XVI.
Vankilan eläimet.
Hevosen osto, joka tapahtui kohta sen jälkeen, ilahutti vankien mieltä enemmän kuin ylhäisen tarkastajan käynti. Vankilassa pidettiin hevosta veden, lijan y.m. kuljetusta varten. Sen hoitajana oli joku vanki. Hän ajoikin sitä, tietysti vartijan seuraamana. Työtä oli hevosellamme tarpeeksi sekä aamuin että illoin. Meillä oli ollut jo kauan aikaa sama hevonen. Se oli hyväluontoinen, mutta lamaantunut. Eräänä aamuna, vähää ennen Pietarin päivää, kaatui se maahan ja heitti henkensä. Sääli oli yleinen ja kaikki kerääntyivät elukan ympärille jutellen sekä riidellen. Täällä olevat hevospuoskarit, mustalaiset, y.m. osoittivat tässä tilaisuudessa taitoansa, jopa riitelivätkin keskenään, mutta hevosta eivät he saaneet henkiin. Se makasi kuolleena, sen vatsa oli turvottunut ja jokainen piti velvollisuutenaan kosketella siihen sormellaan. Tapahtunut onnettomuus ilmoitettiin majuurille, joka päätti, että toinen hevonen oli oitis ostettava. Pietarin päivänä aamujumalanpalveluksen jälkeen, kun kaikki olivat koossa, tuotiin vankilan pihalle myytäväksi tarjottavia hevosia. Kaupan hierominen jätettiin vankien tehtäväksi. Täällä oli hevosten tuntijoita ja kahdensadan viidenkymmenen miehen pettäminen oli vaikeata. Ilmestyi kirgiisejä, bashkiireja, mustalaisia ja porvareja. Vangit odottivat kärsimättöminä jokaista uutta hevosta. He iloitsivat kuin lapset. Enimmin huvitti heitä se seikka, että hekin, aivan kuin vapaat ihmiset ostelivat itselleen hevosta ja että heillä oli siihen täysi oikeus. Kolme hevosta tuotiin esiin ja vietiin pois; vasta neljäs hyväksyttiin ostettavaksi. Myöjät katselivat kummastellen, jopa aristellenkin ympärilleen, luoden joskus silmäyksiä mukana oleviin vartijoihin. Kahdensadan miehen suuruinen vankijoukko, sen kerityt päät, merkityt kasvot ja kahleet olivat omiansa herättämään hämmästyksen tunteita. Vangit käyttivät monenmoisia temppuja tutkiessaan esille tuotuja hevosia. He tarkastelivat ja koittelivat niitä totisen ja huolekkaan näköisinä, ikäänkuin siitä olisi riippunut vankilan koko onni. Tsherkessit hyppäsivät niiden selkään; heidän silmänsä hehkuivat ja kerkeästi juttelivat he keskenään muille ymmärtämättömällä kielellään, näytellen valkeita hampaitaan ja nyökäytellen päätänsä. Jotkut venäläiset seurasivat tavattoman tarkkaan heidän keskustelujaan ikäänkuin olisivat tahtoneet lukea heidän ajatuksiaan. Sanoja eivät he ymmärtäneet, vaan koettivat kuitenkin heidän kasvoistaan päättää, oliko hevonen heille mieleen vai ei? Semmoinen omituinen tarkkaavaisuus olisi syrjästä katsoen tuntunut kummalliselta. Mikähän saattoi vangit moiseen puuhailuun, jopa semmoisetkin vangit, jotka muuten olivat hiljaisia ja alakuloisia, tohtimatta äännähtää vertaistensakaan parissa? Näyttipä siltä, kuin he olisivat ostelleet hevosta itselleen, ikäänkuin heille ei olisi ollut laisinkaan yhdentekevää, mimmoinen hevonen tulee ostetuksi. Paitsi tsherkessejä osoittivat taitoansa myöskin mustalaiset ja entiset hevoskauppiaat; heidän mielipiteilleen annettiinkin suurin arvo. Syntyipä siinä jonkunlainen kilvoittelu mustalaisen Kulikowin, entisen hevosvarkaan- ja kauppiaan sekä erään itseoppineen hevospuoskarin, viekkaan siperjalaisen talonpojan välillä; viime mainittu oli tullut vankilaan äskettäin, mutta Kulikowin työansio kaupungissa oli jo ennättänyt siirtyä hänelle. Asia oli semmoinen, että vankilan puoskareita pidettiin suuressa arvossa koko kaupungissa, eivätkä ainoastaan porvarit ja kauppiaat, vaan myöskin korkeat viranomaiset kääntyivät heidän puoleensa, kun heiltä sattui joku elukka sairastumaan, ja niin he tekivät huolimatta siitä, että kaupungissa oli varsinaisia eläinlääkärejäkin. Ennen Jelkinin, siperjalaisen talonpojan, tuloa ei Kulikowilla ollut kilpailijoita, joten hän sai paljon työtä ja tuloja. Hän oli tyhjänpäiväinen kerskailija, joka sanoi enemmin tietävänsä kuin oikeastaan tiesikään. Tulojen puolesta eli hän ylimyksenä vankien kesken. Kokemuksellaan, ymmärryksellään, rohkeudellaan ja päättäväisyydellään oli hän saavuttanut kunnioitusta muiden vankien puolelta. Häntä toteltiin täällä. Hän puhui vähän ja ainoastaan tärkeimmissä asioissa. Hänessä oli paljon todellista, teeskentelemätöntä pontevuutta. Hän oli jo ikämies, mutta vielä muhkea ja älykäs. Meitä aatelismiehiä kohtaan käyttäytyi hän kohteliaasti, mutta samalla arvokkaasti. Jos hänet olisi puettu komeisiin vaatteisiin ja esitelty kreivinä jossain pääkaupungin klubissa, luulenpa, että hän olisi osannut käyttäytyä soveliaalla tavalla, olisi ruvennut vistiä pelaamaan, keskustellut hiukan, mutta painavasti ja epäilemättä olisi häntä koko illan kuluessa pidetty kreivinä eikä maankulkijana. Niin oli hän älykäs ja sukkela. Sen lisäksi oli hänen käytöksessään jotain loistavata, kopeata. Arvattavasti oli hän elämässään nähnyt paljon. Muuten oli hänen entisyytensä peitetty tietämättömyyden hämärään. Hän oli erityisessä osastossa. Mutta kun Jelkin, noin viidenkymmenen vanha, viekas vanhauskolainen talonpoika tuli vankilaan, pimittyi Kulikowin maine. Parissa kuukaudessa oli Jelkin riistänyt itselleen kaiken työansion kaupungilla. Hän paransi helposti semmoisiakin hevosia, joille Kulikow ei saanut mitään apua. Paransipa hän semmoisiakin, joita eläinlääkäritkään eivät osanneet parantaa. Tämä talonpoika oli toisten kanssa joutunut vankeuteen väärän rahan teosta. Pitihän hänen vanhoilla päivillään ruveta mokomaan toimeen! Itse kertoi hän nauraen, että kolmesta oikeasta kultarahasta saivat he ainoastaan yhden väärän rahan. Kulikowille ei hänen puoskaritaitonsa ollut laisinkaan mieleen, sillä hänen oma maineensa alkoi vankienkin kesken vähetä. Hänellä oli henttu esikaupungissa; hän kävi plyyssi-housuissa, kantoi hopeista sormusta, korvarengasta ja omia, reunuksella varustettuja saappaita; kadotettuansa tulolähteensä, oli hänen täytynyt ruveta anniskelijaksi. Muutamat arvelivat, että kilpailijat voivat nyt hevosen ostossa joutua käsikähmäänkin. Uteliaisuus oli yleinen. Kukin oli valinnut puolueensa. Kummankin puolueen kiivaimmat miehet alkoivat jo tulla levottomiksi ja rupesivat hienostaan haukkumaan toisiaan. Itse Jelkin veti jo suunsa mitä ivallisimpaan hymyyn. Mutta asia saikin toisen käänteen: Kulikow ei tahtonut riidellä, vaan menetteli hyvin viisaalla tavalla. Aluksi myönsi hän kohteliaasti vastustajansa arvostelun oikeaksi, vaan saatuaan hänet kiinni jostain sanasta, huomautti hänelle sävyisästi, mutta pontevasti, että hän erehtyy ja ennenkuin Jelkin ennätti puolustautua, todisti hän hänelle, missä kaikessa hän oli erehtynyt. Sanalla sanoen, Jelkin saatettiin ymmälle äkkiarvaamatta ja taitavasti, ja vaikka voittopuoli jäikin hänelle, oli Kulikowinkin puolue tyydytetty.
— Ei, miehet, ei häntä niinkään helposti saada tolkulta; kylläpähän puolensa pitää, sanoivat toiset.
— Jelkin tietää enemmän! huomauttivat toiset, mutta jotenkin sävyisästi. Molemmin puolin puhuttiin sävyisästi.
— Tosin on hänellä keveämpi käsi, mutta mitä eläimiin tulee, niin ei
Kulikowkaan ole ymmärtämätön.
— Ei se mies ole ymmärtämätön!
— Ei ole…
Uusi hevonen vihdoin hyväksyttiin ostettavaksi. Se oli kelpo eläin, nuori, kaunis, vahva, miellyttävä ja iloinen. Kaikin puolin oli se moitteeton. Ruvettiin hieromaan kauppaa. Pyydettiin kolmekymmentä ruplaa, mutta meikäläiset tarjosivat kaksikymmentä viisi. Tingittiin kiivaasti ja kauan: hintaa vähennettiin ja myönnytyksiä tehtiin. Vihdoin vankeja itsiänsäkin rupesi naurattamaan.
— Omastakos kukkarostanne otatte rahat, koska niin tingitte? sanoivat muutamat.
— Ruunuako tahdotte sääliä? huusivat toiset.
— No, onhan se raha kuitenkin meidän kaikkien yhteistä…
— Yhteistä! Näkyy, ettei meitä hulluja kynnetä eikä kylvetä, itsestämme synnymme…
Vihdoin suostuttiin maksamaan kaksikymmentä kahdeksan ruplaa. Asia ilmoitettiin majuurille ja vasta sen jälkeen tehtiin kauppa lopullisesti. Samalla tuotiin tietysti leipää-suolaa ja uusi hevonen kuletettiin kunnialla vankilaan. Luullakseni ei ollut sitä vankia, joka tässä tilaisuudessa ei olisi silitellyt sen kaulaa tai kuonoa. Samana päivänä valjastettiin uusi hevonen vesitynnyrin eteen ja kaikki katselivat uteliaasti, kuinka se vetäisi kuormaansa. Vedenvetäjämme Roman silmäili elukkaa erinomaisen tyytyväisenä. Hän oli noin viidenkymmenen vanha, vakava ja vaitelias mies. Venäläiset ajurit ovatkin vakavia ja vaiteliaita luonteeltaan, ikäänkuin oleskeleminen hevosten parissa todellakin tekisi ihmisen vakavaksi, jopa juhlalliseksikin. Roman oli hiljainen, kaikille ystävällinen, harvapuheinen, nuuskasi ja hoiti vanhimmista ajoista asti vankilan hevosia. Äsken ostettu oli jo kolmas. Täällä olivat kaikki vakuutetut siitä, että punakarvainen hevonen sopi vankilalle, oli ikäänkuin kotiutunut täällä. Niin sanoi Romankin. Täplikästä esimerkiksi ei olisi koskaan ostettu. Vedenvetäjänä oli aina, ikäänkuin jonkunlaisen etuoikeuden nojalla, Roman, ja täällä ei olisi kenenkään päähän pistänyt riistää häneltä tätä tointa. Kun entinen hevonen kaatui, ei edes majuurikaan ruvennut syyttämään häntä huolimattomuudesta; Jumalan sallimus se oli, mutta Roman oli hyvä ajaja. Uusi hevonen tuli kohta kaikkein lemmikiksi. Vaikka vangit olivatkin synkkää väkeä, tulivat he usein sitä hyväilemään. Kun Roman, joelta palanneena, pani aliupseerin avaamaa porttia kiinni, seisahtui hevonen vankilan pihalle ja katseli taakseen ajajaansa. "Mene yksinäsi!" huusi sille Roman ja hevonen lähtikin oitis liikkeelle seisahtuen vasta kyökin edustalle odottelemaan kokkeja, jotka tulivat ämpärillä vettä noutamaan.
"Viisas hevonen!" huudettiin sille; "yksinään toi saavin!…
Ymmärtääpähän!"
— Niin todellakin: eläin on, vaan ymmärtää!
— Oiva olet, hevonen!
Hevonen nyökytti päätään ja puhalteli ilmaa sieraimistaan, ikäänkuin todellakin olisi ymmärtänyt puhetta ja ollut mielissään kehumisista. Joku toi sille leipää ja suolaa. Hevonen söi ja taas nyökytti päätään ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Tunnen sinut, tunnen! Olenhan minä hyvä eläin ja olethan sinäkin hyvä ihminen!"
Minäkin tarjosin hevoselle usein leipää. Oli hupaista katsoa sen kaunista päätä ja tuntea kättänsä vasten sen pehmeitä, lämpöisiä huulia, jotka sukkelaan sieppasivat tarjotut palaset.
Yleisesti sanoen suosivat vangit elukoita ja jos heille olisi sallittu, olisivat he voineet hoitaa vankilassa koko joukon kotieläimiä ja siipikarjaa. Ja mikäpä olisikaan voinut suuremmassa määrin lauhduttaa ja jalostuttaa heidän jäykkiä ja eläimellisiä luonteitaan kuin juuri sellainen toimi? Mutta sitä ei sallittu. Täällä vallitsevat olot eivät sitä myöntäneet.
Koko vankeusaikanani oli täällä kuitenkin sattumalta muutamia eläimiä. Paitsi hevosta oli täällä koiria, hanhia, Wasjka niminen pukki ja jonkun aikaa myöskin kotka.
Alituisena vankilan koirana oli täällä, kuten jo ennen olen sanonut, Sharik, joka oli viisas ja hyvä eläin ja jonka kanssa minä olin alituisessa ystävyydessä. Mutta kun alhainen kansa yleensä pitää koiraa saastaisena elukkana, johon ei maksa huomiotakaan kiinnittää, ei Sharikistakaan täällä kukaan huolinut. Se eli omia aikojaan, makasi pihalla, söi kyökistä heitettyjä ruo'an jätteitä eikä herättänyt kenessäkään mitään erityistä huomiota; yhtähyvin tunsi se kaikki ja piti kaikkia vankilassa olijoita isäntinään. Kun vangit palasivat työstä, ja kun portilla kajahti huuto: "korpraali!" juoksi se tulijoita vastaan heiluttaen heille häntäänsä ja katseli jokaista ystävällisesti silmiin odottaen jonkunmoista hyväilyä. Mutta sitä ei sen osaksi tullut moneen vuoteen keltään muilta kuin minulta. Senpä vuoksi suosikin se minua enemmän kuin muita. En muista enää, mitenkä vankilaan ilmestyi toinenkin koira, Bielka. Kolmannen, Kultäpkan toin minä pienenä pentuna kerran työstä palatessani. Bielka oli omituinen koira. Sen yli oli joskus ajettu rattailla ja sen vuoksi olikin sen selkä alaspäin koukistunut; kun se juoksi, näytti siltä, kuin olisi juossut kaksi valkeata yhteen kasvanutta eläintä. Sen ohessa oli se paiseinen ja sen silmät vetiset: häntä oli melkein paljas ja aina koipien välissä. Kohtalon masentamana näkyi se päättäneen olla hiljakseen. Ei se koskaan haukkunut ketään, ikäänkuin ei olisi tohtinut. Se söi enimmäkseen leipää kasarmien takana; jos taas näki jonkun meikäläisen, heittäytyi se oitis selälleen nöyryyden merkiksi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "tee minulle mitä tahdot, minä en aio vastustella." Ja jokainen vanki, jonka eteen se sillä tavoin heittäytyi, katsoi ikäänkuin velvollisuudekseen potkasta sitä jalallaan sanoen: "katsos tuota heittiötä!" Mutta Bielka ei tohtinut vinkuakaan, vaan jos siihen kovin kipeästi sattui, alkoi se hiljakseen älistä. Samalla tavoin heittäytyi se selälleen myöskin Sharikin ja kaikkien muiden koirien edessä juoksennellessaan kasarmien takana. Kun joku iso koira ryntäsi haukkuen päälle, heittäytyi se selälleen ja makasi siten liikkumattomana. Mutta koirat ovat hyvillään, kun niiden vertaiset osoittavat nöyryyttä. Äkäisetkin niistä oitis lauhtuivat ja rupesivat uteliaina haistelemaan edessään olevaa raukkaa. Mitähän lienee silloin liikkunut vapisevan Bielkan mielessä? "Annas olla, niin käypi hylky vielä kiinni!" ajatteli se varmaankin. Mutta nuuskittuaan tarkoilleen, jätti vieras koira sen rauhaan löytämättä siinä mitään huvittavaa. Bielka hyppäsi oitis pystyyn ja lähti juosta hölkyttelemään toisten jälkeen, jotka seurasivat jotain mustaa koiraa. Ja vaikka se tiesi, ettei voisi koskaan tulla lähempään tuttavuuteen mustan koiran kanssa, tahtoi se kuitenkin seurata sitä edes kauempaa pitäen sitäkin huvituksena onnettomuudessaan. Kunnianhimoa sillä ei ollut enää nimeksikään. Kadotettuaan kaikki tulevaisuuden toiveet, eli se vaan leipänsä edestä täydellisesti tuntien oman huonoutensa. Minä koetin sitä kerran hyväillä, joka seikka oli sille niin uutta ja tavatonta, että se istahti maahan vavisten ja kovaäänisesti vinkuen. Sääliväisyydestä hyväilin minä sitä usein. Senpä vuoksi ei se voinutkaan tulla vastaani vinkumatta. Nähtyään minut kaukaa, rupesi se vinkumaan surkealla äänellä. Toiset koirat repivät sen kerran kuoliaaksi vallilla.
Aivan toisenluontoinen oli Kultäpka. Minkä vuoksi olin minä sen tuonut sokeana pentuna verstaasta vankilaan, en tiedä; minua huvitti sen elättäminen ja kasvattaminen. Sharik otti oitis Kultäpkan suojelukseensa ja makasi sen kanssa yhdessä. Kun Kultäpka kasvoi suuremmaksi, salli Sharik sen pureskella ja retuuttaa itseänsä ja leikki sen kanssa niinkuin isot koirat leikkivät pentujensa kanssa. Oli omituista, ettei Kultäpka kasvanut paljon korkeudelleen, vaan sen sijaan kävi vaan yhä pitemmäksi ja leveämmäksi. Se oli takkuvillainen ja väriltään hiirenkarvainen; sen toinen korva kasvoi alas, toinen ylös. Luonteeltaan oli se tulinen, niinkuin kaikki pentukoirat, jotka ilosta vinkuen ja huutaen tunkeutuvat nuolemaan isäntäänsä aina kasvoihin asti. Jos minä huusin missä hyvänsä: "Kultäpka", ilmestyi se oitis jostain nurkasta, ikäänkuin maan alta ja riensi luokseni vinkuen ja vieritellen itseään pitkin maata, kuin pallo ikään. Minä pidin paljon tuosta pikku elukasta. Näytti siltä, kuin kohtalo olisi valmistanut sille runsaasti iloa ja riemua. Mutta eräänä päivänä vanki Neustrojew, joka valmisteli naisten kenkiä ja nahkatavaroita, käänsi siihen erityisen huomionsa. Hän kutsui Kultäpkan luoksensa, koetteli sen karvaa ja ystävällisesti vieritteli sitä pitkin tannerta. Kultäpka, joka ei aavistanut mitään pahaa, vinkui ilosta. Mutta seuraavana aamuna katosi se. Minä hain sitä kauan; mutta koiraa ei löytynyt missään, ja vasta kahden viikon kuluttua kävi selväksi, mihin se oli joutunut. Kultäpkan nahka oli miellyttänyt suuresti Neustrojewia. Hän nylki koiran ja käytti nahan naisten talvikenkiin, jotka sotatuomarin rouva oli häneltä tilannut. Hän näytti minulle kengätkin, kun ne tulivat valmiiksi. Nahka oli oivallista. Kultäpka parka!
Vankilassa harjoitti moni nahkojen valmistusta ja sitä varten tuotiin tänne usein hyvävillaisia koiria, jotka oitis hävisivät näkyvistä. Muistan kerran nähneeni kyökkien takana kaksi vankia. He neuvottelivat jostain asiasta. Toisella heistä oli nuorassa kiinni komea, suuri koira, joka nähtävästi oli jotain kallista rotua. Eräs kunnoton palvelija oli myönyt sen täkäläisille naiskenkien-tekijöille kolmestakymmenestä kopeikasta. Vangit tekivät valmistuksia sen hirttämiseksi. Se tapahtui hyvin mukavasti; nahka nyljettiin ja raato viskattiin syvään likakuoppaan, joka oli vankilamme viimeisessä perukassa ja josta kesän kuumuudessa levisi kauhean pahaa löyhkää. Sitä puhdistettiin harvoin. Koira raukka nähtävästi huomasi, mikä sillä oli edessä. Levottomana silmäili se meitä kolmea vuorotellen ja uskalsi vaan harvoin heiluttaa tuuheata häntäänsä, ikäänkuin olisi siten tahtonut lauhduttaa sydämiämme. Minä lähdin pois, vaan he lopettivat toimensa hyvällä menestyksellä.
Hanhia ruvettiin täällä hoitamaan aivan sattumalta. Kuka niiden omistaja oli, sitä minä en tietänyt, mutta jonkun aikaa oli niistä vangeille suurta huvia, ja olivatpa ne tunnetut kaupungissakin. Ne lisääntyivät täällä ja saivat ruokaa kyökistä. Kun poikaset kasvoivat, rupesivat ne seuraamaan vankeja työmatkoilla. Niinpian kuin rumpu alkoi päristä ja vangit lähtivät portille päin, juoksivat hanhet huutaen heidän jälkeensä ja levitetyin siivin hyppäsivät toinen toisensa jälkeen pikku portissa olevan kynnyksen yli asettuen sitten oikealle sivustalle, jossa odottivat siksi, kunnes joukot saatiin järjestetyiksi. Ne liittyivät aina suurimpaan joukkoon ja työn kestäessä kuljeskelivat jossain lähellä olevalla laitumella. Niinpian kuin vangit lopettivat työnsä, olivat hanhetkin valmiit lähtemään. Linnassa tuli tunnetuksi, että hanhet kävivät vankien kanssa työssä. "Kas, kun vangit kulkevat hanhineen!" sanoivat vastaantulijat; "olettepahan saaneet ne oppimaan!" — "Tuossa on teille hanhia varten!" lisäsi joku ja antoi almun. Mutta vaikka hanhet olivatkin ystävällisiä, teurastettiin ne kuitenkin kaikki, kun kerran joku paasto oli loppunut.
Mutta pukkiamme Wasjkaa ei olisi mitenkään tahdottu teurastaa, jollei olisi tapahtunut erityinen sattuma. Minulle on niinikään tietymätöntä, mistä ja miten vankilaamme ilmestyi kerran pieni, sievännäköinen, valkea pukki. Muutamissa päivissä tuli siitä kaikkien suosikki ja ilahuttaja. Löytyipä syykin sen pitämiseen: olihan paikallaan, että tallissa pidettiin pukkia. Yhtähyvin ei se asunut tallissa, vaan aluksi kyökissä ja sitten missä vaan sattui. Se oli sangen sievä ja leikkisä elukka. Se tuli luokse huudettaissa, hyppi penkeille ja pöydille, puski vankeja ja oli aina iloinen sekä leikkisä. Kerran, kun sillä oli jo jommoisetkin sarvet, rupesi lesgiläinen Babai eräänä iltana, istuessaan portailla muiden joukossa, leikkimään sen kanssa. He olivat jo kauan aikaa sysineet otsallaan toisiansa — siten leikkivät vangit usein pukin kanssa — kun Wasjka hypähti äkkiä ylimmälle portaalle, nousi takajaloilleen ja survaisi Babaita päähän niin lujasti, että mies lensi nurinniskoin alas kaikkien läsnäolijain ja Babain itsensäkin suureksi huviksi. Sanalla sanoen, Wasjkasta pitivät kaikki hyvin paljon. Kun se rupesi kasvamaan, tehtiin sille yleisen ja vakaan päätöksen mukaan tunnettu leikkaus, jonka täkäläiset puoskarit osasivat tehdä oivallisesti. "Muuten rupee se haisemaan pukilta", sanoivat vangit. Sen jälkeen lihoi Wasjka kovasti. Ja sitä syötettiinkin aivan kuin teurastettavaksi. Siitä kasvoi komea, pitkäsarvinen ja tavattoman lihava pukki. Ei se tahtonut pysyä oikein pystyssäkään. Samoin kuin hanhet, tottui sekin käymään kanssamme työpaikoilla vankien ja vastaan tulijoiden suureksi huviksi. Kaikki tunsivat vankilan pukin Wasjkan. Välistä, kun esim. oltiin työssä joen rannalla, taittoivat vangit notkeita vesoja ja kokosivat lehväksiä sekä kukkia, joilla sitten koristivat Wasjkan: sarvien ympärille kiedottiin lehväksiä ynnä kukkia ja pitkin ruumista köynnöksiä. Paluumatkalla kulki koristettu Wasjka tavallisesti vankien edellä ja nämä astuivat perässä ikäänkuin ylpeillen siitä. Pukin ihaileminen meni niin pitkälle, että muutamat lapsien tavoin rupesivat miettimään sen sarvien kultaamista. Mutta asiasta ei tullut kuitenkaan mitään. Minä muistan kysyneeni Akim Akimitshilta, Isai Fomitshin jälkeen parhaalta kultaajalta, oliko pukin sarvien kultaaminen mahdollista? Hän katseli ensin tarkkaan eläintä, mietti sitten ja sanoi, että "kenties onkin mahdollista, mutta kultaus ei tule pysyväiseksi ja on muutenkin aivan tarpeetonta." Siihen asia jäikin. Ja kauan olisi Wasjka elänyt vankilassamme ja kuollut ehkä lihavuuteensa, jollei se kerran, kulkiessaan työstä palaavien vankien edellä, olisi sattunut vastaan ajavan majuurin silmiin. — "Seis!" huusi tämä; "kenen on pukki?" Hänelle selitettiin asia. — "Kuinka! Vankilassa on pukki ja minun luvattani! Aliupseeri tänne!" Aliupseeri tuli esiin, ja oitis annettiin käsky pukin teurastamisesta. Sen nahka oli nyljettävä ja myytävä torilla; rahat pantavat ruunun kasaan, mutta lihat määrättiin käytettäviksi vangeille valmistettavaa kaalisoppaa varten. Vankien kesken syntyi yleinen sääli, mutta majuuria täytyi kuitenkin totella. Wasjka teurastettiin likakuopan päällä. Lihat osti eräs vanki ja maksoi niistä toisille puolitoista ruplaa. Millä rahoilla ostettiin kalatseja, vaan lihan omistaja möi tavarataan vähittäin muille paistiksi. Liha olikin erittäin maukasta.
Vankilassa eli jonkun aikaa myöskin kotka, pientä, aroilla oleskelevaa rotua. Joku oli tuonut sen vankilaan haavoitettuna, vaivaantuneena. Kaikki vangit keräytyivät sen ympärille; se ei voinut lentää: oikea siipi laahasi pitkin maata ja toinen jalka oli poikki. Muistan, kuinka se tuimasti katseli ympärillään olevaa uteliasta miesjoukkoa avaellen käyrää nokkaansa ja ollen valmiina taistelemaan henkensä edestä. Kun vangit olivat sitä kylliksensä katselleet ja lähteneet erilleen, poistui se hyppien toisella jalallaan ja heilutellen tervettä siipeään vankilan etäisimpään perukkaan, jossa se lyyhistyi paalujen nurkkaukseen. Siinä se eli noin kolme kuukautta. Ensi alussa tulivat vangit sitä usein katsomaan ja usuttelivat koiria sen päälle. Sharik ryntäsi sitä vastaan innokkaasti, vaan pelkäsi nähtävästi tulla kovin lähelle, joka seikka huvitti suuresti vankeja. "Se on peto", sanoivat he; "ei antaudu!" Sittemmin tuli Sharik rohkeammaksi; pelko meni ohitse ja kun sitä usutettiin, tarttui se linnun kipeään siipeen. Kotka puolusti itseään kaikin voimin kynsillään sekä nokallaan ja katseli uteliaita vankeja ylpeästi niinkuin haavoitettu kuningas. Vihdoin kyllästyivät siihen kaikki ja jättivät sen rauhaan; yhtähyvin nähtiin sen vieressä joka päivä lihapalasia ja hiukan vettä. Joku piti siitä siis huolta. Alussa sille ei kuitenkaan kelvannut ruoka moneen päivään; sitten rupesi se syömään, mutta ei kuitenkaan kädestä eikä ihmisten läsnä ollessa. Minä tarkastelin sitä usein kauempaa. Näkemättä ketään ja luullen olevansa yksin tuli se nurkastaan ulos ja kulki paalujen vieritse noin kahdentoista askeleen päähän, vaan palasi sitten jälleen paikalleen, ikäänkuin olisi tahtonutkin vaan hiukan jalotella. Nähtyään minut, hyppeli se kaikin voimin takasin paikalleen, heitti päänsä taaksepäin, aukasi nokkansa ja oli valmis tappeluun. Minä en voinut lauhduttaa sen luontoa millään hyväilyllä: se puri vaan ja löi siivellään eikä tahtonut ottaa vastaan tarjoomaani lihaa; koko ajan katseli se minua äkäisillä, läpitunkevilla silmillään. Yksinään ja vihaisena odotti se kuolemaansa luottamatta kehenkään, tulematta ystävälliseksi kellekään. Viimein muistui kotka jälleen vankien mieleen ja vaikka kukaan ei ollut puhunut siitä pariin kuukauteen, ilmestyi kuitenkin äkkiä kaikissa säälin tunteita sitä kohtaan. Sanottiin, että kotka olisi vietävä pois: — "Antaa sen kuolla jossain muualla eikä vankilassa", tuumaili joku.
— Tietysti on se vapautta rakastava lintu, joka ei ota perehtyäkseen täällä asumaan, lisäsi toinen.
— Eihän se ole semmoinen kuin me, huomautti kolmas.
— Niinpä niinkin: kotka on lintu, vaan me olemme ihmisiä.
— Kotka on metsän kuningas … alkoi Skuratow, mutta häntä tällä kertaa ei ruvettu kuuntelemaan. Kerran päivällisen jälkeen, kun rumpu käski työntekoon, otettiin kotka ja vietiin pois vankilasta. Tultiin vallille. Kaksitoista miehinen joukko oli utelias näkemään, minne kotka lähtisi. Kaikki näyttivät omituisen tyytyväisiltä, aivan kuin he itse olisivat päässeet jonkunlaiseen vapauteen.
— Kas tuota konnaa: pureksii, vaikka hänelle hyvää tarkoitetaan, puheli kotkan kantaja katsellen lintua mielihyvällä.
— Laske hänet irti, Mikitka!
— Älä kiusaa sitä, vaan päästä vapauteen!
Kotka päästettiin vallilta arolle. Oli syksyinen, kylmä ja synkkä päivä. Tuuli vinkui autiolla kankaalla ja suhisi kellastuneessa, kuivaneessa erämaan ruohossa. Kotka lähti samoamaan suoraan eteenpäin heilutellen viallista siipeään ja ikäänkuin koettaen mitä pikemmin päästä näkyvistämme. Vangit katselivat huvikseen, kuinka sen pää vilkahteli ruohostossa.
— Katsoppas vaan! sanoi joku miettivän näköisenä.
— Eikä edes vilkaisekaan jälkeensä! lisäsi toinen. — Ei kertaakaan ole kääntänyt päätänsä, juoksee vaan!
— Luulitkos sinä, että se kääntyisi kiittämään? huomautti kolmas.
— Semmoistahan se vapaus on. Vapauteenhan lintu pääsi.
— Vapauteenpa niinkin.
— Eikä näykään enää…
— Mitä tässä seistä? Marsh! huusivat saattomiehet ja kaikki lähtivät taas äänettöminä liikkeelle.