VIII.
Lujaluontoisia ihmisiä. — Lukaa.
Lujaluontoisista ihmisistä on vaikea puhua; vankilassa, samoin kuin muuallakin, oli heitä hyvin vähän. Muutamat olivat jo ulkomuodoltaan hirveän näköisiä, ja kun ajatteli, mitä heistä kerrottiin, niin oikeinpa täytyi väistyä heidän edestään. Joku epämääräinen tunne pakoitti minua alussa karttamaan semmoisia ihmisiä. Sittemmin muuttui mieleni hirveimpienkin murhamiesten suhteen. Toiset taas eivät olleet murhamiehiäkään ja kuitenkin näyttivät hirveämmiltä kuin jotkut monen murhan tekijät. Muutamat rikokset olivat sitä laatua, että niistä oli vaikea saada minkäänlaista käsitystä; niin olivat ne kummallisia. Niinpä tapahtuu alhaisen kansamme keskuudessa murhia aivan omituisista syistä. Sangen usein näkee esim. seuraavan murhaajatyypin: Mies elää hiljaan ja rauhallisesti. Hänen kohtalonsa on katkera, mutta hän kärsii. Ajatelkaamme, että hän on talonpoika, maaorja, porvari tai sotamies. Äkkiä kadottaa hän malttinsa; hän ei voi enää kärsiä, vaan pistää kuoliaaksi vihamiehensä ja sortajansa. Nytpä tuleekin näkyviin omituinen ilmiö. Ensin murhasi tuo mies sortajansa, vihollisensa, ja sen rikoksen syitä voidaan ymmärtää; mutta sitten murhaa hän ketä hyvänsä, kuka vaan eteen sattuu, murhaa huvin vuoksi, loukkaavasta sanasta, katseesta tai muuten vaan, saadakseen toisen tieltänsä raivatuksi. Hän on aivan kuin päihtyneenä, houreissaan. Hypättyään kerran määrätyn rajan yli, rupee hän huvitteleimaan sillä, ettei pidä enää mitään pyhänä; hän tahtoo ikäänkuin kerrassaan riistää itsensä kaikista rajoituksista ja nauttia hillitsemättä vapaudestaan, nauttia sydämensä ahdistuksesta, jota mokomat työt eivät voi olla hänessä vaikuttamatta. Sen ohessa tietää hän, että kauhea rangaistus häntä odottaa. Semmoinen pahantekijä on verrattava ihmiseen, joka luiskahtaa korkeasta tornista alas syvyyteen ja haluaa syöstä kerrassaan pää edellä tantereeseen, jotta elämän lanka samassa katkeaisi. Siihen tilaan voivat joutua peräti hiljaiset ihmiset. Joku heistä ylpeileekin töistään. Mitä vähäpätöisempi hän sitä ennen oli, sitä enemmin haluaa hän nyt ylvästellä, rehennellä. Hän oikein nauttii muissa herättämästään kauhusta ja kammosta. Hän antautuu jonkunlaisen epätoivon valtaan ja tämmöinen "epätoivoinen" haluaa saada mitä pikemmin rangaistuksensa; sillä mokoma epätoivo rupee vihdoin hänestä itsestäänkin tuntumaan raskaalta. Omituista on kuitenkin, että tämmöinen mielen tila kestää ainoastaan rangaistuspaikalle saakka, jossa se äkkiä muuttuu, ikäänkuin ennakolta määrättävien sääntöjen mukaan. Silloin pahantekijä oitis masentuu, pehmiää. Rangaistuslavalla hän voivottelee ja pyytää kansalta anteeksi. Vankilaan tultuaan on hän ihmeellisen alakuloinen ja hiljainen, niin että on mahdotonta luulla häntä siksi, joka on murhannut useampia ihmisiä.
On tietysti semmoisiakin, jotka eivät masennu vielä vankilassakaan, vaan säilyttävät aluksi sielläkin jonkunlaista ylpeyttä, kopeutta. He arvelevat, että enpä minä olekkaan niin huono mies kuin luulette; minä olen tehnyt monta murhaa. Mutta lopulta hekin masentuvat. Joskus muistelevat he huvin vuoksi entistä elämäänsä ja jos silloin tapaavat jonkun yksinkertaisen ihmettelijän, kertovat hänelle urotöitään, koettaen kuitenkin salata sitä, että he itse ovat huvitetut semmoisesta kertomuksesta. Semmoista itserakasta varovaisuutta noudatetaankin hyvin taitavasti. Kertoja juttelee kerrottavansa jokseenkin huolettomasti, vaikka toiselta puolen punnitseekin joka sanansa tarkoilleen, aivan kuin hän olisi käynyt oppia puhetaidossa.
Eräänä pitkänä talvi-iltana vankeuteni ensi aikoina kuulin minä laverilla maatessani erään semmoisen kertomuksen ja tottumaton kun olinkin, pidin kertojaa hirveänä pahantekijänä ja lujaluontoisena ihmisenä samalla kun melkein laskin leikkiä Petrowista. Aineena oli, kuinka kertoja, Lukaa Kusmitsh, ilman mitään syytä, ainoastaan huvin vuoksi, oli murhannut jonkun majuurin. Tämä Lukaa Kusmitsh oli sama pienenläntä, terävänenäinen vähävenäläinen, josta jo olen ennen maininnut. Hän oli ollut luullakseni maaorjana. Hänessä oli todellakin jotain terävää, ylpeätä. "Pieni on lintu, vaan kynsi terävä", sanoo sananlasku. Mutta vangit oppivat vaistomaisesti tuntemaan toisiansa, ja niinpä häntäkin ainoastaan harvat kunnioittivat. Hän oli tavattoman itserakas. Sinä iltana istui hän laverilla ja ompeli paitaa. Liinavaatteiden ompeleminen oli hänen ammattinsa. Hänen vieressään istui eräs yksinkertainen, vaan hyväluontoinen vanki, nimeltä Kobilin, joka oli hänen vierustoverinsa lavereilla. Lukaa riiteli hänen kanssaan usein ja kohteli häntä ylipäänsä kopeasti sekä pilkallisesti, vaikka Kobilin sitä yksinkertaisuudessaan usein ei huomannutkaan. Hän neuloi villasukkaa ja kuunteli välinpitämättömästi Lukaan kertomusta. Tämä taas jutteli jokseenkin kovalla äänellä ja selvästi. Hän tahtoi, että kaikki olisivat kuulleet hänen juttuansa, vaikka muuten olikin puhuvinaan yksinomaisesti Kobilinille.
— Minut lähetettiin, veliseni, omalta paikkakunnaltani, niin alkoi hän — Tsh—wiin, löysäläisyydestä muka.
— Milloinkas se tapahtui, onko siitä jo kauan aikaa? kysyi Kobilin.
— Onpahan siitä jo toista vuotta. Kun saavuimme K—wiin, niin pistettiinkin minut siellä vähäksi aikaa vankeuteen. Minä katsahdin ympärilleni ja näinkin, että kanssani oli istumassa noin kaksitoista henkeä, kaikki vähävenäläisiä, suurikasvuisia ja vankkoja miehiä kuin härät ikään. Mutta kovin olivat he hiljaisia; ruoka oli vankilassa huonoa, ja majuuri teki mitä vaan katsoi hyväksi. Minä istuin päivän, istuin toisen ja näin, että pelkureja olivat nuo toiset. Mitä te mokomaa pöllöä arastelette? sanoin minä heille.
— Meneppäs itse hänen pakeilleen! vastasivat he ja vieläpä pilkallisesti. Minä olin vaiti. Ja olipa siinä yksi vähävenäläinen kovin naurettava mies, sanoi hän kääntyen Kobilinista kaikkien puoleen. — Tämä mies kertoi, kuinka häntä tuomittiin ja mitä hän oikeudessa oli jutellut, oikeinpa vedet valuivat ukon silmistä. Kotia olivat häneltä jääneet vaimo ja lapset. Itse oli hän vankka, harmaapäinen ja lihava. "Minä häntä kielsin, mutta se konna yhä vaan kirjoitti ja kirjoitti. Minä jo sanoin, että hiisi saisi meidät kaikki periä, mutta hän vaan kirjoitti… ja niinpä jouduinkin minä perikatoon!" Annappas, Wasja rihmaa; kovin on tämä rihma mitätöntä.
— Tässä on torilta tuotua, vastasi Wasja tarjoten rihmaa.
— Meidän on parempaa, vaan tuonoin lienee invaliidi ostanut sitä joltain renttu-ämmältä, jatkoi Lukaa pujottaen rihmaa neulan silmään.
— Kummiltansa kaiketi.
— Kaiketi kummiltansa.
— No mitenkäs sitte majuurin kävi? kysyi unohdettu Kobilin.
Sitäpä Lukaa odottikin. Yhtähyvin ei hän ruvennut oitis jatkamaan kertomustaan, ikäänkuin ei olisi ollut huomaavinaankaan Kobilinin kysymystä. Tyynesti laittoi hän neulansa kuntoon, vetäsi jalkansa veltosti koukkuun ja alkoi vasta sitten:
— Minä sain vähävenäläiset yllytetyiksi ja majuuri kutsuttiin paikalle. Mutta olinpa jo aamusta pyytänyt eräältä naapurilta veitsen, joka minulla nyt oli piilossa hätätilaa varten. Majuuri vimmastui. Hän ajoi vankilaan. No, sanoin minä, elkää peljätkö, miehet! Mutta vähävenäläisillä oli sydän kurkussa; he oikein vapisivat. Majuuri ryntäsi sisään, humalassa. "Kuka täällä! Mitä täällä! Minä olen tsaari, minä olen jumalakin!"
Kun hän sanoi: "minä olen tsaari ja minä olen jumalakin", silloin astuin minä esille, ja veitsi oli minulla hihassa, jatkoi Lukaa.
— Ei, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoin minä ja samalla tulin yhä likemmä; eihän se voi olla mahdollista, teidän korkea-arvoisuutenne, että te olette tsaari ja jumalakin.
— Sinäkös se oletkin, sinäkös se oletkin? huusi majuuri; — kapinoitsija!
— Ei, sanoin minä (ja tulin yhä likemmä), ei teidän korkea-arvoisuutenne; kuten itse tiedätte, on Jumalamme kaikkivaltias, joka paikassa läsnäolevainen ja ainoa, sanoin minä. Ja tsaarimme on myöskin yksi, kaikkien meidän hallitsijamme, Jumalan asettama. Hän on, sanoin, yksinvaltias. Mutta te, sanoin, te olette vaan majuuri, meidän esimiehemme tsaarin armosta, sanoin, ja omasta ansiostamme.
— Kuin-kuin-kuin-kuin! änkytti majuuri eikä voinut sanoa sen enempää.
Kovin oli ihmeissään.
— Kas näin, sanoin minä ja samassa ryntäsin häntä vastaan sekä työnsin veitsen suoraan hänen vatsaansa. Se sattui oikeaan paikkaan. Majuuri kaatui ja ainoastaan jalat vielä vähän heilahtivat. Minä viskasin veitsen kädestäni.
— Nostakaa nyt hänet! sanoin minä vähävenäläisille.
Tässä poikkeen hiukan kertomuksesta. Lauseet semmoiset kuin: "minä olen tsaari ja minä olen jumalakin" ynnä muut samankalttaiset olivat ennen hyvin tavallisia esimiesten suussa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että nyt sellaisia esimiehiä on vähän, ehkäpä ovat ne kokonaan kadonneet. Huomattava on myöskin, että sellaisilla lauseilla herrastelivat tavallisesti ne päälliköt, jotka olivat kohonneet virkaansa alhaisesta asemasta. Upseerin arvo ikäänkuin käänsi nurin heidän sisällisen ihmisensä. Saatuansa kokea kovaa kauan aikaa, pääsivät he vihdoin upseereiksi, päälliköiksi ja tottumattomuudesta luulivat olevansa enemmän kuin olivatkaan; heidän kopeutensa kohtasi tietysti ainoastaan ala-arvoisempia ihmisiä. Korkeampia esimiehiään imartelivat he kuten ennenkin. Jotkut heistä kiirehtivät ilmoittamaan näille esimiehilleen, että he olivat alhaisesta arvosta kohonneet upseeriksi ja että he "muistivat aina asemansa." Alistetuille olivat he taas itsevaltaisia käskijöitä. Luultavaa on, ettei enää tavata semmoisia päälliköjä, joiden huulilta lähtisi: "minä olen tsaari, minä olen jumalakin." Varmaa on kuitenkin, ettei mikään ärsytä vankeja ja muita alistettuja siinä määrin kuin mokomat lauseet. Semmoinen itsensä korottaminen ja liioiteltu ajatus omasta rankaisemattomuudestaan herättää vihaa nöyrimmässäkin ihmisessä ja tekee hänet kärsimättömäksi. Onneksi kuuluu koko juttu entisyyteen ja silloinkin oli mokoman ylvästelijän peljättävä kovaa rangaistusta ylemmiltä esimiehiltään.
Tosiasia on, että alistettuja suututtaa kaikenlainen kopeus, jota heitä vastaan osoitetaan. Muutamat ajattelevat esim., että kaikki onkin jo hyvin, jos vankia ruokitaan kelvollisesti ja kohdellaan muuten lainmukaisesti. Se on erehdystä. Jokainen, olkoon hän kuka hyvänsä ja kuinka halvassa tilassa hyvänsä, vaatii kuitenkin vaistomaisesti ihmisarvonsa tunnustamista. Vanki tietää itse että hän on vanki ja hylkyläinen; mutta eivät mitkään poltinmerkit eivätkä kahleet voi pakoittaa häntä unohtamaan, että hän on ihminen. Ja kun hän kerran on ihminen, pitää häntä kohdellakin ihmisenä. Jumalani! Ihmisellinen kohtelu voipi vaikuttaa semmoiseenkin, jossa Jumalan kuva on jo kauan sitten himmentynyt. Tällaisille onnettomille pitää olla ihmisellinen; sillä siinä on heidän pelastuksensa, siinä heidän ilonsa. Minä tapasin hyviäkin, kunnioitettaviakin esimiehiä ja näin, minkä vaikutuksen he tekivät noihin raukkoihin. Tarvittiin vaan muutama ystävällinen sana ja vangit tulivat aivan toisiksi ihmisiksi. He iloitsivat kuin lapset ja rakastivat kuin lapset. Huomautan vielä yhden omituisuuden; vangit itse eivät rakasta liian tuttavaa eikä liian ystävällistä käytöstä esimiestensä puolelta. He tahtoisivat kunnioittaa esimiestään, mutta niin ollen on se mahdotonta. Vanki on hyvillään, jos hänen päälliköllään on ritarimerkkiä, jos hän on muhkea muodoltaan ja jonkun ylemmän esimiehen suosiossa, jos hän on ankara, mahtava, rehellinen ja oman arvonsa tunteva. Semmoisia miehiä vangit rakastavat arvellen, että kun päällikkö säilyttää oman arvollisuutensa eikä loukkaa heitäkään, niin on kaikki hyvin.
* * * * *
— Kylläpä sinua lie sitten pehmitetty? huomautti Kobilin rauhallisesti.
— Hm. Kyllähän se on totta, että pehmitettiin. Alei, annappas saksit!
Minkä tähden tänään ei ole maidania?
— Rahat on juotu, huomautti Wasja. — Jos ei olisi juotu, niin ehkä maidankin olisi.
— Jos! "Jos" maksaa Moskovassakin sata ruplaa, virkkoi Lukaa.
— Kuinkas paljon sinä sait kaikkiansa? kysäsi taas Kobilin.
— Annettiinpa, rakas veli, sata viisi. Vaan kuinka luulette, veljet, olivatpa vähältä tappaa minut, jatkoi Lukaa kääntyen taas Kobilinista kaikkien puoleen. — Kun sain nuo sata viisi, kuljetettiin minua täydessä paraadissa. Sitä ennen en ollut vielä koskaan saanut selkääni. Kansaa keräytyi suunnaton joukko, koko kaupunki oli jaloilla; sillä olihan murhamies rangaistava. Kyllä se kansa on niin mieletön, etten osaa sanoakaan. Timoshka [pyöveli] riisui minut ja sanoi: kestä nyt vaan, kohta poltan! Minä odotin, mitä oli tuleva? Kun hän läimäytti ensimäisen kerran, aioin minä huutaa, aukaisin suuni, vaan ääntäpä ei lähtenytkään. Kun sitten läimäytti toisen kerran, niin, uskokaa tai älkää, minä en tietänyt enää mistään mitään. Kun sitten toinnuin, kuulin luettavan: seitsemästoista. Neljästi annettiin minun levähtää, noin puoli tuntia erältään; vedellä valeltiin. Minä tuijotin edessäni oleviin ihmisiin ja ajattelin: "nyt tulee kuolema…"
— Ethän sinä kuitenkaan kuollut? kysyi Kobilini yksinkertaisuudessaan.
Lukaa loi häneen sanomattoman halveksivan silmäyksen; muut nauroivat.
— Sitä nyt on aika pöllö!
— Yläkammio on huonossa kunnossa, huomautti Lukaa, ikäänkuin katuen, että oli ruvennut puheisiin mokoman tyhmikön kanssa.
— Ymmärrystä ei ole siunaantunut, tuumaili Wasja.
Vaikka Lukaa oli murhannut kuusi henkeä, ei häntä vankilassa kukaan peljännyt; itse olisi hän kuitenkin halunnut olla jonkunlaisena hirvittävänä olentona.