II.
Praskovja Ivanovnalle tällainen vastaanotto ei ollut suinkaan odottamaton. Varvara Petrovna oli kohdellut koulutoveriansa jo lapsuudesta asti aina hyvin despoottisesti, melkeinpä halveksivasti, vaikkakin tämä kaikki tapahtui ystävyyden varjossa. Mutta olihan tässä tapauksessa nyt kysymys jostakin aivan erikoisesta. Viime päivinä oli näiden kahden perheen välille ollut syntymässä melkeinpä ilmiriita, josta jo ohimennen huomautinkin. Syyt tähän puhjenneeseen erimielisyyteen olivat tosin, ainakin Varvara Petrovnalle, vielä salaisuuden peitossa, ja siis sitäkin loukkaavammat, mutta pahinta oli, että Praskovja Ivanovna oli ehtinyt saamaan mahtavan yliotteen. Varvara Petrovnaa tämä tietenkin harmitti, ja hänenkin korviinsa alkoi jo ehtiä mitä merkillisimpiä huhuja, jotka juuri epämääräisyydellään ärsyttivät häntä eniten. Varvara Petrovnalla oli suoraviivainen ylpeän avoin luonne, joka teki mielellään, jos min saa sanoa, äkkiloikkauksia. Hän ei suvainnut kuiskattuja soppisyytöksiä, vaan piti rehellisempänä ryhtyä avoimeen taisteluun. Oli miten oli, mutta viiteen vuorokauteen nämä naiset eivät olleet toisiansa tavanneet. Viimeisen vieraskäynnin oli tehnyt Varvara Petrovna, joka oli lähtenyt "Drozdovskan" luota loukkaantuneena ja hämmästyneenä. Tuskin erehdyn, jos väitän, että Praskovja Ivanovna oli saapunut tytärtään hakemaan siinä hurskaassa luulossa, että Varvara Petrovna jostakin syystä hieman säikähtäisi hänet nähtyään. Sen saattoi huomata jo hänen kasvojensa ilmeestä. Mutta nyt vasta Varvara Petrovnaan menikin ylpeyden paholainen, etenkin sen vuoksi, että hänellä nyt oli syytä epäillä, että hänen luultiin olevan alakynnessä. Praskovja Ivanovna taas, kuten usein heikot luonteet, jotka antavat sortaa itseänsä hyvin kauan vastaanpanematta, hyökkäsi kyllä itsekin, vieläpä aivan erikoisen kiihkoisasti silloin, kun olosuhteet vain kääntyivät hänelle otollisiksi. Tosin rouva Drozdova oli tällä kertaa sairas, ja silloin hän aina oli erikoisen ärtyisä. Lopuksi on sanottava, että mahdotonta oli kenenkään meistä, jotka olimme huoneessa, estää näitä kahta lapsuudenystävää joutumasta keskenään ilmiriitaan, sillä olimmehan me kaikki kuin omaa väkeä ja sen lisäksi melkeinpä talon emännän nöyriä käskyläisiä. Oivalsin sen silloin heti ja siksi pelkäsin. Stepan Trofimovitš, joka oli seisonut koko ajan siitä lähtien, kuin Varvara Petrovna oli tullut saliin, hervahti väsyneenä tuolille Praskovja Ivanovnan vingahduksen säikähdyttämänä ja alkoi epätoivoisesti hakea katsettani. Šatov teki äkkikäännähdyksen tuolillaan ja taisi murahtaakin jotakin itsekseen. Ensi hetkenä luulin, että hän nousisi ja lähtisi pois. Liza yritti nousta, mutta istahti samassa paikalleen kiinnittämättä sen enempää huomiota äitinsä kirkaisuun, eikä suinkaan sen vuoksi, että hän olisi ollut "uppiniskainen luonne", vaan yksinkertaisesti siksi, että hän oli jonkin hyvin voimakkaan mielenliikutuksen vallassa. Hän katseli jonnekin ilmaan, hajamielisenä, kiinnittämättä enää huomiotansa edes Marja Timofejevnaan.