I.
Varvara Petrovna soitti heti kelloa ja heittäytyi ikkunan luo nojatuoliin.
— Istuutukaa tähän, rakas, — hän osoitti Marja Timofejevnalle paikan aivan keskellä huonetta, ison pöydän luota, — Stepan Trofimovitš, mitä tämä oikeastaan on? Katsokaa, katsokaa tätä naista, mitä tämä oikeastaan on?
— Minä… minä… — Stepan Trofimovitš yritti sopertaa.
Samassa tuli lakeija.
— Kupillinen kahvia, heti paikalla, yhdelle ja mahdollisimman pian!
Vaunut odottakoot ovella!
— Mais chère et exellente amie, dans quelle inquiétude… [Mutta rakas, erinomainen ystäväni millaiseen levottomuuteen…] — Stepan Trofimovitš huudahti arasti — Voi! Ranskaa, ranskaa! Kuulee heti, että ollaan hienoissa piireissä! — Marja Timofejevna löi ihastuksesta kätensä yhteen ja varustautui antaumuksellisesti kuuntelemaan ranskankielistä keskustelua. Varvara Petrovna tuijotti häneen säikähtyneenä.
Kaikki me ääneti odottelimme toivoen kaiken tämän loppuvan onnellisesti. Šatov istui katsettaan kohottamatta, ja Stepan Trofimovitš oli aivan hämmentynyt ja syyllisen näköinen, aivan kuin olisi tietänyt olevansa syypää kaikkeen. Hiki helmeili hänen ohimoillaan. Katsahdin Lizaan (hän istui nurkassa melkein Šatovin vierellä). Hänen silmänsä siirtyivät vuorotellen Varvara Petrovnasta rampaan naiseen ja taas takaisin. Hänen huulillaan väreili pahaaennustava hymy. Mutta Marja Timofejevna ei välittänyt vähääkään vieraista, vaan katseli nauttien ja vähääkään ujostelematta Varvara Petrovnan vierashuonetta: huonekaluja, mattoja, tauluja, joita oli seinillä, vanhanaikaista maalattua kattoa, suurta nurkassa olevaa pronssista ristiinnaulitun kuvaa, porsliinilamppua, albumeja, pikkuesineitä pöydällä.
— Kas, Šatuška, oletko sinäkin täällä! — hän huudahti äkkiä. — Ajattelehan, huomasin sinut jo kauan sitten, mutta tuumin, ei se ole hän. Mitenkä hän olisi voinut tänne ajautua, ajattelin! — ja hän naurahti iloisesti.
— Tunnette siis tämän naisen? — kysäisi Varvara Petrovna samassa
Šatovilta.
— Tunnen, — murahti Šatov, liikahti tuolillaan, mutta jäi kuitenkin istumaan.
— Mitä te hänestä tiedätte? Pian, pian, olkaa hyvä.
— Mitä sitten?… — hän hymähti aivan aiheettomasti eikä tahtonut saada sanaakaan suustaan, — näettehän itsekin…
— Mitä näkisin? Mutta sanokaahan, Herran nimessä, jotakin!
— Asuu samassa talossa kuin minäkin… veljensä kanssa… joka on muudan upseeri.
— Ja sitten?
Šatov ei taas tietänyt, miten olisi ollut jatkettava.
— Eihän siitä kannata puhua… hän sanoi lopulta ja vaikeni. Hänen päättäväinen äänensä sai hänet itsensäkin punastumaan.
— Eihän teiltä muuta sopinut odottaakaan! — ärjäisi Varvara Petrovna vihaisesti. Hän tunsi selvästi, että kaikki toiset tiesivät jotakin, mutta arastellen kieltäytyivät vastaamasta hänen kysymyksiinsä tahtoen salata häneltä jotakin.
Lakeija tuli kantaen pienellä hopeatarjottimella äsken erikoisesti tilattua kahvikuppia ja ojensi sen Varvara Petrovnan viittauksen opastamana Marja Timofejevnalle.
— Teille, rakkaani, olitte äsken kylmissänne. Juokaa kiireesti, niin lämpiätte.
— Meret. — Marja Timofejevna otti kupin lakeijan kädestä ja purskahti samassa äänekkääseen nauruun sen vuoksi, että oli sanonut lakeijalle: merci. Mutta kohdatessaan Varvara Petrovnan ankaran katseen hän kävi taas araksi ja asetti kupin pöydälle.
— Ettehän te, täti, vain suinkaan suuttunut minulle? — hän sanoi äkkiä kevytmielisen ilakoivasti.
— M-m-mitä? — Varvara Petrovna suoristautui nojatuolissaan. — Mikä täti minä olen teille? Mitä te oikeastaan tarkoitatte?
Marja Timofejevna ei nähtävästi ollut odottanut sellaista vihanpurkausta. Hän alkoi vapista nytkähdellen kuin kaatuvatautikohtauksessa Ja horjahti tuolin selkänojaa vasten.
— M-minä… m-minä luulin, että se oli välttämätöntä, — hän äännähteli katsellen silität suurina Varvara Petrovnaa, — niinhän Lizakin kutsui teitä.
— Mikä Liza?
— Kas tuo neiti, tuolla, — Marja Timofejevna osoitti sormellaan.
— Ja te vain ilman muuta sanotte häntä Lizaksi?
— Itsehän te häntä siten äsken nimititte. — Marja Timofejevna kävi rohkeammaksi — Aivan samanlaisen kaunottaren näin unissani, – hän naurahti sitten aivan kuin vahingossa.
Varvara Petrovna ymmärsi vihdoinkin, miten häneen oli suhtauduttava, ja rauhoittui, vieläpä hymähtikin Marja Timofejevnan jälkimmäiselle huomautukselle. Tämä huomasi hymähdyksen, nousi nojatuolista ja lähestyi ontuen Varvara Petrovnaa, vaikkakin yhä vielä hieman arastellen.
— Ottakaa tämä, unohdin sen kokonaan, ettehän suutu, kun olen niin epäkohtelias, — hän otti harteiltaan mustan hartiahuivin, jonka Varvara Petrovna äsken oli käärinyt hänen ympärilleen.
— Pankaa se heti takaisin hartioillenne ja pitäkää se tästä lähin omananne. Istukaa aivan rauhassa, juokaa kahvinne älkääkä säikkykö minua, rakas, rauhoittukaa! Ymmärrän jo vähitellen teitä.
— Chère amie…, — Stepan Trofimovitš rohkeni jo taas avata suunsa.
— Voi teitä, Stepan Trofimovitš, tässähän menee pää aivan pyörälle jo ilman teitäkin, armahtakaa te vaikka… Olkaa hyvä, soittakaa sitä kelloa, joka on siinä äärellänne, naisväentupaan…
Seurasi syvä hiljaisuus. Varvara Petrovna loi epäilevän ja ärsyttävän katseensa kuhunkin meistä vuorotellen. Tuli Agaša, hänen lempisisäkkönsä.
— Ruudukas liinani, se, jonka ostin Genevestä. Mitä Darja Pavlovna tekee?
— He eivät ole oikein terve.
— Käy pyytämässä hänet tänne. Sano, että pyysin häntä välttämättä tulemaan, vaikka olisikin sairas.
Samassa silmänräpäyksessä viereisestä huoneesta alkoi kuulua askelia ja ääniä kuten äskenkin, ja salin kynnykselle ilmestyi hengästynyt ja "kiihoittunut" Praskovja Ivanovna. Mavriki Nikolajevitš tuki häntä käsipuolesta.
— Voi, hyvä isä sentään, tuskin pääsin tänne. Liza, miten sinä mieletön oikein kiusaat äitiäsi! — hän kirkaisi kooten kirkaisuunsa kaiken kasaantuneen harminsa, kuten heikkojen, mutta helposti ärtyvien ihmisten on tapana tehdä.
— Emokulta, Varvara Petrovna, tulin tänne hakemaan tytärtäni.
Varvara Petrovna katsahti häneen kulmainsa alta, kohottautui puoleksi nojatuolistaan ja jaksamatta hillitä harmiansa antoi kuulua:
— Päivää, Praskovja Ivanovna, ole hyvä, istuudu. Tiesinhän, että et voisi olla tulematta.