I.
Ryhtyessäni kuvailemaan niitä merkillisiä tapahtumia, jotka äskettäin tulivat aina näihin asti niin perin vähän huomiota herättäneen kaupunkimme osaksi, minun on aloitettava kuvaukseni jo aivan varhaisimmilta ajoilta, enhän ymmärrä, miten muutenkaan voisin menetellä, toisin sanoen minun on mainittava ensiksi muutamia elämäkerrallisia yksityisseikkoja kyvykkään ja suuresti kunnioitetun Stepan Trofimovitšin aikaisemmasta elämästä. Muodostakoot nämä yksityisseikat vain esitettävänäni olevan kronikan johdatuksen, mutta itse se tapahtumasarja, jota minun oikeastaan on määrä kuvata, seuraa vasta tuonnempana.
Tunnustan heti suoraan: Stepan Trofimovitš näytteli aina keskuudessamme jonkinlaista niin sanoakseni kansalaisen[1] osaa ja rakasti tätä osaansa intohimoisesti, jopa niin, että hän ei ilman sitä olisi varmasti osannut elääkään. En suinkaan tahdo näin väittäessäni verrata häntä näyttämöllä esiintyvään näyttelijään, siitä varjelkoon Jumala, sitäkin suuremmalla syyllä, koskapa itse annan hänelle suuren arvon. Viisainta lienee syyttää kaikesta tottumusta. Vieläkin selvemmin sanoen tämä lienee ollut vain ainaisen ja pohjaltaan sangen jalon tottumuksen seuraus, tottumuksen, joka syntyi siitä, että hän jo varhaisimmassa lapsuudessansa totutteli asettautumaan kuvitteluissaan kansalaisen kauniiseen asemaan. Samasta syystä miellyttivät häntä myös nimitykset "vainottu" ja "karkoitettu". Näillä sanoillahan on jo omalaatuinen klassillinen hohde, ja juuri tämä se häntä kerran häikäistyään lieneekin saanut vuosien kuluessa hänen omanarvontuntonsa siinä määrin kohoamaan, että hän lopulta uskoi seisovansa hyvinkin korkealla ja hänen itserakkauttaan sangen määrittelevällä jalustalla. Eräässä viime vuosisadan englantilaisessa satiirisessa romaanissa muudan Gulliver, oleskeltuaan kääpiöiden valtakunnassa, jossa ihmiset olivat vain vaaksan mittaisia, tottui siinä määrin pitämään itseään jättiläisenä, että hän yhä vielä Lontoon kaduillakin aivan huomaamattaan varoitteli ohikulkijoita ja ajoneuvoja väistämään sekä pitämään silmiään auki, että hän ei vain tallaisi ketään jalkoihinsa, sillä hän piti itseään yhä vieläkin jättiläisenä ja noita toisia kääpiöinä. Silloin hänelle naurettiin, jopa pilkattiinkin häntä. Uskalsipa muudan raaka kuski sivaltaa jättiläistä ruoskallansakin; mutta oliko tämä mielestänne oikein tehty? Mitä ei tottumus saisi aikaan? Olihan tottumus tehnyt Stepan Trofimovitšinkin Gulliverin kaltaiseksi, vaikkakin tämä tottumus hänessä ilmeni, jos mahdollista, vieläkin viattomammassa muodossa, joka ei suinkaan loukannut ketään. Sillä olihan Stepan Trofimovitš lopultakin niin perin kunnon mies.
Luulisin melkein, että Stepan Trofimovitšin kirjallinen maine ajan mittaan kokonaan unohdettiin, mutta ei pidä tästä sentään mennä tekemään sellaista johtopäätöstä, että hänen nimeänsä ei muka koskaan olisi tunnettukaan. Kieltämättä hän kerran kuului niihin mainehikkaisiin plejadeihin, siihen ihailtujen kerhoon,[2] jonka eräät viime polven kirjailijat muodostivat. Tosin hän kuului siihen vain pienen pienen silmänräpäyksen ajan — mutta silloinpa mainittiinkin hänen nimensä, tosin vain eräiden liiaksi hätäilevien henkilöiden toimesta, Tša'adajevin, Belinskin, Granovskin, vieläpä niihin aikoihin juuri ulkomailla toimintansa aloittaneen Herzeninkin[3] rinnalla. Mutta Stepan Trofimovitšin toiminta loppui melkein alkuunsa, — sen katkaisi, niin sanoakseni, "yhteensattuneiden olosuhteiden pyörre".[4] Mutta mitäpä siitä! Pahinta oli, ettei "pyörre" enemmän kuin "yhteensattuneet olosuhteetkaan" vähääkään olleet siihen vaikuttaneet, eivät ainakaan tässä tapauksessa. Vasta äskettäin kuulin itsekin ihmeekseni, vieläpä aivan varmalta taholta sitäpaitsi, että Stepan Trofimovitš ei täällä kuvernementissamme suinkaan asunut karkoitettuna, niinkuin yleisesti luultiin, eipä ollut edes valvonnanalainen. Kuinka suuri onkaan mielikuvituksen voima! Vilpittömästi hän itse uskoi koko elämänsä ajan, että määrätyissä piireissä hänen suhteensa aina oltiin varuilla ja että hänen askeliaan lakkaamatta seurailtiin ja tarkkailtiin. Olipa hän koko elämänsä ajan täysin varma siitäkin, että kukin niistä kolmesta kuvernööristä, jotka viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana olivat meillä toisiansa seuranneet, oli hautonut hänen suhteensa omia erikoisia, heille usein sangen paljonkin päänvaivaa tuottavia tuumiansa, mikä taas aiheutui siitä, että heille jo kuvernementin hallinnon ohjia luovutettaessa oli ylemmältä taholta viittailtu jotakin Stepan Trofimovitšista. Olisipa joku kuinka kumoamattomin todistein tahansa yrittänyt vakuuttaa tuolle muuten niin peräti rehelliselle Stepan Trofimovitšille, että häntä ei oikeastaan uhannutkaan mikään vaara, hän olisi varmasti loukkaantunut. Ja kuitenkin hän oli mitä viisain ja lahjakkain mies, olipa hän oikeastaan tiedemieskin, vaikka hän tosin ei tieteen… no niin, ei hän tieteen alalla suoraan sanoen saanut suuriakaan aikaan, ja jos sanomme asian aivan niin kuin se on niin hän ei sillä alalla saanut aikaan yhtään mitään. Mutta niinhän useimmiten käy tiedemiesten meillä Venäjällä.
Ulkomailta palattuaan hän oli hetken loistanut yliopiston oppituolissakin, aivan nelikymmenluvun lopulla. Hän ehti pitää vain muutaman luennon — arabialaisista muistaakseni; vieläpä hän puolusti loistavaa väitöskirjaakin, joka koski pienen saksalaisen kaupungin, Hanaun, sivistyksellistä sekä kaupallista merkitystä erikoisesti Hansa-kaupunkina vuosina 1413 ja 1428 sekä samalla niitä hieman erikoisia ja hyvin hämäriä syitä, miksi se tätä merkitystään ei lopulta saavuttanutkaan. Tämä väitöskirja haavoitti hyvin taitavasti ja kipeästi silloisia slavofiileja ja nostatti hänelle niiden parista yhdellä iskulla joukon leppymättömiä vihamiehiä. Sitten — muuten vasta oppituolinsa menetettyään — hän kirjoitti ja julkaisi (nähtävästi kostonhalusta sekä osoittaakseen, minkä miehen tiede hänessä menetti) eräässä edistyksellisessä kuukauslehdessä, joka julkaisi Dickens-käännöksiä ja julisti George Sandia, erään sangen syvämietteisen tutkielman alun. Muistaakseni se koski eräiden hyvin ylevien siveellisten katsomusten syitä, katsomusten, joita muutamat ritarit joinakin merkkivuosina olivat omaksuneet, tai jotakin sen tapaista. Se, mitä hän tässä esitti, oli tavattoman jalo ja ylevä ajatus. Kuten myöhemmin kerrottiin, tämän tutkielman julkaiseminen kiellettiin kiireellisesti, vieläpä mainittu edistysmielinen aikakauslehti lienee joutunut kärsimään tutkielman alunkin painattamisesta. Saattaahan tämä olla tottakin. Mitä ei siihen aikaan olisi voinut sattua? Mutta tässä tapauksessa tuskin sentään lienee mistään sellaisesta ollut kysymys; tekijää lienee tutkielman päättäminen ruvennut vain yksinkertaisesti laiskoittamaan. Luentonsa arabialaisista hän taas keskeytti sen vuoksi, että joku (luultavasti joku hänen taantumuksellisista vihamiehistään) oli saanut käsiinsä hänen jollekulle henkilölle osoittamansa kirjeen, jossa mainittiin eräistä "seikoista",[5] minkä johdosta häneltä vaadittiin jonkinlaisia selityksiä. En voi mennä takaamaan, että tämäkään asia olisi ollut ihan näin, mutta kerrottiinpa melkein totena, että aivan täsmälleen samoihin aikoihin Pietarissa oli paljastettu jokin laaja luonnon- ja valtionvastainen liitto, johon kuului kolmattakymmentä henkeä, salaseura,[6] joka oli vähällä panna koko rakennelman järkkymään. Väitettiinpä heidän aikoneen ryhtyä kääntämään itse Fourier'takin. Melkeinpä tahallisena yhteensattumana voitaneen pitää sitäkin, että samoihin aikoihin takavarikoitiin myös Stepan Trofimovitšin runoelma, jonka hän noin kuusi vuotta aikaisemmin oli kirjoittanut Berliinissä, jo vehreimmässä nuoruudessaan, ja josta jäljennöksiä kierteli kädestä käteen vain erään ylioppilaan ja parin muun asianharrastajan kesken. Tämä runoelma on parhaillaan kirjoituspöytäni laatikossa. Sain sen vasta viime vuonna Stepan Trofimovitšilta itseltään. Hän oli sen korkean omakätisesti erikoisesti minua varten jäljentänyt, varustanut omistuskirjoituksellaan ja sidottanut sen hienoihin, punaisiin sahviaanikansiin. Se on muuten todellista runoutta. Osoittaapa se, että tekijällä on ollut melkoista kykyäkin. Merkillinen se tosin on, mutta siihen aikaan (tarkemmin sanoen noin 30-luvulla) tämänkaltaisia kirjoiteltiin hyvin usein. Runoelman sisällyksen selostamiseen en rohkene ryhtyä, sillä totta puhuen en ymmärrä siitä yhtään mitään. Se on jonkinlainen lyyrillis-draamalliseen muotoon puettu allegoria, joka muistuttaa Faustin toista osaa. Runoelman alussa esiintyy ensin naisten kuoro, sitten miesten, sitten eräänlaisten voimien ja loppujen lopuksi sellaisten sielujen kuoro, jotka eivät vielä ole edes eläneet, mutta jotka kuitenkin hyvin mielellään tahtoisivat kerran päästä elämään. Kuorojen laulun sisällyksenä on jotakin hyvin epämääräistä, enimmäkseen lauletaan jostakin kirouksesta, jonka lävitse kuitenkin kuultaa mitä hienoin huumori. Sitten näyttämöasetus äkkiä muuttuu, ja alkaa jonkinlainen "elämän juhla", jossa hyönteisetkin laulavat. Esiintyypä siinä kilpikonnakin lausuen muutamia pyhiä sanoja latinaksi, laulaapa siellä — jos oikein muistan — jokin mineraalikin, siis aivan elotonkin olio. Kaikki laulavat herkeämättä, ja jos välillä on jotakin keskustelua, niin sekin on vain pelkkää epämääräistä toistensa soimaamista, — vaikka kaiken tämänkin yllä leijailee aina jokin ylevämpi tarkoitus. Alkaa taas uusi kohtaus. Näyttämö esittää karun romanttista maisemaa. Jyrkkien kallionlohkareiden välissä harhailee kulttuuri-ihminen, nuorukainen, joka nyhtää maasta jonkinlaisia yrttejä ja imeksii niitä. Kun keijukainen kyselee, miksi hän imeksii ruohoja, nuorukainen tunnustaa yrttien mehusta löytävänsä unohdusta, jota hän kaipaa liiallisesta elinvoimastaan kärsiessään, mutta samalla hän sanoo, että hänen hartain halunsa olisi kuitenkin kadottaa järkensä, ja mitä pikemmin se tapahtuisi, sitä parempi (tässä tapauksessa mielestäni jo aivan tarpeeton toivomus). Tämän jälkeen näyttämölle ratsastaa kuvankaunis nuorukainen mustan ratsun selässä, ja hänen jäljessään seuraavat suurin joukoin kaikki kansat. Nuorukainen on esittävinään kuolemaa, jota kansat janoavat. Mutta viimeisessä näyttämöasetelmassa on kaiken keskellä Baabelin torni, jota eräänlaiset voimaihmiset yrittävät rakentaa valmiiksi veisaten uuden toivon virttä. Kun torni aivan viimeistä huippuaan myöten on vihdoinkin valmis, sieltä pakenee hyvin koomillisen näköisenä hallitsija — sanokaamme häntä vaikkapa Olympoon hallitsijaksi — ja silloin ihmiskunta vihdoinkin huomaa, mitä on tehtävä. Se valtaa hallitsijan paikan ja aloittaa uuden elämänsä selvänäköisenä, kiinnittäen katseensa suoraan olevaisen ytimeen. Tämä oli se runoelma, jota silloin oli pidetty vaarallisena. Ehdotin viime vuonna Stepan Trofimovitšille, että tämä runoelma, jota nykyjään pidettäisiin varsin viattomana, annettaisiin painatettavaksi, mutta hän kieltäytyi jyrkästi siitä, eikä ehdotukseni ollut hänelle lainkaan mieleen. Hänestä näytti olevan hyvin epämieluista, että runoelma minun käsitykseni mukaan oli "viaton", ja tämä ehdotukseni se lieneekin ollut syynä siihen, että tämän keskustelumme jälkeen hän kokonaista kaksi kuukautta kohteli minua sangen kylmästi. Mutta ajatelkaapa, mitä silloin tapahtui! Runoelma, jonka painattamista olin juuri ehdottanut, ilmestyikin aivan samoihin aikoihin siellä, nimittäin ulkomailla, eräässä vallankumouksellisessa julkaisussa ja aivan Stepan Trofimovitšin tietämättä. Ensin hän säikähti, lähti juoksujalkaa kuvernöörin luo "selittämään", kirjoitti sisällykseltään mitä ylevimmän puolustuskirjelmän Pietariin lähetettäväksi, luki sen minulle kahteen kertaan, mutta jätti sen sitten kuitenkin lähettämättä, koska ei tietänyt, kenelle sen olisi oikein osoittanut. Sanalla sanoen, kokonaisen kuukauden hän oli levoton; mutta jos silloin olisimme voineet nähdä hänen sielunsa kaikkein salatuimpiin sopukkoihin, olisimme tulleet varmasti vakuuttuneiksi siitä, että tämä kaikki oli sittenkin hänen itserakkaudelleen sangen mairittelevaa. Yönsäkin hän nukkui kainalossaan tuo nidos, joka hänelle varta vasten hankittiin ulkomailta, ja päiviksi hän piilotti sen patjansa alle eikä antanut palvelustytön korjata vuodettaankaan. Vaikka hän joka päivä odottelikin jostakin jonkinlaista sähkösanomaa, hän asteli siitä huolimatta pää kenossa. Sähkösanomaa ei kuulunut, ja silloin hän sopi minunkin kanssani, mikä taaskin on omiaan todistamaan hänen rauhaarakastavan ja anteeksiantavan mielensä suurta hyvyyttä.