III.
— Voi, tähän! —. Praskovja Ivanovna osoitti pöydän luona olevaa nojatuolia ja lysähti siihen raskaasti Mavriki Nikolajevitšin tukemana. — En minä istuisi täällä, emokulta, en, jollei minulla olisi noita jalkojani! — hän lisäsi ollen aivan pakahtumaisillaan huonosta tuulestansa.
Varvara Petrovna kohotti hieman päätänsä. Hän oli sairaan näköinen ja paineli oikean kätensä sormilla oikeata ohimoansa, johon nähtävästi koski aika lailla (tie douleureux).
— Mitä sinä sillä tavalla, Praskovja Ivanovna, miksi et tahtoisi istua luonani? Olin miesvainajasi hyvä ystävä, niin kauan kuin hän eli, ja olemmehan me sinunkin kanssasi kerran yhdessä leikkineet nukilla — kouluaikanamme.
Praskovja Ivanovna alkoi huitoa käsillään.
— Arvasinhan minä! Aina te noista kouluajoista silloin, kun rupeatte torumaan, se on niitä teidän syöttejänne. Pelkkää kaunopuheisuutta, ei muuta. En kärsi kuulla noista kouluajoista.
— Sinä taidat olla tänään aivan erikoisen huonotuulinen. Mitenkäs sinun jalkasi? Sinulle tuodaan pian kahviakin, tee hyvin, juo, äläkä suututtele.
— Varvara Petrovna, emokulta, tehän kohtelette minua kuin pikkutyttöä.
En minä halua kahvia. Siinä saitte!
Ja hän teki torjuvan liikkeen kädellään kohti lakeijaa, joka lähestyi häntä tarjoten kahvia. Kahvia juomasta kieltäytyivät muuten toisetkin, paitsi minä ja Mavriki Nikolajevitš. Stepan Trofimovitš oli kyllä ottanut tarjotun kupin vastaan, mutta koskematta siihen hän oli asettanut sen pöydälle. Marja Timofejevnan teki kai mieli toistakin kupillista, ja hän oli; jo tarttumaisillaankin ojennettuun kuppiin, mutta veti samassa kätensä pois, ja oli tämän vuoksi itseensä nähtävästi hyvin tyytyväinen.
Varvara Petrovna hymähti pilkallisesti.
— Tiedätkö mitä, ystäväni Praskovja Ivanovna, varmasti olet taas kuvitellut jotakin erikoista, ja sen vuoksihan sinä kai tulitkin tänne. Kuvittelut ovat olleet sinulle aina puoli elämää. Suutuit, kun puhuin kouluajoistamme, mutta etkö muista, miten kerrankin tulit kouluun ja sait koko luokan uskomaan, että husaari Sählykin oli muka kosinut sinua, mutta mme Lefebure saikin sinut aivan samassa kiinni valheesta. Mutta ethän sinä tietenkään tahtonut valehdella, sinä olit tietysti kaiken vain keksinyt huviksesi. Sano pois, miksi tulit tänne? Mitä kuvitteluja sinulla nyt on, mistä olet nyt tyytymätön?
— Mutta te rakastuitte koulussa pappiin, joka opetti uskontoa, siitäpä saitte tekin, koska vanhoja muistelette! Ha ha ha!
Hän nauroi ilkeästi ja alkoi sitten yskiä.
— Vai niin, et ole sinäkään pappia unohtanut… — Varvara Petrovna heitti häneen murhaavan silmäyksen.
Hänen kasvonsa kävivät vihertäviksi. Praskovja Ivanovna sai yhä enemmän rohkeutta.
— Minua ei, emokulta, naurata vähääkään. Miksi te sotkitte minun tyttäreni koko kaupungin nähden tähän skandaaliin? Kas, sen vuoksi olen tullut tänne.
— Minun skandaaliini! — Varvara Petrovna suoristautui ja kävi uhkaavaksi?
— Äiti, pyytäisin teitä hieman hillitsemään itseänne, — virkahti
Lizaveta Nikolajevna.
— Mitä sinä sanoit? — Äiti oli taas kirkaisemaisillaan, mutta istahti kuitenkin samassa takaisin paikalleen kohdattuaan tyttärensä leimahtavan katseen.
— Kuinka te, maman, voitte puhua skandaalista? — Liza oli suuttunut. — Minä itse tulin tänne Julija Mihailovnan luvalla, sillä tahdoin omin korvin kuulla tämän onnettoman naisen elämästä voidakseni häntä auttaa, jos niin tarvitaan.
— "Tämän naisen elämästä?" — Praskovja Ivanovnan suu vetäytyi ilkeään nauruun. — Sinäkö sotkeutuisit sellaiseen juttuun? Voi, emokulta! Olemme jo saaneet tarpeeksemme tuosta teidän despotismistanne! — Hän kääntyi vihasta aivan mielettömänä Varvara Petrovnan puoleen. — Sanotaan, en tiedä, liekö totta vaiko valhetta, mutta niin väitetään, että te olette muka täällä alistanut koko kaupungin valtanne alle, mutta tulee se kerran vielä teidänkin vuoronne alistua!
Varvara Petrovna istui jännitettynä kuin nuoli, joka on valmiina sinkoamaan jousesta. Kymmenen sekuntia hän katsoi ankarasti Praskovja Ivanovnaan.
— Kiitä Luojaasi, Praskovja, siitä, että läsnä on pelkästään omaa väkeä, — hän sanoi lopulta pahaaennustavan rauhallisesti. — Olet sanonut paljon sellaista, mikä sinun olisi pitänyt jättää sanomatta.
— Mutta minäpä, äitikulta, en pelkääkään yleistä mielipidettä niinkuin eräät muut. Olette olevinanne ylpeä, mutta suurmaailman tuomio saa teidät kuitenkin vapisemaan. Ja jos tätä on kuulemassa vain oma väki, niin sehän taas on teidän onnenne eikä minun. Olisi pahempi, jos vieraat tämän kuulisivat.
— Olet taitanut viime viikon kuluessa viisastua aika lailla.
— En ole viisastunut, mutta totuus on nähtävästi viime viikon aikana päässyt vihdoinkin puhkeamaan esille.
Mikä totuus se olisi, joka niin vain viikossa on ehtinyt esiinpuhjeta? Kuulehan, Praskovja Ivanovna, älä suututa minua, selitä heti paikalla, pyydän kunniani kautta. Mikä on se totuus, joka on esiinpuhjennut, ja mitä sinä sillä tarkoitat?
— Tuossahan tuo totuus istuu oikein omassa persoonassaan! — Praskovja Ivanovna osoitti sormellaan Marja Timofejevnaa sillä äkillisellä päättäväisyydellä, joka ei enää ota huomioon mahdollisia seurauksia ja joka tahtoo vain aikaansaada hetkellisen vaikutuksen. Marja Timofejevna, joka koko ajan oli katsonut häneen iloisen uteliaana, naurahti vihastuneen rouvashenkilön osoittaessa häntä sormellaan ja alkoi keinutella itseään nojatuolissa.
— Varjelkoon Kristus, oletteko järjiltänne, vai mitä? — huudahti
Varvara Petrovna, kalpeni ja horjahti vasten tuolin selkämystää.
Hän oli valahtanut niin kalpeaksi, että se alkoi synnyttää jo yleistä levottomuutta. Stepan Trofimovitš ensimmäisenä kavahti hänen luokseen, samoin minäkin, ja Lizakin hypähti jo seisoalleen, vaikka jäikin vain seisomaan tuolinsa ääreen. Mutta eniten lienee säikähtänyt itse Praskovja Ivanovna. Hän huudahti, yritti kohota jaloilleen, sikäli kuin se hänelle oli mahdollista, ja alkoi puhua itkunsekaisen valittavin äänin.
— Emokulta, Varvara Petrovna, suokaa anteeksi ilkeä typeryyteni! Eikö teistä kukaan tuo edes vettä.
— Suotta vetistelet, Praskovja Ivanovna, lopeta jo, ja te toiset, siirtykääpä kauemmaksi, en tarvitse vettä! — sai Varvara Petrovna tuskin sanotuksi vaalennein huulin, lujasti, vaikkakaan ei enää varsin kovalla äänellä.
— Emokulta! — Praskovja Ivanovna jatkoi jo vähän rauhoittuneena, — ystävä rakas, Varvara Petrovna, vaikka satuin puhumaan varomattomasti, niin koettakaa ymmärtää minua. Hermostuuhan sitä vähemmästäkin, ja kun vielä alinomaa pommitetaan ihmistä nimettömillä kirjeillä, niin onko ihme, jos… Kirjoittakoot teille, kun ne kerran tarkoittavat teitä… mutta minullahan on tytär!
Varvara Petrovna katseli häntä äänettömänä, silmät selkoisen selällään ja kuunteli hämmästyneenä. Samassa silmänräpäyksessä sivuovi avautui hiljaa, ja Darja Pavlovna ilmestyi huoneeseen. Hän pysähtyi katsahtaen ympärilleen. Hän näet huomasi heti, että jotakin merkillistä oli tekeillä. Varmaankaan hän ei ollut heti huomannut Marja Timofejevnaakaan, koska ei aavistanut hänen olevan täällä. Stepan Trofimovitš huomasi hänet ensimmäisenä, liikahti äkkiä, punastui ja virkkoi jostakin syystä hyvin kuuluvasti: "Darja Pavlovna!" niin että kaikki toisetkin samassa huomasivat tulijan.
— Vai tämäkö se nyt on se teidän Darja Pavlovnanne! — huudahti, Marja Timofejevna — ei Šatuškani, ei ole sisaresi sinun näköisesi, ei vähääkään! Noin ihana tyttö, ja häntä nimittää se minun lakeijani maaorjatytöksi, Daškaksi.
Darja Pavlovna oli jo ennättänyt lähestyä Varvara Petrovnaa, mutta kuultuaan Marja Timotejevnan huudahduksen hän kääntyi tähän päin. Ja siihen hän jäikin sitten seisomaan tuolinsa luo, tuijottaen mielipuoleen kuin lattiaan kiinninaulattu.
— Istu, Daša, — sai Varvara Petrovna sanotuksi yhä peloittavan rauhallisesti, —lähemmäksi, kas niin, näethän sinä tuon naisen istualtasikin. Tunnetko hänet?
— En, en ole koskaan häntä nähnyt, —vastasi Daša hiljaa ja hetken vaiti oltuaan lisäsi: —luultavasti hän on erään kapteeni Lebjadkinin sairas sisar.
— Samaten minäkin näen teidät vasta ensi kerran, rakas sielu, vaikka jo kauan olen uteliaana odottanut hetkeä, jolloin voisin tutustua teihin, sillä jokainen liikkeennekin todistaa, että olette hienon kasvatuksen saanut neiti, — puhui Marja Timofejevna aivan haltioissaan. — Lakeijani lörpöttelee turhia, olisiko mahdollista, että te, noin hyvin kasvatettu ja herttainen, saattaisitte pitää omananne hänen rahojaan? Sillä te olette herttainen, herttainen, niin herttainen, se on aivan oma ajatukseni tämä! — hän lopetti riemukkaasti heilahduttaen kättään.
— Ymmärrätkö tuosta mitään? — kysäisi Varvara Petrovna arvokkaan ylpeänä.
— Ymmärrän kaiken.
— Kuulitko, mitä hän sanoi rahoista?
— Varmaankin hän puhuu niistä rahoista, jotka Nikolai Vsevolodovitš antoi minulle jo Sveitsissä ja käski jättämään herra Lebjadkinille, hänen veljelleen.
Seurasi äänettömyys.
— Pyysikö Nikolai Vsevolodovitš itse sinua antamaan ne rahat?
— Hän oli jo kauan aikonut lähettää rahat, kaikkiaan kolmesataa ruplaa, herra Lebjadkinille, mutta hän ei tietänyt herra Lebjadkinin osoitetta, ja tiesi vain, että tämä oli aikonut, saapua kaupunkiimme. Senvuoksi hän pyysi minua toimittamaan rahat perille, sitten kun herra Lebjadkin saapuisi tänne.
— Mitä rahoja ne sitten ovat, jotka ovat… hävinneet? Mitä tuo nainen sanoikaan niistä?
— Sitä en tiedä, olen tosin kuullut jo minäkin herra Lebjadkinin väittäneen, etten minä muka olisi antanut hänelle kaikkia rahoja, mutta en ymmärrä, mitä hän sillä mahtanee tarkoittaa. Rahoja oli kolmesataa ruplaa, ja annoin myös hänelle ne samat kolmesataa.
Darja Pavlovna oli jo taas levollinen. Yleensä oli vaikeata saada tätä tyttöä hämmästymään tai suunniltaan, — hänen tunteitansakaan ei saattanut koskaan arvata. Kaikki äskeiset vastauksensa hän oli antanut hätäilemättä, vastaten viipymättä kuhunkin kysymykseen täsmällisesti, hiljaisen tasaisesti, aivan kuin hänen ensi hetken säikähdyksensä olisi kadonnut jo aivan jäljettömiin, ja ilman vähintäkään hämmästystä, joka olisi saattanut epäilemään, että hän olisi tuntenut olevansa jollakin tavoin syyllinen. Varvara Petrovna ei hellittänyt hänestä katsettaan hänen puhuessaan. Hetkisen mietittyään Varvara Petrovna virkahti lujasti, nähtävästi tarkoittaen puheensa enemmän muulle yleisölle kuin Dašalle, vaikka katsoikin tähän yhä vielä hellittämättä:
-— Jos kerran Nikolai Vsevolodovitš ei antanut tätä edes minun tehtäväkseni, vaan uskoi sen sinulle, niin hänellä oli kai menettelyynsä omat syynsä. Minulla ei ole oikeutta udella niitä, koska ne kerran on tahdottu pitää minulta salassa. Ja jo yksin se, että sinä olet hänen uskottunsa, saa minut aivan rauhalliseksi, tiedä se, Daša, niin se on. Mutta katsohan, ystäväni, sinun omatuntosi on puhdas, mutta sinä et tunne maailmaa ja olet saattanut ehkä menetellä varomattomasti. Ja sen sinä teit ruvetessasi suhteisiin tuntemattoman roiston kanssa. Ne juorut, jotka tämä roisto on päästänyt liikkeelle, todistavat sinun erehtyneen. Mutta minä saan asiasta selvän, ja koska olen puolustajasi, niin osaan myös pitää puoliasi. Mutta nyt saa tämä jo riittää.
— Jos hän tulee tänne, — Marja Timofejevna tarttui puheeseen kurottautuen nojatuolista, — niitä lähettäkää hänet suoraa päätä palvelusväen puolelle. Levitelköön siellä keittiön pöydällä valheitaan, mutta me juomme kahvia täällä, me. Voisihan sinne hänellekin sentään lähettää kupin kahvia, mutta minä halveksin häntä syvästi.
Ja hän nosti halveksivin ilmein nenäänsä.
Mutta, nyt saa tämä jo riittää, — toisti Varvara Petrovna kuunneltuaan ensin huomaavaisesti Marja Timofejevnan puhetta, — soittakaa kelloa, Stepan Trofimovitš, olkaa hyvä.
Stepan Trofimovitš soitti ja astui sitten askelen eteenpäin merkillisen liikutettuna.
— Jos… jos minä… — hän aloitti kuumeisesti, punastuen, änkyttäen, äänen vähän väliä pettäessä, — jos olen minäkin kuullut mitä inhoittavimman jutun ja oikeammin sanoen ilkeämielisen kulkupuheen, niin… olen siveellisesti suuttunut… enfin c'est un homme perdu et quelque chose comme un forçat évadé… [Sanalla sanoen: hän on maineensa menettänyt mies, suunnilleen kuten karannut pakkotyövanki…]
Hän keskeytti sanottavansa siihen… Varvara Petrovna katsahti häneen kiireestä kantapäähän silmiään siristellen.
Huoneeseen tuli arvokas Aleksei Jegorytš.
— Käskekää ajaa portaiden eteen, — Varvara Petrovna antoi määräyksensä, — ja sinä viet tämän neiti Lebjadkinan kotiin, sinne, mihin hän näyttää tien.
— Herra Lebjadkin itse on jo jonkin ajan odottanut häntä alhaalla ja pyytää, että ilmoittaisin hänen aikovan käydä luonanne.
— Se on mahdotonta, Varvara Petrovna, — sekaantui asiaan levottomana Mavriki Nikolajevitš, joka kaiken aikaa oli vaiennut. — Suvainnette minun huomauttaa: hän ei ole sellainen, jonka voisi ottaa vastaan täällä, hän on… se on… aivan mahdoton ihminen, Varvara Petrovna.
— Odotetaan, — Varvara Petrovna kääntyi Aleksei Jegorytšin puoleen.
Lakeija poistui.
— C'est un homme malhonnêle et je crois même, que c'est un forçat evadé ou quelque chose dans ce genre [Hän on epärehellinen mies, luulenpa, että hän on karannut pakkotyövanki tai jotakin sen tapaista…], — Stepan Trofimovitš yritti sopertaa, punastui taas ja keskeytti puheensa.
— Liza, mennään, — inhon ilme kasvoillaan Praskovja Ivanovna äännähti ja nousi paikaltaan. Hän taisi jo katua, että oli äsken säikähdyksissään erehtynyt arvostelemaan itseänsä liian ankarasti. Jo Darja Pavlovnan puhuessa hänen kasvoilleen oli levinnyt ylhäisen pilkallinen hymy. Mutta eniten minua ihmetytti Lizaveta Nikolajevna, joka Darja Pavlovnan huoneeseen tultua oli äkkiä kokonaan muuttunut. Hänen silmissään välähteli viha ja halveksunta, joita hän ei edes yrittänyt peittää.
— Odota hetkinen, Praskovja Ivanovna, pyydän, — Varvara Petrovna pysähdytti hänet yhä aivan rauhallisena, — istu, ole hyvä, tahdon puhua suuni puhtaaksi, ja sinulla on huonot jalat. Kas niin, kiitos. Äsken en jaksanut hillitä itseäni ja puhuin sinulle hieman kärsimättömästi. Suonet sen anteeksi. Tein tyhmästi ja ensimmäisenä olen valmis lepyttelemään, sillä tahdon aina olla oikeudenmukainen. Oli luonnollista, että sinäkään et voinut itseäsi hillitä ja mainitsit jotakin nimettömästä kirjeestä. Kaikkiin nimettömiin lähetyksiin on suhtauduttava halveksuvasti, ne eivät muuta ansaitse, koskapa kerran ovat nimettömiä. Jos sinä lienet toista mieltä, niin en osaa kadehtia sinua. Joka tapauksessa, en minä vain sinun asemassasi pitäisi sellaisia taskussani toista loukatakseni, sellaisesta vain itse tahriintuu. Ja sinä olet jo tahriintunut. Mutta koska tästä kerran on puhuttu, niin voinpa ilmoittaa sinulle että minäkin sain noin kuusi päivää sitten nimettömän häväistyskirjeen. Muudan roisto suvaitsee siinä vakuuttaa minulle, että Nikolai Vsevolodovitš on mielipuoli ja että minun on syytä pelätä jotakuta rampaa naishenkilöä, joka muka "on vielä näyttelevä elämässänne hyvinkin tärkeätä osaa", muistan tämän kirjeen kohdan sanasta sanaan. Tietäen ja hyvin tuntien, että Nikolai Vsevolodovitšilla on lukemattomia vihamiehiä, lähetin hakemaan luokseni erään hänen salaisen vihollisensa, kaikkein kostonhaluisimman ja inhoittavimman, ja keskusteltuani hänen kanssaan sain heti selville, mistä tuo nimetön kirje oli lähtöisin. Jos sinuakin, Praskovja Ivanovna, minun tähteni on häiritty, on "pommiteltu" tuontapaisilla inhoittavilla kirjeillä, kuten sanoit, niin ensimmäisenähän minä juuri tunnen sääliä sinua kohtaan, koska olen tahtomattani sellaista aiheuttanut. Siinä onkin kaikki, mitä aioin sanoa selvitykseksi. Valitettavasti olet hyvin väsynyt ja huonovointinen. Kaiken lisäksi sitäpaitsi olen päättänyt antaa tuon epäilyttävän miehen tulla tänne, miehen, josta Mavriki Nikolajevitš suvaitsi aivan aiheettomasti huomauttaa, että häntä ei muka voisi olla vastaan… Lizan erikoisesti olisi syytä poistua. Tule luokseni, Liza ystäväni, anna kun kerran vielä suutelen sinua.
Liza astui huoneen läpi aivan vastaiselle puolelle ja pysähtyi Varvara Petrovnan eteen. Tämä suuteli häntä, tarttui hänen molempiin käsiinsä, katsahti lämpimästi, teki ristinmerkin ja suuteli uudelleen.
— Hyvästi, Liza (— oli kuin Varvara Petrovnalla äänestä päättäen olisi ollut itku hyvin lähellä –), uskothan, etten lakkaa sinua rakastamasta, olkoon kohtalosi millainen hyvänsä. Jumala olkoon kanssasi, olen aina alistunut hänen pyhään tahtoonsa…
Nähtävästi hän oli aikonut sanoa vielä muutakin, mutta pidättyi ja vaikeni. Liza aikoi ensin mennä takaisin paikalleen, hänkin ääneti ja ajatuksiinsa vaipuneena, mutta pysähtyikin äkkiä äitinsä eteen.
— Äiti, minä en lähdekään, vaan jään vielä joksikin aikaa tädin luo, — hän sanoi hiljaa, mutta hiljaisissa sanoissa oli rauhallisen lujaa päättäväisyyttä.
— Hyvä Jumala, mitä tämä on? — parahti Praskovja Ivanovna lyöden voimattomana kätensä yhteen. Mutta Liza ei vastannut, aivan kuin ei olisi kuullutkaan äitinsä sanoja, vaan istuutui nurkkaansa katsellen taas jonnekin ilmaan.
Varvara Petrovnan kasvoille levisi ylpeä ja voitonvarma hohde.
— Mavriki Nikolajevitš, rohkenen pyytää teiltä palvelusta, menkää alas katsomaan tuota miestä, ja jos suinkin on mahdollista hänen antaa tulla tänne, niin tuokaa hänet mukananne.
Mavriki Nikolajevitš kumarsi ja lähti. Hetken kuluttua hän palasi mukanaan herra Lebjadkin.