XI.
Näytelmä.
Kolmantena päivänä juhlan jälkeen aiottiin antaa teaatterinäytäntö. Valmistavia puuhia oli arvattavasti paljon, mutta kun näyttelijät itse ottivat kaikesta huolehtiakseen, emme me muut tienneet, miten pitkälle asia oli edistynyt ja mitä kulloinkin oli tekeillä. Emme oikein tienneet sitäkään, mitä aiottiin näytellä. Näyttelijät kokivat näiden kolmen päivän kuluessa työmatkoilla ollessaan hankkia niin paljon pukuja kuin mahdollista. Kun Baklushin tapasi minua, näpäytteli hän mielihyvillään sormiaan. Luulenpa, että hän puhui hyvää majuuristakin. Muuten oli meille aivan tietämätöntä, oliko majuurilla vihiä teaatterihommastamme. Ja jos hän siitä tiesi, oli epävarmaa, aikoiko hän antaa siihen varsinaisen suostumuksensa, vai tahtoiko hän olla ainoastaan vaiti, pitämättä väliä vankien puuhista, kunhan vaan kaikki oli oikeassa järjestyksessä? Minä puolestani luulen, että hän tiesi teaatteripuuhasta, mutta ei tahtonut siihen sekaantua hyvin ymmärtäen, että ehkäpä kävisi vielä hullummin, jos hän kieltäisi; silloin voisivat vangit ruveta juomaan ja räyhäämään, niin että oli parempi, jos he saivat jotain muuta tekemistä. Minä luulin majuurin ajatelleen sillä tavoin siitä syystä, että semmoinen ajatus oli luonnollisin ja järjellisin. Olisipa voinut tehdä senkin päätelmän, että jos vangit itse eivät ryhtyisi teaatteripuuhaan tai johonkin muuhun samanlaiseen toimeen, pitäisi esimiehien tehdä jotain asian hyväksi. Mutta koska majuurimme ajatteli aivan toisin kuin muut ihmiset, voin minä erehtyä suuresti luullessani, että hän tiesi vankien teaatterihommasta ja aikoi sen sallia. Majuurimme tapaisen miehen piti aina ahdistaa toisia ja riistää heiltä oikeuksia. Siltä kannalta oli hän tunnettuna koko kaupungissa. Mitä huoli hän siitä, jos sellaisen menettelyn kautta syntyisikin levottomuuksia! Levottomuuksiahan voidaan rangaista (arvelevat majuurimme kalttaiset miehet) ja pahantekijöitä kohtaan onkin käytettävä lain koko ankaruutta, siinä kaikki! Semmoiset tyhmät lain valvojat eivät tiedä, eivätkä voikaan tietää, että lain puustavin tarkka seuraaminen käsittämättä sen tarkoitusta ja henkeä onkin juuri syynä epäjärjestyksiin. "Laissa niin sanotaan", väittävät he ja ihmettelevät suuresti, kun heiltä vaaditaan sitä paitsi tervettä järkeä. Semmoinen vaatimus tuntuu heistä liialta ylellisyydeltä, suvaitsemattomuudelta.
Vanhin aliupseeri ei vastustellut vankien toimia ja mistään muusta eivät nämä välittäneetkään. Minä olen ihan varma siitä, että teaatteripuuha oli syynä siihen, ettei vankilassa joulun aikana tapahtunut mitään suurempaa epäjärjestystä, riitaa tai varkautta. Minä kuulin itse, kuinka vangit koettivat hillitä humalaisia toverejansa sillä perustuksella, että näytelmän toimeen paneminen voitaisiin heiltä kieltää. Aliupseerille lupasivat vangit käyttäytyä moitteettomasti. He sanoivat tahtovansa täyttää ilolla lupauksensa ja olivat mielissään, kun heitä uskottiin. Huomattava on muuten, että näytelmän salliminen ei tuottanut esimiehille mitään uhrauksia. Näyttämöä ei pantu kuntoon ennakolta; sillä siihen toimeen tarvittiin ehkä vaan neljännestunnin aika. Näytteleminen kesti puolitoista tuntia ja jos äkkiä olisi tullut esimiehiltä käsky sen lakkauttamisesta, olisi semmoinen käsky voitu panna samassa silmänräpäyksessä toimeenkin. Puvut olivat kätketyt arkkuihin. Mutta ennenkuin kerron, mitenkä teaatterihuone oli järjestetty, tahdon puhua ohjelmasta s.o. siitä, mitä aiottiin näytellä.
Erityisesti kirjoitettua ohjelmaa ei ollut. Vasta toisella ja kolmannella kerralla ilmestyi eräs semmoinen, jonka oli kirjoittanut Baklushin herroja upseereja ja yleensä säätyhenkilöitä varten, jotka jo ensi kerralla olivat käynnillään kunnioittaneet teaatteriamme. Herroista oli läsnä tavallisesti vartijaupseeri ja kerran pistäytyi teaatteriimme tisuuriupseerikin. Niinikään kerran kävi siellä myöskin insinööriupseeri; heitä varten toimitettiinkin kirjoitettu ohjelma. Ajateltiin, että maine vankien näytelmästä leviää kauas linnassa, jopa kaupungissakin, jossa mitään muuta teaatteria ei ollut. Sanottiin, että kerran asian harrastajat olivat kaupungissa panneet toimeen seuranäytelmän, siinä kaikki. Vangit iloitsivat kuin lapset vähimmästäkin menestyksestä, jopa kerskailivatkin siitä. "Kenpä tietää", sanoivat he, "ehkä korkeimmatkin päälliköt saavat kuulla asiasta ja tulevat katsomaan; saavatpa sitten nähdä, mimmoisia näyttelijöitä meillä on. Tämä ei olekkaan pelkkä sotamiesteaatteri, jossa näytettäisiin kaikenmoisia kummituksia, liikkuvia venheitä, karhuja ja pukkeja. Täällä on näyttelijöitä, varsinaisia näyttelijöitä ja ne näyttelevät herrasnäytelmiä; semmoista teaatteria ei ole kaupungissa. Kenraali Abrasimowin luona sanotaan kerran olleen näytelmän. No ehkäpä puvut lienevät olleet paremmat, vaan mitä keskusteluun tulee, niin kyllä meikäläiset vievät voiton! Ehkäpä teaatterimme maine saapuu kuvernöörinkin korviin, ja jos hyvin käy, niin tulee hän itse katsomaan. Eihän kaupungissa ole muuta teaatteria…" Sanalla sanoen, vankien mielikuvituksella ei ollut rajoja; jopa he toivoivat saavansa palkintoja ja työn vähennystäkin, vaikka toiselta puolen eivät itsekään voineet olla nauramatta omille toiveilleen. He olivat täydellisiä lapsia huolimatta siitä, että moni heistä oli täyttänyt jo neljäkymmentä vuotta. Vaikk'ei mitään ohjelmaa ollutkaan, tiesin minä näyteltäväin kappaleiden pääsisällön. Ensimäinen kappale oli nimeltä "Filatka ja Miroshka kilpailijoina." Baklushin oli viikkoa ennen kehunut minulle, että hän on näyttelevä Filatkan osaa tavalla semmoisella, ettei sitä "Sant-pietarinkaan" teaattereissa ole paremmin näytelty. Hän käveli kasarmeissa ja kehui itseään kovin hävyttömästi, mutta samalla myöskin leikillisesti; joskus lateli hän jotain, jota hänen oli näkymöllä sanottava, ja muut nauroivat huolimatta siitä, oliko hänen jutuissaan mitään naurettavaa vai ei. Muuten on myönnettävä, että vangit tälläkin kertaa pitivät arvostansa vaarin: Baklushinin tempuille ja jutuille nauroivat joko nuorimmat joukosta tai arvokkaimmat, joiden asema oli niin vakavalla kannalla, ettei heidän tarvinnut pelätä lausua suoraan ajatuksiaan, olivatpa ne sitten mimmoisia tahansa. Toiset sitä vastoin kuuntelivat teaatterijuttuja välinpitämättöminä, tahtomatta kuitenkaan niitä tuomita tai vastustaa. Vasta näytelmäpäivänä tuli uteliaisuus yleiseksi. Mitähän nyt tulee? Kuinkahan meikäläiset suoriutuvat? Mitähän majuuri sanoo? Onkohan tällä kertaa menestys yhtäläinen kuin toissa vuonna? j.n.e. Baklushin vakuutti minulle, että kaikki näyttelijät olivat hyvin valitut, että jokainen oli paikallansa; että esirippukin oli olemassa; että Filatkan morsiamen osa oli annettu näytettäväksi Sirotkinille, — ja saattepa itse nähdä mimmoinen Sirotkin on naisen puvussa! lisäsi hän siristäen silmiään ja maiskutellen kieltänsä. Tilanhaltijan puolisolla tulisi olemaan reunuksella varustettu hame yllä ja auringonvarjo kädessä, hänen miehensä taas esiytyisi olkanauhoilla varustetussa upseerin nutussa sekä keppi kädessä. Sitten seuraisi toinen draamallinen kappale nimeltä "Kedril-syömäri." Nimitys herätti minussa uteliaisuutta; mutta vaikka kuinka olisin tiedustellut, en voinut päästä kappaleen perille. Kuulin vaan, että se oli saatu käsikirjoituksena joltakin etukaupungissa asuvalta aliupseerilta, joka arvattavasti itse oli ottanut osaa sen näyttelemiseen jossain sotamiesteaatterissa. Etäisissä kaupungeissa ja lääneissä on meillä todellakin semmoisia näytelmäkappaleita, jotka ylipäänsä ovat vähän tunnettuja, ehkäpä painamattomiakin, mutta jotka yhtähyvin ovat jostain ilmestyneet ja kuuluvat välttämättömästi kansanteaattereihin muutamassa osassa Venäjän maata. Minä sanoin varta vasten "kansanteaattereihin." Olisipa hyvin toivottavaa, että joku tieteen harrastajoistamme rupeisi tarkemmin kuin tähän saakka tutkimaan kansanteaatteria, joka on olemassa ja ehkäpä ei olekkaan varsin vähäpätöinen. Minä en tahdo uskoa, että kaikki, mitä sittemmin näin vankien näyttelevän, olisi ollut täällä mietittyä. Paljon oli saatu perintönä muualta; sillä kerran säädetyt ja hyväksytyt menettelytavat ja käsitteet kulkevat suvusta sukuun. Niitä on opittava sotamiesten, tehtaalaisten sekä porvarien parissa. Ne ovat säilyneet myöskin kylissä ja maaseutukaupungeissa aatelisperheiden keskuudessa. Luulenpa, että moni vanha näytelmäkappale on levinnyt alustalaisten kautta käsikirjoituksena pitkin Venäjää. Entisen ajan tilanhaltijoilla ja moskovalaisilla herroilla oli omat teaatterinsa, joissa alustalaisia oli näyttelijöinä. Ja näissä teaattereissa saikin kansan draama alkunsa. Mitä "Kedril-syömäriin" tulee, en saanut siitä ennakolta muuta tietoa kuin sen, että näkymöllä ilmestyisi pahoja henkiä, jotka veisivät Kedrilin pois. Mutta mitä merkitsi Kedril, ja minkätähden se ei ollut Kiril? Oliko kappale syntyänsä venäläinen vai ulkomaalainen, sitä en saanut mitenkään selville. Sanottiin myöskin, että lopuksi näytetään "pantomiini musiikin kanssa." Kaikki tämä oli tietysti hyvin hupaista. Näyttelijöitä oli noin viisitoista henkeä — kaikki reipasta väkeä. He häärivät itsekseen, pitivät harjoituksia, välistä kasarmien takana, ja koettelivat piilotella itseään muilta. Sanalla sanoen, he tahtoivat hämmästyttää meitä jollain tavattomalla, odottamattomalla.
Arkipäivinä suljettiin vankila varhain, niin kohta kuin yö alkoi lähestyä. Mutta joulujuhlana tehtiin poikkeus; vankilaa ei suljettu ennen ehtoorummutusta. Tämä poikkeus oli tehty teaatterin tähden. Juhlan kuluessa lähetettiin melkein joka ilta vartijaupseerille nöyrä pyyntö "jättämään portit auki näytännön tähden"; samalla lisättiin, että eilenkin oli näytäntö ja portit olivat auki, ilman että mitään häiriöitä tapahtui. Vartijaupseeri arveli näin: "totta on, ettei häiriöitä eilen tapahtunut; ja kun he lupaavat, ettei tänäänkään tapahdu, niin arvattavasti pitävät he itsestään huolen, ja se onkin parasta. Jos taas antaisin kieltävän vastauksen, niin kenties (kukapa noita pahantekijöitä menee takaamaan!) tekevät tahallaan jonkun ilkiötyön ja vartijat saavat siitä vastata." Lisäksi tulee vielä sekin, että vahdissa on ikävä seistä, parempi on mennä teaatteriin, kun semmoinen kerran on olemassa, eikä suinkaan mikään tavallinen sotamiesteaatteri, vaan vankien teaatteri, ja vangit taas ovat uteliasta väkeä; ja onhan vartijaupseerilla aina oikeus käydä näytäntöjä katsomassa.
Jos tisuuriupseeri tuli saapuville ja kysäsi: "missä on vartijaupseeri" niin vastattiin, että "hän meni vankilaan vankeja lukemaan", joten asiasta helposti selvittiin. Sillä tavoin sallivat vartijaupseerit näytäntöjen pitämistä joka ilta juhlan kuluessa sulkematta kasarmeja ennen iltarummutusta. Vangit tiesivät entisestään, etteivät vartijat kiellä ja sen tähden olivatkin levollisia.
Seitsemännellä tunnilla tuli Petrow minua noutamaan ja me menimme yhdessä näytäntöä katsomaan. Meidän kasarmistamme lähtivät kaikki muut paitsi vanhauskolainen ukko ja puolalaiset. Viimeksi mainitut suostuivat tulemaan vasta viimeiseen näytäntöön tammikuun neljäntenä päivänä, kun heille oli vakuutettu, että teaatterissa oli hauska olla ja ettei mitään vaaraa ollut pelättävänä. Puolalaisten ylpeä käytös ei vaikuttanut laisinkaan loukkaavasti vankien mieliin; päinvastoin otettiin heidät teaatterissa hyvin ystävällisesti vastaan. Annettiinpa heille paraat paikatkin. Mitä taas tulee tsherkesseihin ja Isai Fomitshiin, tuotti teaatterimme heille mitä suurinta nautintoa. Isai Fomitsh antoi joka kerta kolme kopeikkaa, mutta viimeisellä kerralla pani hän lautaselle kymmenen kopeikkaa ja onnellisuus loisti hänen kasvoistaan. Näyttelijät kokosivat läsnä olijoilta vapaehtoisia lahjoja kulunkien suorittamiseksi ja omaksi virkistyksekseen. Petrow vakuutti, että minulle annettaisiin paraita paikkoja, koska minä muka muita rikkaampana arvattavasti annan enemmän rahaakin ja sen ohessa olen semmoisissa asioissa enemmän jäljillä kuin muut. Niin tapahtuikin. Mutta kerron ensin salista ja sen sisustuksesta.
Sotilaskasarmimme, jossa näytelmät pidettiin, oli noin viidentoista askeleen pituinen. Pihalta tultiin portaille, portailta eteiseen ja eteisestä kasarmiin. Tämä pitkä kasarmi oli, kuten olen jo maininnut, sisustettu toisin kuin muut: laverit olivat asetetut pitkin seiniä, joten huoneen keskus jäi vapaaksi. Käytävän puolella oleva osuus huonetta oli jätetty katselijoille; siten jäi sen toinen puoli, joka oli yhteydessä viereisen kasarmin kanssa, näkymöä varten. Ennen kaikkia hämmästytti minua esirippu. Se oli noin kymmenen jalkaa pitkä, ja sitä kannatti todellakin ihmetellä; sen pinnalle oli öljyvärillä maalattu puita, huvimajoja, lampia ja tähtiä. Se oli kokoon kyhätty palttinasta, sekä uudesta että vanhasta, kellä mitäkin oli annettavana, vankien rääsyistä ja paidoista, joita miten kuten oli yhteen ommeltu; se osa, johon ei riittänyt palttinaa, oli koottu pienistä paperiliuskoista. Maalarimme, niiden joukossa etupäässä A—w, olivat sitä somasti koristelleet. Semmoinen ylöllisyys ihastutti synkkämielisimpiäkin vankeja, jotka näytelmän kuluessa muuttuivat samanlaisiksi lapsiksi kuin heidän vilkasluontoisemmatkin toverinsa. Kaikki olivat hyvin tyytyväisiä ja kehuivat näytelmää. Valaistusaineena käytettiin pieniksi pätkiksi leikattuja talikynttilöitä. Esiripun eteen oli asetettu pari kyökeistä tuotua penkkiä ja niiden etupuolelle kolme neljä tuolia, jotka oli saatu aliupseerin huoneesta. Tuolit olivat määrätyt ylemmille upseereille; penkit taas aliupseereille, kirjureille, konduktööreille ja muille alemmille päällysmiehille, joilla ei ollut upseerin arvoa. Näitä syrjäisiä katsojia oli väliin enemmän, väliin vähemmän, mutta viimeisellä kerralla ei ollut penkeillä yhtään tyhjää paikkaa. Penkkien takana seisoivat vangit, kunnioituksesta muita läsnä olijoita kohtaan, lakittomin päin, jakut tai puoliturkit yllänsä huolimatta siitä, että huoneessa oli raskas, hiestyttävä ilma. Vangeille oli tietysti jätetty liian vähän tilaa. Paikka paikoin, etenkin takariveissä oli heitä melkein päälletysten, jota paitsi muutamat olivat sijoittuneet lavereille sekä kulissien taa ja kävivätpä jotkut alinomaa teaatterin takana olevassa toisessa kasarmissakin katsellakseen näytäntöä sieltä peräkulissin ylitse. Ahtaus takariveissä oli luonnoton ja verrattava ainoastaan siihen ahtauteen, jota minä äskettäin näin saunassa. Eteisessä, jonka ovea pidettiin auki, oli kahdenkymmenen asteen pakkanen; mutta siitä huolimatta nähtiin sielläkin koko joukko katselijoita. Meidät, s.o. minut Petrowin kanssa, päästettiin oitis etupuolelle melkein penkkeihin saakka, jossa oli paljon parempi olla kuin muiden takana. Minua pitivät vangit asiantuntijana, koska muka olin ollut paremmissakin teaattereissa; he olivat usein nähneet, että Baklushin neuvotteli kanssani ja kohteli minua kunnioituksella; minulle oli siis nyt annettava kunniasija. Vaikka nuo pahantekijät olivatkin kerskailevaa ja kevytmielistä väkeä, oli heidän luonteessaan kuitenkin muitakin ominaisuuksia. He voivat nauraa minulle, kun näkivät, että olin huono työmies; ja Almasow saattoi halveksia meitä aatelisia ja kerskailla siitä, että hän osasi polttaa alabasteria. Kaiken tämän vainon ja pilkan vaikutti se seikka, että me kuuluimme samaan säätyyn kuin heidän entiset herransa, joista heillä ei ollut hyviä muistoja. Mutta nyt teaatterissa väistyivät he edestäni. He tunnustivat, että siinä asiassa minulla oli parempi arvostelukyky kuin heillä, että minä olin nähnyt ja tiesin enemmän kuin he. Ynseimmätkin heistä (minä olen varma siitä) toivoivat nyt, että minä kehuisin heidän teaatteriansa ja päästivät minut mielellään paraimmalle paikalle. Minä puhun nyt muistellen silloisia vaikutuksia. Minusta näytti silloin — sen muistan aivan hyvin — ettei heidän arvostelussaan ilmaantunut laisinkaan itsensä alentamista, vaan päinvastoin oman arvonsa tuntemista. Paras ja huomattavin piirre kansamme luonteessa on oikeudentunne ja sen noudattamisen halu. Ulkokullattua pöyhkeilemistä ja etukynteen pyrkimistä, ansiosta huolimatta, ei kansassa ole. Kun vaan otetaan pois ulkonainen kuori ja katsotaan ytimeen tarkemmin ja ilman ennakkoluuloja, havaitaan kansassa semmoisia ominaisuuksia, joita moni ei olisi voinut aavistaakaan. Meidän tietomiehemme eivät voi kansalle paljoa opettaa. Päin vastoin saavat he itse oppia siltä yhtä ja toista.
Petrow sanoi minulle teaatteriin lähtiessämme, että minut päästetään etusijoille siitä syystä, että minä annan enemmän rahaa. Määrättyä maksua ei ollut; jokainen antoi niin paljon kuin voi ja tahtoi. Melkein kaikki uhrasivat jonkun verran, vaikkapa puolikopeikaisen, kun lautasella tultiin rahoja keräämään. Mutta vaikka minut päästettiinkin etupuolelle osaksi rahan tähden, siinä vakuutuksessa, että minä annan enemmän kuin muut, niin oli semmoisessa käytöksessä kuitenkin hyvin paljon oman arvonsa tuntemista. "Sinä olet minua rikkaampi, mene siis edelle, ja vaikka me kaikki olemme täällä yhtäläisiä, panet sinä kuitenkin enemmän, joten oletkin näyttelijöille mieluisampi; sen vuoksi saatkin etusijan, sillä emme ole täällä rahan edestä, vaan omasta tahdostamme, ja niinpä onkin meidän itsemme annettava kullekin oma paikkansa." Semmoisessa ajatuksessa oli paljon oikeata arvollisuutta. Se ei ollut rahan, vaan oman itsensä arvostelemista. Yleensä rahaa ja rikkautta ei täällä kovin paljon kunnioitettu, jos tarkastetaan vankeja jonkinlaisena kokonaisuutena, eikä kutakin erikseen. Enkä muista heistä yhtään yksityistäkään henkilöä, joka olisi rahan tähden tahtonut alentaa itseään. Tosin oli heidän joukossaan kerjäläisiä, mutta kerjäämisessäkin ilmestyi enemmän vallattomuutta ja leikillisyyttä kuin todellista kerjäämistä. En tiedä, olenko lausunut ajatukseni kyllin ymmärrettävällä tavalla… Mutta nyt palaan jälleen teaatteriin.
Ennen esiripun nostamista oli huoneessa nähtävänä omituisen vilkas kuva. Katselija-joukko, joka oli kaikilta puolin tungettuna, ahdistettuna, odotti kärsimättömänä ja onnellisen näköisenä näytelmän alkamista. Takapuolella olivat ihmiset miltei päällekkäin. Moni oli tuonut kyökistä halkoja mukanaan; asetettuaan paksun halon joten kuten pystyyn seinää vasten, kävi katsoja seisomaan sen päälle nojaten molemmilla käsillään edessään olevan hartioihin ja seisoi siinä asemassa yhtä mittaa noin pari tuntia tyytyväisenä itseensä ja paikkaansa. Toiset pysyttelivät jaloillaan uunin alareunustalla nojaten niinikään edessään olevia vasten. Sivulla olevilla lavereilla soittajien yläpuolella nähtiin myöskin taajoja katselijajoukkoja. Siellä olivatkin hyvät paikat. Noin viisi miestä oli kiivennyt uunille ja katselivat sieltä alas. Niilläpä oli iloa! Ikkunalaudoilla nähtiin myöskin paljon myöhästyneitä katsojia, jotka eivät parempia paikkoja enää löytäneet. Kaikki käyttäytyivät hiljaan ja siivosti. Kaikki tahtoivat näyttäytyä herrojen ja muiden vierasten läsnä ollessa paraimmassa valossa. Kaikkien kasvot ilmaisivat mitä lapsellisinta odotusta; kaikki olivat punaisia ja hikisiä kuumuudesta. Olipa omituista nähdä lapsellista iloa ja mitä puhtainta mielihyvää vankien merkityissä, rumennetuissa kasvoissa, jotka sitä ennen olivat olleet synkät ja jörömäiset! Kaikki olivat paljain päin ja oikealta puolen katsoen näyttivät minusta kaikkien päät kerityiltä. Mutta näkymöltä kuuluu liikettä ja melua. Kohta nostetaan esirippu ylös. Soittokunta alkoi soittaa… Tästä soittokunnasta on mainittava pari sanaa. Sivulla oleville lavereille oli sijoitettu kahdeksan soittajaa, joilla oli kaksi viulua (yksi oli vankilasta ja toinen lainattu joltakin linnassa asuvalta; soittajat olivat omia miehiä), kolme balalaikaa — kaikki omatekoisia, kaksi kitarria ja rumpu kontrabaasin asemesta. Viulut olivat huononpuoleisia ja kitarrit samoin, jota vastoin balalaikat olivat oivallisia. Ja niitä käsiteltiinkin mestarillisesti. Soitettiin ainoastaan tanssikappaleita. Väliin napauttelivat soittajat sormillansa balalaikan koppaan; säveleissä, balalaikan käyttämisessä ja kappaleiden esittämisessä oli aivan omituista, alkuperäistä. Yksi kitarrin soittajakin teki tehtävänsä oivallisesti. Se oli sama aatelismies, jonka sanottiin murhanneen isänsä. Mitä rumpuun tulee, tehtiin sillä ihmeitä; väliin pyöri se käyttäjänsä sormella, väliin viilsi tämän peukalo pitkin sen pintaa; väliin kuului taajoja, heliseviä ja yksitoikkoisia lyöntejä, väliin taas tuo voimakas ääni ikäänkuin hajosi lukemattomiksi pieniksi, täriseviksi ääniksi. Sen lisäksi oli myöskin kaksi harmonikaa. Enpä toden totta olisi uskonut, että yksinkertaisilla kansan käyttämillä soittokoneilla voisi saada niin paljon aikaan; sävelien sopusointuisuus, esittämisen luonne ja henki olivat ihmeteltäviä. Vasta nyt huomasin minä, että venäläisissä tanssisävelissä on todellakin paljon reippautta ja iloisuutta. Vihdoin kohosi esirippu. Kaikki liikahtivat ja kallistuivat toiselta jalalta toiselle; takimaiset nousivat varpailleen; joku putosi halolta; kaikki avasivat suunsa, kohottivat silmänsä, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi… Näytäntö alkoi.
Vieressäni seisoi Alei veljiensä ynnä muiden tsherkessiläisten seurassa. He olivat suuresti mieltyneet teaatteriin ja kävivät siellä joka ilta. Kaikki muhamettilaiset, tataarilaiset y.m. pitävät paljon näytelmistä; sen olin minä jo ennenkin huomannut. Heidän lähellään oli Isai Fomitsh, joka esiripun kohottua tuli tavattoman uteliaaksi luullen saavansa nähdä kaikenmoisia ihmeitä ja kummituksia. Alein ihanista kasvoista loisti lapsellista iloa, niin että oli erittäin hupaista katsella häntä ja muistanpa, että silmäni väkisinkin kääntyivät häneen, kun näyttelijät olivat jollain sukkelalla tempulla saaneet aikaan yleistä naurua. Hän ei nähnyt minua; sillä hänellä oli muuta katsottavaa. Vasemmalla puolellani seisoi eräs vanhanpuoleinen vanki, joka aina oli ollut jörömäinen ja tyytymätön. Tämä oli niinikään huomannut Alein, ja minä näin, kuinka hän hymyillen kääntyi muutaman kerran nuoren tsherkessiläisen puoleen; niin oli Alei viehättävä! Alettiin "Filatkan ja Miroshkan" näyttämistä. Filatka (Baklushin) oli todella oivallinen. Hän suoritti tehtävänsä ihmeellisen tarkkaan. Näkyi, että hän oli miettinyt jokaisen lauseensa, jokaisen liikkeensä. Tyhjänpäiväisiin sanoihin ja temppuihin osasi hän panna ajatusta, niin että ne täydelleen vastasivat tarkoitustansa. Jos sen ohessa otetaan lukuun miehen luonnollinen, teeskentelemätön iloisuus ja yksinkertaisuus, niin luulenpa, että lukija itsekin, jos olisi nähnyt Baklushinin, myöntäisi, että hänellä oli paljon luonnollista taipumusta näyttelemistaitoon. Filatkaa olin minä nähnyt usean kerran Moskovan ja Pietarin teaattereissa ja voin vakuuttaa, että pääkaupunkien näytelmätaiturit eivät näytelleet sitä niin hyvästi kuin Baklushin. Häneen verrattuna olivat he maalaisia herrasmiehiä, eivätkä varsinaisia talonpoikia. Mutta talonpoikaa olisivat he kuitenkin tahtoneet esittää. Baklushinia yllytti sen ohessa kilpailu; sillä kaikille oli tunnettu asia, että toisessa kappaleessa Kedrilin osaa näyttelisi vanki Potseikin, jota kaikki syystä tai toisesta pitivät Baklushinia etevämpänä näyttelijänä; se harmitti Baklushinia kovasti. Monta kertaa tuli hän viime aikoina luokseni ja purki minulle sydämensä. Kaksi tuntia ennen näytelmän alkamista valtasi hänet kuume. Kun katsojat nauroivat ja huusivat: "Hyvin, Baklushin! Oikein kelpo lailla!" loistivat hänen kasvonsa ilosta. Suutelukohtaus, jossa Filatka huusi ennakolta Miroshkalle: "pyyhi suusi", tehden itsekin saman tempun, oli hyvin hullunkurinen. Kaikki rupesivat nauramaan. Mutta enimmin vetivät huomiotani puoleensa katsojat; sillä nyt olivat kaikki teeskentelemättömiä. He tulivat väkisinkin iloiselle tuulelle. Mieltymyshuutoja kuului tuon tuostakin. Tuossa joku nykii naapuriansa ja ilmoittaa hänelle tunteitaan, huolimatta siitä, ken hänen naapurinaan sattui olemaan; toinen taas, kun näkymöllä tapahtui jotain hupaista, luo ihastuneena silmäyksiä muihin katsojiin ikäänkuin kehoittaakseen heitäkin nauramaan. Kolmas taas maiskuttelee kieltänsä ja näpäyttelee sormiansa eikä saata mitenkään pysyä asemillaan. Voimatta kuitenkaan mennä mihinkään, muuttelee hän vaan jalalta toiselle. Kappaleen loppupuolella tuli ilo ylimmilleen. Minä en laisinkaan liioittele. Sillä ajatelkaamme, että tämä kaikki tapahtui vankilassa, ajatelkaamme kahleita ja edessä olevaa pitkää, surullista, yksitoikkoista elämää; olihan kaikille näille masennetuille ihmisille sallittu iloita hetkinen sekä unhottaa ajaksi raskas unensa panemalla toimeen kokonaisen teaatterin, ja vieläpä semmoisen, että sitä ihmettelivät ja ihailivat kaupunkilaisetkin. Vankeja tietysti huvitti kaikki, muun muassa puvutkin. Erittäin hauskaa oli heistä nähdä, että esim. Wanjka Otpietijlla tai Netswietajewilla tai Baklushinilla oli aivan toisenlainen puku, kuin se, jossa heitä vuosien pitkään oli totuttu näkemään. "Onhan tuo sama mies, sama vanki, jonka jaloissa kahleet kilahtelivat ja kuitenkin ilmaantuu hän nyt herrasnutussa ja korkeassa hatussa! Onpa hän laittanut itselleen viikset ja tukankin. Tuossapa hän ottaa taskustaan punaisen nenäliinan ja heiluttaa sitä ollen olevinaan herrasmiehenä!" Kaikki olivat riemastuksissaan. Tilanhaltija esiytyi ajutantin vormussa, tosin vanhanpuoleisessa, olkanauhoissa ja kokaardilla varustetussa hatussa; hän teki tavattoman vaikutuksen. Halullisia tämän osan näyttelemiseen oli ollut kaksikin, jotka riitautuivat keskenään aivan kuin pienet lapset, sillä kumpikin olisi tahtoneet esiytyä olkanauhoilla varustetussa upseerin puvussa! Muiden vankien täytyi ratkaista riita ja enimmät äänet sai Netswietajew, ei sen vuoksi, että hän olisi ollut pulskempi tai komeampi kilpailijaansa, vaan siitä syystä, että hän vakuutti aikovansa esiytyä keppi kädessä ja tätä keppiänsä tulisi hän heiluttelemaan ja piirtelemään sillä maata kuin herrasmies ainakin, jota temppua Wanjka Otpietij ei voisi tehdä, kun hän oikeita herrasmiehiä ei koskaan ollut nähnyt. Ja kun Netswietajew sitten ilmaantui puolisoineen näkymölle, piirteli hän todellakin alinomaa maata hienolla kävelykepillään, jonka hän jostain oli hankkinut pitäen sitä arvattavasti herrasmaisuuden etevimpänä tuntomerkkinä. Arvattavasti oli hän joskus lapsuudessaan, pienenä, paljasjalkaisena poikaressuna ollessaan, nähnyt jonkun komeasti puetun herran kävelevän keppi kädessä ja ihastunut kovasti tämän taitavaan kepinheilutukseen; niinpä olikin muisto siitä jäänyt ijäksi päiväksi hänen mieleensä, joten hän nyt kolmenkymmenen vanhana osasi samalla tavoin heilutella keppiänsä koko vankilan ihastukseksi. Netswietajew oli niin kiintynyt toimeensa, ettei hän kepistään nostanut silmiään edes silloinkaan, kun hänen oli jotain sanottava. Tilanhaltijan puoliso oli myöskin tavallaan huomattava henkilö. Hän esiytyi vanhassa, peräti kuluneessa musliinihameessa, käsivarret sekä kaula paljaana ja kasvot kovasti maalattuna; päässä oli hänellä karttuuninen yömyssy, toisessa kädessä päivänvarjo ja toisessa kirjavasta paperista tehty viuhka. Hänelle naurettiin kovasti, niin että hänen itsensäkin täytyi muutaman kerran ruveta nauramaan. Tätä osaa näytteli vanki Iwanow. Sirotkin oli tytöksi puettuna erittäin sievä. Kupletit sujuivat myöskin hyvin. Sanalla sanoen kaikki olivat tyytyväiset näytäntöön. Kritiikkiä ei ollut eikä voinutkaan olla.
Musiikki soitti taas alkajaiskappaleen ja esirippu nousi jälleen. Nyt näyteltiin Kedriliä, joka oli Don-Juanin kalttainen; ainakin veivät pirut kappaleen lopulla sekä herran että palvelijan mukaansa. Kappale oli yhdessä näytöksessä; sen alku ja loppu olivat arvattavasti kadoksissa. Mitään järkeä kappaleessa ei ollut. Tapauksen paikka oli Venäjällä, jossain ravintolassa. Isäntä toi huoneeseen herran, jolla oli sinelli päällä ja pyöreä hattu päässä. Herran jälkeen tuli hänen palvelijansa Kedril kantaen kapusäkkiä ja siniseen paperiin käärittyä kanaa. Kedrilillä oli puoliturkki yllä ja lakeijan hattu päässä. Hän se olikin syömäri. Hänen osaansa näytteli vanki Potseikin, Baklushinin kilpailija; herrana oli sama Iwanow, joka edellisessä kappaleessa oli näytellyt tilanhaltijan rouvan osaa. Ravintolan isäntä Netswietajew ilmoittaa, että huoneessa oleskelee paholaisia, ja lähtee sitten pois. Herra, joka on alakuloisen ja huolestuneen näköinen, sanoo tietäneensä asiasta jo ennen ja käskee Kedrilin järjestämään kapineita ja valmistamaan illallista. Viimemainittu kalpenee ja vapisee kuin haavan lehti, kuultuaan paholaisista. Hän tahtoi paetakin, vaan pelkäsi herraansa. Ja sitä paitsi oli hänen nälkä. Hän on nautinnonhimoinen, viekas ja pelkurimainen; hän pettää herraansa joka askeleella, mutta samalla pelkääkin häntä. Hänessä oli omituinen palvelijatyyppi, joka hyvin paljon muistutti Leporelloa. Potseikin oli hyvä näyttelijä, mielestäni vielä parempi kuin Baklushin. Kun minä seuraavana päivänä kohtasin Baklushinin, en ilmoittanut hänelle tietysti ajatustani täydellisesti; siten olisin häntä liian paljon loukannut. Se, joka näytteli herran osaa, teki myöskin tehtävänsä hyvin. Joutavaa jutteli hän paljon, mutta lausumatapa oli kuitenkin säännöllinen ja reipas, liikkeet asianmukaisia. Sill'aikaa kun Kedril puuhailee kapusäkin parissa, kävelee herra ajatuksissaan pitkin laattiaa ja ilmoittaa julkisesti, että hän tänä iltana päättää maallisen matkansa. Kedril kuuntelee uteliaana, vääntelee kasvojaan ja puhuu itsekseen naurattaen kuuntelijoita joka sanalla. Hänen ei ole sääli herraa; mutta hän on kuullut paholaisista ja haluaisi tietää, mitä ne ovat; niinpä rupeekin hän kyselemään. Herra ilmoittaa hänelle vihdoin, että hän kerran jossain hädässä oli pyytänyt ja saanutkin apua paholaisilta; että tänään oli määräpäivä, jolloin ne arvattavasti tulevat sopimuksen mukaan noutamaan hänen sieluansa. Kedrilissä syntyy kova pelko. Mutta herra ei kadota mielen malttiaan ja käskee palvelijansa valmistamaan ruokaa. Kuultuaan ruoasta, tulee Kedril taas iloiseksi, ottaen esille kanan ynnä viinipullon, ja ei aikaakaan, niin rupee hän itse kanaa maistelemaan. Yleisö nauraa. Äkkiä narahti ovi, tuuli pieksi akkunaluukkuja; Kedril vapisee ja pistää suuhunsa mitä pikemmin niin suuren paistipalan, ettei jaksa sitä nielläkään. Taas nauretaan. "Onko valmis?" huutaa herra käyskennellen pitkin laattiaa. — "Kohta, herra… minä teille… valmistan", vastaa Kedril, istautuu itse pöytään ja rupee ahkuamaan herransa ruokaa. Yleisöä tuntuu huvittavan hänen sukkeluutensa ja viekkautensa samoin kuin sekin, että herra on narrina. Täytyy tunnustaa, että Potseikin ansaitsi kaikkea kiitosta. Sanat "kohta, herra, minä teille valmistan", lausui hän oivallisesti. Istuen pöydän ääressä söi hän ahnaasti peläten joka hetki, ettei herra huomaisi hänen keppostaan; joka kerta, kun tämä kääntyi päin, piiloutui Kedril pöydän alle vieden kanapaistin mukanaan. Vihdoin saa hän nälkänsä tyydytetyksi ja rupee huolehtimaan herrastaan. — "Joko kohta, Kedril?" huutaa herra. — "Tuossa paikassa!" vastaa Kedril huomattuaan, ettei herralle ole jäänyt paljon mitään jäljelle. Lautasella oli vaan kanan jalka. Alakuloinen ja huolestunut herra ei huomaa mitään, vaan istautuu pöydän ääreen ja Kedril asettuu pyyhe kourassa hänen taakseen. Katsojat nauroivat Kedrilin sanoille, liikkeille ja kasvojen väänteille, kun hän yleisöön kääntyneenä osoitteli tyhmää herraansa. Juuri kun herra alkoi syödä, ilmestyivät paholaiset. Tässä ei voinut enää käsittää tapausten juoksua ja paholaisetkin ilmestyivät jokseenkin kummallisella tavalla. Sivukulississa aukeni ovi ja sisään astui valkeaan vaippaan verhottu olento, jolla pään asemesta oli palava lyhty; toisen olennon päässä oli myöskin lyhty ja kädessä palmikko. Mitä nämä lyhdyt, palmikot ja valkeat vaipat merkitsivät, ei voinut kukaan käsittää. Eikä sitä muuten ajateltukaan. Niinhän arvattavasti piti olla. Herra kääntyi paholaisten puoleen jokseenkin rohkeasti ja huusi heille, että hän oli valmis lähtemään. Mutta Kedril pelkää kuin jänis; hän ryömii pöydän alle, mutta pelostaan huolimatta muistaa hän ottaa mukaansa viinipullon. Paholaiset poistuvat hetkiseksi; Kedril tulee ulos pöydän alta; mutta juuri kun herra aikoo ruveta jatkamaan ruokailuaan, ilmestyvät paholaiset jälleen ja ottavat herran takaapäin kiinni viedäkseen hänet kadotuksen valtakuntaan. "Kedril, auta minua!" huutaa herra. Mutta Kedrilillä on muuta tekemistä. Hänellä on nyt pöydän alla paitsi pulloa, myöskin lautanen ja leipä. Hän jää yksin, paholaiset poistuvat ja herra heidän mukanansa. Kedril tulee pois pöydän alta, katselee ympärilleen ja ihastus loistaa hänen kasvoiltaan. Viekkaasti siristää hän silmiänsä, istautuu herran tuolille ja nyykyttäen päätään yleisölle sanoo puoleksi sopottamalla:
— Kas nyt olen yksin… ilman herraa!…
Kaikki nauroivat sille, että hän on ilman herraa; mutta sitten lisää hän vielä yleisöön kääntyneenä niinikään puoleksi sopottavalla äänellä ja yhä iloisemmin vilkutellen silmiään:
— Herran veivät paholaiset…
Katsojien riemastus oli sanomaton. Paitsi sitä, että herran olivat vieneet paholaiset, sanottiin tämä seikka niin veitikkamaisella tavalla, että ei voinut olla käsiään taputtamatta. Mutta Kedrilin onni ei kestänyt kauan. Juuri kun hän oli ennättänyt kaataa itselleen lasillisen viiniä, palasivat paholaiset ja hiipien varpaillaan tarttuivat takaapäin Kedriliin kiinni. Kedril huutaa täydestä kurkusta, eikä tohdi pelosta katsoa taaksensakaan. Puolustautua ei hän myöskään voi; käsissä on hänellä pullo ja juomalasi, joista hän ei saata luopua. Suu auki ja silmät selällään istuu hän puolen minuuttia niin hullunkurisen näköisenä, että hänestä olisi kannattanut ottaa valokuva. Vihdoin viedään hänkin pois; pullo oli mukana ja mies parka potki sekä huusi minkä jaksoi. Hänen huutonsa kuului vielä kulissien takaakin. Esirippu laskeutui ja kaikki nauroivat, olivat ihastuksissaan… Soittokunta rupesi taas soittamaan tanssin säveltä.
Soitto alkoi hiljaan, tuskin kuultavasti, mutta sitten kasvoi se vähitellen, tahti tuli nopeammaksi ja napauksia balalaikan koppaa vasten alkoi kuulua… Soitto oli täydessä vauhdissa ja olisipa Glinkan pitänyt kuulla sitä, vaikkapa sattumaltakin täällä vankilassa. Alkoi pantomiini, jonka kestäessä soittajat jatkoivat soittoansa. Näkymöllä nähtiin tupa ja siinä mylläri ynnä hänen eukkonsa. Mylläri korjaili nurkassaan siloja ja hänen eukkonsa kehräsi pellavaa. Eukon osaa näytteli Sirotkin ja myllärinä oli Netswietajew.
Mainitsen tässä, että kulissit olivat sangen huonot. Senpä tähden pitikin mielikuvituksen täydentää se, jota silmä ei nähnyt. Takaseinän asemesta oli levitetty jonkunmoinen matto tai loimi; sivuseinäksi oli asettu huononlainen sermi. Vasen puoli ei ollut millään peitetty, niin että sieltä näkyivät laverit. Mutta katsojat olivatkin vähän vaativaisia ja taipuvaisia mielikuvituksessaan täydentämään sen, mikä todellisuudessa puuttui; vangeille se ei ollutkaan vaikea asia. "Kun sanotaan, että siinä on puutarha, huone tai tupa, niin kaikki se onkin pidettävä puutarhana, huoneena tai tupana — samahan se on." Sirotkin oli nuorena naisena hyvin suloinen. Katsojat sanoivat puoliääneen muutamia kohteliaisuuksia. Mylläri lopetti työnsä, otti lakkinsa ja sitten vielä piiskan sekä lähestyi vaimoaan ja ilmoitti merkeillä, että hän aikoi mennä ulos, mutta jos vaimo hänen poissa ollessaan päästäisi jonkun sisään, niin … ja mylläri näytti piiskaa. Vaimo kuunteli ja nyökäytteli päätään. Piiska oli hänelle arvattavasti hyvin tuttu, sillä hänellä oli omia vehkeitään miehensä poissa ollessa. Mies lähti pois. Niin kohta kun hän oli päässyt oven taa, näytti vaimo hänen jälkeensä nyrkkiään. Mutta samassa kuului kolkutusta; ovi aukenee ja sisään astuu naapuri, niinikään mylläri, pitkäpartainen ja kauhtanaan puettu. Kädessä on hänellä lahja, punainen liina. Eukko nauraa; mutta juuri kun naapuri tahtoo häntä syleillä, kuuluu ovella taas kolkutusta. Mitäs nyt on tehtävä? Eukko piilottaa naapurin pöydän alle ja tarttuu itse värttinään käsiksi. Ilmestyy toinen hyväilijä; se on kirjuri ruunun vormussa. Tähän asti sujui näytteleminen moitteettomasti, liikkeet olivat aivan oikeat. Täytyipä oikein ihmetelläkin näitä tilapäisiä näyttelijöitä ja vastoin tahtoansa ajatella — että paljon voimaa sekä kykyä menee hukkaan meillä Venäjällä vapauden ja suotuisien olojen puutteessa! Mutta vanki, joka näytteli kirjurin osaa, oli arvattavasti joskus käynyt maaseututeaatterissa ja tullut siihen käsitykseen, että meikäläiset näyttelijät eivät tiedä ollenkaan, kuinka näkymöllä on astuttava. Ja niinpä hän nyt astuikin aivan kuin entiseen aikaan klassillisten sankarien sanotaan näkymöllä astuneen, s.o. hän teki ensin pitkän harppauksen ja nostamatta toista jalkaansa seisahtui äkkiä, heitti päänsä ja koko ruumiinsa taaksepäin, katseli ylpeästi ympärilleen ja — astui vasta sitten toisella jalallaan. Sellainen astuminen oli naurettava, etenkin kun sitä otti noudattaakseen huvinäytelmässä esiytyvä kirjuri. Mutta yleisö ajatteli, että varmaankin sillä tavalla piti ollakin eikä huolinut arvostella sen tarkemmin mokomia pitkäveteisiä askeleita. Tuskin oli kirjuri ennättänyt laattian keskelle, kun kolkutusta kuului jälleen; emäntä joutui taas pulaan. Minne on kirjuri kätkettävä? Kistuun, koska se on auki. Kirjuri piiloutuu sinne ja eukko panee kannen kiinni. Tällä kertaa ilmestyy omituinen vieras, joka on niinikään rakastunut emäntään. Se on bramiini virkapuvussaan. Hillitsemätön nauru kajahtaa katsojien joukossa. Bramiinin osaa näytteli vanki Koshkin ja teki tehtävänsä oivallisesti. Ryhti oli hänellä kuin bramiinilla ainakin. Liikkeillään osoitti hän rakkautensa koko suuruuden. Hän nosteli kättään taivasta kohden ja laski sen sitten sydämelleen; mutta paraillaan kun hän oli tunteittensa vallassa, kuului kova lyönti ovea vasten. Se oli isännän lyönti. Eukko hämmästyi kauheasti ja bramiini rukoili aivan kuin pyörryksissä, että hänet piilotettaisiin. Sukkelaan asettaa eukko hänet kaapin taa ja rientää itse kehräämään muistamatta avata ovea; hän kehrää kehräämistään kuulematta miehensä kolkutusta, punoo hyppysissään olematonta lankaa ja on kiertävinään värttinää, joka kuitenkin makaa laattialla. Sirotkin osasi kuvailla hyvin onnistuneella tavalla tätä hämmästystä. Mutta isäntä löi jalallaan oven rikki ja astui sisään piiska kädessä. Hän on kaikki huomannut ja osoittaa sormillaan, että vaimolla on piilossa kolme ihailijaa. Sitten rupee hän hakemaan piiloutuneita. Ensin löytää hän naapurin ja ajaa hänet nyrkillään huoneesta. Säikähtynyt kirjuri tahtoi karata, nosti päällään kistun kannen ja ilmaisi siten itsensä. Isäntä antoi hänen maistaa piiskaa ja nyt tanssi rakastunut kirjuri aivan epäklassillisella tavalla. Bramiini oli vielä jäljellä; isäntä hakee häntä kauan ja löytää vihdoin nurkasta kaapin takaa, kumartaa hänelle kohteliaasti ja vetää hänet sitten parrasta näyttämön keskelle. Bramiini yrittää puolustautua ja huutaa: "kirottu, kirottu!" (ainoat sanat koko pantomiinissa), mutta isäntä ei kuule häntä, vaan menettelee oman mielensä mukaan. Vaimo, joka huomaa, että nyt tulee hänen vuoronsa, heittää työnsä ja juoksee ulos huoneesta; hänen rukkinsa kaatuu ja vangit nauravat. Alei nykii minua hihasta ja sanoo: "Katso braminia, bramiinia!" Itse nauroi hän, niin että tuskin pystyssä pysyi. Esirippu laskeutui. Toinen näytäntö alkoi.
Mutta en huoli kertoa kaikkia näytäntöjä. Niitä oli vielä pari kolme. Kaikki olivat ne hupaisia. Vangit eivät tosin olleet niitä sepittäneet, mutta ainakin panivat he niihin paljon omiaan. Melkein joka näyttelijä muodosteli kappaleita oman mielensä mukaan, niin että eri iltoina samat miehet näyttelivät samoja osia eri tavalla. Viimeinen kuvannollinen pantomiini päättyi tanssilla. Haudattiin vainaja. Bramiini, suuren joukon keskellä, teki arkun ääressä kaikenlaisia taikatemppuja, mutta turhaan. Vihdoin kaikui huuto "aurinko laskee", jolloin vainaja elpyi ja kaikki alkoivat ilosta tanssia. Bramiini tanssi kuolleista heränneen kanssa omituisella tavalla, niinkuin bramiini ainakin. Sillä päättyikin teaatteri seuraavaan iltaan asti. Vangit lähtivät liikkeelle iloisina, tyytyväisinä, kehuivat näyttelijöitä ja kiittivät aliupseeria. Riitaa ei kuulunut. Kaikki olivat tavattoman tyytyväisiä ja nukkuivat rauhallisesti. "Minkähän tähden?" tekisi mieleni kysyä. Enkä minä esittele mielikuvitukseni tuotteita, vaan täyttä totta. Ainoastaan hiukkasen oli näiden ihmisparkojen annettu elää mielensä mukaan, iloita ihmisten tavalla, ainoastaan hetkisiksi olivat he saaneet unhottaa vankilan elämän, ja siitä olivat he siveellisesti muuttuneet, vaikkapa vähäksikin aikaa… Mutta jopa on yösydän käsissä. Minä vavahdin ja heräsin sattumalta; ukko rukoili yhä vielä uunilla. Alei makasi hiljaan vieressäni. Minä muistelin, että hän vielä nukkumaisillaankin oli nauranut ja puhellut veljiensä kanssa teaatterista; minä katsahdin väkisinkin hänen rauhallisiin, lapsellisiin kasvoihinsa. Vähitellen muistui mieleeni kaikki tyyni: kulunut päivä, juhla ja koko viime kuukausi… Hämmästyneenä kohotin minä pääni ja katselin makaavia toverejani kynttilän värähtelevässä valossa. Minä katselin heidän kurjia kasvojaan, heidän kurjia vuoteitaan, kaikkea heidän köyhyyttään ja viheliäisyyttään, katselin ja tahdoin ikäänkuin tulla vakuutetuksi, ettei kaikki tuo ollut mitään ilkeätä unta, vaan todellisuutta. Todellisuutta se oli: joku kuului voikahtaneen; joku liikautti raskaasti kättänsä, niin että kahleet rämähtivät. Joku vavahti unissaan ja rupesi puhumaan; mutta ukko rukoili uunilla kaikkien "oikeauskoisten kristittyjen" puolesta ja hiljaan, pitkäveteisesti kuului hänen äänensä: "Herra Jesus Kristus, armahda meitä!…"
— Enhän minä ole täällä ainaiseksi, vaan ainoastaan muutamiksi vuosiksi! ajattelin itsekseni ja painoin pääni jälleen tyynyä vasten.