VII.

Uusia tuttavia. — Petrow.

Mutta aika kului ja minä perehdyin vähitellen oloihin. Päivä päivältä tulivat uuden elämäni ilmiöt minulle tutuimmiksi. Tapaukset, ympäristö, ihmiset — kaikki muuttuivat silmissäni yhä tavallisemmiksi. Hyväksyä tällaista elämää en tosin voinut, mutta pitihän minun jo myöntää se tosiasiaksi. Outoja tunteita, joita oli vielä mielessäni, koetin minä tukahuttaa niin paljon kuin mahdollista. Minä en kuljeskellut enää epätoivoisena vankilassa enkä ilmaissut suruani. Vankien uteliaat ja hävyttömät silmäykset eivät kohdanneet minua enää yhtä usein kuin ennen. He tottuivat nähtävästi minuun ja se ilahutti minua. Minä kävelin vankilassa kuin kotonani ja tiesin paikkani laverilla, minä totuin semmoiseenkin, johon en luullut ikänäni tottuvani. Säännöllisesti joka viikko kävin ajeluttamassa toisen puolen tukkaani. Lauantaisin kutsuttiin meitä sitä varten vuorotellen vahtipaikalle, ja siellä pataljoonan parturit saippuoivat kylmällä saippuavedellä päämme ja ajelivat sen mitä tylsimmillä partaveitsillä, niin että nytkin tunnen ruumiissani kylmän väristyksen, kun ajattelen tätä kidutusta. Muuten keksittiin kohta keino tätäkin pahaa vastaan: Akim Akimitsh neuvoi minulle erään sotilasvangin, joka omalla partaveitsellään ajeli kopeikasta kenen tukkaa hyvänsä; se olikin hänen ammattinsa. Moni vanki ajelutti tukkansa hänen luonaan, vaikka ihmiset täällä eivät olleet mitenkään hienostuneita. Vangit sanoivat tätä parturia "majuuriksi"; minkä tähden hän sen nimen oli saanut, sitä en voi sanoa. Tätä kirjoittaessani on tuo majuuri selvästi silmieni edessä; hän oli korkeakasvuinen, laihanläntä, vaitelias ja tyhmän näköinen mies; kädessä oli hänellä aina nahkahihna, jolla hän öin sekä päivin teroitti partaveistänsä, niin että koko mies näkyi ikäänkuin salautuneen tähän toimeen, jota hän nähtävästi piti elämänsä päätarkoituksena. Hän oli tavattoman iloinen, kun partaveitsensä oli terävä ja kun joku tuli tukkaansa ajeluttamaan; saippua-vesi oli hänellä aina lämmintä, käsi kevyt, ajeleminen pehmeätä. Hän nähtävästi nautti ja ylpeili taidostaan ja otti huolettomasti vastaan ansaitun kopeikan, ikäänkuin pääasiana olisikin ollut taito eikä kopeikka. Kylläpä A—w sai aika löylyn, kun hän majuurille kannellessaan sanoi parturiamme vahingossa majuuriksi. Majuuri vimmastui siitä pahanpäiväisesti. "Tiedätkös sinä heittiö, mikä majuuri on?" huusi hän vaahtosuussa; "ymmärrätkö, mikä majuuri on! Joku vanki heittiö ja sitä sinä uskallat sanoa majuuriksi, jopa suoraan minulle silmien sisään, minun läsnä ollessani!…" Ainoastaan A—aw voi tulla toimeen semmoisen ihmisen kanssa.

Vankeuteni ensi päivästä asti rupesin minä uneksimaan vapauttani. Vankeusaikani päättyminen oli lukemattomissa muodoissa mietiskelyjeni esineenä. Minä en voinut muusta ajatellakaan ja olen vakuutettu, että semmoinen on laita jokaisen, joka on ajaksi menettänyt vapautensa. Oikeinpa minua hämmästytti vankeustoverieni toiveiden kevytmielisyys. Vapautta kaipaavan vangin mietteet ovatkin aivan toisenlaiset kuin vapaan ihmisen. Tietysti toivoo vapaa ihminenkin (esim. kohtalon muutosta, jonkun yrityksen onnistumista), mutta hän elää ja toimii samalla; elämä vetää hänet täydellisesti mukaansa. Toisin on vangin laita. Tosin elää hänkin vangin, pakkotyöläisen elämää; mutta olkoon hän kuka hyvänsä ja olkoon hänen vankeusaikansa minkä pituinen tahansa, niin ei hän kuitenkaan voi pitää kohtaloansa määrättynä, päätettynä eikä elämäänsä osana varsinaisesta elämästä. Jokainen vanki tuntee, ettei hän ole kotonaan, että hän on ikäänkuin vieraana. Kaksikymmentä vuotta on hänestä yhtä paljon kuin kaksi vuotta ja hän on vakuutettuna siitä, että hän vankeudesta päästyään viidenkymmenen vanhana on yhtä reipas kuin nyt kolmenkymmenen vanhana. — "Kylläpähän vielä eletään!" ajattelee hän karkoittaen mielestään kaikki epäilykset ja muut harmilliset ajatukset. Vieläpä nekin, jotka ovat lähetetyt erityiseen osastoon ilman mitään määräaikaa, ajattelevat joskus, että ei aikaakaan, niin tulee Pietarista käsky: "lähetettäköön Nertshinskiin määräajaksi!" Sittenhän käy hyvin; ensiksikin kestää matka Nertshinskiin lähes puolen vuotta, mutta joukossa matkustaminen on paljoa hauskempaa kuin vankilassa oleminen! Ja kun viimein määräaika Nertshinskissä päättyy, niin sitten… Ja sillä tavoin ajattelevat joskus harmaapäiset ukotkin.

Tobolskissa näin minä seinään kahlittuja. He olivat sidottuina noin sylen pituiseen ketjuun, ja läheisyydessään oli heillä makuulava. Semmoiseen rangaistukseen tuomitaan kauheimmista Siperjassa tehdyistä rikoksista, ja siten saavat onnettomat istua viisi, jopa kymmenenkin vuotta. Suurin osa heistä on ryövärejä. Olipa yksi herrasmiehen näköinenkin; hän oli ollut kerran jossain virkatoimessa. Hän puhui hiljaan, kuiskaamalla ja hymyili makeasti. Hän näytti meille ketjuansa ja osoitti myöskin, miten hän saattaisi mukavimmin laskeutua makaamaan. Mikähän lintu sekin lie ollut! Ylipäänsä käyttäytyivät he kaikki siivosti ja näyttivät tyytyväisiltä, mutta sen ohessa halusi jokainen heistä lopettaa istumisaikansa niin pian kuin mahdollista. Minkähän tähden? Sen tähden, että pääsisi pois tukahuttavasta, matalasta huoneesta ja saisi kulkea vankilan pihan poikki … siinä kaikki. Vankilan ulkopuolelle ei heitä enää koskaan lasketa. He itse tiesivät, että ketjusta päästettyjä pidetään kuolemaansa asti kahlittuina vankilassa. He tiesivät sen ja sittenkin toivoivat pääsevänsä ketjurangaistuksesta niin pian kuin mahdollista. Voisivatkohan he ilman tätä toivoa olla vuosikausia seinään kahlittuina kuolematta tai hulluksi tulematta?

Minä tunsin, että työ virkisti minua ja vahvisti ruumiinvoimiani. Alituinen henkinen levottomuus, hermojen kiihoitus ja kasarmin umpinainen ilma olisivat voineet runnella minut kokonaan. Olemalla usein raittiissa ilmassa ja työntoimessa luulin minä voimistuvani, tulevani terveeksi ja reippaaksi. Siinä en erehtynytkään: työ ja liike olivat minulle suureksi eduksi. Kauhulla näin minä, kuinka eräs toverini (aatelismies) lakastui vankilassa kuin sammuva kynttilä. Hän tuli tänne yht'aikaa kuin minäkin ja oli silloin nuori, reipas ja kaunis mies, lähtiessään sitä vastoin kuihtunut, harmaapäinen ja heikkohenkinen. Ei, tahdonpa elää ja olla terveenä, ajattelin minä häntä nähdessäni. Senpä tähden sainkin alussa kärsiä työinnostani pilkkaa ja ivaa muiden vankien puolelta. Mutta minä en huolinut siitä, vaan kävin uutterasti työssä, esim. alabasteria polttamassa ja survomassa, koska se oli ensimäisiä töitä, johon minä perehdyin. Alabasterin survominen ei ollut vaikeata. Insinöörit huojensivat mahdollisuuden mukaan aatelismiesten työntekoa, eivätkä siinä, sivumennen sanoen, menetelleetkään hemmoittelevasti, vaan kohtuuden mukaan. Väärinhän olisikin ollut vaatia toista vertaa heikommalta ja ruumiilliseen työhön tottumattomalta ihmiseltä saman verran työtä kuin varsinaiselta työmieheltä. Mutta tätä "hemmoittelua" ei aina noudatettu ja jos noudatettiinkin, tapahtui se ikäänkuin salaa; sitä pidettiin tarkasti silmällä. Usein täytyi olla kovassakin työssä, ja silloin aatelismiehet saivat kärsiä kahta vertaa enemmän kuin muut. Alabasterityöhön lähetettiin noin kolme, neljä henkeä, tavallisesti vanhuksia sekä heikkovoimaisia, ja niiden joukossa tietysti meitäkin; sitä paitsi pantiin mukaan joku asiantunteva vanki. Semmoisena oli useampina vuosina peräkkäin eräs Almasow, jörömäinen, mustaverinen, laiha ja harvasanainen mies. Hän halveksi meitä suuressa määrin. Muuten oli hän niin harvapuheinen, ettei viitsinyt meille oikein riidelläkään. Vaja, jossa alabasteria poltettiin ja survottiin, oli autiolla ja jyrkällä joen rannalla. Talvella, varsinkin sumuisella säällä tuntui ikävältä katsella jokea ja kaukana olevaa vastaista rantaa. Jotain surullista, sydäntä särkevää oli tässä autiossa seudussa. Mutta tuntuipa vielä surullisemmalta, kun aurinko paistoi valkean lumen pintaan; olisipa tehnyt mieli lentää tuohon erämaahan, joka alkoi toisella rannalla ja levisi eteläänpäin loppumattomana kenttänä. Almasow ryhtyi työhön ääneti, synkän näköisenä, ja meitä oikein hävetti, kun emme voineet häntä kunnollisesti auttaa. Mutta hän työskentelikin varta vasten yksinään, vaatimatta meiltä apua, ikäänkuin pakoittaakseen meitä huomaamaan kaiken mitättömyytemme. Työ ei ollut kuitenkaan sen suurempi kuin uunin lämmittäminen, jotta siinä olisi voinut polttaa alabasteria, jota me hänelle vähitellen kannoimme. Seuraavana päivänä, jolloin alabasteri oli jo kokonaan paahtunut, ruvettiin sitä tyhjentämään uunista. Kukin meistä otti käteensä raskaan moukarin, täytti itselleen eri laatikon alabasteria ja alkoi sitä survoa. Se oli mieluista työtä. Helposti mureneva alabasteri muuttui pian valkeaksi, kiiltäväksi pölyksi. Me heilauttelimme raskaita moukarejamme ja aikaan saimme semmoisen jyrinän, että sitä oli hauska kuunnella. Vihdoin tuli väsymys ja silloin tuntui elämä hyvältä, kasvot punottivat ja veri virtaili entistä nopeammin. Jopa Almasowkin katseli meitä suopeasti, aivan kuin olisimme olleet pieniä lapsia; tyytyväisenä poltti hän piippuansa voimatta kuitenkaan olla murahtamatta, kun sattui meille jotakin sanomaan. Muuten oli hän samanlainen kaikkia kohtaan ja luulenpa, että hän oikeastaan oli hyväluontoinen mies.

Toinen työ, johon minua lähetettiin, oli sorvauspyörän pyörittäminen verstaassa. Pyörä oli iso ja raskas. Tarvittiin paljon voimaa sen liikuttamiseksi, etenkin jos sorvari valmisti (ruunun tarpeeksi) jotakin kaidepuuta tai ison pöydän jalkaa, jota varten käytettiin melkoisen suuria pölkkyjä. Yksin oli pyörän pyörittäminen semmoisissa tapauksissa mahdotonta, jonka tähden siihen toimeen lähetettiinkin tavallisesti kaksi henkilöä — minut ja eräs toinen aatelismies B. Ja niin olikin tuo toimi meidän hallussamme useampien vuosien kuluessa. B. oli heikko, rintatautinen mies. Hän oli saapunut vankilaan vuotta ennen minua kahden toverinsa seurassa; niistä oli toinen vanha ukko, joka öin sekä päivin rukoili Jumalaa (vangit häntä siitä suuresti kunnioittivat); hän kuoli minun täällä ollessani; toinen taas oli nuori, voimakas ja punakka mies, joka matkalla tänne Siperjaan oli kantanut puolitiessä väsynyttä toveriaan. Olipa hauska nähdä näiden miesten keskinäistä ystävyyttä. B. oli erittäin sivistynyt, kunnollinen ja jalomielinen mies, jonka oli kuitenkin tauti runnellut ja turmellut. Pyörää hoidimme me yhdessä ja se huvitti meitä kumpaakin. Minulle oli tämä työ oivallisena voimisteluna.

Mielitoimenani oli myöskin lumen lapioiminen. Se tapahtui tavallisesti lumituiskujen jälkeen, useamman kerran talvessa. Vuorokauden kestänyt lumituisku peitti muutamia taloja akkunain puoliväliin saakka, toisia taas melkein kokonaan. Kun tuisku oli lakannut ja aurinko tullut näkyviin, lähetettiin meidät suurissa joukoissa lapioimaan lumikinoksia ruunun rakennuksien edustalta. Kukin sai käteensä lapion ja joukkokunnalle annettiin urakka, väliin sangen suurikin, mutta kaikki ryhtyivät kuitenkin innokkaasti työhön. Pehmeätä, äsken pudonnutta ja päältäpäin hiukan jäätynyttä lunta oli helppo lapioida sekä heitellä ylen ympäri ilmaan, johon se hajosi kiiltävänä jauhona. Lapiot tunkeutuivat keveästi valkeaan, auringon säteissä kimaltelevaan lumikinokseen. Vangit olivat melkein aina iloisia lapioimistyötä tehdessään. Raitis talvinen ilma sekä liike virkistytti heitä. Kaikki olivat hyvällä tuulella, nauru ja leikinteko oli ylimillään. Väliin ruvettiin lumisille, mutta siitä oli kuitenkin seurauksena, että vakaamieliset ja kaiken ilon vihaajat nostivat kovan melun, joten yleinen riemastus päättyi tavallisesti haukkumiseen.

Vähitellen sain minä uusia tuttavia, joita en kuitenkaan itse hakenut, sillä olinhan vielä rauhaton, synkkämielinen ja luottamaton. Tuttavuuteni syntyivät itsestään. Ensimäisinä alkoi vanki Petrow käydä luonani. Minä annan erityisen painon sanalle "käydä", sillä Petrow asui erityisen osaston kaukaisimmassa kasarmissa. Välillämme ei siis voinut olla minkäänlaisia siteitä eikä yhteisiä harrastuksia. Yhtähyvin piti Petrow ensi aikoina velvollisuutenaan pistäytyä melkein joka päivä luonani tai puhella kanssani, kun joutohetkinä kävelin kasarmien takana kaukana toisten silmäyksiltä. Alussa tuntui se minusta tukalalta. Mutta vähitellen osasi hän kuitenkin menetellä niin, että hänen seuransa tuli minulle hupaiseksi, huolimatta siitä ettei hän ollutkaan juuri puhelias seuramies. Ruumiiltaan oli hän matalakasvuinen, voimakas ja sukkela, hänen kasvonsa olivat jokseenkin miellyttävät, poskiluut leveät, katse rohkea, hampaat valkoiset, ja alahuulen alla oli hänellä aina tupakkapuru. Tällaisen purun käyttäminen olikin yleisenä tapana vangeilla. Hän oli neljänkymmenen vanha, vaan näytti kymmentä vuotta nuoremmalta. Hän puhui kanssani sangen vapaasti ja käyttäytyi aina kunnollisesti, kohteliaasti. Jos esim. huomasi, että minä hain yksinäisyyttä, niin sanoi hän ainoastaan muutaman sanan ja jätti minut sitten rauhaan kiittäen kohteliaisuudesta, joten hän tietysti ei menetellyt muiden vankien kanssa. Olipa kumma, että semmoinen suhde pysyi välillämme useampien vuosien kuluessa. Enkä minä vielä nytkään oikein käsitä, minkätähden hän tuli luokseni melkein joka päivä? Tosin hän sittemmin varasteli minulta usein, mutta se tapahtui aivan kuin vahingossa; rahaa ei hän pyytänyt minulta koskaan, eikä hän siis seurustellutkaan kanssani minkään aineellisen edun vuoksi.

En tiedä myöskään, minkä tähden minusta näytti siltä, kuin hän ei olisikaan asunut vankilassa, vaan jossain toisessa paikassa, josta hän sitten aivan kuin sivumennen kävi täällä tiedustelemassa uutisia ja katsomassa meitä. Aina oli hänellä johonkin kiire, ikäänkuin joku olisi häntä odottanut tai ikäänkuin hänellä olisi ollut päättämättömiä asioita. Yhtähyvin ei hän näyttänyt kovin hätäilevältä. Katseensakin oli hyvin omituinen: hän katsoi ihmisiä tarkkaan, rohkeasti ja hiukan ivallisesti, mutta samalla myöskin jotenkin heidän ylitsensä, ikäänkuin hän olisikin katsonut jotain toista kauempana olevaa esinettä. Senpä vuoksi näyttikin hän hieman hajamieliseltä. Minä tarkastin välistä varta vasten, minne Petrow meni luotani? Missä häntä odotettiin? Hän riensi johonkin kasarmiin tai kyökkiin, istautui siellä puhelevien viereen, kuunteli heitä tarkkaan, otti joskus itsekin osaa keskusteluun, jopa kiivastuikin, mutta vaikeni sitten taas äkkiä. Sekä puhuessaan että vaiti ollessaan näytti hän siltä, ikäänkuin häntä jossain olisi odotettu, ikäänkuin hänellä jossain olisi ollut toimittamista. Omituisinta asiassa oli se, ettei hänellä ollut mitään tointa, että hän eleli aivan joutilaana (ruunun töitä tietysti lukuun ottamatta). Mitään ammattia ei hän osannut tehdä, eikä hänellä ollut koskaan rahaa; rahasta ei hän pitänytkään paljon väliä. Mutta mitä puhui hän kanssani? Hänen puheensa olivat yhtä kummalliset kuin hän itse. Jos hän esim. sattui huomaamaan, että minä kävelin yksinäni jossain vankilan takana, kääntyi hän äkkiä puoleeni. Hän astui nopeasti ja teki äkkinäisiä käänteitä. Hän tuli luokseni astumalla, mutta näytti siltä, kuin olisi juossutkin.

— Hyvää päivää.

— Enkö häiritse teitä?

— Ette.

— Niin, minä aioin kysyä teiltä Napoleonista. Onkohan hän sukua sille, joka eli kahdennellatoista-luvulla? (Petrow oli sotilaspoikia ja osasi lukea).

— On.

— Minkälainen presidentti hän on?

Hän kyseli aina joutuisaan ja katkonaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut mitä pikemmin päästä asian perille, ikäänkuin olisi tiedustellut jotain hyvin tärkeätä.

Minä selitin hänelle, minkälainen presidentti Napoleon oli, ja lisäsin, että hänestä kohta tulee ehkä keisarikin.

— Kuinka niin?

Senkin asian selitin hänelle niin kuin taisin. Petrow kuunteli tarkkaan ja oivalsi täydellisesti selitykseni; hän oikein kallisti korvansa minun puoleeni.

— Hm. Vielä piti minun kysyä teiltä, Aleksanteri Petrowitsh: onko totta, kuten kerrotaan, että on olemassa semmoisiakin apinoita, joilla kädet ulettuvat kantapäihin asti ja jotka kooltaan ovat ihmisten suuruisia?

— On niitä semmoisiakin.

— Mitäs apinoita ne ovat?

Minä selitin asian niin hyvin kuin taisin.

— Missä ne elävät?

— Lämpimissä maissa. Sumatran saarella niitä on.

— Onkos se Amerikassa? Onkohan siinä perää, että ihmiset muka kulkevat siellä päälaellaan?

— Eivät ne kulje päälaellaan. Te puhutte antipoodeista. Minä selitin mahdollisuuden mukaan, mitä Amerika ja mitä antipoodit ovat. Hän kuunteli hyvin tarkkaan, aivan kuin olisikin tullut kyselemään antipoodeista.

— Niin, oikein! Näettekös viime vuonna luin minä kreivitär Lavallier'istä. Onkohan se juttu totta, vai muutenko se on vaan kokoon pantu? Se on Dumas'in kirjoittama.

— Tietysti on se vaan muuten kokoon pantu.

— No, jääkää hyvästi. Kiitoksia.

Ja Petrow katosi, emmekä me oikeastaan koskaan puhuneet muuten kuin tähän tapaan.

Minä aloin kysellä hänestä muilta. Kun M. sai tietää tästä tuttavuudestani, varoitti hän minua. Hän sanoi, että moni vanki oli häntä kauhistuttanut, mutta ei kuitenkaan kukaan, ei edes Gasinkaan, siinä määrin kuin Petrow.

— Hän on lujamielisin, pelottomin vanki, sanoi M. — Hän on valmis vaikka mihin; eikä häntä voi estää mikään, jos hän vaan saa jotakin päähänsä. Hän voisi murhata teidät aivan ilman mitään syytä, eikä hän sitä tehdessään edes silmiänsäkään räpäyttäisi. Minä luulen, ettei hän ole oikein täysijärkinen.

Tämä arvostelu oli mielestäni hyvin merkillinen. Mutta M. ei voinut tyydyttävästi selittää, kuinka hän oli tullut semmoisiin johtopäätöksiin. Ja olipa omituista: vaikka minä seurustelin Petrowin kanssa monta vuotta ollen hänen parissaan melkein joka päivä ja vaikka hän osoitti minua kohtaan aina suosiota, johon minä en kuitenkaan tietänyt mitään syytä, sekä käyttäytyi vankilassa koko tämän ajan kuluessa siivosti eikä tehnyt mitään tuhotöitä, tulin minä kuitenkin hänen kanssaan seurustellessani yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että M. oli oikeassa ja että Petrow saattoi todellakin olla lujaluontoinen, peloton ja hillitsemätön ihminen. Minkä tähden hän näytti minusta semmoiselta, sitä en voinut oikein käsittää.

Tämä Petrow oli sama mies, joka rangaistavaksi kutsuttuna tahtoi murhata majuuriamme; mutta majuuri lähti kuitenkin paikalta vähää ennen rangaistuksen toimeen panoa ja pelastui siten "ihmeen kautta", kuten vangit sanoivat. Petrowin vielä vapaana ollessa tapahtui, että översti löi häntä harjoituksessa. Arvattavasti oli häntä ennenkin lyöty, mutta sillä kertaa ei hän malttanut mieltänsä, vaan pisti kaikkien nähden överstin kuoliaaksi. Minä en kuitenkaan tunne täydellisesti hänen edellisiä vaiheitaan; hän ei koskaan puhunut minulle niistä. Tietysti olivat nämä kohtaukset ainoastaan harvinaisia mielen puuskauksia: sillä hän oli todellakin siivo ja hiljainen. Hänessä piili tosin voimakkaita, tulisia himoja, mutta hiilien päällä oli aina tuhkaa, jonka peitossa ne salaa kytivät. Minä en huomannut hänessä koskaan taipumusta kerskailemiseen, enkä minkäänlaista kunnian himoa, kuten muissa vangeissa. Hän riiteli harvoin, eikä hän ollut kenenkään kanssa ystävyydessä (paitsi ehkä joskus Sirotkinin kanssa). Kerran näin minä kuitenkin hänen suuttuvan ankarasti. Hänelle ei annettu jotain esinettä ja siitä otti hän loukkaantuakseen. Hänen riitaveljenään oli eräs väkevä, suurikasvuinen, riitaisa ja uskalias vanki, nimeltä Wasili Antonow, siviiliosastosta. He olivat jo kauan riidelleet ja minä arvelin, että asia päättyy ehkä pieneen käsikähäkkään, sillä joskus, vaikka tosin harvoin, meni Petrowkin niin kauas riidellessään. Mutta tällä kertaa oli tapahtua enemmänkin. Petrow vaaleni äkkiä, hänen huulensa vapisivat, kävivät sinisiksi ja hänen oli vaikea hengittää. Hän nousi paikaltaan ja ollen avojaloin (kesällä oli hän usein avojaloin) astui hän verkalleen, kuulumattomin askelin Antonowin luo. Silloin vaikenivat kaikki, niin että kärpäsen lennon olisi voinut kuulla. Kaikki odottivat. Antonow syöksähti häntä vastaan… Minä en voinut sietää enempää ja läksin pois kasarmista. Luulinpa, etten kerkiäisi oikein pihallekaan, kun jo saisin kuulla hätähuutoja. Mutta jupakka päättyi nytkin aivan toisin. Antonow viskasi hyvissä ajoin Petrowille riidanalaisen esineen (asia koski jotain vanhaa rääsyä). Parin minutin kuluttua haukkui tietysti Antonow Petrowia ikäänkuin kunniansa puhdistamiseksi, näyttääkseen muka, ettei hän niin kovin pelkuri ollutkaan. Mutta haukkumisesta ei Petrow pitänyt väliä; hän oli asian voittanut ja korjasi tyytyväisenä riidan alaiset rääsyt taiteensa. Neljännestunnin kuluttua kuljeskeli hän vankilassa toimettomana, niinkuin ennenkin, ikäänkuin kuulustellen, missä hauskimpia juttuja kerrottiin. Häntä huvittivat kaikenlaiset asiat, mutta sittenkin näytti hän jokseenkin välinpitämättömältä. Häntä olisi voinut verrata rotevaan työmieheen, joka työtä vailla rupeaa joutessaan leikkimään pienten lasten kanssa. Enkä minä käsittänyt, minkä tähden hän pysyi vankilassa, eikä karannut sieltä tiehensä? Olisipa hän senkin tehnyt, jos vaan olisi kovin haluttanut. Sellaiset miehet kuin Petrow tottelevat järkeänsä ainoastaan niinkauan kuin he eivät jotain halua. Mutta silloinpa ei heitä voikaan mikään hillitä. Ja minä olen vakuutettu, että hän olisi voinut karata, olisi voinut pettää vartijat ja istua viikon kuluttua leivättä jossain metsässä tai rannan kaislistossa. Mutta arvattavasti semmoinen ajatus ei ollut vielä pälkähtänyt hänen päähänsä. Tarkkaa miettimistä ja tervettä järkeä en minä hänessä koskaan huomannut. Tälläisillä ihmisillä onkin vaan yksi ajatus, joka heitä koko elämän ajan ohjailee sinne ja tänne; niinpä he häilyvätkin alinomaa, kunnes vihdoin löytävät mielensä mukaisen tehtävän; silloin on heille henkikin vähäarvoinen. Minä ihmettelin joskus, kuinka semmoinen mies, joka pienestä kurituksesta oli murhannut päällikkönsä, antoi vastustelematta rangaista itseään vankilassa. Häntä lyötiinkin joskus salakuljetuksesta; sillä niinkuin muutkin työttömät vangit, kuljetti hänkin tänne viinaa. Mutta hän taipui rangaistavaksi ikäänkuin vapaehtoisesti, ikäänkuin olisi käsittänyt, että rangaistus annettiin syystä; muussa tapauksessa ei hän olisi taipunut, vaikka olisi tapettu. Ihmettelin minä myöskin sitä, että hän näennäisestä ystävyydestään huolimatta varasteli minulta. Hän varasti esim. raamattuni, jonka hänen piti viedä jostain paikasta toiseen. Kuljettavana oli vaan muutama askel, mutta matkalla ennätti hän löytää ostajan, jolle möi raamatun ja hankki rahoilla viinaa. Varmaankin halusi hän kovasti viinaa, ja mitä hän kerran halusi, sitä oli kaiken mokomin saatavakin. Semmoinen ihminen voipi murhata lähimäisensä parinkymmenen kopeikan tähden saadakseen korttelin viinaa, vaikka toisinaan ei pidä väliä suurista rikkauksistakaan. Hän ilmoitti minulle itse varastaneensa raamattuni ja sen teki hän aivan rauhallisesti, välinpitämättömästi niinkuin olisi puhunut jostain aivan tavallisesta asiasta. Minä koettelin torua häntä aika lailla, sillä olihan minun vaikea luopua raamatusta. Hän kuunteli tyvenesti ja myönsi, että raamattu on hyvin hyödyllinen kirja, olipa pahoillaankin siitä, ettei minulla sitä enää ollut, mutta varkauttaan ei hän kuitenkaan katunut; hänen katseensa oli niin tyyni ja vakava, että minä pidin parhaana lakata häntä moittimasta. Sanoistani ei hän ottanut närkästyäkseen, sillä hän arveli luultavasti, että pitihän minun häntä vaikka mieleni hyvitykseksi hiukan nuhdella; toden teolla piti hän moitteitani joutavina juttuina, joista aika ihmisen tuskin sopi puhuakaan. Minusta näyttikin, siltä kuin olisi hän pitänyt minua pienenä lapsena, jolla ei ollut käsitystä yksinkertaisimmistakaan asioista. Jos minä esim. rupesin hänen kanssaan puhumaan jostakin muusta kuin kirjoista ja tieteistä, niin vastasi hän minulle tosin, mutta ainoastaan kohteliaisuudesta ja hyvin lyhyesti. Usein mietin itsekseni, minkä tähden hän uteli minulta kirjallisia asioita? Tapahtui, että joskus näistä asioista puhellessa minä katsoin häneen syrjästä, nähdäkseni, eikö hän nauranut minulle? Mutta hän ei nauranut; kuunteli vaan vakavasti ja jokseenkin, ei kuitenkaan kovin tarkkaavasti. Kysymyksensä teki hän selvään ja tarkoilleen, mutta ei osoittanut mitään erityistä kummastusta vastauksieni johdosta… Minusta hän nähtävästi ajatteli, ettei kanssani saattanut keskustella niinkuin muiden ihmisten kanssa, etten minä ymmärtänyt mitään muuta kuin kirjallisia asioita, joten minua muista asioista puhumalla ei kannattanut vaivatakaan.

Minä olen vakuutettu, että hän piti minusta ja se seikka hämmästytti minua suuresti. Katsoiko hän minua alaikäiseksi, kehittymättömäksi lapseksi, tunsiko hän minua kohtaan semmoista myötätuntoisuutta, jota kaikki lujaluontoiset tuntevat heikompiansa kohtaan, sitä en tiedä… Ja vaikka hän varastelikin minulta, olen kuitenkin vakuutettu, että hän varastellessaankin sääli minua. "Oi, voi!" ajatteli hän varmaankin omaisuuttani näpistellessään, "mikähän lienee miehiäänkin, kun ei omastansakaan suuresti välitä!" Mutta senpä tähden hän minua rakastikin. Kerran sanoi hän minulle ikäänkuin vahingossa, että minä olin "liian hyväsydäminen ihminen" ja "niin suora, niin suora, että on oikein sääli." "Mutta älkää pahastuko siitä, Aleksanteri Petrowitsh", lisäsi hän hetkisen kuluttua; "sen minä sanoin teille sydämestäni."

Tällaisille ihmisille tapahtuu joskus elämässä, että heidän luonteensa kuohahtaa esille jossain äkkiarvaamattomassa työssä ja sillä tavoin joutuvat he kerrassaan oikean toimintansa pyörteeseen. Heistä ei ole alkuunpanijoiksi eikä johtajiksi; vaan alettua työtä ovat he ensimäisinä valmiit täyttämään. He alkavat yksinkertaisesti, ilman melua, vaan sen sijaan ovat arvelematta valmiina kukistamaan tiellä olevia esteitä, ja muut seuraavat sokeasti heidän jälkiään, seuraavat niin pitkälle kuin on mahdollista. Minä en usko, että Petrow saa oikean lopun; hän on heittävä henkensä yhtäkkiä, ja jos hän lienee vielä elossa, merkitsee se, ettei hänen aikansa ole vielä tullut. Kukapa muuten tietää? Ehkä hän vielä saavuttaakin harmaat hapset ja kuolee rauhallisesti vanhuudesta väsyneenä, häilyttyään koko elämänsä sinne tänne ilman mitään tarkoitusta. Mutta minusta näyttää kuitenkin, että M. oli oikeassa, kun hän sanoi, että Petrow oli vankilamme lujaluontoisin asukas.