V.

Suvainnette, että viivähdän tässä hetkisen ja vaikkapa vain ohimennen luonnehdin näin äkkiarvaamatta saapunutta henkilöä.

Nuori mies oli noin seitsenkolmattavuotias, keskikokoa pitempi. Hänellä oli vaalea, harva tukka, joka oli jokseenkin pitkä, törröttävät, tuskin näkyvät viikset ja pikku parta. Hänen pukunsa oli siisti, jopa muodikaskin, mutta ei keikarimainen. Ensi katsomalta hän näytti ehkä hieman kumaraselkäiseltä ja kömpelöltä, mutta tarkemmin katsoen hän ei ollut vähääkään kumarainen, olipa liikkeiltään vilkaskin. Näyttipä kuin hän olisi ollut hieman kummallinen, mutta kaikki me jälkeenpäin olimme yhtä mieltä siitä, että hänen käytöksessään ei ollut mitään moittimista ja että hänen keskustelunsa oli aina asiallista.

Tuskin kukaan tahtonee väittää, että hän olisi ruma, mutta hänen kasvonsa eivät erikoisesti ketään miellytäkään. Hänen päänsä soikenee omituisesti niskaa kohti, ja korvien kohdalta se on aivan kuin litistetty, niin että kasvot ovat suipon terävät. Otsa on korkea, mutta kapea, kasvojen piirteet epämääräiset; silmät terävät, nenä pieni ja terävähkö, huulet ulkonevat, mutta ohuet. Kasvojen ilme näyttää hieman sairaalloiselta, mutta sitä se ei kuitenkaan liene. Hänen poskissaan ja erikoisesti hänen poskipäissään on kummassakin syvä vako, joka antaa hänen kasvoilleen ilmeen, jonka tapaamme kovan sairauden jälkeen toipuvilla. Ja kaikesta tästä huolimatta hän on täysin terve ja voimakas eikä koskaan liene sairastellutkaan.

Hän kävelee ja liikkuu hyvin nopeasti, mutta tuskin hän minnekään kiirehtii. Tuskin mikään voi saattaa häntä hämilleen; kaikissa olosuhteissa ja seurassa missä hyvänsä hän osaa aina olla oma itsensä. Hänessä on omahyväisyyttä koko runsas annos, mutta itse hän ei siitä ole tietoinen vähääkään.

Hän puhuu nopeasti ja hätäillen, mutta samalla kuitenkin näkee, että hän luottaa itseensä eikä hapuile sanoja. Hänen ajatuksensa ovat selkeitä huolimatta näennäisestä hätäilystä, hän sanoo sanottavansa selvästi ja ilmilausuu ajatuksensa juurta jaksain.

Hän ääntää sanat selvästi, ne putoelevat hänen huuliltansa kuin isot tasaiset jyväset, jotka on hyvin valikoitu ja jotka ovat aina valmiina palvelukseenne. Ensin tämä ehkä miellyttääkin, mutta sitten alkaa jo samassa tuntua vastenmieliseltä tuo äärimmäisen selvä puhetapa ja sanahelmitulva, joka on aina valmiina suusta pyörähtelemään. Teistä saattaa äkkiä alkaa tuntua tämän vuoksi siltä, kuin hänen kielensä siellä hänen suussaan olisi aivan erikoisen muotoinen, oudon pitkä ja ohut, kauhean punainen ja sen kärki terävän terävä sekä alinomaa itsestään liikkuva.

Kas tällainen oli se nuori mies, joka pyrähti vierashuoneeseen, ja toden totta, minusta tuntuu yhä vieläkin, kuin hän olisi jo viereisessä huoneessa alkanut puhua ja astunut seuraamme jo puhuen. Emme ehtineet silmiämmekään rävähdyttää, kun hän jo oli ehtinyt Varvara Petrovnan luo.

—… Ajatelkaahan, Varvara Petrovna, — hänen suustaan karisi sanoja kuin helmiä, — tulen siinä vahvassa uskossa, että hän on ehtinyt olla täällä jo neljännestunnin. Puolitoista tuntia sitten hän jo saapui; me jo tapasimme toisemme Kirillovin luona; puoli tuntia sitten hän lähti tänne ja käski minun tulla tänne neljännestunnin kuluttua…

— Mutta kuka? Kuka käski teidän tulla tänne? — Varvara Petrovna kysäisi.

— Nikolai Vsevolodovitš tietysti! Vastako te tosiaankin sen nyt kuulette? Mutta johan hänen matkatavaroidensa ainakin olisi pitänyt saapua, eikö teille ole mitään ilmoitettu? Minäkö siis ensimmäisenä tuon teille tästä tiedon. Häntä voisi lähettää muuten hakemaankin, mutta varmaankin hän sentään kohta saapuu itsekin ja juuri parahiksi oikeaan aikaan. Kaikki vastaa hänen eräitä odotuksiaan ja, mikäli voin päättää, myös eräitä hänen ennakkolaskelmiaan. — Näin sanoen hän katsahti ympärilleen erikoisen huolellisesti tarkastellen kapteenia.

— Ja Lizaveta Nikolajevnakin on täällä, miten hauskaa tavata teidät jo näin ensi askelella. Miten iloinen olen saadessani puristaa kättänne, — hän pyörähti äkkiä jo Lizaveta Nikolajevnan viereen tarttuakseen iloisesti hymyilevän nuoren neidon pienoiseen käteen, — ja mikäli saatoin huomata, kunnianarvoisa Praskovja Ivanovnakaan ei ollut "professoriaan" unohtanut eikä edes ollut hänelle vihoissaan, niinkuin aina oli ollut Sveitsissä. — Mitenkä on jalkojenne laita, Praskovja Ivanovna? Olivatko sveitsiläiset lääkärit oikeassa kehoittaessaan teitä palaamaan kotimaanne ilmanalaan? Mitä? Hauteitako? Niistä on varmasti ollut teille hyötyä. Uskotteko, Varvara Petrovna (hän puhutteli jo taas tätä), miten olin harmissani, kun en tavannut teitä ulkomailla vakuuttaakseni teille kunnioitustani henkilökohtaisesti; sitäpaitsi minulla olisi ollut teille niin paljon asioitakin… Ilmoitinhan niistä tänne ukkopahaisellemmekin, mutta hän kai, kuten tavallisesti, unohti…

— Petruša! — Stepan Trofimovitš huudahti äkkiä hämmästyksestään selviten ja lyöden yhteen kätensä heittäytyi poikansa kaulaan. — Pierre, mon enfant, en tuntenut sinua! — hän syleili poikaansa lujasti kyynelten valuessa hänen poskilleen.

— No, no, ei suuria eleitä, riittää jo, riittää, pyydän, — murahteli
Petruša hätäisesti yrittäen vapautua isänsä syleilystä.

— Aina, aina olen tuntenut rikkoneeni sinua kohtaan.

— Olet tuntenut niin, ja sillä hyvä; ehdimmehän siitä puhua myöhemminkin. Arvasinhan jo edeltä käsin, että sinä et voisi pysyä aisoissasi. Pyydän, koetahan olla hieman järkevä.

— Mutta enhän ole nähnyt sinua kymmeneen vuoteen!

— Sitä vähemmän on syytä tunteenpurkauksiin!

— Mon enfant!

— Uskon, uskonhan minä, että rakastat, mutta irroitapa kätesi. Sinähän häiritset muita… Kas, siinähän Nikolai Vsevolodovitš jo tuleekin. Mutta, älähän turhia, jätä minut vihdoinkin rauhaan!

Nikolai Vsevolodovitš oli tosiaankin jo huoneessa. Hän oli tullut kenenkään sitä huomaamatta ja pysähtynyt ovelle rauhallisesti tarkastellen yhteenkokoontuneita ihmisiä.

Aivan kuten neljä vuotta sitten, nähdessäni hänet ensi kerran, samoin nytkin ensi hetkenä hämmästyin. En ollut häntä suinkaan unohtanut, mutta luulenpa, että on ihmiskasvoja, jotka joka kerta, kun me näemme ne uudelleen, tuntuvat meistä aina uusilta, olemme aina näkevinämme niissä jotakin uutta, mikä aikaisemmin on jäänyt meiltä huomaamatta, vaikka olisimme nähneet ne jo sata kertaa ennen. Kaikesta päättäen hän oli sama kuin aikaisemminkin: yhtä siro, yhtä itsetietoisen ylpeä, esiintymistapa oli sama, jopa hän oli melkein yhtä nuorikin kuin ennen. Hänen huultensa kevyt hymy oli yhtä virallisen lempeä ja samalla itsetyytyväinen, katse yhtä lujan ankara, mietiskelevä ja samalla myös hajamielinen, sanalla sanoen tuntui, kuin eilen vasta olisimme eronneet. Mutta eräs seikka kuitenkin hämmästytti minua. Vaikka häntä olikin aina pidetty kauniina, hänen kasvonsa olivat aikaisemmin muistuttaneet kuitenkin enemmän "kaunista naamaria", kuten erään kaupunkimme teräväkielisen naishenkilön oli ollut tapana sanoa. Mutta nyt, nyt hänen kauneutensa ensi hetkestä alkaen näytti minusta epäilemättä olevan sitä kiistämätöntä lajia, josta ei enää sopinut väitellä, eikä kukaan olisi tahtonutkaan enää väittää hänen kasvojensa muistuttavan naamaria. Lieneekö tämä sitten johtunut siitä, että hän oli käynyt hieman kalpeammaksi, hiukan vain, ja hän lienee ehkä hieman laihtunutkin. Tai sitten loisti hänen katseestaan jokin uusi ajatus.

— Nikolai Vsevolodovitš! — huudahti Varvara Petrovna oikaisten selkänsä suoraksi, mutta yhä nojatuolissaan istuen, ja teki käskevän eleen kädellään, — pysähdy siihen hetkeksi!

Mutta voidaksemme ymmärtää, miten saattoi syntyä se kauhistuttava kysymys, joka seurasi tätä huudahdusta ja kädenliikettä, kysymys, jota ei uskoisi oikein itse Varvara Petrovnankaan luonteelle mahdolliseksi, — minun on pyydettävä lukijaa vielä kerran palauttamaan mieleensä, millainen Varvara Petrovnan luonne oli ja millaisia erikoisesti hänen rohkeat edesottamisensa erinäisinä kriitillisinä hetkinä. Pyydän myös pitämään mielessä, että vaikka hänessä olikin runsas annos mielenlujuutta ja tervettä järkeä, vieläpä käytännöllistäkin järkeä, niin sanoakseni taloudellista tahtia, hänen elämässään kuitenkin sattui tuon tuostakin tapauksia, jolloin hän saattoi kokonaan antautua hetkelle, aivan koko sielultaan, jos olisi sopivaa sanoa, niin sanoisin: hillittömästi. Sitäpaitsi tahtoisin huomauttaa, että käsillä oleva hetki saattoi tosiaankin olla hänelle sellainen, jolloin äkkiä, aivan kuin silmänkääntäjätempussa, yhtyy kaikki, mikä elämässä on oleellisinta, kaikki, mikä on eletty, kaikki nykyinen ja miksi ei tulevainenkin. Mainitsen vielä ohimennen lukijalle nimettömästä kirjeestä, jonka Varvara Petrovna oli saanut ja josta hän ei suutahtaessaan malttanut olla mainitsematta Praskovja Ivanovnallekaan, vaikka hän muistaakseni ei tarkemmin kajonnutkaan sen sisällykseen. Mutta siitä kirjeestä me varmasti olisimme saaneet selityksen sen kauhean kysymyksen syntymiseen, jonka Varvara Petrovna teki pojalleen.

— Nikolai Vsevolodovitš, — hän toisti lujalla äänellä selvästi lausuen kunkin sanan erikseen, äänellä, joka vaati tinkimättömän lujasti tilintekoon, — pyydän, sanokaa viivyttelemättä siltä paikalta, jossa seisotte, onko totta, että tämä onneton, rampa nainen, hän tuo tuolla, katsokaahan häneen! — onko totta, että hän on teidän laillinen aviovaimonne?

Muistan tuon hetken liiankin hyvin. Nikolai Vsevolodovitš ei rävähdyttänyt silmäänsäkään ja katseli suoraan äitiinsä. Ei pienintäkään muutosta saattanut huomata hänen kasvoissaan.

Viimein hän hymähti alentuvaisesti; sanaakaan sanomatta lähestyi äitikultaansa, nosti kunnioittavasti tämän käden huulilleen ja suuteli sitä. Ja niin voimakas ja lamauttava oli pojan entisen vaikutusvallan tunto, että äiti ei rohjennut nytkään vetää pois kättään. Varvara Petrovna vain katsoi poikaansa kuin ruumiillistunut kysymys, ja koko hänen olemuksestaan saattoi ymmärtää, että enintään hetkisen hän jaksoi enää kestää epätietoisuutta.

Mutta Nikolai Vsevolodovitš pysyi vaiti. Suudeltuansa äitinsä kättä hän vielä kerran antoi katseensa kiertää huoneessa-olijoihin ja suuntasi sitten askelensa vähääkään kiirehtimättä suoraan Marja Timofejevnaa kohti. Joinakin hetkinä on hyvin vaikeata kuvata ihmiskasvoja. Muistan vain, että Marja Timofejevna Nikolai Vsevolodovitšin lähestyessä kohosi seisoalleen säikähdyksestä aivan puolikuolleena ja vei kätensä yhteen aivan kuin armoa häneltä rukoillakseen. Mutta samalla hänen kasvoistaan pyrki esille ilo ja ihastus, joka melkein vääristi hänen kasvojensa piirteet, ilo ja ihastus, jota on vaikeata ihmisen kestää. Ehkä siinä oli kumpaakin, sekä säikähdystä että iloa, muistan vain sen, että nopeasti käännyin häntä kohti (seisoin aivan hänen vierellään), sillä minusta tuntui, että hän menettäisi tajuntansa.

— Ei teidän sovi olla täällä, — alkoi Nikolai Vsevolodovitš puhua hänelle lempeällä, sointuvalla äänellään, ja hänen silmistään tuikahti sanomaton hellyys. Nikolai Vsevolodovitšin asento oli mitä kunnioittavin, ja jokaisesta hänen liikkeestään huokui mitä vilpittömin arvonanto. Onneton nainen alkoi hätäisesti kuiskaamalla hengästyneenä sopertaa:

— Mutta saanko sitten… aivan heti… langeta eteenne polvilleni?

— Ei, se ei käy ollenkaan päinsä,— ja Nikolai Vsevolodovitš hymyili niin suurenmoisen kauniisti, että Marja Timofejevnankin kasvoille levisi herttaisen iloinen hymy. Yhä samalla sointuvalla äänellään Nikolai Vsevolodovitš maanitellen häntä kuin lasta lisäsi arvokkaasti:

— Ajatelkaahan vähän, te olette nuori tyttö, ja minä, vaikka olenkin teidän uskollinen ystävänne, kuitenkin olen teille aivan vieras, en ole teidän miehenne, en isänne, en sulhasenne. Antakaa kätenne minulle, lähdetään, saatan teidät vaunuihin, ja jos sallitte, saatan teidät kotiinne asti.

Marja Timofejevna kuunteli tottelevaisena ja antoi päänsä vaipua rinnalle, aivan kuin olisi jotakin miettinyt.

— Mennään vain, — hän sanoi lopulta, huoahti ja ojensi kätensä Nikolai
Vsevolodovitšille.

Mutta samassa sattui pieni onnettomuus. Varmaankin Marja Timofejevna käännähti varomattomasti ja astui kipeälle, lyhyemmälle jalalleen, koskapa hän äkkiä kaatui kyljelleen nojatuolia vastaan, ja jollei nojatuoli olisi tukenut, hän olisi varmasti kaatunut pitkin pituuttaan lattialle. Mutta Nikolai Vsevolodovitš ehti jo samassa avuksi, tuki häntä, pujotti lujasti sekä samalla lempeän myötätuntoisesti kätensä hänen kainaloonsa ja vei hänet varovaisesti ovelle. Marja Timofejevna näytti olevan pahoillaan lankeamisestaan, joutui hämilleen, punastui ja häpesi kauheasti. Tuijottaen vaiti maahan ja pahasti ontuen hän seurasi taluttajaansa nojaten koko ruumiinsa painolla tämän olkaan. Niin he poistuivat. Liza, huomasin sen, nousi samassa tuolilta ja liikahtamatta katseli heidän jälkeensä, kunnes he olivat häipyneet ovesta. Sitten hän taas istahti paikalleen ääneti, mutta hänen kasvonsa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti, ja niissä oli aivan samanlainen ilme, kuin jos hän olisi koskettanut johonkin iljettävään matelijaan.

Hämmästyneinä kaikki vaikenivat ja olivat hiljaa koko Nikolai Vsevolodovitšin ja Marja Timofejevnan välisen kohtauksen ajan, niin että olisi saattanut kuulla kärpäsenkin lentävän, mutta heti kun he olivat poistuneet, kaikki alkoivat puhua aivan yhteen ääneen.