XII.
Sairashuone.
Kohta joulun jälkeen tulin minä kipeäksi ja minut vietiin rykmentin sairashuoneeseen, joka oli yksinäisellä paikalla puolen virstan päässä linnasta. Sairashuoneen avaralla pihalla olivat palvelusväen sekä lääkärien asunnot ynnä muut tarpeelliset rakennukset. Päärakennukseen olivat sioitetut sairashuoneen monet eri osastot. Vankeja varten oli jätetty ainoastaan kaksi isoa huonetta, jotka olivat aina sairaita täynnä, mutta etenkin kesällä, jolloin vuoteita täytyi asettaa lähemmäksi toisiansa. Näissä sairashuoneissa oli kaikenlaista "onnetonta kansaa." Siellä oli vankilamme asukkaita, ja syytöksen alaisia sotamiehiä, sekä tuomittuja että tuomitsemattomia; siellä oli myöskin sairaita ojennusruodusta tuosta omituisesta laitoksesta, johon lähetettiin pienempiä rikoksia tehneitä rykmentin sotamiehiä muka parantamaan käytöstänsä; parin kolmen vuoden kuluttua palasivat ne kuitenkin sieltä semmoisina heittiöinä, ettei mihin panna. Kun joku vanki sairastui, ilmoitti hän asian aliupseerille. Hänen nimensä kirjoitettiin kirjaan, joka annettiin mukaan, kun hänet lähetettiin vartijan seuraamana rykmentin sairashuoneeseen. Siellä tutki lääkäri kaikkia pyrkijöitä ja ken huomattiin todellisesti sairaaksi, se pääsi laitokseen. Nimeni merkittiin kirjaan ja kello yhden jälkeen, kun muut lähtivät työhön, lähetettiin minut sairashuoneeseen. Sairas vanki otti mukaansa rahaa ja leipää, niin paljon kuin mahdollista, sillä sinä päivänä ei hän voinut saada sairashuoneessa ruokaa; saappaan varteen pisti hän myöskin pienen piippunysän ynnä tupakkakukkaron ja tulukset. Sairashuoneeseen tullessani tunsin jonkun verran uteliaisuutta tätä uutta, minulle vielä tuntematonta laitosta kohtaan.
Päivä oli lämmin ja sumuinen — yksi niitä päiviä, jolloin sairashuoneen tapaiset laitokset näyttävät hyvin ikäviltä. Vartijan saattamana astuin minä eteiseen, jossa oli pari ammetta ja jossa kaksi syytöksen alaista sairasta, niinikään vartijan seuraamina oli jo odottelemassa. Saapuville tuli välskäri, joka katsahti meihin veltosti ja meni vielä veltommin ilmoittamaan tulostamme apulaislääkärille. Tämä tuli oitis saapuville, tarkasti meitä hyvin ystävällisesti ja antoi meille "tautilistat,", joihin oli kirjoitettu nimemme. Taudin tarkempi tutkiminen, lääkkeiden määrääminen y.m. oli sen lääkärin tehtävänä, joka hoiti vankien osastoja. Minä olin jo ennen kuullut, että vangit eivät saata kyllin kehua lääkäreitään. "He ovat kuin isät", vastattiin minulle, kun minä kyselin lääkäreistä. Sillä välin piti meidän muuttaa pukua. Entiset vaatteet otettiin meiltä pois ja niiden sijaan annettiin uudet alusvaatteet, pitkät sukat, tohvelit, myssy ja paksu, ruskeanvärinen sarkanuttu, jonka vuori näytti laastarilla tahratulta palttinalta, toisin sanoen, se oli tavattoman likainen. Sitten vietiin meidät vankien osastoon, joka oli pitkän, korkean ja puhtaan läpikäytävän päässä. Ulkonainen puhtaus oli kaikkialla tyydyttävä; kaikki, mikä ensi katseella pisti silmään, oli loistavaa. Ehkäpä vaatimuksenikaan eivät olleet kovin suuret vankilasta tullessani. Molemmat syytöksenalaiset joutuivat vasemmanpuoliseen osastoon, minut vietiin oikeanpuoliseen. Ovi oli lukittu ja sen edustalla seisoi pyssyllä varustettu sotamies. Nuorempi aliupseeri (kuuluva sairashuoneen vartijoihin) käski päästää minut sisälle ja niin saavuin minä pitkään, kapeaan huoneeseen, johon oli asetettu vuoteita, luvultaan kaksikymmentä kaksi; niiden joukossa oli kolme tai neljä vapaata. Vuoteet olivat puiset ja viheriäksi maalatut; muuten ovat sen laatuiset vuoteet Venäjällä tunnetuita siitä, etteivät millään muotoa voi olla ilman luteita. Minä sain sijani nurkassa, sillä puolen, jolla oli akkuna.
Kuten jo sanoin, oli täällä sairaita meidänkin vankilastamme. Muutamat heistä olivat minulle vanhoja tuttuja. Enin osa oli kuitenkin syytöksen alaisia ja ojennusruotulaisia. Kovasti sairaita, s.o. alituisesti vuoteen omana olevia ei ollut kovin paljon. Ne, jotka eivät olleet kovin sairaita, istuivat vuoteillaan tai kävelivät edestakasin pitkin huonetta, jossa kahden vuoderivin välille jäi melkoinen ala kävelyä varten. Huoneessa oli tavattoman tukahuttava haisu. Ilma oli täynänsä kaikenlaisia vastenmielisiä höyryjä ja lääkkeen hajua, vaikka valkea uunissa paloikin lakkaamatta. Vuoteeni oli verhottu kirjavalla päällysvaatteella. Minä otin sen pois. Päällysvaatteen alla oli sarkapeite, varustettuna palttinavuorilla ja karkeat alusvaatteet, joiden puhtaus oli hyvin epäilyttävää laatua. Vuoteen vieressä oli pöytä, ja sen päällä ruukku ynnä tinakuppi. Kaikki tämä oli siisteyden vuoksi peitetty pienellä käsiliinalla. Pöydän alaosassa oli vielä hylly, jossa teen juojat säilyttivät teekyökkejä, kaljahaarikoita y.m.; mutta teen juojia ei ollut sairastenkaan joukossa paljon. Piiput ja tupakkakukkarot, joita oli melkein kaikilla, jopa keuhkotautisillakin, pidettiin kätkössä vuoteiden alla. Lääkärit ja muut esimiehet eivät juuri koskaan tarkastelleet vuoteenaluksia ja jos näkivät jollakin piipun, eivät olleet sitä huomaavinaan. Muuten olivat sairaatkin varovaisia ja polttivat melkein aina uuniin. Ainoastaan yöllä poltettiin suoraan vuoteelta; mutta yöllä ei täällä käynytkään kukaan muu kuin vartijaupseeri jolloinkulloin.
Sitä ennen en koskaan ollut missään sairashuoneessa; kaikki oli minulle siis aivan uutta. Minä huomasin, että olin herättänyt muissa sairaissa uteliaisuutta. He olivat jo kuulleet minusta ja katselivat minua nyt ujostelematta, jopa hiukan ylpeästikin, niinkuin kouluissa katsellaan uutta tulokasta tai lakituvissa oikeuden hakijaa. Oikealla puolellani makasi eräs syytöksen alainen kirjuri, jonkun kapteenin äpäräpoika. Häntä syytettiin väärän rahan teosta ja hän oli maannut täällä jo vuoden päivät, nähtävästi aivan terveenä, mutta vakuuttaen kuitenkin lääkäreille, että hänellä oli valtasuonen vika. Mies saavutti tarkoituksensa; sillä hän pääsi pakkotyöstä sekä ruumiin rangaistuksesta ja oli jo vuoden päivät maannut T—kin sairashuoneessa. Hän oli vankka ja roteva mies, ijältään noin kahdenkymmenen kahdeksan vanha, suuri veijari, sangen älykäs ja tavattoman itserakas; itse oli hän vakuutettu olevansa mitä rehellisimpiä miehiä maailmassa ja niinpä oli hän syyttömyydestäänkin aivan varma. Hän rupesi ensiksi puhelemaan kanssani kysellen minulta uteliaasti yhtä ja toista ja selitellen puolestaan tarkoilleen, mimmoinen oli sairashuoneen ulkonainen järjestys. Tietysti ilmoitti hän minulle ennen kaikkia olevansa kapteenin poika. Hän olisi mielellään tahtonut olla aatelismiehenäkin tai ainakin "säätyläisenä." Kohta sen jälkeen tuli luokseni eräs ojennusruotulainen, joka alkoi vakuutella tuntevansa useita pakkotyöhön lähetettyjä aatelismiehiä ja rupesi luettelemaan heitä sekä ristimä- että isännimeltä. Hän oli jo harmaapäinen sotamies, ja hänen kasvoistaan voi päättää, että hän oli suuri valehtelija. Hänen nimensä oli Tshekunow. Hän nähtävästi haki ystävyyttäni siinä luulossa, että minulla oli rahaa. Huomattuaan, että olin varustettu teelehdillä ja sokurilla, tarjosi hän oitis apuaan luvaten hankkia teekyökin ja keittää minulle teetä. Teekannun oli M—tsky luvannut lähettää minulle jonkun täällä työskentelevän vangin mukana. Mutta Tshekunow ei kaivannut sitä. Hän hankki jonkunlaisen padan, jopa kupinkin, kiehutti teeveden ja palveli minua erittäin halukkaasti, saaden siitä kärsiä myrkyllisiä pilkkasanoja eräältä toiselta sairaalta. Tämä sairas oli keuhkotautinen, joka makasi minun vastassani; hänen nimensä oli Ustjantsew, sama syytöksenalainen sotamies, joka oli juonut korttelin nuuskalla sekoitettua viinaa ja siten hankkinut itselleen keuhkotaudin; hänestä olen jo maininnut joskus ennen. Tähän asti oli hän maannut ääneti ja vaikeasti hengittäen sekä katsellut karsain silmin Tshekunowia. Miehen suuri totisuus teki, että hänen tyytymättömyytensä tuntui hieman hullunkuriselta. Lopulta ei hän voinut enää olla vaiti:
— Sen orja! Löysipähän herran! sanoi hän voimattomuudesta hengästyen.
Hän oli kovasti sairaana.
Tshekunow kääntyi vihaisesti hänen puoleensa:
— Kuka on orja? kysyi hän katsoen halveksivaisesti Ustjantsewiin.
— Sinä olet orja! vastasi tämä vakavasti, ikäänkuin hänellä olisi ollut täysi oikeus moittia Tshekunowia ja ikäänkuin se olisi ollutkin hänen velvollisuutenaan.
— Minäkö orja?
— Sinäpä juuri. Kuulkaahan, hyvät ihmiset, ei usko vielä! Ihmettelee!
— Mitä se sinuun koskee? Näethän, että he ovat yksin, aivan kuin ilman käsiä. Palvelijatta eivät ole tottuneet olemaan. Miksi en auttaisi heitä, sinä takkukuonoinen narri!
— Kuka on takkukuonoinen?
— Sinä olet takkukuonoinen.
— Minäkö takkukuonoinen?
— Sinäpä juuri!
— Kauniskos itse olet? Onhan sinulla nenä kuin variksen pesä … koska minä olen takkukuonoinen.
— Oletpa niinkin takkukuonoinen! Parasta olisi, että makaisit ja kuolisit rauhassa, kun Jumala on kerran rangaissut.
— Mitä! Pitäisikö minun ehkä kumarrella mokomia. Ei isänikään kumarrellut eikä käskenyt minunkaan kumartelemaan. Minä … minä…
Hän olisi tahtonut jatkaa, mutta kova yskä ja veren sylky esti hänet siitä. Kohta nousi kylmä hiki hänen kapealle otsalleen. Yskältä ei hän saanut puhutuksi, vaikka hänellä olisi kyllä ollut halua. Silmistä näkyi, että hän olisi tahtonut vielä riidellä, vaan nyt piti hänen voimattomana viittailla ainoastaan kädellään… Niinpä uneuttikin Tshekunow hänet viimein.
Minusta tuntui, että keuhkotautisen viha tarkoitti pikemmin minua kuin Tshekunowia. Siitä, että Tshekunow tahtoi palvella ja ansaita siten jonkun kopeikan, ei häneen olisi voinut kukaan suuttua. Jokainen ymmärsi, että hän teki sen ainoastaan rahan tähden. Siinä kohden alhainen kansa ei ole kovin arkatuntoinen. Mutta Ustjantsew ei suvainnut minua eikä teetäni eikä sitä, että olin kahleissakin herrana, toisen palveltavana, vaikka minä en ollenkaan pyytänyt keltään palvelusta. Ja todella minä olisinkin tahtonut tehdä kaikki itse, ettei kukaan olisi tarvinnut pitää minua velttona ja herrasmaisena. Siinäpä olikin minun itserakkauteni, koska asia kerran on puheeksi tullut. Mutta siitä huolimatta tapahtui aina — minulle käsittämättömästä syystä — etten koskaan voinut sysätä luotani niitä monia palvelijoita ja apulaisia, jotka vapaehtoisesti tulivat tarjolle ja lopulta saivat minut valtoihinsa siinä määrin, että itse muutuin vihdoin heidän palvelijakseen; ulkonaisesti näytti kuitenkin siltä, että minä olisin ollut heidän herransa ja etten ilman heitä olisi voinut tulla toimeenkaan. Se seikka oli minusta tietysti hyvin harmillinen. Mutta Ustjantsew oli keuhkotautinen ja ärtyisä luonteeltaan. Muut sairaat olivat välinpitämättömiä, näyttivätpä hiukan ylpeiltäkin. Muistan, että sillä kertaa oli kaikilla puheen aineena eräs syytetty vanki, joka paraillaan kärsi ruumiin rangaistustaan ja jonka samana iltana piti saapua sairashuoneeseen. Sairaat odottivat tulokasta uteliaina. Sanottiin muuten, että rangaistus tulee olemaan helponlainen — kaikkiaan ainoastaan viisisataa lyöntiä.
Vähitellen rupesin minä tarkastamaan, mitä ympärilläni oli. Sen verran kuin voin huomata, vaivasi useimpia tosisairaita keripukki ja silmätauti, jotka olivat yleisiä tauteja paikkakunnalla. Toiset sairastivat kuume- ja rintatauteja. Täällä ei ollut niin kuin muissa sairashuoneissa eri osastoja eri tauteja varten, vaan kaikki sairaat, jopa nekin, joilla oli tarttuvia tauteja, makasivat yhdessä. Näistä tosisairaista ovat eroitettavat ne, jotka tulivat tänne ilman mitään tautia, ainoastaan "lepäilemään." Sääliväiset lääkärit ottivat heitä mielellään vastaan, etenkin kun oli paljon tyhjiä vuoteita. Olo vankilassa oli suhteellisesti niin huono, että moni sen asukkaista tuli mielellään sairashuoneeseen huolimatta siitä että ilma täällä oli raskas. Oli olemassa sairashuone-elämän ihailijoita, suurimmaksi osaksi ojennusruotulaisia. Minä katselin uteliaasti uusia toverejani ja muistan, että huomioni kiintyi etenkin erääseen keuhkotautiseen, joka oli viimeisillään ja makasi lähellä Ustjantsewia, siis myöskin vastassani. Hänen nimensä oli Mihailow ja vielä pari viikkoa sitten näin minä hänet vankilassamme. Jo siellä ollessaan oli hän sairastanut kauan ja hänen olisi pitänyt paljoa aikasemmin mennä parannuksille; mutta hän kärsi aivan tarpeettomasti vaivojaan; vasta joulun aikaan meni hän sairashuoneeseen, jossa hän kolmen viikon kuluttua kuoli kovaan keuhkotautiin; hän oli aivan kuin sisällisesti tulen polttama. Minua hämmästytti hänen suuresti muuttunut muotonsa, joka vankilaan tullessani oli ensimäisinä painunut mieleeni. Hänen vieressään makasi eräs ojennusruotuun kuuluva vanhanpuoleinen ja kauhean siivoton sotamies… Mutta enhän voi luetella kaikkia sairaita… Minä mainitsin tuon ojennusruotulaisen ainoastaan siitä syystä, että hän jo ensi hetkellä antoi minulle jokseenkin täydellisen käsityksen eräästä sairashuonetta koskevasta omituisuudesta. Muistan, että tällä miehellä oli kova nuha. Hän aivasteli alituiseen tehden sitä säännöllisesti koko viikkokauden kuluessa, jopa unissaankin, ja jokaisen aivastuspuuskauksen jälkeen oli hänen tapana sanoa: "Jumalani, mimmoinen rangaistus!" Nyt istui hän vuoteellaan ja täytti sieramiaan paperitötterössä olevalla nuuskalla, jotta olisi voinut voimallisemmin ja säännöllisemmin aivastaa. Hän aivasti kirjavaan pumpuliseen nenäliinaan, joka oli ollut pesussa jo satoja kertoja ja muuttanut väriänsä aivan tavattomasti! Aivastaessaan rypistyi hänen pieni nenänsä omituisella tavalla samalla kun vanhat, mustuneet hampaat sekä punaiset, limaiset ikenet tulivat näkyviin. Aivastuksen jälkeen levitti hän oitis nenäliinansa ja tarkasteli siihen runsaasti keräytynyttä märkyyttä, jonka hän sitten pyyhkäsi yllänsä olevaan ruskeaan ruunun nuttuun, niin että kaikki lika tarttui siihen, samalla kun nenäliina jäi vaan hieman kosteaksi. Tämä törkeä nenäliinan säästäminen ruunun nutun vahingoksi ei herättänyt mitään vastaväitettä sairasten puolelta, vaikka joku heistä saattoi saada sittemmin saman nutun yllensä. Mutta alhainen kansamme ei ole juuri kovin inhoavainen. Minun oli tuota nähdessäni paha olla ja minä rupesin väkisinkin tarkastelemaan omaa nuttuani. Se oli jo kauan vetänyt huomioni puoleensa hajullaan; lämminneenä ylläni haisi se yhä enemmin lääkkeeltä, laastarilta ja jonkunlaiselta visvalta, joka olikin luonnollista, koska se pitkän ajan kuluessa oli ollut ainoastaan sairasten hartioilla. Ehkäpä selkäpuolella oleva palttinavuori oli joskus ollut pesussakin, varmaan en sitä kuitenkaan voi sanoa. Nyt oli se ainakin tahrattuna kaikenlaisilla nesteillä. Sillä asia oli niin, että vankien osastoon tuotiin usein ruumiinrangaistuksen saaneita, joilla oli selkä täynänsä haavoja; heitä parannettiin vesihauteilla ja niinpä nuttu, joka pantiin oitis märän paidan päälle, ei voinut olla tahraantumatta. Ja joka kerta, kun minä vankeuteni aikana olin sairashuoneessa (ja siellä olinkin minä jokseenkin usein), en voinut ilman epäluuloja pukea semmoista nuttua ylleni. Etenkin olivat minulle vastenmielisiä näissä nutuissa tavattavat syöpäläiset… Ja vaikka sairashuoneessa, raskasta ilmaa lukuun ottamatta, ulkopuolisesti vallitsi jonkunlainen siisteys, ei sisällisestä siisteydestä ollut mihinkään. Sairaat olivat siihen kuitenkin tottuneet ja he arvelivat, että niin piti ollakin; mihinkään toimenpiteisiin puhtauden ylläpitämiseksi ei ryhdytty. Mutta toimenpiteistä puhun vast'edes…
Juuri kun Tshekunow oli tarjonnut minulle teeveden (jota varten sivumennen sanoen oli käytetty koko vuorokaudeksi sisään tuotua ja huonossa ilmassa pilautunutta vettä), aukesi äkkiä ovi ja huoneeseen astui äsken rangaistu sotamies monen vartijan seuraamana. Minä näin ensi kertaa vankia, joka äskettäin oli saanut rangaistuksensa. Sittemmin tuotiin heitä tänne usein, muutamia kantamallakin (liian kovan rangaistuksen saaneita), ja joka kerta oli siitä sairaille jonkunlaista vaihtelua yksitoikkoisuudessa. He ottivat tulokasta vastaan tavallisesti hyvin totisen näköisinä. Muuten vaikutti vastaan ottoon rikoksen suuruus ja siitä seurannut rangaistus. Kovasti rangaistu ja suuri pahantekijä sai osakseen suurempaa kunnioitusta ja huomiota kuin joku karannut rekryytti, jommoinen esim. oli sekin mies, joka nyt tuotiin sisään. Missään tapauksessa ei kuitenkaan osoitettu erityistä sääliväisyyttä eikä myöskään tehty mitään loukkaavia huomautuksia. Ääneti auttoivat toiset rangaistua ja hoitelivat häntä, etenkin jos hän ei voinut tulla toimeen ilman apua. Välskärit tiesivät hyvin hyvästi, että rangaistut olivat taitavissa käsissä. Apua toimitettiin levittämällä kylmässä vedessä kastettu lakana tai paita rangaistun selkään tai myöskin siten, että siitä vedettiin tikkuja, jotka lyödessä usein jäävät särkyneistä kepeistä lihaan. Viimeksi mainittu avunanto oli sairaalle hyvin tuskallinen. Mutta ylipäänsä kummastutti minua aina rangaistujen suuri kestävyys kipujen kärsimisessä. Minä näin heitä useampia, muutamia hyvinkin pahasti lyötyjä, mutta tuskin kukaan heistä vaikeroi! Ainoastaan kasvot olivat heillä muuttuneet, kalventuneet; silmät paloivat; katse oli epävarma, levoton, huulet vapisivat, niin että onneton itse pureksi niitä melkein verille. Sisään tullut sotamies oli noin kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha, vankan näköinen, korkeakasvuinen, kaunis, mustaverinen mies. Hänen selkänsä oli pahasti pieksetty. Ylhäältä aina vyötäiseen asti oli hänen ruumiinsa paljastettu; hartioille oli heitetty märkä lakana, joka vaikutti, että hän vapisi kuin vilutautinen ja käveli noin puolitoista tuntia edestakasin pitkin laattiaa. Minä katsoin häntä kasvoihin; hän ei näyttänyt ajattelevan mitään, katseli vaan kummallisesti, kiinnittämättä huomiotaan mihinkään erityiseen esineeseen. Minusta näytti, että hän silmäili pitemmän aikaa teetäni. Tee oli kuumaa; höyry kohosi kupista, mutta mies paralla oli kylmä, niin että hampaat löivät loukkua. Minä pyysin häntä juomaan. Hän tuli luokseni nopeasti ja sanaakaan sanomatta otti kupin, joi siitä seisoaltaan, ilman sokuria, kiirehtimällä ja kokien olla minuun katsomatta. Juotuaan pani hän kupin paikalleen ja sanaakaan sanomatta, päätäänkään nyökäyttämättä rupesi taas kävelemään edes takasin pitkin laattiaa. Ei hän huolinut nyt puheista eikä pään nyökytyksistä! Mitä muihin vankeihin tulee, koettivat he alussa välttää keskusteluita rangaistun tulokkaan kanssa; annettuaan hänelle apuansa, eivät he huolineet hänestä sen enempää, arvattavasti siitä syystä, että mies parka saisi olla rauhassa, johon tämä näkyi olevankin aivan tyytyväinen.
Sillä välin alkoi hämärtää ja yölamppu sytytettiin. Muutamilla, kuitenkin aivan harvoilla vangeilla oli omat kynttiläjalkansa. Vihdoin lääkärin iltakäynnin jälkeen tuli sisään vartioiva aliupseeri, luki kaikki sairaat, jonka jälkeen huone lukittiin; sitä ennen tuotiin kuitenkin yösaavi sisään… Minä sain ihmeekseni kuulla, että tämä saavi oli sisällä koko yön; semmoinen oli järjestys. Päivällä päästettiin vanki ulos, ei kuitenkaan pitemmäksi aikaa kuin minuutiksi; yöllä sitä vastoin ei päästetty ollenkaan. Vankien osasto oli toisenlainen kuin muut osastot ja vangin täytyi sairaanakin kärsiä rangaistustaan. Kuka tämmöisen järjestyksen lienee ensin pannut toimeen, en tiedä; sen vaan tiedän, ettei sellainen järjestys ollut ollenkaan paikallaan ja ettei turhanpäiväinen muodollisuus ilmaantunut missään niin jyrkästi kuin tässä seikassa. Lääkärit eivät olleet siihen tietysti syypäät. Sanon vieläkin, että vangit eivät voineet kyllin kehua lääkärejä pitäen heitä aivan kuin isinänsä. Kaikkia kohtaan olivat lääkärit suosiollisia, ystävällisiä, ja vanki, joka oli kaikkien hylkäämä, piti heitä suuressa arvossa, sillä hän huomasi, että heidän ystävällisyytensä ei ollut teeskenneltyä. Ja muutenhan ei voinut ollakaan; sillä lääkäreillä ei olisi ollut mitään edesvastausta, jos he olisivat käyttäytyneet toisin, s.o. jyrkästi, röyhkeästi; siis olivat he ystävällisiä ihmisrakkauden pakoituksesta. He käsittivät sen seikan, että sairas vanki tarvitsee raitista ilmaa samoin kuin muutkin sairaat. Muiden osastojen sairaat saattoivat esim. joihinkin määrin parannuttuaan kävellä vapaasti käytävissä ja hengittää raittiimpaa ilmaa kuin mitä sairashuoneessa oli tarjona. Tuntuupa pahalta ja ilkeältä, kun muistelen mihin määrin tämä lämpimään huoneeseen tuotu saavi pilasi jo ennestäänkin pilaantuneen ilman. Sanoessani, että vanki sairaanakin kärsi rangaistustansa, en sillä tarkoittanut ollenkaan, että semmoiseen toimenpiteeseen olisi ryhdytty hänen rankaisemisekseen. Siten olisin tehnyt itseni syylliseksi ajattelemattomaan parjaukseen. Sairasta ei sovi rangaista. Niin ollen on selvää, että joku ankara välttämättömyys oli pakoittanut esimiehiä mokomaan turmiolliseen toimenpiteeseen. Mutta mikä? Sepä nyt onkin harmillista, etten mitenkään voi selittää tämän, yhtä vähän kuin monen muunkaan toimenpiteen tarpeellisuutta. Mikä oli syynä mokomaan ankaruuteen? Sekö, että vanki tulisi sairashuoneeseen suotta, ilman mitään tautia, pettäisi lääkärit ja saattaisi yöllä ulos päästyään puikahtaa pakosalle? Sellaisen arvelun mahdottomuutta en tarvinne liioin todistellakaan. Mihinkä vanki voisi paeta? Mitenkä hän pakenisi? Päivällä päästettiin vankeja ulos yksitellen; niin olisi voitu tehdä yölläkin. Ovella seisoi ladatulla pyssyllä varustettu vartija. Vangin ei tarvinnut mennä kuin kahden askeleen päähän vahtipaikasta, ja sitä paitsi oli hänen seurassaan aina toinen vartija, joka ei päästänyt häntä hetkeksikään silmistään. Kysymykseen olisi voinut tulla ainoastaan yksi, rautaristikolla varustettu akkuna, jonka edustalla niinikään käyskenteli vartija koko yön. Jos mieli päästä akkunasta läpi, olisi pitänyt lyödä se rikki ja murtaa ristikko. Kukas voisi semmoista sallia? Ajatelkaamme, että vanki olisi tappanut saattomiehen kaikessa hiljaisuudessa. Mutta sittenkin oli akkuna ristikoineen murrettava. Huomattava on, että aivan lähellä vartijaa, noin kymmenen askeleen päässä hänestä makasivat toisen osaston vartijat, seisoi toinen sotamies pyssy olalla ja hänen vieressään niinikään saattomies sekä muut vahdit. Ja mihinkä olisi voinut juosta talvella, tohvelit jalassa, nuttu hartioilla ja yömyssy päässä? Mutta koska vaara oli niin vähäinen (koska toisin sanoen sitä ei ollut olemassakaan), minkä tähden sairaita sillä tavoin vaivattiin ehkäpä heidän elämänsä viime hetkinä, sairaita, joille raitis ilma on tarpeellisempi kuin terveille? Minkätähden niin tehtiin, sitä en voinut mitenkään käsittää.
Koska kerran olen tullut kysyneeksi "minkä tähden", niin en voi olla mainitsematta erästä toista omituisuutta, joka oli minulle monen vuoden kuluessa niinikään selittämättömänä arvoituksena. En voi olla sanomatta siitä pari sanaa ennenkuin rupeen jatkamaan kertomustani. Minä tarkoitan kahleita, joista ei mikään tauti vapauttanut tuomittua vankia. Keuhkotautisetkin kuolivat kahleissaan. Yhtähyvin olivat siihen kaikki tottuneet pitäen sitä jonkunlaisena välttämättömyytenä. Tuskinpa kukaan ajattelikaan koko asiaa, sillä lääkäreistäkään ei kenenkään päähän kertaakaan pistänyt pyytää esimiehiltä kovasti sairaiden, etupäässä keuhkotautisten vapauttamista kahleista. Tosi on, että kahleet itsessään eivät ole kovin suurena rasituksena. Painoltaan ovat ne 8-12 naulaa. Kymmenen naulaa ei ole terveelle ihmiselle rasittava paino. Minulle kerrottiin yhtä hyvin, että kahleiden kantaminen vaikutti muutamien vuosien kuluttua jalkojen kuivettumista. En tiedä, oliko siinä jutussa perää; aivan todettomalta se ei sentään tunnu. Pienikin, vaikkapa kymmenenkin naulan paino, joka on ainaiseksi kiinnitetty jalkaan, tekee sen luonnottoman raskaaksi ja voipi pitemmän ajan kuluttua vaikuttaa turmiollisesti… Mutta ajatelkaamme, ettei siitä terveelle olisikaan mitään haittaa. Mitenkäs on sairaan laita? Ajatelkaamme, ettei tavallinen sairaskaan kärsi siitä sanottavasti. Mutta niinkös on laita kovasti sairasten, keuhkotautisten, joilla ilmankin kädet sekä jalat kuivettuvat niin, että olenkorsikin tuntuu heistä raskaalta? Ja jos lääkärit olisivat toimittaneet helpoitusta vaikka keuhkotautisillekin, niin olisi sekin ollut suuri hyvätyö. Joku sanonee, että vanki on pahantekijä, joka ei ansaitse laupeutta; mutta vaikkapa myöntäisimmekin sen todeksi, ei sovi kuitenkaan lisätä rangaistusta sille, johon Jumalan sormi on jo koskenut. Mahdotonta on uskoa, että siten meneteltäisiin ainoastaan rangaistukseksi: sillä vapauttaahan oikeuskin keuhkotautisen ruumiin rangaistuksesta. Niinpä onkin tässä taas jonkunlainen salainen, varovaisuuden synnyttämä toimenpide. Minkä vuoksi? — sitä on mahdoton ymmärtää. Sillä eihän todellakaan sovi ajatella, että keuhkotautinen saattaisi karata. Eihän mokoma ajatus voi pälkähtää kenenkään päähän, etenkin kun muistetaan keuhkotaudin laatua. Mahdotonta on myöskin olla olevinaan keuhkotautinen ja pettää lääkärejä karkaamisen aikomuksessa. Tauti on semmoinen, että sen voi tuntea ensi katseella. Ja näinköhän sitä paitsi ihmisiä pannaan kahleisiin sen vuoksi, etteivät he karkaisi? Ei suinkaan. Kahleet ovat vaan häväistykseksi, rangaistukseksi, sekä ruumiilliseksi että siveelliseksi. Niin ainakin on ajateltava. Karkaamista ne eivät voi mitenkään estää. Taitamattomin ja kömpelöinkin vanki osaa ne helposti viilata poikki tai murtaa kivellä rikki. Jalkakahleet eivät voi olla millään muotoa karkaamisen esteenä; mutta jos ne ovat ainoastaan rangaistukseksi määrätyt, niin eihän kuolevata tarvinne enää rangaista.
Tätä kirjoittaessani muistuu mieleeni eräs keuhkotautiin kuollut vanki, sama Mihailow, joka makasi melkein vastapäätäni, lähellä Ustjantsevia ja kuoli muistaakseni täällä oloni neljäntenä päivänä. Ehkäpä olenkin puhunut keuhkotautisista sen vaikutuksen johdosta, jonka tämä kuolemantapaus teki minuun silloin. Mihailowia tunsin hyvin vähän. Hän oli vielä nuori, noin kahdenkymmenen viiden vanha, solakkavartaloinen mies. Hän kuului erityiseen osastoon ja oli omituisen vaitelias sekä surumielinen. Hän näytti aivan kuin "kuivuvan" vankilassa. Niin sanoivat sittemmin vangit, jotka pitivät häntä hyvänä miehenä. Muistan, että hänellä oli kauniit silmät, enkä minä oikein tiedä, minkä tähden hän on nyt niin selvästi mielessäni. Hän kuoli kello kolmen aikaan jälkeen puolen päivän; ilma oli sinä päivänä selkeä ja kylmä. Muistan, kuinka aurinko paistoi ohuesti jäätyneiden akkunain läpi. Sen säteet kohtasivat onnetonta. Hän kuoli tunnottomana ja tehtyään lähtöä useita tunteja. Häntä tahdottiin auttaa, kun nähtiin, että hänen oli hyvin tukala olla; hän hengitti vaikeasti, syvästi, rohisevasti; hänen rintansa kohosi korkealle, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut tarpeeksi ilmaa. Hän riisti päältään peitteen sekä vaatteet ja rupesi vihdoin repimään paitaansa. Hirveätä oli nähdä tätä pitkän pitkää ruumista, jonka jalat ja kädet olivat kuivuneet luuhun asti, vatsa painunut alas ja rinta kohonnut; kylkiluut olivat selvään erotettavina niinkuin luurangolla. Hänen päällänsä oli jäljellä ainoastaan puinen risti ynnä kahleet, jotka hän nyt olisi voinut vapaasti pudottaa jaloistaan. Puoli tuntia ennen hänen kuolemaansa vallitsi täällä hiljaisuus; sairaat puhelivat keskenään melkein kuiskaamalla ja kävelivät miltei kuulumattomin askelin. Keskusteltiin vähän, enimmiten muista asioista ja yhä kovemmin rohisevaan sairaaseen luotiin harvoin silmäyksiä. Vihdoin löysi sairas hapuroivalla kädellään rinnassaan olevan ristin ja rupesi sitä repimään ikäänkuin sekin olisi painanut häntä. Häneltä otettiin se pois. Kymmenen minuutin kuluttua hän kuoli. Ovelle lyömällä annettiin merkki vartijalle. Tämä tuli sisään, loi tylsän silmäyksen ruumiiseen ja lähti viemään sanaa välskärille. Välskäri, sävyisän näköinen nuori mies, joka muuten piti liian paljon huolta ulkomuodostaan, ilmestyi kohta paikalle; nopein askelin lähestyi hän vainajata, koetteli tottuneen tavalla hänen valtasuontaan, viittasi sitten kädellään ja lähti pois. Kohta vietiin sana vartijoille; vainaja oli tärkeä vanki, erityisestä osastosta; häntä oli kuolleeksikin tunnustettava erityisillä tempuilla. Vartijoita odotellessa joku ilmoitti hiljaisella äänellä, että ehkä olisi hyvä painaa vainajan silmät kiinni. Toinen kuunteli tarkkaan, mitä sanottiin, lähestyi sitten hiljaan vainajata ja painoi hänen silmänsä kiinni. Nähtyään tyynyllä olevan ristin, otti hän sen käteensä, katseli sitä tarkkaan ja pani sen jälleen Mihailowin kaulaan; pani kaulaan ja risti silmänsä. Sillä välin kangistuivat vainajan kasvot; valon säde välähteli niiden yli; suu oli puoleksi auki; kaksi valkeata hammasriviä kiilsi ohuvien, ikeniin tarttuneiden huulien välistä. Vihdoin tuli sisään vartioiva aliupseeri, miekka vyöllä ja kypäri päässä; häntä seurasi kaksi vahtia. Hän läheni ruumista yhä verkemmin ja katseli hämillään vaiteliaita ja synkännäköisiä vankeja. Askeleen päässä vainajasta pysähtyi hän kuin naulattu ja näytti pelästyneeltä. Paljastettu, kahleissa oleva ja kuivunut ruumis hämmästytti häntä; hän riisui äkkiä kypärinsä, jota ei ollenkaan tarvittu ja risti silmänsä. Hän oli jäykännäköinen, harmaapäinen soturi. Muistan, että samalla kertaa seisoi paikalla myöskin Tshekunow, joka oli niinikään harmaapäinen vanhus. Koko ajan katsoi hän ääneti aliupseeria suoraan silmiin ja seurasi omituisen tarkkaan hänen liikkeitään. Molempain miesten silmät kohtasivat toisensa ja Tshekunowin alahuuli vavahti jostain syystä. Suutansa vääntäen nyökäytti hän päätään vainajata kohti ja sanoi:
— Olihan hänelläkin äiti! — sekä lähti sitten pois.
Muistan, että nämä sanat hämmästyttivät minua… Miksi oli hän ne lausunut ja mitenkä johtuivat ne hänen mieleensä? Sitten nostettiin ruumis yhdessä vuoteen kanssa; oljet ratisivat, kahleet kilahtivat laattiata vasten… Ne nostettiin ylös. Ruumis kannettiin pois. Äkkiä rupesivat kaikki kovalla äänellä puhumaan. Kuultiin, kuinka aliupseeri käytävässä lähetti jonkun seppää noutamaan. Vainaja oli päästettävä kahleistaan…
Mutta minä olen poikennut aineestani…