XV.
Kesäaika.
Käsissä oli huhtikuun alkupuoli ja pääsiäinen läheni. Vähitellen alkoivat kesäiset työtkin. Aurinko tuntui päivä päivältä lämpimämmältä, valoisammalta: ilma tuoksusi keväiseltä ja vaikutti elähyttävästi ihmiseen. Kauniit päivät ilahuttivat kahleissa olevankin mieltä ja herättivät hänessä toiveita, pyrinnöitä, kaipausta. Nähtävästi oli vapauden ikävä kirkkaina, lämpiminä päivinä suurempi kuin synkkänä talvi- tai syysaikana; sen tunsivat kaikki vangit. He iloitsivat tosin kirkkaista päivistä, mutta samalla ilmaantui heissä jonkunlaista kärsimättömyyttä, malttamattomuutta. Minä huomasin, että vankilassamme keväisin syntyi entistä useammin riitoja. Useammin kuultiin melua, huutoa, hälyä ja vihapuheita; mutta silloin saatiin myöskin nähdä, kuinka vangit työn-teossa ajatuksiinsa vaipuneena silmäilivät sinertävään etäisyyteen tuonne Irtishin taakse, jossa suunnaton, puolentoista tuhatta virstaa avara kirgiisiläinen erämaa alkoi; saatiin myöskin kuulla, kuinka he huokailivat syvään, ikäänkuin olisivat väkisinkin tahtoneet hengittää tuota kaukaista, vapaata ilmaa ja keventää siten ahdistettua mieltänsä. — "Ohoi!" sanoivat he sitten äkkiä, ikäänkuin pudistaakseen itsestään kaikki haaveilut, ja tarttuivat kärsimättömän ja synkännäköisinä lapioon tai tiileihin, joita oli kannettava paikasta toiseen. Hetkisen kuluttua unohtikin vanki jo äsköiset tunteensa ja alkoi joko nauraa tai riidellä, katsoen siihen, mimmoinen luonne hänellä oli; väliin rupesi hän myöskin tavattomalla ja aivan tarpeettomalla innolla työskentelemään, ikäänkuin tahtoen siten tukahuttaa jotakin, joka ahdisti ja painoi hänen rintaansa. Kaikki olivat he rotevia, enimmäkseen nuoria ja voimakkaita miehiä… Raskaat ovat kahleet siihen aikaan! Tätä en minä sano runollisesti liioitellen, vaan täysin vakuutettuna sanojeni totuudesta. Kun ilma lämpeni ja auringon säteet kirkkaasti paistoivat, kun ihmisen koko olento tunsi ympärillä olevan luonnon vastustamattomalla voimalla heräjävän unestaan, silloin tuntui suljettu vankila ja sen vartijat raskaalta; — tähän aikaan, jolloin leivonen ensi kerran ilmaantuu, alkaa Siperjassa ja koko Venäjällä kulkulaisuus: vangit karkaavat vankeuslaitoksista ja hakevat suojaa metsissä. Päästyään vapaaksi tukahuttavasta olopaikastaan, oikeuden kourista, kahleista ja kepeistä, kuljeskelevat he mielensä mukaan, missä vaan on suotuisampaa ja vapaampaa olla; he syövät ja juovat mitä missäkin sattuvat saamaan, mitä Jumala lähettää ja öisin nukkuvat metsässä tai kedolla ilman mitään huolta ja ilman vankilan suruja, aivan kuin taivaan linnut, ottaen yöksi jäähyväiset ainoastaan tähdiltä ja ollen ainoastaan Jumalan silmän vartioimina. Eihän ole, ken siitä ilmoittaisi! Välistä tuntuu raskaalta ja uuvuttavalta "kenraali Käkisen palveleminen." Joskus ei saa vuorokausiin leipää; kaikilta täytyy piiloutua, salautua, täytyy myöskin varastaa, ryöstää, jopa joskus tehdä murhiakin. "Siirtolainen on kuin lapsukainen, mitä näkee, sitä mieli tekee", sanotaan Siperjassa sinne tuomituista siirtolaisista. Tätä puheenpartta voidaan täydellisesti, vieläpä lisänkin kanssa sovittaa maankulkijoihin. Maankulkija on usein ryöväri ja melkein aina varas, tietysti enemmän pakosta kuin kutsumuksesta. On olemassa paatuneita maankulkijoita. Toiset karkailevat pakkotyönsä loputtuakin, siirtolaisina ollessaan. Luulisi heidän olevan tyytyväisiä siirtolaisina, mutta eipä niinkään; yhä pyrkivät he johonkin, yhä tuntevat he vetovoimaa jonnekin. Elämä metsissä on köyhää ja peloittavaa, mutta vapaata ja seikkailulle otollista; se on viehättävää ja kummallisen ihanata niiden mielestä, jotka sitä kerran ovat kokeneet, ja niinpä tapahtuukin, että siirtolaiset karkailevat, jopa semmoisetkin, jotka ovat siivoja ja tarkkoja ja joista vähältä oli tulla toimekkaita talonisäntiä. Toiset menevät naimisiinkin, elävät viiden-vuoden paikoille yhdessä kohden ja äkkiä, jonakin kauniina aamuna katoovat, saattaen siten kummastelemaan jälkeen jättämänsä vaimon, lapset ja koko volostin, johon olivat kuuluneet. Täällä vankilassa näin minä erään sellaisen karkulaisen. Hän ei ollut tehnyt suurempia rikoksia, ainakaan ei hänestä puhuttu mitään siihen suuntaan; hän oli vaan karkaillut koko elämänsä. Hän oli ollut Venäjän etelärajalla, Tonavan takana, Kirgiisien aroilla, itäisessä Siperjassa ja Kaukaasiassa — joka paikassa oli hän käynyt. Kenties olisi hänestä muunlaisissa oloissa tullut toinen Robinson Krusoe, koska hänellä oli semmoinen matkustelemisen halu. Kaiken tämän kuulin minä hänestä muilta, sillä itse puhui hän hyvin vähän, ainoastaan sen verran kuin välttämättömästi tarvittiin. Hän oli hyvin pienikasvuinen mies, ijältään jo noin viidenkymmenen vanha, tavattoman hiljainen, ja rauhallinen; olisipa häntä luullut miltei tylsämieliseksi. Kesällä oli hänen tapansa istua auringon paisteessa ja mutista suunsa sisässä jotain laulua, kuitenkin niin hiljaan, ettei sitä viiden askeleen päähän enää kuulunut. Hänen kasvonpiirteensä olivat jäykistyneet, hän söi vähän, enimmiten leipää, ostamatta kertaakaan kalatsia tai viinaa; tuskinpa oli hänellä koskaan rahoja, tuskin osasi hän niitä lukeakaan. Häntä ei mikään näyttänyt liikuttavan. Vankilan koiria syötti hän väliin kädestään, eikä niitä täällä kukaan muu syöttänytkään. Venäläinen yleensä ei ole halukas koirien syöttämiseen. Sanottiin hänen olleen naimisissakin, jopa kaksikin kertaa; tiedettiin myös, että hänellä oli lapsia jossain… Minkä vuoksi oli hän joutunut vankeuteen, sitä en tiedä. Vangit odottivat aina, että hän täältäkin karkaisi, mutta eikö liene aika vielä tullut vai liekö ikä painanut, koska hän eleli täällä elelemistään tarkastellen kaikessa hiljaisuudessa ympärillään olevaa kummallista menoa. Muutoin ei häneen saattanut aivan varmaan luottaa; vaikka hänellä ei olisi luullutkaan olevan syytä karkaamiseen, oli kuitenkin metsässä kuljeskeleminen paratiisin kalttaista verrattuna vankilan elämään. Asia on aivan ymmärrettävä. "Vaikka tuntuukin raskahalta, on kuitenkin oma valta" — siinäpä onkin syy, minkä tähden kaikki vangit Venäjällä, olkootpa he missä hyvänsä, tulevat keväisin levottomiksi. Mutta kaikki eivät suinkaan aio karata; aivan varmaan voipi sanoa, että semmoisia aikeita, katsoen asian vaikeuteen ja edesvastauksen suuruuteen, on vaan yhdellä sadasta; muut yhdeksänkymmentä yhdeksän ainoastaan kuvailevat mielessään, kuinka ja minne voisi karata, keventäen rintaansa semmoisilla haaveksimisilla. Jotkut tyytyvät vaan muistelemaan, kuinka he ennen olivat karanneet… Minä puhun nyt tuomionsa saaneista vangeista. Paljoa useammin tekevät syytöksenalaiset karkausyrityksiä. Määräajaksi tuomitut karkailevat ainoastaan vankeutensa alussa. Oltuansa vankilassa pari-kolme vuotta, rupeevat he pitämään arvossa näitä vuosia tahtoen mieluummin lopettaa vankeusaikansa laillisella tavalla ja päästä siirtolaisiksi kuin antautua uusiin vaaroihin, jollei yritys sattuisi onnistumaan. Ja mahdollistahan on, ettei se onnistu. Ehkäpä vaan joka kymmenennelle onnistuu kohtalonsa muuttaminen. Tuomionsa saaneista ovat pitkäksi ajaksi tuomitut muita taipuvaisempia karkausretkiä tekemään. Viisitoista ja kaksikymmentä vuotta tuntuu heistä ijankaikkisuudelta ja niin pitkäksi ajaksi tuomittu on aina taipuvainen uneksimaan kohtalonsa muutosta, vaikkapa hän olisikin ollut jo kymmenen vuotta vankeudessa. Vihdoin estävät poltinmerkitkin karkausyrityksiä. "Kohtalon muuttaminen" on tullut pysyväksi lausetavaksi. Niinpä oikeuden edessäkin, kun vankia syytetään karkaamisesta, sanoo hän tahtoneensa muuttaa kohtaloansa. Karkulainen ei tapailekaan täydellistä vapautta — hän tietää, että se on melkein mahdotonta — mutta hän tahtoo päästä joko toiseen laitokseen tai siirtokuntaan tai myöskin uudestaan oikeuden tutkittavaksi — sanalla sanoen minne hyvänsä, kunhan vaan ei joutuisi entiseen vankeuspaikkaansa, johon hän on kyllästynyt. Jolleivät nämä karkulaiset löydä itselleen kesän kuluessa jotain sopivaa lymypaikkaa, jossa voisivat viettää talvensa, jolleivät esim. tapaa jotain karkulaisten suojelijaa, jolle siitä olisi hyötyä, tai saa itselleen, välistä murhankin avulla, passia, jolla voisivat kaikkialla oleskella — tulevat he syksyksi, jollei heitä sitä ennen saada kiinni, suurissa joukoissa kaupunkeihin, päästäksensä maankulkijoina vankilaan talveansa viettämään toivoen tietysti voivansa kesän tullen karata sieltä jälleen.
Kevät ei voinut olla minuunkaan vaikuttamatta. Muistan, kuinka minä joskus halukkaasti katselin paalujen raosta ja seisoin kauan aikaa nojautuneena aitausta vasten, silmäillen jäykästi ja kyllästymättä, kuinka ruoho viheriöitsi linnamme vallilla ja kuinka etäinen taivas kävi yhä sinisemmäksi. Levottomuus ja suru kasvoivat päivä päivältä ja vankila tuntui yhä enemmän vastenmieliseltä. Vihamielisyys, jota minä aatelismiehenä sain ensimäisten vuosien kuluessa alinomaa kärsiä muilta vangeilta, vaivasi minua entistä enemmin. Näinä ensi vuosina menin minä usein sairashuoneeseen ilman mitään tautia, ainoastaan sen vuoksi, etten tarvitsisi olla vankilassa ja kärsiä alinomaista vihaa muiden puolelta. "Tekö rautanoukat, tekö olette meitä noukkineet?" sanoivat meille vangit, ja minä kadehdin vankilaan saapuvia alhaisoon kuuluvia miehiä. He tulivat kohta kaikkien toveriksi. Ja niinpä vaikutti kevät, vapauden ja ilon aika minuun surullisella, ikävällä tavalla. Paaston loppupuolella, luullakseni kuudennella viikolla, piti minun paastota. Jo ensimäisen viikon alussa oli vanhin aliupseeri jakanut vangit paastoviikkojen mukaan seitsemään osaan. Kussakin osassa tuli siten olemaan noin kolmekymmentä henkeä. Paastoviikko oli minulle mieluisa. Paastoojat vapautettiin työstä. Me kävimme lähellä olevassa kirkossa, noin pari-kolme kertaa päivässä. Pitkään aikaan en ollut käynyt Herran huoneessa. Suurenmoinen jumalanpalvelus, johon olin tottunut jo lapsuudestani vanhempieni kodissa, juhlalliset rukoukset, maahan kumarrukset — kaikki se muistutti minulle kaukaista entisyyttä, muistutti nuoruuteni aikaa, ja tuntuipa hyvältä, kun meidät lähetettiin aamulla pitkin jäätynyttä maata ladatulla pyssyllä varustetun sotamiehen seurassa kirkkoon. Sotamies ei tullut kuitenkaan sen sisälle. Kirkossa asetuimme me taajana joukkona aivan oven suuhun, jonne kuului vaan virrenlukijan kova ääni ja näkyi joskus vilaukselta papin musta kaapu sekä hänen paljas päälakensa. Muistui mieleeni, kuinka minä lapsuuteni aikana olin katsellut kirkossa alhaista kansaa, joka tungeskeli oven suussa ja nöyrästi väistyi paksujen olkapolettien tai hyvinvoivan herrasmiehen taikkapa myöskin komeasti puetun, jumalisen rouvasihmisen edestä, jotka kaikin mokomin tahtoivat päästä etupuolelle ja olivat alinomaa valmiit riitelemään ensimäisistä paikoista. Silloin näytti minusta, että oven suussa olijat rukoilivatkin toisin kuin perimmäiset, rukoilivat nöyrästi ja hartaasti, ikäänkuin tuntien täydellisesti alennuksensa tilan.
Nyt piti minunkin seistä samalla paikalla, eikä edes aivan samallakaan; meidän luotamme väistyivät kaikki, ikäänkuin olisivat meitä pelänneet; meille annettiin tuon tuostakin almuja, ja muistanpa, että se tuntui minusta omituisen mieluisalta ja hyvältä. "Olkoon vaikka niinkin!" ajattelin itsekseni. Vangit rukoilivat hyvin hartaasti ja kukin heistä uhrasi vähäpätöisen kopeikkansa kynttilän ostoa tai kirkon kolehtia varten. "Olemmehan mekin ihmisiä", ajattelivat he kenties silloin tai tunsivat rinnassaan, että Jumalan edessä olimme kaikki samanlaisia… Me kävimme Herran ehtoollisella ennen aamu-jumalanpalvelusta. Kun pappi kalkki kädessä luki sanat: "…ota minut vastaan niinkuin sinä otit ryövärin vastaan" — sovittivat vangit nämä sanat itseensä ja lankesivat polvilleen niin että kahleet rämähtivät.
Pääsiäisviikko oli käsissä. Kullekin vangille annettiin esimiesten määräyksestä kananmuna ja palanen vehnäleipää. Kaupungista oli nytkin lähetetty paljon antimia. Myöskin pappi ristin kanssa tuli luoksemme ja esimiehet kävivät meitä katsomassa; taaskin valmistettiin rasvaista kaalisoppaa, taaskin ilmestyi humalaisia ja hoipertelevia aivan samoin kuin jouluna, sillä eroituksella kuitenkin, että nyt sai kävellä vankilan pihalla ja lämmitellä auringon paisteessa. Olo oli valoisampaa ja väljempää kuin talvella, mutta samalla myöskin ikävämpää. Pitkä, loppumaton kesäpäivä kävi erittäin tukalaksi juhlina. Arkipäivät saatiin kulumaan työn-teolla.
Kesäiset työt olivat paljoa vaikeammat kuin talviset. Vangit rakensivat, kaivoivat maata, kasailivat tiilejä; toiset heistä tekivät sepän, nikkarin ja maalarin töitä ruunun rakennuksia korjattaessa. Toiset kävivät tiiliä tekemässä. Tätä työtä pidettiin meillä vaikeimpana. Tiilitehdas oli noin kolmen tai neljän virstan päässä linnasta. Joka päivä noin kello kuuden aikaan aamulla lähti koko kesän kuluessa iso joukko vankeja, noin viisikymmentä miestä, tiilintekoon. Tähän toimeen valittiin karkean työn tekijöitä, s.o. semmoisia, jotka eivät olleet käsityöläisiä eivätkä harjoittaneet mitään ammattia. He ottivat mukaansa leipää, sillä paikan etäisyyden vuoksi ei ollut edullista käydä kotona syömässä ja siten kulkea noin kahdeksan virstaa liikaa; he söivät päivällisensä vasta illalla työstä palattuansa. Urakka taas annettiin joka päiväksi erältänsä ja oli sellainen, että siihen tarvittiinkin kokonainen päivä. Ensiksikin oli savi kaivettava sekä kuljetettava määrätylle paikalle; kun sitten vesi oli kannettu, piti savea polkea kuopassa ja vihdoin tehdä siitä tiilejä, luullakseni parisataa, ehkäpä puolikolmattakin sataa. Minä kävin tehtaalla ainoastaan kaksi kertaa. Työmiehet palasivat sieltä illalla väsyneinä, vaivaantuneina ja nurisivat koko kesän kuluessa toisille vangeille siitä, että heidän piti tehdä raskainta työtä. Semmoinen nurina oli heille ikäänkuin lohdutuksena. Jotkut kävivät kuitenkin tiilinteossa mielellään; sillä olihan tehdas kaupungin ulkopuolella, avonaisella, yksinäisellä paikalla Irtishin rannalla. Olihan ainakin hauskaa katsella ympärilleen tarvitsematta nähdä vankilaa! Saattoihan myöskin polttaa tupakkaa vapaasti ja loikoa huviksensa puolentunnin verran nurmikolla. Minä kävin joko verstaassa, niinkuin ennenkin, tai alabasteria tekemässä taikka myöskin olin tiilin kantajana, kun toiset rakensivat. Viimemainitussa työssä piti minun kerran kuljettaa tiiliä Irtishin rannalta rakennuksilla olevalle kasarmille seitsemänkymmenen sylen päähän linnan vallin yli, ja sellainen työ kesti kaksi kuukautta peräkkäin. Mutta olinpa kuitenkin hyvillämielin, vaikka nuora, jolla kannoin tiilejä, hieroi alinomaa olkapäätäni. Minä iloitsin siitä, että työstä voimani nähtävästi lisääntyivät. Alussa jaksoin minä kantaa kerrallaan ainoastaan kahdeksan tiiliä, joista kukin painoi noin kaksitoista naulaa. Mutta sitten saatoin kantaa kaksitoista, jopa viisikintoista ja se seikka ilahutti minua. Ruumiillista voimaa tarvitaan vankilassa yhtä paljon kuin siveellistäkin, jotta voisi kestää tämän kirotun elämän aineellisia hankaluuksia. Mutta minä tahdoin elää vankeuteni jälkeenkin.
Tiilien kantaminen ei miellyttänyt minua ainoastaan sen tähden, että ruumiini voimat siten lisääntyivät, vaan myöskin siitä syystä, että sain tehdä tätä työtä Irtishin rannalla. Minä puhun usein tästä rannasta sen vuoksi, että ainoastaan siellä sain nähdä Luojan maailmaa, puhdasta, kirkasta laaksoa, asumattomia, vapaita aroja, jotka tyhjyydellään tekivät minuun omituisen vaikutuksen. Siellä voin asettua selin linnaan, joten se katosi näkyvistä. Kaikki muut työt tehtiin linnassa tai sen läheisyydessä. Jo ensi päivistä rupesin minä vihaamaan tätä linnaa ja etenkin muutamia sen rakennuksia. Majuurimme asumus näytti minusta kirotulta, ilettävältä paikalta ja minä en voinut olla tuntematta katkeruuden tunteita, kun sen sivu satuin kulkemaan. Mutta rannalla saatoin unohtaa kaikki katsellessani erämaan avaruutta. Kaikki oli minulle siellä rakasta, armasta: niinhyvin sinisellä taivaalla kirkkaasti paistava aurinko kuin myöskin kaukainen laulu, joka kajahteli kirgiisiläiseltä rannikolta. Kun sitten katselin kauan aikaa ympärilleni, niin huomasinkin jonkun köyhän kirgiisiläisteltin; sen läheisyydessä oli tavallisesti savua ja kirgiisiläisvaimo, joka hääri kahden lampaansa kanssa. Kaikki tämä oli köyhää, villiä, mutta kuitenkin vapaata. Saattoi nähdä myöskin jonkun linnun lentävän ilman halki ja seurata kauan aikaa sen lentoa: väliin kosketti se veden pintaa, katosi sitten näkyvistä ja ilmestyi taas kaukana, tuskin häämöttävänä pilkkuna… Pieni, kuihtunut kukkanenkin, jonka minä aikaisin keväällä löysin kivien kolosta, veti taudintapaisesti huomiotani puoleensa. Suruni tänä ensimäisenä vankeusvuotenani oli kovin suuri ja vaikutti mieleeni häiritsevästi, katkerasti. Senpä tähden en minä voinutkaan huomata kaikkea, mitä ympärilläni tapahtui. Minä suljin silmäni enkä tahtonut kaikkea nähdäkään. Pahanilkisten vankeustoverieni joukossa en minä huomannut hyviä ihmisiä, jotka vastenmielisestä ulkomuodostaan huolimatta kykenivät ajattelemaan ja tuntemaan. Myrkyllisten sanojen ohessa en huomannut ystävällisiä, jotka olivat sitä kalliimpia, koska ne lausuttiin teeskentelemättömästi, välistä sydämen pohjasta, sydämen, joka oli ehkä kärsinyt enemmän kuin omani. Mutta miksi puhuisin siitä kovin laveasti? Minä olin mielissäni, kun kotiin palanneena tunsin itseni kovin väsyneeksi; ajattelin: ehkäpä nyt saan unta! Sillä nukkuminen oli kesällä raskasta, melkeinpä raskaampaa kuin talvella. Illat olivat tosin joskus hyvin mieluisat. Aurinko, jonka säteet eivät koko päivänä poistuneet vankilan pihasta, alkoi vähitellen laskeutua maillensa. Ilma kävi viileäksi ja sen jälkeen tuli (suhteellisesti puhuen) kylmänlainen yö. Odotellessaan vankilan lukitsemista, kävelivät vangit pihalla. Suurin osa heistä hääräili kuitenkin kyökissä. Siellä keskusteltiin aina jostain päivän kysymyksestä, juteltiin niitä näitä jonkun huhun johdosta, joka usein tuntui hullunkuriselta, vaan herätti kuitenkin vangeissa tavatonta uteliaisuutta; kerrottiin esim., että majuuriamme aiotaan panna viralta. Vangit olivat herkkäuskoisia kuin lapset; he tiesivät, että huhu oli perätön, että sen oli pannut liikkeelle tunnettu lörpöttelijä Kwasow, joka jo kauan aikaa sitten oli kadottanut kaiken luottamuksen, koska hän valehteli joka askeleella: siitä huolimatta tarttuivat kaikki hänen levittämäänsä huhuun, punniten ja arvostellen sitä sekä lohduttaen sillä itseänsä. Asia päättyi kuitenkin niin, että he suuttuivat vihdoin itseensä ja häpesivät omaa herkkäuskoisuuttaan.
— Kukas hänet panisi viralta! huusi joku; — onhan hänellä siksi paksu niska, kylläpähän kestää!
— No, onpa hänelläkin herransa! vastasi eräs tulinen ja ymmärtävän näköinen, mutta tavattoman riidanhaluinen vanki.
— Eihän toinen korppi toisen silmää puhkaise! huomautti jyrkästi eräs harmaapäinen vanki, joka yksinään söi kaalia nurkassa.
— Luuletkos, että esimiehet tulevat sinulta kysymään, panevatko hänen viralta vai eivät? lisäsi välinpitämättömänä neljäs rämpytellen hiljalleen balalaikkansa kieliä.
— Miks'ei? vastasi toinen kiivaasti; — ja kun ruvetaan kyselemään, niin kaikkien on ilmoitettava. Kyllähän täällä muuten huudetaan, vaan kun asiaksi tulee, niin silloin aristellaan.
— Kuinkas sitten? sanoi balalaikan rämpyttäjä. — Olemmehan vankeja.
— Joku päivä sitten, jatkoi riitainen mies — jäi jälelle hiukan jauhoja; ne kerättiin kokoon ja lähetettiin myytäviksi. Mutta mitenkäs kävi? Asiasta tehtiin ilmoitus ja jauhot otettiin pois; se oli olevinaan tarkkuutta. Onko mokomaa ennen kuultu?
— Kellekäs sinä tahdot, että kaivattaisiin?
— Kelle! Tietysti itse leviisorille, joka liikkuu tarkastuksilla.
— Mille leviisorille?
— Se on totta, veliset, että leviisori liikkuu, sanoi nuori, vikkelän näköinen vanki, joka oli ollut ennen kirjurina ja oli lukenut "Lavalliorin herttuattaren" tai jotain semmoista. Hän laski aina leikkiä, mutta häntä kunnioitettiin kuitenkin ymmärtäväisenä ja kokeneena miehenä. Huolimatta sen enempää yleisestä uteliaisuudesta, jonka sanoma reviisorin tulosta oli herättänyt, meni hän suoraan kyökkipiian s.o. kokin luo ja pyysi häneltä maksaa. Kokit myyskentelivät aina jotain semmoista. He ostivat esim. omilla rahoillaan suuren maksapalan, jonka sitten paistoivat ja möivät vähittäin vangeille.
— Puolenko kopeikan, vai kopeikanko edestä? kysyi kokki.
— Leikkaa kopeikan edestä; antaa ihmisten kadehtia! vastasi vanki. — Kenraali, veliset, kenraali semmoinen on matkalla Pietarista; hän tarkastelee koko Siperjan. Se on aivan varma. Komendanttilaiset kertoivat.
Uutisella oli tavaton vaikutus. Neljänneksen tuntia keskusteltiin kenraalista, ja siitä, oliko hän korkeampi täkäläisiä kenraaleja? Esimiehistä ja heidän arvostaan, s.o. siitä, kuka heistä on ylempi, kuka alempi, keskustelevat vangit hyvin mielellään, jopa riitelevät ja haukkuvatkin toisiaan kenraalien tähden, ja ovatpa vähältä tapellakin. Luulisi, ettei semmoinen kiista maksa vaivaa. Mutta tietoa kenraaleista ja esimiehistä yleensä pidettiin jonkunlaisena taitavuuden puntarina, jonkunlaisena osoituksena siitä, mimmoinen yhteiskunnallinen asema vangilla ennen aikaan oli ollut. Yleensä olivat keskustelut korkeista esimiehistä vankien mielestä mitä tärkeimpiä keskusteluita.
— Siis todellakin asia käypi siksi, että majuuri pannaan viralta pois, huomautti Kwasow, joka oli pieni, punakka mies, kiivasluontoinen ja hyvin tolkuton. Hän olikin pannut liikkeelle huhun majuurin viralta panemisesta.
— Kylläpähän lahjoo! tokasi siihen äskenmainittu jörönnäköinen vanki, joka jo oli saanut kaalisopan suuhunsa.
— Lahjoo kuin lahjookin, sanoi toinen. — Vähäkös hän on rahoja riistänyt itselleen! Ennen palveli hän pataljoonassa. Joku aika sitten tahtoi hän naida ylipapin tyttären.
— Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään: sai kääntyä tyhjin toimin pois; siis onkin hän köyhä. Ei hänestä ole naimaan! Kovin on tyhjä mies. Pääsiäisen aikaan kadotti hän kaikki korttipelissä; Fetka sen niin kertoi.
— Niin; kyllä hän osaa tuhlata.
— Oh, veliseni, kyllähän minäkin olin naimisissa. Ei ole köyhästä naimaan: yökään ei tahdo riittää! huomautti Skuratow, yhtyen keskusteluun.
— Kuinkas muuten! Sinusta tässä olikin juuri kysymys, huomautti entinen kirjuri. — Ja sinä, Kwasow, olet pöllö, sen sanon suoraan. Luuletkos sinä todellakin, että majuuri voi lahjoa semmoisen kenraalin ja että semmoinen kenraali tulee tosiaankin Pietarista käsin majuurin tähden? Pöllö olet sinä, se sinä olet.
— Kuinkas sitten? Eikös kenraalit otakkaan lahjoja? kysäsi joku epäilevästi.
— Se on tietty, etteivät ota, mutta jos ottavat, niin ottavat runsaasti.
— Tietysti runsaasti, arvon mukaan.
— Kenraalit ottavat aina, huomautti Kwasow päättävästi.
— Sinäkös heitä olet lahjonut? sanoi sisään tullut Baklushin halveksivasti. — Oletkohan kenraalia koskaan nähnytkään?
— Olenpa niinkin!
— Valehtelet.
— Itse valehtelet.
— No jos olet nähnyt, niin sanoppas nyt kaikkien kuullen, minkä kenraalin olet nähnyt? Sano nyt, sillä minä tunnen kaikki kenraalit.
— Minä olen nähnyt kenraali Siebertin, vastasi Kwasow hiukan epäilevän näköisenä.
— Siebertinkö? Semmoista kenraalia ei olekkaan. Ehkä on hän, tuo samainen Siebert vilaissut selkääsi ollessaan vasta överstiluutnanttina; mutta sinä hämmästyksissäsi luulit häntä kenraaliksi.
— Kuulkaahan, mitä sanon, huusi Skuratow; — sillä minä olen nainut mies. Kenraali Siebert oli tosiaankin Moskovassa; saksalaista sukuperää hän oli, vaan kuitenkin venäläinen. Joka vuosi kävi hän paaston aikana ripillä venäläisen papin luona. Joka päivä joi hän neljäkymmentä lasia vettä. Sanottiin, että hän paranteli itseään jostakin taudista vedellä; hänen oma kamaripalvelijansa puhui minulle siitä.
— Kai hänelle ilmestyi vatsaan ruutanoita semmoisesta vesipaljoudesta, huomautti balalaikan rämpyttäjä.
— Mitä te joutavia juttelette! Tässä on oikea asia kysymyksessä… Minkäslainen reviisori se on, joka tulee? huomautti hätäilevästi eräs ijäkäs vanki, entinen husaari, nimeltä Martinow.
— Kaikki on valetta! virkkoi eräs epäilijä. Mistähän mokomat jutut lähtenevätkään? Kaikki on pelkkää valetta.
— Eipä olekkaan valetta! huomautti opettavaisesti Kulikow, joka sitä ennen oli vaiennut. Hän kuului johtaviin henkilöihin; ijältään oli hän noin viidenkymmenen vanha, arvokkaan näköinen ja hieman ylpeä käytöksessään. Hän tiesi asemansa ja kerskaili siitä. Hän oli mustalainen ja paranteli eläimiä, joten hän ansaitsi itselleen rahaa kaupunkilaisilta; vankilassamme myi hän viinaa. Hänellä oli älyä ja kokemusta. Suulas oli hän myöskin.
— Asiassa on perää, veliseni, jatkoi hän rauhallisesti; — viime viikolla kuulin minä, että kenraali, arvokkaimpia nähkääs, matkustelee tarkastuksilla pitkin Siperjaa. Se on tietty, että hänetkin lahjotaan, mutta sitä ei tee meidän kahdeksansilmäinen; hän ei sitä mitenkään uskaltaisi. Tosin on kenraalejakin kaikenlaisia, veliseni. Mutta sen minä sanon teille, että majuurimme jää kaikissa tapauksissa paikoilleen. Se on ihan varma. Meistä ei ole kantelemaan ja esimiehet taas eivät rupea toisiansa ilmi antamaan. Reviisori pilkistää vankilaan ja sitten lähtee pois; ilmoituksen tekee hän semmoisen, että kaikki on hyvässä kunnossa…
— Niinpä niinkin; mutta majuuri on kuitenkin peloissaan: aamusta asti on ollut humalassa.
— Mustaa koiraa ei saa pesemälle valkeaksi. Eihän hän ole ensi kertaa humalassa!
— Johan sitte oltaisiin hukassa, jos ei kenraalikaan voisi saada mitään aikaan! Jo on ollut tarpeeksi heikäläisten juonia! Niin puhuivat vangit kiihkoisasti keskenään.
Sanoma reviisorin tulosta levisi kohta koko vankilaan. Pitkin pihaa kulki vankeja, jotka hätäisesti kertoilivat toisilleen uutisen. Toiset pysyivät suotta välinpitämättöminä antaakseen siten itselleen enemmän arvoa. Kasarmien portailla istui vankeja balalaikat käsissä. Toiset jatkoivat tarinoimista. Muutamat laulelivat laulujaan; kaikkien mielet olivat sinä iltana liikutetut.
Kello kymmenen aikaan luettiin meidät, ajettiin kasarmeihin ja suljettiin sinne yöksi. Yöt olivat lyhyet; sillä viidennellä tunnilla käytiin meitä jo herättämässä. Kukaan ei nukkunut ennen yhtätoista. Siihen asti häärittiin ja tarinoitiin; jotkut panivat toimeen maidaneja kuten talvellakin. Yö oli kauhean kuuma ja tukahuttava. Vaikka ikkunasta puhalsikin kylmää ilmaa, kääntelivät vangit kuitenkin itseään lavereilla aivan kuin huumaantuneina. Syöpäläisiä oli lukematon paljous. Niitä oli tosin talvellakin jokseenkin paljon, mutta kevään tullen ilmaantui niitä siinä määrin, ettei minulla ilman omaa kokemusta olisi niiden paljoudesta mitään käsitystä. Ja mitä lähemmäksi kesä tuli, sitä rasittavammiksi kävivät syöpäläiset. Tosi on, että niihin voipi tottua, sen tiedän omasta kokemuksestani; mutta sittenkin oli niistä paljon vastusta. Ne kiusasivat niin, että ihminen oli aivan kuin kuumetaudissa, voimatta mitenkään nukkua. Kun ne sitten aamun tullen lakkasivat vaivaamasta ja kun niiltä vihdoin pääsi nukahtamaan, kajahti äkkiä armoton rummun pärinä vankilan portilla. Kiroillen kuunteli vanki kovaäänistä rummutusta ja ikäänkuin luki kapulan lyöntejä, samalla kun hänen mieleensä johtui se seikka, että samoin tulee olemaan huomennakin sekä ylihuomenna ja vielä useampien vuosien kuluessa niin kauan kuin vankeutta kestää. Mutta kuinkas kauan on se vielä kestävä? Sillä välin täytyi nousta ylös; alkoi tavallinen liike, tungeskeleminen… Vangit pukivat päällensä ja kiiruhtivat työhön. Puolen päivän aikaan saattoi tosin nukkua vielä tunnin verran.
Sanoma reviisorista ei ollut perätön. Huhut tulivat päivä päivältä yhä varmemmiksi ja vihdoin tiesivät kaikki, että eräs arvokas kenraali oli lähetetty Pietarista tarkastusmatkalle Siperjaan ja että hän jo oli Tobolskissa. Joka päivä tuli uusia tietoja vankilaan. Kaupungissa kerrottiin, että kaikki aristelivat, puuhailivat ja tahtoivat näyttäytyä niin edullisessa valossa kuin mahdollista. Sanottiin, että esimiehet valmistelivat vastaanottoja, pitoja, juhlia. Vankeja lähetettiin joukottain tasoittamaan katuja, kitkemään ruohoa, maalaamaan aitoja ja pylväitä, kalkitsemaan, voitelemaan, sanalla sanoen hät'hätään korjaamaan kaikki, mikä vaan oli silmiin pistävää. Meikäläiset ymmärsivät tämän seikan hyvin hyvästi, ja keskustelivat asiasta yhä kiivaammin, yhä äkäisemmin. Heidän mielikuvituksellaan ei ollut enää rajoja. Aiottiinpa tehdä valituksiakin, kun kenraali rupeaa kyselemään, olivatko vangit tyytyväisiä? Sen ohessa riideltiin kovasti. Majuuri oli kuin tulisilla hiilillä. Entistä useammin kävi hän vankilassa, useammin huusi ja hyökkäsi ihmisten kimppuun, useammin kutsui vankeja vahtipaikalle ja piti tarkan vaarin puhtaudesta sekä siivoudesta. Tähän aikaan tapahtui vankilassa aivan kuin sallimuksesta eräs ikävä kohtaus, joka kuitenkaan ei lisännyt majuurin levottomuutta, kuten olisi voinut luulla, vaan päin vastoin tuotti hänelle huvitusta. Eräs vanki pisti tappelussa vastustajaansa naskalilla sydänalaan.
Vanki, joka teki rikoksen, oli nimeltään Lomow; sitä, joka oli saanut haavan, sanottiin täällä Gawrilkaksi; hän oli ollut ijänikuinen maankulkija. En muista enää, oliko hänellä muuta nimeä; täällä sanottiin häntä aina Gawrilkaksi.
Lomow oli ollut varakas talonpoika K:n piirikunnassa. Kaikki Lomowit asuivat yhdessä; heitä oli: vanha isä, kolme poikaa ja näiden setä, Lomow. He olivat rikkaita miehiä. Koko läänissä tiedettiin, että heillä oli kolmensadan tuhannen paikoille puhdasta rahaa. He viljelivät maata, parkitsivat nahkoja, kävivät kauppaa, mutta pääasiallisesti harjoittivat koronkiskomista ja maankulkijain sekä varastetun tavaran kätkemistä y.m. Puolet piirikunnan talonpojista olivat heille velkaa, olivat heidän hallussaan. Heitä pidettiin ymmärtävinä ja viekkaina talonpoikina; mutta aikaa myöten paisuivat he ylpeiksi, etenkin sen jälkeen kun eräs arvokas henkilö rupesi matkoilla ollessaan poikkeamaan heidän luonaan. Tämä arvokas henkilö tutustui siten lähemmin vanhaan Lomowiin ja piti hänestä paljon hänen älykkäisyytensä ja sukkeluutensa tähden. Vihdoin rupesivat he luulemaan, että saavat tehdä mitä tahtovat, ja ryhtyivät yhä useammin kaikenlaisiin laittomiin yrityksiin. Kaikki olivat heihin tyytymättömiä; kaikki toivoivat, että he joutuisivat häviöön; mutta hepä vaan nostivat päätään yhä korkeammalle. Ispravnikat ja muut tuomarit eivät merkinneet heidän mielestään mitään. Mutta vihdoin hekin horjahtivat ja joutuivat perikatoon; eikä se tapahtunut edes minkään suuremman rikoksen, vaan väärän kanteen tähden. Noin kymmenen virstan päässä kylästä oli heillä suuri maatila. Eräänä syksynä asui siellä kuusi kirgiisiläistä, jotka velkaantuneina olivat joutuneet jo kauan aikaa sitten heidän maaorjikseen. Jonakin yönä saivat nämä kirgiisit surmansa murhamiehen kädestä. Alkoi oikeudenkäynti, joka kesti kauan aikaa. Sen kuluessa tuli ilmi paljon ikäviä asioita. Lomoweja syytettiin työmiestensä murhasta. Heitä epäiltiin siitä, että olivat muka liian paljon velkaantuneet työmiehilleen ja murhanneet heidät päästäkseen vapaaksi velan maksamisesta. Oikeuden-käynnin kuluessa hävisi heidän suuri omaisuutensa. Vanha ukko kuoli. Pojat lähetettiin pakkotyöhön. Yksi heistä joutui setänsä kanssa meidän vankilaamme kahdeksitoista vuodeksi. Ja kuitenkin olivat he aivan syyttömiä kirgiisien murhaan. Vankilaan ilmestyi sittemmin mainittu Gawrilka, tunnettu veijari ja maankulkija; hänpä ottikin koko asian niskoilleen. Minä en kuitenkaan kuullut häneltä omaa tunnustusta, mutta kaikki olivat vakuutetut siitä, että murhatyö oli hänen tekemänsä. Gawrilka oli ollut maata kiertäessään tekemisissä Lomowien kanssa. Hän oli lähetetty vankilaan lyhyeksi ajaksi karkulaisena ja maankulkijana. Kirgiisit oli hän murhannut kolmen muun maankulkijan kanssa; he olivat toivoneet saavansa rahaa ja sen vuoksi tehneet murhatyön.
Lomoweja ei täällä suosittu jostain minulle tuntemattomasta syystä. Toinen heistä, veljenpoika, oli ymmärtäväinen ja sopuisa, mutta hänen setänsä, joka oli pistänyt Gawrilkaa naskalilla, oli tyhmä ja riitaisa mies. Jo ennenkin oli hän monen kanssa riidellyt, ja häntä oli aikalailla lyötykin. Gawrilkaa rakastivat kaikki hänen iloisen ja sopuisan luonteensa tähden. Vaikka Lomowit tiesivät, että hän oli syyllinen heidän onnettomuuteensa, eivät he kuitenkaan riidelleet eivätkä juuri koskaan seurustelleetkaan hänen kanssaan. Mutta äkkiä syntyi riita Gawrilkan ja setä Lomowin välillä eräästä naisesta. Gawrilka kerskaili sen suosiosta, mutta toinen tuli mustasukkaiseksi ja eräänä kauniina päivänä pisti häntä naskalilla.
Vaikka Lomowit olivat hukanneetkin tavaransa oikeuden käynnin aikana, elivät he kuitenkin vankeudessa rikkaina miehinä. Heillä oli nähtävästi rahaa. He pitivät teekeittiötä ja joivat teetä. Majuurimme tiesi sen ja oli siitä kovasti suutuksissaan Lomoweille. Hän koetti nähtävästi kaikin tavoin heitä ahdistella. Lomowit selittivät asian siten, että majuuri tahtoi saada heiltä lahjoja. Mutta lahjoja he eivät antaneet.
Jos Lomow olisi vähänkin syvempään työntänyt naskalinsa, olisi Gawrilkan henki ollut vaarassa. Mutta nyt pääsi tämä vaan naarmulla. Asia ilmoitettiin majuurille. Minä muistan, kuinka hän tuli vankilaan läähättäen ja nähtävästi tyytyväisenä. Hän puhutteli Gawrilkaa tavattoman ystävällisesti niinkuin omaa poikaansa.
— Mitä, ystäväiseni, voitko astua sairashuoneeseen vai et? Ei, parempi on, että valjastetaan hevonen. Toimita hevonen valjaisiin! huusi hän hätäisesti aliupseerille.
— Enhän minä mitään kipua tunne, teidän korkeasukuisuutenne. Hän pisti vaan keveästi, teidän korkeasukuisuutenne.
— Sinä et tiedä, sinä et tiedä, ystäväni; saatpahan nähdä… Paikka on vaarallinen; kaikki riippuu paikasta; ihan sydänalaan tähtäsi heittiö! Mutta sinä, sinä, karjui hän, kääntyen Lomowin puoleen; kas nyt olet sinä käsissäni!… Vahtipaikalle!
Ja todellakin sai majuuri hänet käsiinsä. Lomow tuomittiin, ja vaikka haava olikin aivan vähäpätöinen, katsottiin vahingoittamisen aikomus kuitenkin silminnähtäväksi. Syylliselle lisättiin vankeusaikaa ja annettiin tuhatta lyöntiä selkään. Majuuri oli aivan tyytyväinen…
Vihdoin tuli reviisorikin.
Toisena päivänä kaupunkiin tulonsa jälkeen saapui hän vankilaamme. Se tapahtui pyhäpäivänä. Edellisinä päivinä oli meillä kaikki pesty, silitetty, nuoltu. Vankien päät olivat vast'ikään kerityt. Heidän vaatteensa olivat valkeat, puhtaat. Kesällä kävivät kaikki asetuksen mukaan palttinaisissa, valkeissa jakuissa ja housuissa. Selkään oli jokaiselle neulottu musta ympyrä, noin kaksi versokkaa läpimitaltaan. Kokonainen tunti opetettiin vankeja vastaamaan, jos korkea tarkastaja sattuisi tervehtimään. Toimitettiin kertausharjoituksia. Majuuri hyöri ja pyöri kuin hullu. Tuntikauden ennen kenraalin ilmaantumista seisoivat kaikki paikoillaan kuin puukuvat. Vihdoin, puolenpäivän aikaan tuli kenraali. Se oli arvokas kenraali, niin arvokas, että kaikkien virkamiesten sydämet koko länsi Siperjassa sykähtivät hänen paikalle tullessaan. Hän tuli sisään jyrkän ja mahtavan näköisenä; hänen jälkeensä seurasi suuri joukko paikallisia esimiehiä, kenraaleja ja överstejä. Oli siinä eräs siviiliherrakin, korkeakasvuinen ja kaunismuotoinen, puettuna hännystakkiin; hän oli tullut niinikään Pietarista ja käyttäytyi erittäin vapaasti ja itsenäisesti. Kenraali kääntyi usein hänen puoleensa hyvin kohteliaasti. Vankeja kummastutti suuresti, että siviiliherra sai osakseen semmoista kunnioitusta, vieläpä niin arvokkaan kenraalin puolelta! Sittemmin saatiin tietää hänen sukunimensäkin ja sekin, ken hän oli. Majuurimme, sinipunaisella kauluksella varustetussa virkapuvussaan, verisine silmineen, punottavine kasvoineen ei tehnyt nähtävästi kenraaliin mieluista vaikutusta. Kunnioituksesta ylhäistä vierasta kohtaan oli hän ilman silmälaseja. Hän seisoi loitompana, suorana kuin tikku, ja odotti kuumeentapaisesti tilaisuutta, voidakseen tuota pikaa täyttää jotain hänen ylhäisyytensä mielihalua. Mutta häntä ei tarvittu mihinkään. Vaieten kulki kenraali kasarmien läpi ja pistäysi kyökkiinkin, jossa hän luullakseni maistoi kaalisoppaa. Hänelle osoitettiin minua: niin ja niin, aatelismies muka.
— Vai niin! vastasi kenraali. Kuinkas hän nyt käyttäytyy?
— Tähän asti jokseenkin hyvin, teidän ylhäisyytenne, vastattiin hänelle.
Kenraali nyykäytti päätänsä ja parin minuutin kuluttua lähti pois vankilasta. Vankien silmät olivat häikäistyt, ja he jäivät jonkunlaiseen neuvottomuuteen. Mikään valitus majuuria vastaan ei voinut tulla kysymykseenkään. Ja siitä saattoi majuuri jo ennakolta olla vakuutettu.