IV.
Lienen jo maininnut jotakin tämän herran ulkomuodosta. Hän oli pitkä, kiharatukkainen, tanakka mies, noin nelikymmenvuotias, hänen kasvonsa olivat sinertävän punakat, turpeat ja pöhöttyneet, päätä liikuttaessaan hänen poskilihaksensa joka kerta vavahtelivat, silmät olivat pienet, verestävät ja viekkaat, hänellä oli viikset ja poskiparta sekä helposti erottuva lihakas lisäleuka, joka ei suinkaan lisännyt kasvojen miellyttävyyttä. Mutta ihmeellisintä tällä kertaa oli, että hänen yllänsä oli frakkipuku, ja paitakin oli moitteettoman puhdas. "On henkilöitä, joiden on suorastaan sopimatonta käyttää puhtaita liinavaatteita", Liputin oli kerran leikillisesti huomauttanut Stepan Trofimovitšille, kun tämä moitti häntä huolimattomuudesta. Kapteenilla oli mustat hansikkaatkin, oikean käden hansikasta hän piteli kädessään, mutta vasen oli jo puoleksi vedetty käteen kipeästi pingotettuna, mutta sormet olivat rypyssä, niin että hansikas peitti vain puoleksi hänen lihavan käpälänsä, jossa hän piteli uuden uutukaista, kiiltävää ja varmaankin ensi kerran käytäntöönotettua pyöreätä hattuansa. Tuo "rakkauden frakki", josta hän eilen oli maininnut Šatoville, oli siis kuin olikin olemassa. Kaikkea tätä, s.o. frakkia ja liinavaatteita, Liputinin kehoituksesta (sain sen kuulla jälkeenpäin) oli erikoisesti tahdottu säästää joitakin erikoisia tarkoituksia varten. Ei ollut epäilystäkään siitä, että hän nytkin oli tullut (ajaen vuokravaunuissa) jonkun syrjäisen painostuksesta ja jonkun toisen avulla. Ei hän itse olisi arvannut keksiä tätä, pukeutua ja tehdä päätöstänsä kolmen neljännestunnin aikana, ei siinäkään tapauksessa, että tuo kohtaus tuomiokirkon portailla olisi hänelle kerrottu viipymättä. Hän ei ollut tosin humalassa, mutta hän oli siinä painostavassa humalanjälkeisessä mielentilassa, jolloin ihminen katselee maailmaa kuin savun läpi herättyään vihdoinkin selvänä useita päiviä kestäneen juopottelun jälkeen. Tuskin olisi tarvinnut tehdä muuta kuin pudistaa häntä hieman olkapäistä, ja hän olisi varmasti taas tuntenut olevansa juopunut.
Hän tulla touhusi vierashuoneeseen, mutta kompastui ovella mattoon. Marja Timofejevna kajahdutti heleän naurun. Lebjadkin katsahti sisareensa raa'asti ja kääntyi jo samassa Varvara Petrovnan puoleen.
— Olen saapunut tänne, arvoisa rouva, hän törähti kuin torvi.
— Olkaapa hyvä, arvoisa herra, — Varvara Petrovna suoristi taas selkäänsä, — istuutukaa tuonne tuolille. Kuulen puheenne varsin hyvin sieltäkin ja täältä käsin näenkin teidät paremmin.
Kapteeni pysähtyi, katsahti tylsästi eteensä, mutta kääntyi kuitenkin takaisin ja istahti Varvara Petrovnan osoittamalle tuolille, aivan ovensuuhun. Hänet valtasi epävarmuus, mutta samalla hänen kasvoissaan oli melkoinen annos röyhkeyttä ja ärtyneisyyttä. Hän oli peloissaan, sen huomasi selvästi, mutta hänen itserakkauttaan oli loukattu, ja saattoi odottaa, että huolimatta arkuudestaan hänen ärtynyt itserakkautensa saattoi johtaa hänet mitä ilkeämielisimpiin edesottamisiin, jos vain siihen sattuisi tilaisuutta. Hän säikkyi jokaista kömpelön ruumiinsa pienintäkin liikahdusta. Onhan tunnettua, että jos sellainen herrasväki jollakin ihmeellisellä tavalla joutuu hienoon seuraan, heille tuottavat suurinta kärsimystä heidän omat kätensä, he kun kaiken aikaa saavat vain ajatella, mihin ne kulloinkin olisi sopivinta asettaa. Kapteeni aivan kuin jähmettyi tuolille hattuineen ja hansikkaineen, uskaltamatta siirtää katsettansa Varvara Petrovnan ankarista kasvoista. Häntä olisi ehkä haluttanut katsella vähän ympärillensäkin, mutta sitä hän ei rohjennut tehdä. Marja Timofejevna, jota hänen veljensä ulkomuoto erikoisesti näytti huvittavan, naurahti taas iloisesti, mutta Lebjadkin ei liikahtanutkaan. Varvara Petrovna antoi hänen olla tässä asennossa säälimättömästi ehkäpä kokonaisen minuutin, koko ajan häntä armottomasti tarkastellen.
— Suvainnette itse sanoa nimenne? — Varvara Petrovna sanoi tasaisesti ja täysin rauhallisesti.
— Kapteeni Lebjadkin, — kapteenin ääni rämähti uudelleen, — tulin tänne, arvoisa rouva… — hän liikahti tuolillaan.
— Odottakaahan! — Varvara Petrovna keskeytti hänet, — onko tuo ihmisparka, jota kohtaan tunnen myötätuntoa, todella teidän sisarenne?
— Sisareni on, hyvä rouva, sisareni, jonka onnistui karata kotoa, sillä niinkuin ehkä huomaatte, hän on siinä tilassa…
Hän katkaisi lauseensa ja tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan.
— Ettehän suinkaan ymmärtänyt väärin, arvoisa rouva, — hän joutui yhä enemmän hämilleen, — eihän oma veli rupea sanomaan sellaista sisarestaan… siinä tilassa, se ei suinkaan merkitse, että hän olisi siinä tilassa… jos se nimittäin käsitetään hänen mainettaan loukkaavalla tavalla… aivan viime aikoina…
Taas hän keskeytti.
— Arvoisa herra! — Varvara Petrovna kohautti päätään.
— Kas tämmöisessä tilassa! — kapteeni sanoi äkkiä osoittaen sormellaan otsaansa. Jonkin aikaa kesti yleistä äänettömyyttä.
— Onko hän jo sairastanut kauankin? — Varvara Petrovna aloitti taas.
— Arvoisa rouva, tulin tänne kiittääkseni teitä kirkon portailla osoittamastanne jalomielisyydestä aito venäläiseen tapaan, veljellisesti…
— Veljellisesti?
— En veljellisesti, en, tahdoin sanoa siten vain siinä mielessä, että olen sisareni veli, arvoisa rouva, ja uskottehan, arvoisa rouva, — hän puhui yhä nopeammin, käyden yhä punakammaksi, — etten ole läheskään niin sivistymätön, kuin mitä joku voisi luulla ensi silmäyksellä nähdessään minut teidän salissanne. Minä ja sisareni emme tosin ole yhtään mitään verrattuina siihen komeuteen, joka teitä ympäröi. Sitäpaitsi meillä on vielä vihamiehiä, jotka juoruavat. Mutta Lebjadkin on arka kunniastaan, hyvä rouva, ja… ja… minä tulin tänne vain kiittääkseni teitä… Tuossa on rahat, hyvä rouva!
Samassa hän riuhtaisi esille taskustaan lompakon, repäisi sen auki, sieppasi siitä tukun seteleitä ja alkoi käsitellä niitä vapisevin sormin aivan sairaalloisen kärsimättömästi. Näki, että hän olisi tahtonut jotakin selittää, tahtoi välttämättä, mutta varmaankin sentään tunsi, että rahojen käsittely teki hänet aivan naurunalaiseksi, ja kadotti senvuoksi kokonaan kärsivällisyytensä. Hän ei saanut rahoja lasketuksi, ne tarttuivat sormiin, ja lisäksi vielä aivan kuin häpeän kruunuksi niiden joukosta putosi matolle pieni vihreä seteli, joka leijaili ensin hetkisen sinne tänne ilmassa.
— Kaksikymmentä ruplaa, arvoisa rouva.— Ja setelipakka kädessä, kasvot häpeästä hikisinä hän lähestyi Varvara Petrovnaa. Huomattuaan lattialle pudonneen setelin, hän aikoi ensin nostaa sen, kumartuikin jo, mutta häpesi ja viittasi kädellään.
— Palvelusväellenne, hyvä rouva, lakeijalle, joka täällä lakaisee.
Muistelkoon, kuka oli Lebjadkin!
— Ei, en minä voi suvaita sellaista, — virkahti Varvara Petrovna hätäisesti ja säikähtyneenä.
— Siinä tapauksessa…
Hän kumartui, punastui taas ja lähestyen äkkiä Varvara Petrovnaa ojensi hänelle laskemansa rahat.
— Mitä tämä merkitsee? — Varvara Petrovna oli tosiaankin säikähtynyt ja taivuttautui taaksepäin nojatuolissaan.
Mavriki Nikolajevitš, minä sekä Stepan Tronmovitš astuimme kukin askelen eteenpäin.
— Rauhoittukaa, rauhoittukaa, en minä ole hullu, Jumala sen tietää, en ole hullu! — vakuutteli Lebjadkin kiireesti puoleen ja toiseen.
— Ei, hyvä herra, kyllä te tosiaankin olette nyt järjiltänne.
— Arvoisa rouva, tämä ei ole ollenkaan sen vuoksi, kuten te suvaitsette luulla! Olenhan minä tietenkin vain mitätön rengas… Voi, hyvä rouva, komeat ovat palatsinne ja aivan toisenlaiset ovat ne Maria Tuntemattomalla, sisarellani, syntyisin Lebjadkinalla, jota toistaiseksi nimitämme vaikkapa vain Maria Tuntemattomaksi, toistaiseksi, arvoisa rouva, vain toistaiseksi, sillä ei se voi jäädä niin ainiaksi, sitä ei salline itse Jumalakaan! Arvoisa rouva, te annoitte hänelle kymmenen ruplaa, ja hän otti ne vastaan, mutta vain sen vuoksi, että sai ne teiltä, arvoisa rouva! Kuuletteko, arvoisa rouva! Keneltään muulta koko maailmassa tämä Maria Tuntematon ei ottaisi vastaan almuja, sillä muuten liikahtaisi arkussaan hänen isoisänsä, esiupseeri, kaatunut Kaukaasiassa aivan Jermolovin itsensä rinnalla taistellessaan, mutta teiltä, arvoisa rouva, teiltä hän ottaa vastaan mitä tahansa. Mutta samassa, kun hän toisella kädellään ottaa vastaan kymmenen ruplaa, hän jo toisella ojentaa teille takaisin kaksikymmentä, lahjoittaakseen tämän pienen summan jollekin pääkaupungin hyväntekeväisyyskomitealle, jossa tekin, arvoisa rouva, lienette jäsenenä… te, arvoisa rouva, te olette itse ilmoittanut Moskovan Sanomissa, että teidän hallussanne on meidän kaupunkiamme varten lähetetty hyväntekeväisyysyhdistyksen lahjoituskirja, johon kukin voi merkitä lahjoituksensa…
Kapteeni keskeytti puheensa. Hän hengitti raskaasti kuten suuren urotyön tehtyään. Kaikki, mikä koski hyväntekeväisyyskomiteaa, oli varmasti edeltäkäsin suunniteltu sanottavaksi, ja varmaankin se oli Liputinin keksintöä. Hän hikoili yhä enemmän, ja hikikarpaloita kohosi hänen ohimoilleenkin. Varvara Petrovna katseli häntä läpitunkevasti.
— Tuon mainitsemanne kirjan saa kuka tahansa taloni ovenvartijalta, ja sinne voitte jättää lahjoituksenne sekä merkitä nimenne, jos niin haluatte. Ja senvuoksi olisi parasta, että korjaisitte tällä kertaa rahat talteen ettekä heittelisi niitä ilmaan. Kas niin. Pyydän, istuutukaa takaisin paikoillenne. Kas niin. Olen pahoillani, arvoisa herra, että erehdyin sisarenne suhteen ja että pidin häntä köyhänä, vaikka hän onkin upporikas. En vain ymmärrä, miksi sanoitte hänen ottavan vastaan vain minun, yksistään minun almujani, kun hän ei kerran ota niitä vastaan muiltakaan. Te toistitte sen niin moneen kertaan, että minä nyt puolestani haluaisin saada siihen täsmällisen, selityksen.
— Arvoisa rouva, se on salaisuus, joka vasta haudassa multaan peitetään! — kapteeni vastasi.
— Miksi niin? — Varvara Petrovnan kysymys ei ollut lausuttu enää yhtä lujasti kuin äsken.
— Arvoisa rouva, arvoisa rouva…
Hän vaikeni synkkänä ja loi katseensa maahan oikea käsi sydämellään.
Varvara Petrovna odotti hellittämättä hänestä katsettaan.
— Arvoisa rouva, — kapteeni kiljaisi äkkiä, — sallitteko minun kysyä teiltä, vain yhden ainoan kerran, mutta aivan suoraan, aito venäläiseen tapaan… purkaa sydämeni?…
— Olkaa hyvä.
— Oletteko te, arvoisa rouva, koskaan elämässänne kärsinyt?
— Tahdotte kai tällä kysymyksellänne yksinkertaisesti saada sanotuksi, että olette itse kärsinyt jonkun vuoksi tai että kärsitte ehkä parhaillaankin.
— Arvoisa rouva, arvoisa rouva! — itsekään sitä ehkä huomaamatta hän hypähti seisoalleen ja löi rintaansa. — Tänne, tähän sydämeen, arvoisa rouva, on kasaantunut niin paljon kärsimystä, niin paljon, sanon, että itse Isä Jumalakin on hämmästyvä, kun se kerran viimeisellä tuomiolla tulee julki!
— Hm! Paljon sanottu.
— Arvoisa rouva, puhun ehkä peloittavan kiihoittuneesti…
— Olkaa aivan levollinen, minä kyllä keskeytän, sitten kun se käy tarpeelliseksi.
— Saisinko, arvoisa rouva, vielä tehdä teille eräänlaisen kysymyksen: —
Voiko ihminen kuolla pelkästä sielunsa jaloudesta?
— En tiedä, en ole tullut koskaan sitä ajatelleeksi.
— Ette muka tiedä? Ette ole tullut ajatelleeksi!! — huudahti kapteeni mahtipontisen ironisesti. — No, jos asia on sillä tavalla, niin —:
"Vaikene toivoton sydämein!"
ja hän jysähdytti lujasti nyrkillään rintaansa.
Hän alkoi taas liikuskella huoneessa. Tämmöiselle herrasväelle on ominaista, että he eivät voi hillitä halujaan, eivät minkäänlaisia. Päinvastoin heillä on lannistumaton pyrkimys paljastaa ne sellaisinaan, vaikka kuinka ruokkoamattomina samassa silmänräpäyksessä kuin ne syntyvätkin. Jos sellainen herra joutuu oman seurapiirinsä ulkopuolelle, tekemisiin hienompien ihmisten kanssa, hän arastelee ensin, mutta jos annatte hänelle myöten hiuskarvankaan verran, hän rupeaa heti röyhkeäksi. Kapteeni jo tuskitteli, kulki edestakaisin, huitoi käsillään, ei kuunnellut, kun häneltä kysyttiin, kertoili itsestään hyvin nopeassa tahdissa, niin että kieli ei ennättänyt suussa oikein tarpeeksi nopeasti käännähdellä, ja jätti aina aloittamansa lauseen kesken. Tuskin hän lienee ollut aivan selvä. Häntä lähellä istui Lizaveta Nikolajevna, johon hän ei tosin ollut kertaakaan katsahtanut, mutta sekin osaltaan lienee pyörryttänyt hänen päätänsä. Tämä on tosin vain olettamus. Oli olemassa varmasti jokin tärkeä syy, joka pakotti Varvara Petrovnaa inhosta huolimatta kuuntelemaan tuollaista miestä. Praskovja Ivanovna suorastaan tärisi pelosta, mutta tuskin hän lienee ymmärtänyt, mistä oikeastaan oli kysymys. Stepan Trofimovitš vapisi myös, mutta aivan vastakkaisesta syystä kuin Praskovja Ivanovna, hänellähän oli päinvastoin taipumusta ymmärtää aina enemmän, kuin mitä oikeastaan oli tarkoitettu. Mavriki Nikolajevitš oli ottanut yleisen suojelijan asennon. Liza oli kalpea ja katseli hellittämättä, silmät selkoselällään villiintynyttä kapteenia. Šatov istui aivan kuin äskenkin, mutta merkillisintä oli, että Marja Timofejevna ei enää ollenkaan nauranut, vaan oli käynyt äärettömän surulliseksi. Nojaten kyynärpäällään pöytään hän seurasi surullisin silmin deklamoivaa veljeänsä. Darja Pavlovna yksin näytti täysin rauhalliselta.
— Kaikki tämä on joutavaa allegoriaa, — Varvara Petrovnakin suuttui jo lopuksi, — ette vieläkään ole vastannut kysymykseeni: "miksi?" Tahdon välttämättä saada vastauksen..
— En ole vastannut kysymykseenne: "miksi?" Odotatte vastausta siihen? — kapteeni puhui silmää iskien. — Tämä pikku sana "miksi" on aina maailman luomisesta alkaen ollut sulautuneena kaikkeuteen, arvoisa rouva, ja koko luonto huutaa Luojalleen joka hetki: "miksi", eikä ole saanut siihen vastausta näinä seitsemänätuhantena vuotena. Kapteeni Lebjadkininko yksin pitäisi vastata siihen, olisiko se mielestänne oikeudenmukaista, arvoisa rouva?
— Kaikki tuo on joutavaa eikä sitä, mistä nyt on kysymys! — Varvara
Petrovna suutahti käyden jo kärsimättömäksi, — tuo on allegoriaa.
Sitäpaitsi te suvaitsette ilmilausua ajatuksenne hieman liian
mahtaillen, minä sanoisin sitä jo röyhkeydeksi.
— Arvoisa rouva, — kapteeni ei kuunnellut enää mitä hänelle sanottiin, — ehkäpä tahtoisin, että nimeni olisi Ernst, mutta sen sijaan saan kuin saankin pitää hyvänäni talonpoikaisnimeni Ignatiuksen, minkä vuoksi, mitä ajattelette siitä? Tahtoisin olla ruhtinas de Montbar, mutta minäpä olenkin vain Lebjadkin,[24] joutsenesta siis — minkä vuoksi? Olen runoilija, hyvä rouva, olen runoilija sielultani ja saisin ehkä kustantajalta tuhat ruplaa, mutta minunpa onkin pakko asua pesupurtilossa, miksi, miksi? Arvoisa rouva! Tiedättekö, minun mielestäni koko Venäjä on vain luonnonoikku eikä muuta mitään!
— Ette siis todellakaan tahdo pysyä asiassa?
— Voisinpa lukea teille näytelmäkappaleen Torakka, arvoisa rouva!
— M-m-mitä?
— Hyvä rouva, en minä vielä ole hullu! Tosin tulen vielä kerran hulluksikin, tulen varmasti; mutta nyt en ainakaan ole! Arvoisa rouva, muudan ystäväni, mitä jaloin henkilö luonteeltaan, kirjoitti kerran erään Krylovin tarinan ja otsakkeena oli Torakka, — saanko lukea sen teille?
— Te siis tahtoisitte lukea meille jonkin Krylovin tarinan?
— Enhän minä Krylovin, en, vaan omani, oman sepittämäni runoelman! Uskottehan, kun sanon, arvoisa rouva, uskokaa pois, en ole sentään niin sivistymätön enkä turmeltunut, etten tietäisi, että Venäjällemme on suotu kunnia omistaa tarinoitsija sellainen kuin Krylov, jolle valistusministeri on pystyttänyt muistopatsaan Kesäpuistoon lapsuusiässä olevien pienokaisten huviksi. Te, arvoisa rouva, kysyitte äsken "miksi". Vastaus siihen on piirretty tulikirjaimin, ja se kuultaa juuri tämän tarinan säkeiden välistä!
— Lukekaa tarinanne.
— Oli kerran torakka, jo torakka syntyissään. Sattui aika jupakka kun lasiin putos torakka, joka kärpäsmäisyyttä jo oli puolillaan.
— Hyvä Jumala, mitä tuo on olevinaan? — Varvara Petrovna huudahti.
— Se on, kun kesällä, — kiiruhti kapteeni selittämään huitoen käsillään kiukkuisen kärsimättömästi kuten ainakin runoilija, jota häiritään kesken lausumisen, — kun juomalasiin joutuu kesällä kärpäsiä, syntyy kärpäsmäisyyttä, jokainen hölmökin sen ymmärtää, älkää keskeyttäkö, saatte kuulla, saatte kuulla… (hän huitoi yhä käsillään).
Paikan löysi torakka,
Kärpäset napisemaan:
Täynnä jo on purnukka,
Saa, Jupiter, auttamaan!
Riita jatkui yhä vain.
Tuli Nikifor,
ukko mitä jaloin…
Tätä kohtaa en ole vielä saanut valmiiksi, mutta onhan se yhdentekevää, kerron kumminkin itse ajatuksen! — kapteeni puhua räkätti. Nikifor ottaa lasin ja huudoista huolimatta heittää koko komedian pesupurtiloon, sekä kärpäset että torakan, mikä olisi oikeastaan pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin. Mutta huomatkaa, huomatkaa, arvoisa rouva, torakka ei napise! Kas siinä vastaus kysymykseenne "miksi?" — hän huudahti riemuissaan. — "To-rak-ka ei napise!" — Mitä taas tulee Nikiforiin, niin tämä on kuvaavinaan luontoa, — hän puhui hyvin nopeasti astellen itsetietoisena pitkin huonetta.
Nyt Varvara Petrovna suuttui jo silmittömästi.
— Mutta sanokaapa, mistä rahoista te olette maininnut, rahoista, jotka muka Nikolai Vsevolodovitš on lähettänyt teille, mutta joita te ette ole saanut, ette ainakaan kaikkia, ja sen johdosta olette rohjennut syyttää erästä minun perheeseeni kuuluvaa henkilöä?
— Panettelua! — kiljaisi Lebjadkin nostaen traagillisesti ilmaan oikean kätensä.
— Ei se ole pelkkää panettelua.
— Arvoisa rouva, on olosuhteita, joissa on parempi antaa häväistä perhekunniaansa kuin ilmaista totuus. Ei Lebjadkin ilmaise sellaista, mikä on salattava, ei hyvä, rouva.
Omanarvontunne sokaisi häntä ja sai hänet hurmioon. Ainakin hän itse kuvitteli saaneensa yliotteen. Hän olisi nyt tahtonut loukata, olla ilkeä, näyttää valtaansa.
— Soittakaa kelloa, Stepan Trofimovitš, olkaa hyvä, — pyysi Varvara
Petrovna.
— Lebjadkin on viisas ja varovainen, arvoisa rouva! — hän iski taas silmää ilkeästi hymähtäen, — viisas ja varovainen, mutta on hänelläkin haittansa, onpa hänelläkin intohimojensa esikartanot! Hänen esikartanoltaan on vanha husaarin sotapullonen, josta on laulanut jo Denis Davydov. Ja silloin, kun hän tässä esikartanossaan liikuskelee, hyvä rouva, sattuu toisinaan, että hän lähettää jonkin runopukuisen kirjeenkin, mitä erinomaisimman muuten, minkä kuitenkin jälkeenpäin tahtoisi tehdä tekemättömäksi, ja olisi valmis koko ikänsä vuodattamaan katumuksen kyyneliä sen johdosta, sillä sellainenhan sotii kauneuden vaatimusta vastaan. Mutta kun lintunen kerran on lentoon pyrähtänyt, et saa sitä enää pyrstöstä kiinni! Kas siinä samaisessa esikartanossa, arvoisa rouva, Lebjadkin on saattanut puhua varomattomasti arvoisasta neidistäkin, sillä joskus valtaa pyhä viha kärsimyksistä turtuneenkin sielun, ja sitä ovat sitten vihamiehet ehkä käyttäneet hyväkseen. Lebjadkin on viisas ja varovainen, arvoisa rouva! Ja turhaan väijyy turmion susi häntä ahdistellen ja odottaa hänen loppuansa. Ei puhele Lebjadkin liikoja, ja pullon pohjalta ei tulekaan esille, mitä odotettu on, vaan joka kerta pilkistääkin sieltä — Lebjadkinin viisas varovaisuus! Mutta riittää jo, riittää! Arvoisa rouva, teidän palatsinne saattaisivat olla erään mitä jaloimman tuntemani henkilön omaisuutta, mutta torakka ei napise! Huomatkaahan, huomatkaahan lopultakin, että se ei napise, ja kunnioituksen tuntein teidän tulee katsella suurta henkeä!
Samassa kuului ovenvartijan asunnosta ovikellon ääni, ja melkein heti sen jälkeen tuli Stepan Trofimovitšin soiton kutsumana hieman viivähtänyt Aleksei Jegorytš. Vanha kunnianarvoisa palvelija oli aivan erikoisesti kiihoittunut.
— Nikolai Vsevolodovitš on suvainnut saapua äsken juuri ja on täällä tässä silmänräpäyksessä, — hän sanoi Varvara Petrovnan kysyvän katseen huomatessaan.
Muistan aivan tarkasti, miten tuo tieto vaikutti Varvara Petrovnaan. Ensin hän kalpeni, mutta äkkiä hänen silmänsä leimahtivat. Hän suoristautui taas nojatuolissaan, ja hänen kasvojensa ilme tuli päättäväiseksi. Kaikki olivat aivan hämmästyksissään. Nikolai Vsevolodovitšin aivan odottamaton tulo — häntähän odotettiin saapuvaksi vasta noin kuukauden kuluttua, ei ainakaan ennemmin — hämmästytti äkkinäisyydellään, ja sitäpaitsi se tuntui niin kohtalokkaalta juuri nyt. Kapteenikin pysähtyi kuin pylväs keskelle huonetta, suu avoimena, ja katseli aivan hölmistyneenä ovea kohti.
Silloin samassa alkoi kuulua viereisestä salista, pitkästä ja muutenkin hyvin isosta huoneesta nopeita läheneviä askelia, aivan lyhyitä, mutta tiheitä, aivan kuin jokin olisi liukunut eteenpäin, ja vierashuoneeseen lennähti — ei suinkaan Nikolai Vsevolodovitš, vaan meille kaikille aivan vieras nuorimies.