päivä on yhteydessä ensimäisten vaikutusten kanssa, sillä minä jatkoin vielä uteliasta tarkasteluani. Sitä ennen vaivasivat minua tuskalliset ajatukset.
"Tämmöinen on nyt vaellukseni loppu; minä olen vankilassa! — ajattelin tuon tuostakin itsekseni; — kas tämä on nyt satamani pitkäksi, pitkäksi aikaa, tyyssija, johon minä saavun raskailla tunteilla… Vaan kukapa tietää? Kun vuosien kuluttua sen jätän, ehkäpä sitä vielä kaipaankin!…" — lisäsin siihen jonkunmoisella vahingon ilolla, tahtoen isontaa omaa haavaani, ikäänkuin onnettomuuden koko suuruuden tunto olisi tuottanut nautintoa. Tämmöisen olopaikan kaipaus oli ajatus, joka saattoi minut hämmästymään: minä aavistin jo silloin, kuinka ihmeellisesti ihminen voi kotiutua kaikkialla. Mutta sehän oli tulevaisuuden asia; tällä haavaa oli kaikki ympärilläni vihamielistä ja hirvittävää … siltä minusta ainakin näytti. Hurja uteliaisuus, jolla uudet toverini katselivat minua, heidän osoittamansa jäykkyys aatelista tulokasta kohtaan, tuo jäykkyys, joka välistä näytti vihalta — kaikki se vaivasi minua siihen määrin, että minä itsekin halusin päästä pikemmin työhön tutustuakseni kerrassaan kaikkiin kärsimyksiini ja voidakseni sitten ruveta elämään niinkuin muutkin vankeustoverini. Tosi on, etten minä silloin vielä paljoa huomannut enkä aavistanut, että vihamielisyyden ohessa oli myöskin ystävällisyyttä. Muutamat miellyttävät, suopeat kasvot, joita minä huomasin kolmena ensimäisenä päivänä, olivat kuitenkin omiansa rohkaisemaan mieltäni. Suurinta suosiota osoitti minulle Akim Akimitsh. Muidenkin joukossa en voinut olla huomaamatta joitakuita hyväluontoisia ja iloisia ihmisiä. "Kaikkialla on pahoja ihmisiä ja pahojen ohessa myöskin hyviä — ajattelin minä lohdutuksekseni; — kenpä tietää? Ehkäpä nämä ihmiset eivät olekkaan paljoa huonompia kuin ne, jotka jäivät vankilan ulkopuolelle." Niin ajattelin, ja itsekin pudistin päätäni semmoiselle ajatukselle. Jumalani! enhän tietänyt silloin, mihin määrin tämäkin ajatus oli oikea!
Esimerkin vuoksi mainitsen erään vangin, jota minä vasta monen vuoden kuluttua opin täydellisesti tuntemaan. Hänen nimensä oli Sushilow. Puhuessani pakkotyöläisistä, jotka eivät olleet muita huonompia, muistui hän ehdottomasti mieleeni. Hän palveli minua. Oli minulla toinenkin palvelija. Akim Akimitsh neuvoi minulle jo vankeuteni alussa erään Joosepin, jonka hän sanoi suostuvan kolmestakymmenestä kopeikasta kuukaudelta valmistamaan minulle eri ruokaa, jos ruunun ruoka on mielestäni kovin huonoa ja jos minulla on muuten varaa oman ruoan pitämiseen. Jooseppi oli yksi kokeista, johon ammattiin vangit itse valitsivat keskuudestaan neljä miestä; valittujen vallassa oli suostua tai olla suostumatta heille uskottuun toimeen, saivatpa he suostuttuaankin siitä luopua vaikka jo seuraavana päivänä. Kokit eivät tarvinneet käydä työssä; heidän ainoana toimenaan oli leivän leipominen ja kaalisopan keittäminen. Heitä ei sanottu vankien kesken kokeiksi, vaan kyökkipiioiksi, jolla nimellä ei kuitenkaan tarkoitettu mitään ivantekoa, sillä valittiinhan tämmöiseen toimeen ymmärtäviä ja mahdollisuuden mukaan rehellisiä miehiä; nimitys oli annettu niin vaan, leikin vuoksi, eivätkä kokit ottaneet siitä ollenkaan loukkaantuakseen. Jooseppi tuli melkein aina valituksi ja muutamien vuosien kuluessa toimitti hän aina kokin ammattia luopuen siitä ainoastaan joksikin aikaa, kun ikävä ja samalla viinan kuljettamisen halu pääsi hänessä valtaan. Hän oli harvinaisen rehellinen ja siivo ihminen, ja kuitenkin oli hän salakuljetuksesta joutunut vankeuteen. Hän oli sama kookas ja terveennäköinen salakuljettaja, josta jo olen maininnut; luonteeltaan oli hän hiljainen, myöntyväinen ja kaikille ystävällinen; arkuudestaan huolimatta ei hän kuitenkaan voinut olla kuljettamatta viinaa vankilaan, sillä salakuljetus oli tullut hänelle intohimoksi. Yhdessä muiden kokkien kanssa harjoitti hän viinakauppaakin, vaikkei tosin niin suuressa määrin kuin esim. Gasin, sillä hän ei tahtonut panna suuria varastoja alttiiksi. Tämän Joosepin kanssa olin minä aina hyvässä sovussa. Varoja omaa ruokaa varten ei tarvittu kovin paljon. Enpä erehdy, kun sanon, että minulta meni kuukaudessa ruokaan kaikkiansa hopearupla, lukuun ottamatta leipää, joka oli ruunun; joskus, kun olin kovin nälissäni, söin myöskin vankilan kaalisoppaa, joka alussa tuntui vastenmieliseltä, vaan johon lopulta totuin. Tavallisesti ostin minä vaan lihaa, noin naulan verran päivää kohti; talvella oli sen hintana puoli kopeikkaa. Lihaa hakemassa kävi torilla joku invaliideista, joita meillä oli yksi kussakin kasarmissa järjestyksen valvomista varten. Nämä invaliidit ottivat vapaehtoisesti tehdäksensä vangeille ostoksia torilla aivan mitätöntä tai ei minkäänlaista maksua vastaan. Sen he tekivät oman rauhansa vuoksi, sillä muuten olisi heidän ollut mahdoton tulla toimeen vankien parissa. He toivat vankilaan tupakkaa, teetä, lihaa, vehnäleipää y.m. y.m. Viinaa ei kuitenkaan saatu invaliidien välityksellä eikä sitä heiltä vaadittukaan, vaikka heille joskus ryyppyjä tarjoiltiinkin. Jooseppi valmisti minulle vuosikausia peräkkäin aina saman paistipalasen. Ja kylläpä se olikin paistettu, — mutta eihän siitä ole nyt kysymys. Huomattava on, että moneen vuoteen tuskin vaihdoin Joosepin kanssa kahta sanaa. Monasti aloin tosin puhetta, vaan hänellä ei näyttänyt olevan halua sen jatkamiseen: hän hymyili vaan, vastasi "niin" tai "ei", ja siinä kaikki. Olipa kumma katsella tuota lapsekasta jättiläistä.
Paitsi Jooseppia oli minulle apuna myöskin Sushilow. Minä en hakenut häntä. Hän itse löysi minut ja esitti itsensä; enkä minä enää muista, koska ja mitenkä se tapahtui. Hän rupesi pesemään vaatteitani. Kasarmien takana oli sitä varten erityinen lika-kuoppa. Tämän kuopan päällä pestiin ruunun altaissa vankien alusvaatteita. Sen ohessa keksi Sushilow tuhansia seikkoja, joilla hän koki olla mielikseni: hän toi eteeni teekannun, juoksi asioillani, haki minulle milloin mitäkin, vei jakkuni paikattavaksi, voiteli saappaitani noin neljä kertaa kuukaudessa, ja kaiken tämän teki hän mielellään sekä toimellisesti, ikäänkuin hänellä olisi ollut painaviakin velvollisuuksia täytettävänä. Sanalla sanoen, hän yhdisti kohtalonsa minun kohtalooni ja otti huolehtiakseen kaikista asioistani. Hän esimerkiksi ei koskaan sanonut: "teillä on niin ja niin monta paitaa, teidän jakkunne on rikki", vaan aina: "meillä on niin ja niin monta paitaa, meidän jakkumme on rikki." Hän katseli minua suoraan silmiin, eikä luullut itsellään mitään muuta tarkoitusta olevankaan. Hän ei harjoittanut mitään ammattia ja tuskinpa sai hän rahaa muualta kuin minulta. Minä maksoin hänelle vointini mukaan, s.o. puolikopeikaisilla, ja hän oli aina tyytyväinen. Hän voi palvella ketä hyvänsä ja minut oli hän valinnut ainoastaan siitä syystä, että minä olin muita ystävällisempi ja maksaessa rehellisempi. Hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan voi rikastua, jotka vartioitsivat täällä maidaneja seisoen talvipakkasella yökausia eteisessä ja kuunnellen pihalta jokaista ääntä; palkakseen saivat he viisi kopeikkaa yöltä, vaan erehdyksen tapahtuessa kadottivat senkin ja annettiinpa heille vielä selkäänkin. Heistä olen jo ennen puhunut. Näiden ihmisten luonteenominaisuutena on oman itsensä alentaminen kaikkialla ja miltei kaikkien edessä; yhteisissä asioissa taas on heillä mitä vähäpätöisin asema. Kaikki se on heille luonnonomaista. Sushilow oli kovin surkuteltava ja alennettu, jopa masennettukin olento, vaikk'ei hänelle täällä kukaan tehnyt väkivaltaa, luonnostaan oli hän masennettu. Minun oli häntä aina sääli. Minä en voinut katsoakaan häneen ilman säälin tunnetta, vaikka syytä siihen en itsekään oikein ymmärtänyt. Puhella en voinut myöskään hänen kanssaan; hänellekin oli puheleminen nähtävästi hyvin vaikeata ja hän vilkastui vasta sitten kun puheen lopetettua sai toimekseen jonkun tehtävän, jonkun asialla käynnin. Vihdoin tulin vakuutetuksi, että minä ainoastaan siten voin tuottaa hänelle mielihyvää. Hän ei ollut suuri- eikä pienikasvuinen, ei hyvän- eikä pahannäköinen, ei tyhmä eikä ymmärtäväinen, ei nuori eikä vanhakaan, hiukan rokonarpinen ja osaksi vaaleaverinen. Mitään tarkoilleen määrättyä ei hänestä voinut sanoa. Varma oli vaan, että hän kuului samaan seuraan kuin Sirotkin, ja syynä siihen oli yksinomaan hänen vaatimattomuutensa ja hiljaisuutensa. Vangit nauroivat hänelle joskus, pääasiallisesti sen vuoksi, että hän matkalla tänne Siperjaan oli vaihtautunut, ja sen oli hän tehnyt punaisesta paidasta sekä hopearuplasta. Tuo mitätön hinta, johon hän oli myynyt itsensä, olikin syynä vankien nauruun. Vaihtautumisella tarkoitettiin nimien ja samalla myöskin kohtalojen vaihtoa. Semmoinen temppu näyttää tosin kummalta, vaan oli kuitenkin näihin aikoihin vankien kesken yleisenä tapana, jolla oli vanhat muistonsa. Alussa en voinut sitä mitenkään uskoa todeksi, vaan sittemmin tuli asia päivän selväksi.
Vaihtautuminen tapahtui seuraavalla tavalla. Ajatelkaamme esimerkiksi, että joukko vankeja on matkalla Siperjaan. Siinä on kaikenlaista väkeä: mitkä ovat tuomitut vankilaan, mitkä tehtaisiin, mitkä taas siirtokuntiin; kaikki ovat he yhdessä joukossa. Jossakin paikassa, vaikkapa Permin läänissä tahtoo joku vanki vaihtautua toisen kanssa. Esimerkiksi joku Mihailow tai muu suuri pahantekijä katsoo monivuotista pakkotyötä itselleen eduttomaksi. Ajatelkaamme, että hän on viekas, kokenut ja asianymmärtävä mies; hän valitsee tovereistaan jonkun yksinkertaisen, masennetun ja hiljaisen, jonka rangaistus on suhteellisesti pienempi: joko tehtaisiin muutamiksi vuosiksi tai siirtokuntiin taikkapa myöskin lyhytaikaiseen vankeuteen. Vihdoin löytää hän Sushilowin. Sushilow on entinen maaorja ja hänet on tuomittu siirtokuntiin. Hän on jo kulkenut puolitoista tuhatta virstaa ilman että hänellä koskaan on ollut rahakopeikkaakaan; hän on vaivaantunut, väsynyt, syö ainoastaan ruunun ruokaa, saamatta koskaan makupaloja, hänen yllään on ruunun vaatteet, ja kaikkia on hän valmis palvelemaan tyytyen mitättömiin puolikopeikaisiin. Mihailow puhuttelee Sushilowia, hieroo hänen kanssaan tuttavuutta, jopa ystävyyttäkin, ja juottaa hänet vihdoin humalaan. Silloin ehdoittelee hän tuolle raukalle vaihtautumista. "Minä menen", sanoo Mihailow, "pakkotyöhön, tai oikeastaan en pakkotyöhönkään, vaan johonkin 'erityiseen osastoon.' Vaikka se onkin vankila, on se kuitenkin erityinen, siis parempi." — Erityinen osasto ei ollut tunnettu kaikille viranomaisillekaan, esimerkiksi Pietarissa. Se oli tuommoinen erillään oleva, harvojen asuma nurkka (tähän aikaan oli siinä noin seitsemänkymmentä henkeä), niin että sitä ei ollut helppo löytääkään. Myöhemmin tapasin minä Siperjan oloja tuntevia virkamiehiä, jotka minulta ensikerran kuulivat "erityisestä osastosta." Lakikirjassa on siitä kaikkiansa noin kuusi riviä: "Perustetaan siihen ja siihen vankilaan erityinen osasto, tärkeimpiä rikoksellisia varten, kunnes vaikein pakkotyö Siperjassa aloitetaan." Vangit itsekään eivät tienneet, oliko tämä osasto ikuinen vai määräaikainen? Määräaikaa ei mainittu, oli vaan sanottu: kunnes vaikein pakkotyö Siperjassa aloitetaan, siinä kaikki. Ei ole siis kummaa, ettei Sushilow eivätkä muutkaan vangit tuntenut tätä osastoa. Itse Mihailowillakaan ei siitä ollut muuta käsitystä kuin minkä hän voi saada rikoksestaan, joka oli törkeätä laatua ja josta hän oli kärsinyt kolme tai neljä tuhatta kepin lyöntiä. Hän siis saattoi arvata, ettei häntä lähetetä mihinkään hyvään paikkaan. Sushilow on humalassa, on yksinkertainen ja täynnänsä kiitollisuutta imartelevaista Mihailowia kohtaan: hän ei voi kieltäytyä. Sitä paitsi on hän jo kuullut, että vaihtautuminen käy päinsä, että muutkin vaihtautuvat, joten siinä ei ole mitään tavatonta. Sopimus tehdään. Hävytön Mihailow käyttää hyväkseen Sushilowin suurta yksinkertaisuutta ja ostaa häneltä nimen punaisella paidalla ja hopearuplalla, jotka antaakin hänelle oitis vierasten miesten läsnäollessa. Seuraavana päivänä on Sushilow humalassa ja häntä juotetaan yhä uudelleen; onhan sitä paitsi vaikeata kieltäytyäkin: hopearupla on jo juotu ja punainen paita menee kohta samaa tietä. Jos et tahdo, niin anna rahat takasin. Mutta mistäs Sushilow voisi saada kokonaisen ruplan? Jollei hän taas laita rahoja takasin, käytetään häntä vastaan pakoituskeinoja; siinä asiassa ovat vangit hyvin ankaria. Hänelle annetaan selkään, ehkäpä hänet murhataankin, ainakin uhataan.
Ja jos vangit kerrankin olisivat leväperäisiä tällaisissa asioissa, katoaisi koko vaihtautumisen mahdollisuus. Jos voisi kieltää lupauksia ja kumota sovittuja kauppoja — kenpä niitä rupeisikaan täyttämään? Sanalla sanoen, asia koskee kaikkia ja senpä vuoksi vangit osoittavatkin siinä ankaruutta. Sushilow huomaa, ettei mitään pelastuskeinoa ole olemassa ja päättää tyytyä kohtaloonsa. Asia ilmoitetaan toisille vangeille ja jos tarvis vaatii, juotetaan joitakuita heistäkin. Näille on tietysti yhdentekevä, saako Mihailow vai Sushilow kovemman kohtalon, pääasia on, että sen johdosta on juotu ja syöty; he ovat siis vaiti. Seuraavalla pysäyspaikalla huudetaan vangit nimeltään; tulee Mihailowin vuoro: "Mihailow!" Sushilow vastaa: "minä!" "Sushilow!" Mihailow huutaa: "minä!" — ja niin mennään sitten eteenpäin. Ei kukaan asiasta enää hiiskukkaan. Tobolskissa eroitetaan vangit eri joukkoihin. Mihailow lähetetään siirtokuntiin, vaan Sushilow, lukuisan vartijajoukon mukana erityiseen osastoon. Nyt on kaikki vastustus mahdoton. Ja mitenkä asiaa voisi todistaakaan? Ainakin kuluisi siihen useampia vuosia. Ja mikä tulisi seuraukseksi? Mistä saadaan vihdoin vieraat miehet? Kieltävät, vaikkapa niitä olisikin. Ja niinpä jääkin loppupäätökseksi, että Sushilow joutui hopearuplasta ja punaisesta paidasta "erityiseen osastoon."
Vangit eivät nauraneet Sushilowille sen vuoksi, että hän oli vaihtautunut (vaikka ylipäänsä halveksittiinkin niitä, jotka ottivat kärsiäkseen kovemman rangaistuksen), vaan siitä syystä, että hän oli tyytynyt ainoastaan punaiseen paitaan ja hopearuplaan, sillä se oli kovin mitätön hinta. Tavallisesti tehtiin semmoinen vaihto suurista summista, suhteellisesti tietysti. Otettiinpa muutamia kymmeniä rupliakin. Mutta Sushilow oli niin hiljainen, niin vaatimaton ja mitätön, ettei hänelle oikein voinut nauraakaan.
Kauan, jo useampia vuosia olin minä elänyt yhdessä Sushilowin kanssa. Vähitellen tuli hän minulle kovin ystävälliseksi, minä en voinut olla sitä huomaamatta ja totuin itsekin häneen. Mutta kerran jätti hän jonkun pyyntöni täyttämättä, vaikka oli juuri saanut minulta rahaa, ja minä — en voi sitä koskaan antaa itselleni anteeksi — sanoin hänelle: "kas niin, Sushilow, rahan kyllä otatte, vaan asiaa ette toimita." Sushilow oli vaiti, juoksi asiallani ja tuli kovin pahoilleen. Kului pari päivää. Minä ajattelin: Näinköhän olivat sanani syynä hänen suruunsa. Minä tiesin, että eräs vanki Anton Wasiljew vaati häneltä kiven kovaan puolenkopeikan suuruista velkaa. Arvasin, ettei Sushilowilla ollut rahaa ja ettei hän uskaltanut pyytää minulta. Kolmantena päivänä sanoin hänelle: "Sushilow, te luultavasti tahdoitte pyytää minulta rahaa Anton Wasiljewia varten? Tässä on." Minä istuin silloin laverilla ja Sushilow seisoi edessäni. Hän oli nähtävästi kovin hämillään siitä, että minä itse tarjosin hänelle rahaa ja otin puheeksi hänen tukalan asemansa, etenkin, kun hän mielestään oli saanut minulta liiaksikin, eikä siis voinut toivoa lisää. Hän katsahti ensin rahoihin ja sitten minuun, kääntyi äkkiä pois ja meni tiehensä. Kaikki tuo kummastutti minua suuresti. Hän meni vankilan aitauksen luo ja nojasi päänsä sitä vasten. — "Sushilow, mikä teitä vaivaa?" kysyin minä häneltä. Hän ei katsonut minuun, ja minä huomasin suureksi ihmeekseni, että hän oli valmis itkemään: "Te, Aleksanteri Petrowitsh… ajattelette… — alkoi hän katkonaisesti ja luoden silmänsä syrjään, — että minä teitä… rahan edestä… vaan minä… minä… oih!" Nyt hän taas kääntyi aitaukseen päin niin, että kolautti siihen otsansa — ja rupesi itkemään!… Ensi kerran näin minä jonkun itkevän vankilassa. Töin tuskin sain hänet rauhoittumaan, ja vaikka hän siitä lähtein osoittikin minulle entistä suurempaa palvelemishalua, huomasin minä kuitenkin muutamista pienistä merkeistä, ettei hän voinut koskaan unohtaa moitettani. Sen ohessa nauroivat hänelle toiset, pilkkasivat häntä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, haukkuivat häntä aika lailla, ja hän eli kuitenkin heidän kanssaan sovinnossa sekä ystävyydessä eikä ottanut koskaan loukkaantuaksensa. Niin, vaikea on oppia ihmisiä tuntemaan, vaikkapa monivuotisenkin tuttavuuden jälkeen.
Siinäpä onkin syy, minkä tähden vankila ei voinut alussa näyttää minusta semmoiselta, jommoiselta se näytti myöhemmin. Senpä tähden sanoinkin, että suuresta uteliaisuudestani huolimatta en voinut päästä silmieni edessä olevienkaan asioiden perille. Luonnollista on, että minua hämmästyttivät alussa huomattavimmat, silmiin pistävimmät seikat, mutta ehkäpä en niitäkään käsittänyt oikein, ehkäpä nekin jättivät sieluuni ainoastaan raskaan, surullisen vaikutuksen. Siihen oli suureksi osaksi syynä myöskin yhtymiseni A—win kanssa; tämä mies teki minuun sangen tuskallisen vaikutuksen vankeuteni ensi aikoina. Minä tiesin muuten jo ennakolta tapaavani hänet täällä. Hänpä se oli, joka myrkytti vankeuteni alkuajan ja lisäsi sieluni tuskia. En voi olla hänestä puhumatta.
A—w oli mitä ikävimpänä esimerkkinä siitä, mihin määrin ihminen voipi alentua ja huonota, mihin määrin hän voi kuolettaa kaikki siveelliset tunteensa, ilman mitään vaivaa, ilman katumusta. Hän oli nuori aatelismies, josta jo ennen olen maininnut, että hän kanteli majuurille kaikki, mitä vankilassa tapahtui, ja oli ystävyyden liitossa hänen palvelijansa Fetkan kanssa. Miehen elämäkerta on seuraava: Päättämättä missään lukujaan ja riitaunnuttuaan Moskovassa sukulaistensa kanssa, joita hän oli hämmästyttänyt siivottomalla elämällään, saapui hän Pietariin, ja saadakseen rahoja, päätti täällä tehdä halpamaisen ilmiannon, s.o. hän päätti saattaa onnettomiksi kymmenen henkilöä tyydyttääkseen sammumatonta himoansa hekumaan ja nautintoihin, joihin Pietarin elämä oli hänet siihen määrin houkutellut, ettei hän kamoksunut mielettömiä tekojakaan. Hänen kujeensa saatiin kohta paljastetuksi; sillä ilmiantoonsa oli hän kietonut viattomiakin ihmisiä, ja siitä syystä lähetettiin hänet tänne Siperjaan kymmeneksi vuodeksi. Hän oli vielä hyvin nuori; hänen elämänsä oli vasta alulla. Olisi luullut, että noin kauhea kohtalon muutos vaikuttaisi hänessä jonkunlaista vastarintaa, jonkunlaista luonteen muutosta. Mutta hän taipui kohtaloonsa ilman mitään mielenliikutusta, ilman mitään inhoa, eikä peljännyt siinä muuta kuin työnpakkoa ja nautintojen kaipausta. Arvelipa hän niinkin, että pakkotyöläisen asema suopi hänelle paremmin tilaisuutta kaikenmoisiin ilkiötöihin. "Kun olen kerran pakkotyöläinen, niin saan harjoittaa ilkeyttä, enkä tarvitse hävetäkään." Semmoinen oli hänen ajatuksensa. Minä olen oleskellut useampia vuosia murhamiesten ja muiden pahantekijäin seassa, vaan en ole kessään heistä tavannut niin täydellistä siveellistä turmelusta, niin kurjaa halpamaisuutta kuin A—wissa. Täällä oli aatelinen isänsä murhaaja, josta jo olen maininnut; mutta olenpa vakuutettu, että hänkin oli paljoa kunniallisempi ja ihmisellisempi kuin A—w. Koko vankeutensa aikana näytti tämä mies minusta lihamöhkäleeltä, joka oli varustettu hampailla ja vatsalla sekä sammumattomalla nautinnonhimolla ja joka voi himojensa tyydyttämiseksi tehdä murhatöitä, sanalla sanoen mitä hyvänsä, kunhan vaan jäljet tulevat peitetyiksi. Minä en liioittele, sillä tunsin A—win aivan hyvin. Hän oli esimerkkinä siitä, kuinka kauas aineellisuus voipi ihmisessä mennä, kun sitä ei hillitse mikään kohtuuden laki. Ja kuinka inhoittavaa oli nähdä hänen alinomaista pilkallista hymyilyänsä. Hän oli oikea hirviö. Lisättävä on vielä, että hän oli viekas ja viisas, kaunis ja joihinkin määrin oppinut sekä taidokas. Ei, pikemmin voi kärsiä tulipaloa, ruttoa ja nälkää kuin semmoista ihmistä yhteiskunnassa! Olen jo sanonut, että vankilassa oli turmelus ylimmillään, että vakoilemiset ja ilmiannot kukoistivat ja etteivät vangit siitä ollenkaan ottaneet pahastuakseen. Päin vastoin olivat kaikki ystävällisiä A—wille ja kohtelivat häntä paljoa suopeammin kuin meitä. Viinaan menevän majuurimme suosio antoi hänelle vankien silmissä suuren arvon ja merkityksen. Muun muassa uskotteli hän majuurille osaavansa tehdä muotokuvia (vangeille vakuutti hän olevansa kaartin luutnantti) ja hänet kutsuttiin majuurin luo ottamaan hänestä kuvaa. Sillä tavoin joutui hän yhteyteen Fetkan kanssa, jolla oli suuri vaikutus herraansa, siis myöskin kaikkiin vankilan asioihin. A—w vakoili meitä majuurin käskystä, mutta kun viimemainittu oli humalassa, löi hän kätyriänsä korville ja haukkui häntä vakoojaksi sekä ilmiantajaksi. Tapahtuipa niinkin, että majuuri heti korvapuustien jälkeen istautui tuolille ja käski A—win ryhtymään muotokuvan tekoon. Majuuri uskoi todellakin, että A—w oli suuri taiteilija, mutta siitä huolimatta katsoi kuitenkin olevansa oikeutettu lyömään häntä arvellen: vaikkapa oletkin taideniekka, niin olet kuitenkin vanki; minä taas olen päällikkösi, ja saan siis menetellä kanssasi niinkuin tahdon. Muun muassa antoi majuuri A—win riisua saappaitansa ja kantaa makuuhuoneestaan kaikenmoisia astioita, vaikka hän pitkään aikaan ei voinutkaan pitää tuota miestä muuna kuin suurena taiteilijana. Muotokuvan tekoa kesti kuitenkin tavattoman kauan, miltei kokonaisen vuoden. Vihdoin huomasi majuuri, että häntä vedettiin nenästä ja tultuaan selville siitä, ettei kuva valmistunut koskaan, vaan päinvastoin kävi päivä päivältä yhä enemmän epäonnistuneeksi, suuttui hän ja antoi taideniekalle selkään sekä lähetti hänet kovaan työhön vankilaan. A—w oli siitä nähtävästi pahoillaan, sillä hänen oli vaikea luopua joutilaista päivistä, herkkupaloista, Fetka-ystävästään ja kaikista nautinnoista, joita nämä ystävykset valmistivat itselleen majuurin kyökissä. Siitä lähtein lakkasi majuuri ainakin vainoamasta M-nimistä vankia, joka oli ollut A—win alinomaisen panettelemisen esineenä. Syy siihen oli taas seuraava: A—win vankilaan tullessa oleskeli M. yksinään. Hän suri kovasti; hänellä ei ollut mitään yhteistä toisten vankien kanssa, hän katseli heihin kauhulla, näkemättä heissä mitään hyvää ja voimatta seurustella heidän kanssaan. Nämä taas maksoivat hänelle samalla mitalla. Yleensä on M:n kalttaisten ihmisten tila vankilassa kauhea. Syy, jonka tähden A—w oli joutunut vankilaan, oli M:lle tuntematon. Mutta kun A—w huomasi, kenen kanssa hänellä oli tekemistä, uskotteli hän oitis M:lle, että hän oli joutunut tänne aivan päinvastaisesta kanteesta, melkein samanlaisesta kuin M. itsekin. Tämä taas ihastui suuresti löytäissään semmoisen toverin ja ystävän; hän koetteli lohdutella uutta ystäväänsä vankeuden ensi päivinä luullen, että hänen surunsa oli kovin suuri, antoi hänelle viimeiset rahansa, ruokki häntä ja jakoi hänen kanssaan välttämättömimmät tavaransa. Mutta A—w rupesi häntä kohta vihaamaan ainoastaan siitä syystä, että M. oli jalomielinen mies, joka kauhistui kaikenlaista halpamaisuutta ollen siis aivan toisenlainen kuin A—w; mitä M. sitä ennen oli puhunut vankilasta ja sen päälliköstä, kaiken sen kertoi A—w ensi tilaisuudessa majuurille. Tämä suuttui siitä hirveästi M:iin, vainoili häntä ja olisi saattanut hänet perikatoon, jollei komendantti olisi sitä estänyt. A—w puolestaan ei ollut millänsäkään, vaikka hänen halpamaisuutensa tulikin M:n tietoon; M:ä kohdatessaan hän vaan hymyili ivallisesti: se tuotti hänelle nähtävästi nautintoa. M. itse huomautti minulle siitä monta kertaa. Tuo kurja olento karkasi sittemmin erään toisen vangin sekä vartijan kanssa, mutta siitä vastedes. Alussa tekeytyi hän minuakin kohtaan ystävälliseksi, arvellen, etten minä tuntenut hänen entisyyttään. Sanon vieläkin, että hän teki vankeuteni ensi ajat sangen katkeriksi. Minä kauhistuin sitä ilkeyttä ja pahuutta, johon äkkiä olin joutunut. Minä ajattelin, että täällä olivat kaikki yhtä kurjia, yhtä ilkeitä, mutta siinä erehdyin; minä tuomitsin kaikkia saman mitan mukaan kuin A—wia.
Kolmena ensimäisenä päivänä kävelin minä ikävissäni missä sattui tai viruin laverillani ja annoin, Akim Akimitshin neuvon mukaan, erään luotettavan vangin ommella itselleni paitoja ruunun palttinasta, tietysti maksua vastaan (joku puolikopeikainen paidalta), hankin, niinikään Akim Akimitshin kehoituksesta, kokoonpantavan niinillä täytetyn ja palttinalla päällystetyn matrassin, joka oli ohut kuin kakkara, sekä tavattoman kovan, villalla täytetyn tyynyn. Akim Akimitsh osoitti suurta avuliaisuutta näiden kapineiden hankkimisessa ja ompelipa hän minulle sitä paitsi omakätisesti peitteen vanhasta ruunun sarasta, jota olin ostanut muilta vangeilta. — Ruunun tavarat, kun niiden pitoaika päättyi, jäivät vankien omaisuudeksi; ne myytiin oitis vankilassa ja olipa esine kuinka kulunut hyvänsä, voitiin siitä saada jommoinenkin hinta. Se seikka minua alussa kovin ihmetytti. Mutta minä tulinkin vasta täällä lähempään yhteyteen alhaisen rahvaan kanssa. Äkkiä muutuin itsekin samanlaiseksi rahvaan mieheksi, samanlaiseksi pakkotyöläiseksi. Minä omistin ainakin muodollisesti heidän tottumuksensa, ajatuksensa ja tapansa, vaikk'en niitä sydämessäni voinutkaan hyväksyä. Minä kummastelin ja ihmettelin, ikäänkuin ennen en olisi tiennyt mitään semmoisista oloista, vaikka niistä hyvinkin tiesin ja olin kuullut. Mutta todellisuus tekee aivan toisenlaisen vaikutuksen kuin paljas tieto tai korvakuulo. Enhän esimerkiksi saattanut koskaan ajatella, että mokomilla vanhoilla rääsyillä voipi olla jonkunlainen arvo. Ja kuitenkin kokosin minä niistä itselleni peitteen! Mimmoista vankien vaatteiksi määrätty sarka oli, on vaikea kuvitella. Se näytti tosin samanlaiselta kuin paksu sotamiehen-sarka, mutta kun sitä vähänkin aikaa käytti, kului se hämmästyttävällä tavalla. Sarkavaatteus annettiin tosin vaan vuodeksi, mutta töin tuskin kesti se niinkään kauan. Vanki tekee työtä ja kantaa raskaita kantamuksia, hänen vaatteensa hieroontuvat ja kuluvat pian. Lammasnahkaturkit annettiin taas kolmeksi vuodeksi ja niitä käytettiin tämän ajan kuluessa paitsi turkkina myöskin peitteenä ja alustimena. Mutta turkit olivat lujat, vaikka joillakuilla nähtiinkin määräajan loppupuolella palttinalla paikattuja turkkeja. Siitä huolimatta maksettiin hyvinkin kuluneista turkeista noin neljäkymmentä kopeikkaa. Paremmin säilyneistä voitiin saada kuusi- jopa seitsemänkinkymmentä kopeikkaa, ja vankilassa pidettiin semmoisia summia hyvin suurina.
Rahalla oli vankilassa, kuten jo olen maininnut, suuri merkitys ja voima. Aivan varmaan voin sanoa, että vanki, jolla oli hiukankin rahaa, kärsi paljoa vähemmin kuin se, jolla sitä ei ollut laisinkaan, vaikka kohta kaikki saivat ruunulta mitä he välttämättömästi tarvitsivat. Mitäpä he siis rahoilla tekisivätkään — arvelivat esimiehemme. Minun täytyy vieläkin sanoa, että jos vangeilta poistettaisiin kokonaan rahan saannin mahdollisuus, tulisivat he surusta mielipuoliksi tai kuolisivat kuin kärpäset taikka myöskin tekisivät kauheita rikoksia — tullaksensa kuolemaan tuomituiksi tai muuten "muuttaaksensa kohtaloansa." Kun vanki, joka rahaa hankkiakseen on hikoillut miltei verta tai antautunut kaikenlaisiin viekkautta kysyviin keinotteluihin, osoittaa kuitenkin lapsellisen ajattelematonta tuhlaavaisuutta, ei se seikka ollenkaan todista sitä, ettei hän osaa pitää saalistansa arvossa. Rahalle on vanki tavattoman ahnas, ja kun hän tuhlaa sitä, osoittaa se vaan, että hän pitää jotakin muuta kalliimpana kuin rahaa. Mutta mitä? Vapautta tai jonkunlaista vapauden uneksimista. Ja vangit ovatkin suuria uneksijoita. Minä tapasin täällä kaksikymmen vuotiseen pakkotyöhön tuomittuja, ja nekin saattoivat hyvin rauhallisesti lausua esim. näin: "Annahan kun pääsen määräaikani päähän, niin silloin…" Vangin nimi osoittaa jo vapautta kaipaavaa ihmistä, vaan rahaa tuhlatessaan menettelee vanki aivan mielensä mukaan. Huolimatta poltinmerkeistä, kahleista ja vihattavista paaluista, jotka peittävät häneltä muun maailman ja sulkevat hänet kuin eläimen häkkiin, saattaa hän hankkia itselleen viinaa, s.o. ankarasti kiellettyä tavaraa, jopa voipi joskus (vaikka ei aina) luusia lähimmät päällikkönsä, invaliidit, ehkäpä aliupseerinkin, jotka sallivat hänen rikkoa lakia ja järjestystä vastaan; voipipa hän sitä paitsi ylpeilläkin heidän edessään ja ylpeilemiseen on vanki hyvin taipuvainen; hän tahtoo näyttää tovereilleen, jopa uskotella itselleenkin, vaikkapa hetkeksikin, että hänellä on valtaa ja vapautta paljoa enemmän kuin luulisi, että hän voipi tuhlata, olla vallaton, loukata muita pahanpäiväisesti, ja että kaikki tuo on hänelle mahdollista, on hänen vallassaan. Senpä tähden vangit selvänäkin ollessaan ovat taipuvia ylpeyteen, kerskailemiseen ja oman itsensä lapselliseen ylentämiseen. Vihdoin on juomisessa omat vaaransa — siis jonkunlainen vapauden varjo. Mutta mitäpä ei saattaisi antaa vapauden hinnaksi? Jos miljoonain omistajan kaulaa kiristettäisiin nuoralla, luopuisi hän miljoonistaan saadakseen hetkisenkin hengittää vapaasti.
Joskus näkevät päälliköt ihmeekseen, että joku vanki, elettyään useampia vuosia rauhallisesti ja siivosti, äkkiä ilman mitään syytä, aivan kuin paha henki olisi mennyt häneen, rupee meluamaan, elämöimään, jopa tekee välistä suuria rikoksiakin: osoittaa ilmeistä röyhkeyttä korkeimpia päälliköitään kohtaan, tekee murhatyön tai muuten harjoittaa väkivaltaa j.n.e. Häntä ihmetellään. Yhtä kaikki on syynä tähän äkkinäiseen mielenosotukseen persoonallisuuden väkinäinen ilmautuminen sekä itsensä ilmaisemisen halu, joka joskus voi muuttua vihaksi, raivoksi, järjettömyydeksi, taudiksi. Niinpä kun elävänä haudattukin herää arkussaan, kolkuttaa hän arvattavasti arkkunsa kanteen, koittaen työntää sitä päältänsä, vaikka järki tietysti hänelle vakuuttaa, että kaikki semmoiset kokeet ovat turhat. Mutta eihän siinä järki tule kysymykseen. On myöskin huomattava, että melkein kaikki vallattomuuden ilmaukset vangissa pidetään rikoksina; senpä vuoksi onkin hänelle yhdentekevää, tapahtuuko tämmöinen ilmaus suuressa vai vähässä määrässä. Jos kerran elamoi, niin elamoi aika lailla ja jos taas ryhtyy vaarallisiin toimiin, niin samahan se on vaikka tekisikin murhatöitä. Kun vaan alkuun pääsee: sitten on itseään melkein mahdoton hillitä. Senpä tähden olisikin parempi, ettei koko puuhaan ryhtyisi. Sitä vaatisi kaikkien etu.
Niin; mutta mitenkä se on mahdollista?