XIII.
Jatkoa.
Lääkärit kävivät sairashuoneen osastoissa aamuisin; yhdentoista aikaan tulivat he kaikki yhdessä, päälääkäri etunenässä; puolen tuntia sitä ennen kävi osastossamme oma lääkärimme, eräs nuori, ammatissaan taitava ja ystävällinen mies, josta vangit pitivät hyvin paljon, arvellen, että hänellä oli ainoastaan yksi vika, että hän oli "liian hiljainen." Todellakin oli hän vähäpuheinen ja ujoluontoinen, muutti ruokalajia sairasten ensi pyynnöstä ja näyttipä olevan taipuvainen määräämään lääkkeitäkin heidän mielensä mukaan. Muuten oli hän kelpo mies. Täytyy tunnustaa, että moni lääkäri Venäjällä nauttii alhaisen kansan rakkautta ja kunnioitusta; sen seikan huomasin minä aivan todeksi. Tiedän, että sanani näyttävät kummallisilta, etenkin kun otetaan lukuun alhaisen kansan luottamattomuus lääketaitoon ja ulkomaan lääkkeisiin. Tosi on, että maalainen, kovimmassakin taudissa ollessaan, mieluummin käyttää jonkun noitaämmän apua tai kotoisia yksinkertaisia lääkkeitään (joita muuten ei olekkaan halveksittava) kuin menee lääkärin luo tai sairashuoneeseen makaamaan. Mutta puhumattakaan siitä, että alhainen rahvas osoittaa luottamattomuutta kaikkia virallisia toimenpiteitä kohtaan, vieroittavat sitä sairashuoneista monenmoiset kauhistuttavat kulkupuheet, jotka usein ovat kaikkea perustusta vailla, vaikka välistä eivät ole aivan perättömiäkään. Enimmiten peloittaa häntä kuitenkin sairashuoneen saksalainen järjestys, ympärillä olevat vieraat ihmiset, ankaruus ruoassa, kertomukset välskärien ja lääkärien kovuudesta, ruumiinleikkauksista y.m. Sen lisäksi ei rahvas voi välttää epäluulon tunteita ajatellessaan, että herrat ovat sairashuoneessa parantajina. Mutta kun sitten lähemmin tutustutaan lääkäreihin (ei kuitenkaan ilman poikkeuksia), katoaa pelko hyvin pian, ja se seikka on luettava kunniaksi lääkäreillemme, etenkin nuorille. Useimmat heistä osaavat hankkia alhaisen kansan kunnioitusta, jopa rakkauttakin. Minä puhun sen mukaan, mitä itse näin monta kertaa useissa paikoissa eikä minulla ole syytä luulla, että muualla olisi asian laita sanottavasti toisin. Tosi on, että muutamissa paikoin lääkärit ottavat lahjoja, ovat huolimattomia sairaita kohtaan ja laiminlyövät tehtäviänsä. Semmoista on olemassa; mutta minä puhun lääkärien enemmistöstä tai paremmin sanoen, siitä yleisestä hengestä tai suunnasta, joka on havaittavana lääkäreissämme meidän päivinämme. Vaikka velvollisuuksiensa laiminlyöjät puolustaisivat itseään miten hyvänsä, esimerkiksi syyttämällä seuraa, joka on muka niellyt heidätkin, ovat he kuitenkin aina väärässä, etenkin jos ovat sen ohessa kadottaneet ihmisrakkaudenkin. Ihmisrakkautta, ystävällisyyttä ja sääliväisyyttä tarvitsee sairas välistä enemmän kuin lääkkeitä. Olisipa jo aika lakata syyttämästä seuraa kaikesta pahasta. Tosi on, että se vaikuttaa paljon pahaa, mutta eihän sitä voi syyttää kaikesta; usein joku viekas veijari saattaa siten peitellä heikkouttaan, ja vieläpä ilkeyttäänkin, etenkin jos hän osaa olla kaunopuhelias. Mutta nyt olen taas joutunut pois aineesta; minä tahdoin sanoa, että alhainen kansa osoittaa luottamattomuutta enemmän lääkeopillista virkakuntaa kuin yksityisiä lääkärejä kohtaan. Tutustuttuaan heihin lähemmin, hylkää se entiset ennakkoluulonsa. Muuten eivät sairashuoneemme vieläkään ole alhaisen kansamme mielen mukaisia, eivätkä siis voi täydellisesti saavuttaa sen luottamusta. Sellaisen vaikutuksen on minuun ainakin oma kokemukseni tehnyt.
Osastomme lääkäri pysähtyi kunkin sairaan luo, katseli häntä erittäin tarkkaan, kyseli ja määräsi lääkkeet sekä ruo'at. Välistä huomasi hän itsekin, ettei sairaalla ollut mitään vikaa. Mutta kun vanki oli tullut lepäämään työstänsä tai makaamaan polstarilla paljasten lautojen asemesta ja sitä paitsi lämpimässä huoneessa kostean päävahdin asemesta, jossa kalpeita ja laihtuneita syytöksenalaisia säilytettiin (syytöksenalaiset ovat kaikkialla Venäjällä kalpeita ja laihtuneita, joka seikka todistaa, että heidän tilansa on raskaampi kuin tuomittujen pahantekijäin), niin lääkärimme kirjoittikin, että häntä vaivasi joku febris catarhalis ja antoi hänen maata joskus viikonpäivät sairashuoneessa. Tällaiselle "febris catarhalis "-taudille nauroi täällä jokainen. Tiedettiin hyvin hyvästi, että se oli jonkunlainen molemminpuolisesta sopimuksesta lääkärin ja sairaan välillä hyväksytty nimitys tekotaudille, "varapistoksille", kuten vangit käänsivät sanat: febris catarhalis. Välistä käytti sairas väärin lääkärin suopeutta ja makasi sairashuoneessa siksi, kunnes hänet sieltä ajettiin väkisin pois. Silloin oli hauska nähdä lääkäriämme; hän ikäänkuin pelkäsi ja häpesi sanoa sairaalle suoraan, että hänen pitäisi tervehtyä ja pyrkiä pois sairashuoneesta, huolimatta siitä, että hänellä lääkärinä oli täysi oikeus pitemmittä mutkitta toimittaa sairas pois kirjoittamalla tautilistalle: "sanat est." Alussa ilmoitti hän asian viittailemalla ja rupesi vasta sitten kyselemään: "Eiköhän olisi jo aika? Olethan sinä jo melkein terve, täällä on ahdasta y.m. y.m." siksi että sairasta viimein rupesi hävettämään ja hän pyrki päästä pois sairashuoneesta. Vanhin lääkäri, vaikka olikin ystävällinen ja rehellinen mies (häntä rakastivat sairaat niinikään), oli kuitenkin paljon ankarampi ja jyrkempi kuin osaston lääkäri; osoittipa hän joskus kovuuttakin, joka seikka vaikutti, että häntä pidettiin täällä suuressa arvossa. Osaston lääkärin jälkeen kävi hän sairaita katsomassa yhdessä muiden lääkärien kanssa ja tutkisteli jokaista sairasta erittäin viivähtäen kauemman aikaa kovassa taudissa olevien luona; hän osasi sanoa heille aina jonkun rohkaisevan, ystävällisen sanan ja teki ylipäänsä kaikkiin hyvän vaikutuksen. "Varapistoksia" kärsiviä ei hän koskaan lähettänyt pois; mutta jos sairas oli uppiniskainen, sanoi hän suoraan: "Nyt, veliseni, olet jo levännyt tarpeeksi ja saat mennä pois; pitäähän sinun tietää, mikä kohtuus on." Uppiniskaisia olivat tavallisesti laiskurit, etenkin keväiseen aikaan, tai myöskin ne syytöksenalaiset, jotka odottivat rangaistustaan. Muistan, että erästä semmoista niskoittelevaa kohtaan täytyi käyttää erityistä kovuutta, ennenkuin saatiin hänet taivutetuksi lähtemään. Hän väitti sairastavansa silmätautia; silmät olivat hänellä punaiset ja hän sanoi tuntevansa niissä kovia pistoksia. Tautia ruvettiin parantelemaan kääreillä, iilimadoilla, ruiskutuksilla y.m., mutta yhtäkaikki eivät silmät tahtoneet kirkastua. Vähitellen tulivat lääkärit siihen päätökseen, että tauti oli teeskenneltyä: tulehdus oli aina vähäpätöinen, tulematta pahemmaksi tai paremmaksi. Siitä syntyi epäluulo. Vangit tiesivät jo aikoja sitten, että hän teeskenteli ja petti ihmisiä, vaikk'ei hän siitä itse puhunut kellekään. Hän oli nuori, kaunis mies, mutta teki kuitenkin kaikkiin vastenmielisen vaikutuksen salaperäisyydellään ja synkkämielisyydellään; hän ei puhunut kenenkään kanssa, katseli vaan silmäkulmiensa alta, vältti muiden seuraa, ikäänkuin olisi epäillyt kaikkia. Muistan, että jotkut pelkäsivät hänen tekevän jonkun ilkiötyön. Hän oli entinen sotamies, joka sittemmin oli joutunut kiinni julkeista varkauksista ja tuomittiin saamaan tuhatta kepinlyöntiä sekä lähetettäväksi vankiruotuihin. Jo ennen olen sanonut, että syytöksenalainen teki joskus uusia rikoksia lykätäkseen rangaistuksensa tuonnemmaksi: pisti ennen rankaisemistaan puukolla jotain esimiestään tai vaikkapa toista vankiakin; sen johdosta ruvettiin häntä uudelleen tuomitsemaan, rangaistus lykkäytyi kuukaudeksi tai pariksi ja hän oli tarkoituksensa saavuttanut. Hän ei huolinut siitä, että häntä parin kuukauden perästä rangaistiin kahta tai kolmea kertaa kovemmin; kunhan hän vaan sai sillä hetkellä rangaistuksensa lykätyksi, vaikkapa muutamaksi päiväksikin; sitten sai tulla mitä hyvänsä — siihen määrään voipi välistä näiden onnettomien mieli masentua. Jotkut jo kuiskailivat täällä keskenään, että häntä pitäisi varoa; kenties saattaisi hän murhata jonkun yöllä. Mutta se oli vaan paljasta puhetta; mihinkään varokeinoihin eivät vangit ryhtyneet, eivät edes nekään, joiden vuoteet olivat hänen vuoteensa vieressä. Huomattiin muuten, että hän öisin hieroi silmiään kalkkijauholla ja jollain muulla aineella, jotta ne aamuksi tulisivat punaisemmiksi. Vihdoin uhkasi päälääkäri käyttää visvanauhaa. Mutta miesparka ei sittenkään suostunut tervehtymään. Kovin oli hän uppiniskainen tai myöskin pelkuri; sillä vaikka visvanauhaa ei voinutkaan verrata keppeihin, oli se kuitenkin hyvin rasittava. Sairaan niskasta otettiin kouraan niin paljon nahkaa kuin mahdollista ja sen läpi pistettiin veitsellä, joten syntyi leveä ja iso haava pitkin koko niskaa; tähän haavaan pantiin noin sormen levyinen palttinanauha, jota sitten kerran päivässä määrätyllä tunnilla vedettiin edestakasin, niin ettei haava päässyt paranemaan, vaan pysyi aina vereksenä. Mies kärsi tätäkin kidutusta muutaman päivän ja suostui vasta sitten lähtemään pois sairashuoneesta. Eräänä päivänä tulivat hänen silmänsä aivan terveiksi, ja niin pian kuin niska oli parantunut, lähti hän päävahtiin kärsiäkseen seuraavana päivänä tuhatta kepin lyöntiä.
Rangaistuksen edellinen hetki on tietysti kauhea, ja minä tein ehkä väärin, kun sanoin vankien silloin osoittamaa kauhua pelkurimaisuudeksi. Hetki ei voi olla muuta kuin kauhea, koska vangit ottivat päällensä kahden- tai kolmenkertaisen rangaistuksen, kunhan vaan saivat lykätyksi sen hiukan tuonnemmaksi. Toiselta puolen olen maininnut semmoisiakin vankeja, jotka itse halusivat päästä pikemmin sairashuoneesta kärsiäkseen rangaistuksensa loppuun asti ja päästäksensä siten oikeuden kynsistä; sillä päävahdissa oleminen oli kaikkien mielestä paljoa pahempaa kuin varsinainen vankeus. Mutta paitsi luonnonlaadun erilaisuutta vaikutti muutamien pelottomuuteen myöskin tottumus lyöntien kärsimiseen. Useasti lyödyn selkä ja rohkeus ikäänkuin vahvistuvat ja hän rupee pitämään rangaistusta ainoastaan vähäisenä epämukavuutena, jota ei huoli pelätäkään. Yleensä sanoen on asian laita semmoinen. Eräs täkäläinen vanki, erityiseen osastoon kuuluva kristitty kalmukki Aleksanteri tai Aleksandra, kuten häntä täällä nimitettiin, viekas ja peloton, mutta samalla hyväsydäminen mies, kertoi minulle naurusuin, kuinka hän oli saanut neljä tuhatta lyöntiä, vakuuttaen samalla pyhästi, että jollei hän olisi pienestä pitäin tottunut patukkaan, jonka jäljet kauan aikaa pysyivät hänen selässään, ei hän koskaan olisi voinut kestää neljäätuhatta. Tätä kertoessaan hän ikäänkuin kiitteli kasvatustaan. "Minua lyötiin aina, Aleksanteri Petrowitsh", sanoi hän minulle kerran istuessaan vuoteeni reunalla, "löytiin kaikesta, mistä vaan sattui, lyötiin viisitoista vuotta peräkkäin alkaen siitä asti, kun rupesin itseäni muistamaan, joka päivä useampia kertoja, niin että minä lopulta totuinkin siihen." Mitenkä hän oli joutunut sotamieheksi, sitä en tiedä; ehkäpä kertoikin hän minulle siitä, vaikka en sitä enää muista; hän oli ollut karkulainen ja maankuleksija. Muistan hänen kertoneen, kuinka hän pelkäsi kauheasti, kun hänet oli päällikön murhaamisesta tuomittu saamaan neljätuhatta. "Minä tiesin, että rangaistukseni tulee olemaan kova ja arvelin, että ehkä en pääsisikään siitä hengissä; tosin olin tottunut saamaan selkääni, mutta neljä tuhatta — onkos se leikkiä! ja sitä paitsi olivat esimieheni kovin äkeissään! Olinpa varma siitä, etteivät he päästäisi minua hengissä. Minä päätin tulla kristityksi, ajatellen, että ehkä saan armon, ja vaikka heimolaiseni sanoivat, ettei siitä tule mitään, ettei armoa anneta, ajattelin minä kuitenkin: voinhan koittaa; onhan heidän kristittyä enemmän sääli. Minut todella kastettiin ja siinä tilaisuudessa sain minä Aleksanterin nimen; mutta kepit ne pysyivät kuitenkin keppeinä; ei annettu yhtään ainoata anteeksi; jopa tuo minua harmitti. Ja minä mietinkin itsekseni: odottakaahan, kyllä minä vielä petän teidät kaikki. Ja uskottekos, Aleksanteri Petrowitsh, minä petinkin! Minä osasin erittäin hyvin tekeytyä kuolleeksi, s.o. ei aivan kuolleeksi, vaan noin puolikuolleeksi. Ruvettiin sitten lyömään; lyötiin yksi tuhat: polttaa, huusin minä, lyötiin vielä toinenkin tuhat ja minä luulin, että viimeinen loppu oli käsissä; jalat eivät tahtoneet enää kannattaa ja minä heittäysin maahan; silmäni olivat kalmanväriset, kasvot siniset, hengitys lakkasi ja suu oli vaahdossa. Lääkäri tuli saapuville: kuolee kohta, sanoi hän. Minut kannettiin sairashuoneeseen, jossa oitis virkosin. Sitten vietiin minua vielä kaksi kertaa rangaistavaksi ja kovin olivat he minulle vihaisia, vaan minä petin heidät vielä kaksi kertaa. Kolmannen tuhannen jälkeen menin tainnoksiin, mutta kun neljättä tuhatta ruvettiin lyömään, tuntuivat lyönnit veitsen pistolta, kolmea tavallista vastasi silloin joka lyönti, niin kovasti minua piestiin! Lyöjät olivat vimmattuja! Tämä viimeinen tuhat (sen vietävä!…) maksoi kolme ensimäistä, ja jollen minä olisi tekeytynyt kuolleeksi vähää ennen rangaistuksen loppua (kaikkiansa oli vielä jäljellä noin kaksisataa lyöntiä), olisi minut tosiaankin piesty kuoliaaksi; minä en kuitenkaan hellittänyt, vaan petin taas ja menin tainnoksiin; taas uskoivat he minua ja miksi eivät olisi uskoneetkaan, kun lääkäri uskoi; sitten tosin lyötiin minua taas kaikin voimin, mutta henkiin jäin kuitenkin. Minkä tähden? Sen tähden, että pienestä pitäin olin tottunut lyömiseen. Sen tähden olenkin nyt hengissä. Oh, kyllähän minua on eläessäni lyöty!" lisäsi hän kertomuksensa lopulla surumielin, ikäänkuin olisi koettanut muistella, kuinka monta kertaa häntä oli lyöty. "Mutta ei", sanoi hän sitten lyhyen vaitiolon jälkeen; "mahdotonta on lukea, kuinka monta kertaa, aivan mahdotonta." Hän katsahti minuun ja naurahti niin sydämellisesti, etten minäkään voinut olla hymyilemättä hänelle vastaukseksi. "Tiedättekös, Aleksanteri Petrowitsh, kun minä nytkin yöllä näen unta, niin näen siitä, että minua lyödään; muita unia minulla ei olekkaan." Hän huusi todellakin yöllä unissaan ja huusipa täyttä kurkkua, niin että muut vangit herättivät häntä sysien kylkeen ja sanoen: "Mitä, saakeli, huudat!" Hän oli vankkaruumiinen, lyhytläntä mies, luonteeltaan vilkas ja iloinen, ijältään noin neljänkymmenen viiden vanha; hän eli kaikkien kanssa sovinnossa; kuitenkin oli hänellä suuri taipumus varastelemiseen ja siitä häntä usein lyötiin; mutta kenelläpä täällä ei olisi ollut semmoista taipumusta ja ketäpä siitä ei olisi lyöty.
Mainitsen tässä, että minua kummastutti usein se iloinen ja ystävällinen mieliala, jota kaikki nämä lyödyt osoittivat kertoessaan siitä, kuinka heitä oli lyöty ja kuka oli lyönyt. Usein ei ilmaantunut vihan merkkiäkään semmoisissa kertomuksissa, jotka panivat sydämeni entistä kovemmin tykyttämään; he kertoivat vaan ja nauroivat aivan kuin pienet lapset. Toisin oli laita M—tskyn; hän ei ollut aatelismies ja sai kärsiä viisisataa. Minä kuulin sen muilta ja kysyin häneltä, oliko asiassa perää? Hän vastasi lyhyesti, ikäänkuin tuntien sisällistä tuskaa ja katsomatta edes puoleenikaan: hänen kasvonsa oikein punastuivat; hetkisen kuluttua katsahti hän minuun ja minä näin, että hänen silmissään paloi vihan tuli ja että hänen huulensa vapisivat mielikarvaudesta. Minä huomasin, ettei hän voisi koskaan unohtaa tätä elämänsä tapausta. Mutta muut vangit melkein kaikki (en mene sentään takaamaan, ettei olisi ollut poikkeuksia) katsoivat asiaa aivan toiselta kannalta. Eihän liene mahdollista, ajattelin minä välistä, että he pitivät itseään täydellisesti syyllisinä ja rangaistusta ansainneina, etenkin kun olivat rikkoneet esimiehiänsä eikä vertaisiansa vastaan. Suurin osa heistä ei syyttänyt itseään ollenkaan. Minä olen jo sanonut, että omantunnon vaivoja ei heissä näkynyt silloinkaan, kun rikos oli tehty omien vertaisien vahingoksi. Esimiehiä vastaan tehdyistä rikoksista ei maksa puhuakaan. Minusta tuntui, että asiata siinä tapauksessa katseltiin jonkunmoiselta käytännölliseltä tai paremmin sanoen tosiasialliselta kannalta. Otettiin lukuun kohtalo, tosiasian välttämättömyys, ilman mitään pitkiä miettimisiä, tajuttomasti, aivan kuin jonkunlaisena uskona. Vaikka vanki olikin taipuvainen pitämään itseään syyttömänä esimiehiänsä vastaan tehdyissä rikoksissa, tunnusti hän kuitenkin käytännössä, että esimiehet katsoivat asiaa aivan toisilla silmillä, jonka vuoksi hän olikin rangaistava ja siten rikos sovitettava. Tässä on taistelu molemminpuolinen. Sen ohessa tietää rikoksentekijä aivan varmaan, etteivät hänen vertaisensa tuomitse häntä, vaan päin vastoin pitävät häntä joko osaksi tai kokonaan syyttömänä, jos vaan hänen rikoksensa ei koske heitä itseään. Hänen omatuntonsa on siis levollinen, eikä hän tunne mitään siveellistä lannistumista, joka onkin pääasia. Hän tietää ikäänkuin, että on mihin turvata, ja sen vuoksi ei hän ole tyytymätön, vaan pitää kohtaloansa välttämättömänä, semmoisena, ettei sen alku yhtä vähän kuin loppukaan ole hänen vallassaan, vaan että se kestää kauan aikaa kerran aloitetun kovan, välttämättömän taistelun ohessa. Mutta kaikki kertomukset eivät sentään osoittaneet välinpitämättömyyttä. Kun esimerkiksi kerrottiin luutnantti Sherebätnikowista, huomasin minä kertojissa jonkunlaista paheksumista. Tähän luutnantti Sherebätnikowiin tutustuin minä sairaanaoloni ensi aikoina, tietysti vankien kertomuksien mukaan. Sittemmin näin minä hänet itsensäkin, kun hän oli täällä vartioimassa. Ijältään oli hän noin kolmenkymmenen vanha mies, korkeakasvuinen, lihava ja paksuposkinen; hampaat olivat hänellä valkeat ja hän nauroi kovaäänisesti. Hänen kasvonsa osoittivat kevytmielisyyttä. Hän oli erinomaisen halukas piiskaamaan ja kepittämään, kun hänet määrättiin rangaistuksen toimeen panijaksi. Minä pidin luutnantti Sherebätnikowia kummituksena vertaistensakin joukossa ja semmoisena pitivät häntä muutkin vangit. Tosin oli entiseen, eikä niin kaukaiseenkaan aikaan, jonka oloja ei kuitenkaan enää tahtoisi uskoa todellisiksi, muitakin rangaistuksien innokkaita toimeenpanijoita. Mutta enimmiten oli heidän intoonsa syynä yksinkertaisuus eikä mikään huvin tunne. Luutnanttimme sitä vastoin oli siinä asiassa verrattava hienostuneeseen herkkusuuhun. Hän rakasti rangaistustaitoa taidon vuoksi. Hänellä oli siitä huvia, ja samoin kuin Rooman aikuinen nautintoihin tottunut ylimys, keksi hänkin kaikenmoisia luonnottomuuksia ilahuttaakseen edes vähänkin tylsistynyttä sieluansa. Ajatelkaamme, että joku vanki oli rangaistavana ja Sherebätnikow rangaistuksen toimeenpanijana; häntä ilahutti jo paljas silmäys pitkään riviin asetettuihin ja paksuilla kepeillä varustettuihin miehiin. Tyytyväisenä kulki hän miehestä mieheen ja kehoitti jokaista täyttämään tehtävänsä innolla, velvollisuuden mukaan, muutoin… Ja sotamiehet tiesivät, mitä tämä "muutoin" merkitsi. Kohta tuodaan pahantekijä esille, ja jollei hän vielä tuntenut Sherebätnikowia, jollei tietänyt vielä kaikkia hänen temppujaan, niin tekee tämä hänelle esim. seuraavan kepposen (tämä tietysti on vaan yksi hänen monista kepposistaan; sillä luutnantti oli niissä asioissa hyvin kekseliäs.) Samalla kun vangin selkä paljastetaan ja hänen kätensä sidotaan pyssynperiin, joiden avulla häntä sitten aliupseerien on määrä vetää pitkin n.s. viheriää kujaa, alkaa hän, seuraten yleistä tapaa, rukoilla rangaistuksen toimeenpanijaa rankaisemaan helpommin, käyttämättä liiallista kovuutta; "teidän jalosukuisuutenne", huutaa hän, "armahtakaa, olkaa niinkuin oma isä, ikäni olen rukoileva Jumalaa edestänne, älkää sortako, armahtakaa!" Sitäpä Sherebätnikow odottikin, ja hän alkaa vangin kanssa seuraavan keskustelun:
— Ystäväni, sanoo hän, mitäs minä voin? Enhän minä rankaise, vaan laki!
— Teidän jalosukuisuutenne, kaikki on teidän vallassanne, armahtakaa!
— Luuletkos, ettei minun ole sääli sinua? Luuletkos, että minua huvittaa se, että sinua lyödään? Olenhan minäkin ihminen! Olenko vai en ole mielestäsi?
— Se on tietty, että olette, teidän jalosukuisuutenne; te olette isä, me olemme lapset. Olkaa omana isänämme! huutaa vanki ruveten jo hiukan toivomaan.
— Ystäväni, ajattelehan itse asiaa; onhan sinulla sitä varten järki; tiedänhän minä itsekin, että minun on ihmisellisesti, leppeästi ja armollisesti kohdeltava sinuakin syntistä.
— Totista totta suvaitsette puhua, teidän jalosukuisuutenne.
— Niinpä niinkin armollisesti, vaikka sinä olisit kuinka syntinen tahansa. Mutta enhän minä rankaise, vaan laki! Ajattelehan, että minä palvelen Jumalaa ja isänmaata; minä teen suuren synnin, jos minä heikonnan lain voimaa; ajattelehan sitä!
— Teidän jalosukuisuutenne!
— Mutta mitäpä siitä! Olkoon menneeksi, sinun tähtesi! Tiedän, että teen syntiä, mutta olkoon menneeksi… Minä armahdan sinua tällä kertaa ja rankaisen keveästi. Mutta kuinkas sitten, jos minä siten vahingoitan sinua! Minä armahdan sinua ja rankaisen keveästi, mutta sinä arvelet, että tulevallakin kerralla tapahtuu samoin ja niinpä teet uuden rikoksen; kuinkas sitten käypi? Sehän lankee omalletunnolleni…
— Teidän jalosukuisuutenne! Ystäviä ja vihollisiakin olen minä pahuudesta kieltävä! Sen minä taivaan Luojan valtaistuimen edessä…
— No, hyvä, hyvä! Vannotkos, että olet vast'edes hyvin käyttäytyvä?
— Hukuttakoon minut Jumala, ja ettäpä minä tulevassa maailmassa…
— Älä vanno, se on syntiä! minä uskon, kun vakuutat minulle sanallasi; vakuutatkos?
— Teidän jalosukuisuutenne!!!
— No tiedä sitten, että minä armahdan sinua orpoutesi ja kyyneliesi tähden; oletko sinä orpo?
— Orpo olen, teidän jalosukuisuutenne, aivan yksinäinen, ilman isää, ilman äitiä.
— No olkoon menneeksi orpoutesi ja kyyneliesi tähden; mutta muista, että tämä on viimeinen kerta … viekää hänet, lisää hän sitten niin laupiaalla äänellä, ettei vanki oikein tiedä, mitenkä rukoilisi Jumalaa hänen edestään. Samassa alkoi julma kulku; rumpu pärisi, ensimäiset kepit heilahtivat… "Lämmittäkää!" huutaa Sherebätnikow kohti kurkkua. "Polttakaa häntä! Lyökää, lyökää! Löylyttäkää! Vielä, vielä! Kovemmin orpoa, kovemmin heittiötä! Lyökää, lyökää!" Ja sotamiehet lyövät täydestä voimastaan, niin että onnettoman silmät iskevät tulta ja hän rupee huutamaan, mutta Sherebätnikow juoksee hänen jälkeensä pitkin riviä ja nauraa kovaäänistä nauruaan pidellen kupeitansa ja voimatta naurulta oikaista itseään; oikein oli sääli miesparkaa. Hän oli iloissaan ja hänen oli kovin hauska olla, ja ainoastaan joskus lakkasi hän nauramasta huutaakseen: "Lyökää häntä, lyökää! Lämmittäkää heittiötä, lämmittäkää orpoa!…"
Käytti hän seuraavaakin kepposta: Vanki tuodaan rangaistavaksi. Tällä kertaa ei Sherebätnikow ryhdy pitkiin puheisiin, vaan sanoo suoraan:
— Näetkös, ystäväni, minun on rangaistava sinua asian mukaan. Mutta ehkäpä voisin tehdä sen verran, etten antaisi sitoa sinua pyssyihin. Saat mennä yksinäsi. Juokse kaikin voimin koko rivin läpi! Vaikkapa joka keppi sattuisikin, niin asia päättyy kuitenkin pikemmin, vai mitä arvelet? Tahdotkos koettaa?
Vanki kuuntelee epäilevän näköisenä, mutta arvelee sitten: ehkäpä se todellakin on helpompaa; minä juoksen niin kiireesti kuin vaan voin ja siten tulee piina-aika viittä kertaa lyhemmäksi; ehkäpä ei joka keppi satukaan.
— Hyvä, teidän jalosukuisuutenne, minä olen suostuvainen.
— No, minä olen myös suostuvainen, ala mennä, ala mennä! Katsokaa ettette vitkastele! huutaa hän sotamiehille, tietäen muutenkin, ettei yksikään keppi jää sattumatta syyllisen selkään; hairahtunut sotamies tietää myöskin, mitä siitä on seurauksena. Vanki lähtee juoksemaan minkä ennättää pitkin "viheriää kujaa", mutta ei voi kestää viittätoista lyöntiäkään: kepit iskevät kuin ukkosen nuolet hänen selkäänsä ja onneton putoo maahan kuin heinän korsi. — "Ei, teidän jalosukuisuutenne, parempi on menetellä lain mukaan", sanoo hän nousten kalpeana ja säikähtyneenä, mutta Sherebätnikow, joka ennakolta tiesi, miten asia päättyisi, nauroi kohti kurkkuansa. Mahdotonta on kertoa kaikkia hänen kepposiaan, joista vankien kesken puheltiin.
Hiukan toisella tavoin kerrottiin täällä eräästä luutnantti Smekalowista, joka toimitti vankilassamme päällikön virkaa ennenkuin majuurimme siihen toimeen määrättiin. Vaikka Sherebätnikowistakin puhuttiin jokseenkin välinpitämättömästi, ei hänen urostekojaan kuitenkaan liioin ihailtu eikä kehuttu, vaan päinvastoin halveksittiin. Mutta luutnantti Smekalowia muisteltiin täällä mielihyvällä. Asia oli niin, ettei hän ollut mikään innokas rankaisija; sillä hänessä ei ollut laisinkaan Sherebätnikowin luonnetta. Mutta ei hän toiselta puolen vältellytkään rankaisuja; yhtä kaikki olivat hänen vitsansakin jättäneet jonkunlaisen rakkaan muiston jälkeensä — niin osasi tämä mies olla mieliksi vangeille! Mutta mitenkä? Millä tavoin oli hän saavuttanut semmoisen suosion? Tosi on, että täkäläinen kansa, samoin kuin ehkä venäläinen kansa ylipäänsä on valmis yhden ystävällisen sanan vuoksi unohtamaan tuskiansa; minä mainitsen tämän vaan tosiasiana selittelemättä sitä puolelta tai toiselta. Ei ollut siis varsin vaikeata olla mieliksi näille ihmisille ja saavuttaa heidän suosiotaan. Mutta luutnantti Smekalow oli saanut osakseen erityisen suosion — niin että siitäkin, kuinka hän pani rangaistukset toimeen, puhuttiin mielihyvällä. "Toista isää ei tarvinnut", sanoivat vangit verratessaan entistä väliaikaista päällikköään Smekalowia nykyiseen majuuriin; "sydämellinen oli mies!" — Tämä Smekalow oli yksinkertainen, ehkäpä tavallaan hyväkin mies. Mutta tapahtuuhan niinkin, että päällikkö on hyvä, jopa jaloluontoinenkin, mutta kuitenkin häntä vihataan ja välistä pilkataankin. Asia on semmoinen, että Smekalow osasi menetellä niin, että kaikki vangit pitivät häntä omana miehenään ja se onkin suuri taito tai paremmin sanoen syntyperäinen lahja, jonka hankkimisiksi sen omistajat eivät tarvitse nähdä paljon vaivaa. On omituista, että heidän joukossaan on monta huonoakin miestä, jotka yhtähyvin saavuttavat suuren suosion. He eivät halveksi, eivätkä inhoa alistettujansa ja siinäpä onkin luullakseni syy näiden suosioon! Herrasmaista tyhjäntoimittajaa ei hänessä nähty eikä hän myöskään noudattanut hienoja tapoja; kaikessa oli hän rahvaan miehen kalttainen ja sitä huomaamaan on rahvas hyvin tarkka. Semmoinen mies maksaa sen mielestä hyvin paljon! Hyväntahtoisimman miehen on se valmis vaihtamaan ankarimpaan jos tämä vaan hajahtaa rahvaalta. Ja kun sen lisäksi tälläinen mies on samalla hyväsydäminen, vaikkapa omalla tavallaankin, silloin ei hänellä ole mitään hintaakaan! Luutnantti Smekalow, kuten jo olen sanonut, rankaisi joskus ankarastikin, mutta hän osasi kuitenkin tehdä niin, ettei häntä vihattu, vaan päin vastoin tähän aikaan, kun kaikki oli jo kauan sitten tapahtunut, naurusuin muisteltiin hänen rangaistustemppujaan. Temppuja ei hänellä muuten ollut monta; siksi puuttui häneltä keksintökykyä. Oikeastaan oli olemassa ainoastaan yksi ainoa temppu, jota hän käytti täällä lähes vuosikauden; mutta hyvä oli se ehkä vaan siitä syystä, että oli ainoa. Hullunkurinen oli se myöskin. Ajatelkaamme että syyllinen tuodaan rangaistavaksi. Smekalow saapuu itse hymyhuulin paikalle ja kysyy syylliseltä jotain häntä koskevaa yksityistä seikkaa, ilman mitään teeskentelyä, ainoastaan sen tähden, että hän haluaa siitä asiasta saada tietoa. Tuodaan patukat ja tuoli; Smekalow istautuu tuolille ja sytyttää piippunsa. Hänellä oli hyvin pitkä piippu. Vanki alkaa rukoilla… "No, käy pitkäksesi, mitä nyt siinä…", sanoo Smekalow; vanki huokasee ja käy pitkäksensä. "No, veliseni osaatkos sen ja sen runon ulkoa?" — "Kuinkas en osaisi, teidän jalosukuisuutenne, me olemme kristityitä, lapsuudesta osaamme." — "No, lue sitten!" Vanki tietää edeltäpäin, mitä on luettavana ja tietää myöskin, mikä semmoisesta lukemisesta seuraa, sillä sama seikka on tapahtunut muille jo kolmekymmentä kertaa. Smekalow itsekin tietää, ettei asia vangille ole tuntematon; hän tietää, että sotamiehetkin, jotka seisovat patukka kourassa pitkänänsä olevan uhrin vieressä, ovat jo aikoja sitten kuulleet tästä tempusta, ja yhtä hyvin uudistaa hän sitä vieläkin — niin on se hänelle mieluinen, ehkäpä siitä syystä, että hän itse on sen keksinyt. Vanki alkaa lukea, lyöjät odottavat ja Smekalow oikein kumartuu istualtaan, kohottaa kätensä ja lakkaa polttamasta piippuaan; hän odottaa määrättyä sanaa. Luettuansa ensimäisen värssyn tunnetusta runosta, lausuu vanki vihdoin sanan: "taivahalla." Sitäpä tarvittiinkin. "Seis!" huutaa riemastunut luutnantti ja lisää samalla hetkellä lyömiseen valmiille sotamiehelle: "Sinä iske häntä patukalla!"
Ja hän nauroi sydämensä pohjukasta. Ympärillä seisovat sotamiehet vetivät niinikään suunsa nauruun; nauroi myöskin lyöjä ja vähältä lienee lyötäväkin nauranut huolimatta siitä, että patukka heilui jo ilmassa ja putosi samassa kipeästi hänen selkäänsä. Smekalow riemuitsi ja riemuitsi juuri sen takia, että hän oli keksinyt ja peräti hyvin sovittanut sanat: "taivahalla" sekä "patukalla." Hän lähti pois rangaistuspaikalta erinomaisen tyytyväisenä, ja melkeinpä oli rangaistukin tyytyväinen sekä itseensä että Smekalowiin; kohta sen jälkeen kerrottiin vankilassa kolmattakymmentä ensimäistä kertaa jo kolmekymmentä kertaa ennen kerrottu juttu. "Sanalla sanoen, oivallinen mies! Semmoinen leikinlaskija!"
— Välistä kun satuit kulkemaan, kertoi joku vanki hymy-huulin — niin hän istuikin akkunassaan, yönuttu yllä, teetä juoden ja piippuaan polttaen. Kun sitten nostit hänelle lakkia, niin kysyi hän: Minne menet Aksenow?
— Työhön, Mihail Wasiljitsh, ensiksikin pitäisi verstaaseen; ja hän naurahti itsekseen… Oivallinen oli mies! Kerrassaan oivallinen!
— Eikä semmoista toista tulekaan! lisäsi joku kuulijoista.