II.
En suinkaan tahtoisi väittää, että Stepan Trofimovitš ei koskaan olisi saanut aatteensa vuoksi kärsiä.[7] Olen vain varma siitä, että jos hän vaadittaessa olisi suostunut antamaan tarpeelliset selitykset, hän olisi saanut jatkaa luentojaan arabialaisistansa, niin kauan kuin häntä itseänsä vain suinkin olisi haluttanut. Mutta hän otti koko jutun kunniakysymyksenä ja kiiruhti kerta kaikkiaan uskottelemaan itselleen, että "olosuhteiden pyörre" oli hänen elämänuransa ainiaksi ja auttamattomasti katkaissut. Mutta jos taaskin pidämme kiinni vain totuudesta, niin tunnustakaamme, että syy "elämänuran katkeamiseen" oli aivan toinen. Kenraaliluutnantti Stavroginin puoliso, Varvara Petrovna, sangen varakas rouva, uudisti näet aivan samoihin aikoihin mitä hienotunteisimmin ehdotuksensa: hän toivoi Stepan Trofimovitšin asettuvan asumaan luokseen ja ottavan huolekseen hänen ainoan poikansa kasvatuksen sekä koko tämän henkisen kehittämisen niin sanoaksemme "korkeamman asteen pedagogina" ja ystävänä — loistavasta palkkatarjouksesta puhumattakaan. Tämä tarjous oli tehty hänelle jo kerran aikaisemminkin Berliinissä, silloin kun hän oli jäänyt ensi kerran leskeksi. Hänen ensimmäinen vaimonsa, oli ollut muudan kuvernementtimme hieman kevytmielinen nuori neito — muuten sangen miellyttävä —, jonka hän oli nainut varhaisimmassa nuoruudessansa osaamatta silloin vielä harkita askelensa tärkeyttä, ja mikäli tiedetään, hänelle oli tästä liitosta koitunut paljon surua. Syynä siihen lienee osaltaan ollut se, että hänen varansa eivät aina riittäneet nuoren rouvan tuhlailevaan elämään, ja lienee siihen ollut muitakin, hieman arkaluontoisempiakin syitä. Vihdoin vaimo kuoli Pariisissa, elettyään hänestä erossa viimeiset kolme vuotta, sekä jätti hänelle jälkeensä viisivuotiaan pojan, "vielä himmentymättömän ensilemmen hedelmän", niinkuin Stepan Trofimovitš minulle kerran kaipauksen hetkenä mainitsi. Poikanen oli kohta syntymänsä jälkeen lähetetty Venäjälle, jossakin syrjäseudulla asuvien sukulaistätien luo, joiden oli määrä huolehtia hänen kasvatuksestaan. Stepan Trofimovitš ei ottanut vastaan silloista Varvara Petrovnan tarjousta, vaan meni hyvin pian uudelleen naimisiin, malttamatta edes odottaa suruvuoden loppua, erään vaiteliaan berliinittären kanssa, vieläpä ilman vähintäkään erikoisempaa syytä. Sitäpaitsi hän lienee kieltäytynyt vastaanottamasta tarjousta senkin vuoksi, että häntä silloin parhaillaan innosti erään unohtumattoman kuuluisan professorin maine, jopa siinä määrin, että hän päätti kerran itsekin koetella kotkansiipiänsä ja lensi suoraa päätä oppituoliin hänkin. Mutta kun hän siivet lamassa taas oli maassa, hän muisti tietysti tarjouksen, johon hän jo aikaisemminkin oli ollut vähällä suostua. Kun sitten vielä hänen toinenkin vaimonsa kuoli oltuaan vain vajaan, vuoden hänen ilonaan, kaikki ratkesi aivan kuin itsestään. Sanokaamme taas suoraan: kaiken ratkaisi oikeastaan Varvara Petrovnan liekehtivä myötätunto ja arvaamattoman kallis, niin sanoakseni "klassillinen ystävyys", jos ystävyydestä suinkin sopii näin sanoa. Stepan Trofimovitš heittäytyi tämän ystävyyden syleilyyn, ja niin sai alkunsa yli kahdenkymmenen vuoden kestänyt luja liitto. Sanoin tosin "hän heittäytyi syleilyyn", mutta varjelkoon Jumala ketään ajattelemasta, että siinä olisi ollut jotakin ylenmääräistä tai liian vapaata. Tämä syleily on käsitettävä korkeasti siveellisessä mielessä. Mitä hellin ja hienoin ystävyydenside liitti iäksi toisiinsa nämä kaksi niin perin merkillistä ihmistä.
Kasvattajantoimensa Stepan Trofimovitš oli ottanut vastaan myös siitä syystä, että se pieni maatila, jonka hänen ensimmäinen vaimonsa oli hänelle jälkeensä jättänyt, — se oli tosin hyvin pieni — sijaitsi aivan lähellä Stavroginien suurtilaa, Skvorešnikia. Tämä maatila oli taas kuvernementtimme suurimpia ja ulottui aina kaupungin laitaan saakka. Saattoihan maalaistyöhuoneen hiljaisuudessa, jossa yliopiston tuhannet velvollisuudet eivät olleet häiritsemässä, vihdoinkin pyhittää aikansa yksinomaan tieteelle ja rikastuttaa isänmaansa kirjallisuutta mitä perinpohjaisimmilla tutkimuksilla. Näistä tutkimuksista tosin ei kuulunut sitten sen enempää, mutta saattoihan näin ainakin viettää mukavasti koko lopun elämäänsä, runsaasti kaksikymmentä vuotta, eräänlaisena "ruumiillistuneena syytöksenä" isänmaalle, niinkuin muudan kansanrunoilijammekin laulaa:
"… liberaali — idealisti. Ruumiillistuneena syytöksenä isänmaasi eessä seisoit sa."
Mutta sillä henkilöllä, jota runoilijamme tarkoittaa, oli kai todella syytä tämäntapaisen asenteen ottamiseen, varsinkin kun se näytti häntä tyydyttäneen! Minun mielestäni tosin tämä tällainen on sangen ikävää. Mutta meidän Stepan Trofimovitšimme kykeni vain hyvin huonosti matkimaan tämäntapaisia ihmisiä. Häntä väsytti seisoskella alinomaa määrätynlaisessa asenteessa, ja siksipä hän usein sopivan tilaisuuden sattuessa heittäytyikin mielellänsä kyljelleen hieman levähtämään. Mutta lepoasennossaankin hän sentään oli yhä vielä "ruumiillistunut syytös", — se on myönnettävä, ja riittihän maaseudulla hyvin tämäkin. Olisittepa nähneet, miten hän klubissa istahti korttipöytäämme. Koko hänen olemuksestaan uhosi:
Kortit! Minäkö pelaan kanssanne jerelašia?[8] Soveltuuko tämä nyt minulle? Kuka tästä kaikesta oikein vastaa? Kuka on elämänurani katkaissut ja tehnyt siitä jerelašin? Menköön perikatoon koko Venäjän maa! — ja arvokkaasti hän löi esille valttinsa — tietenkin hertan.
Mutta totta puhuen hän oli intohimoinen peluri, mikä olikin aiheuttanut hänen ja Varvara Petrovnan välillä, etenkin viime aikoina, sangen epämieluisia yhteenottoja, varsinkin kun hän aina hävisi pelissä. Mutta puhukaamme siitä myöhemmin. Mainittakoon vain, että hänellä oli hyvin häveliäs luonne (siltä ainakin toisinaan näytti), ja se sai hänet usein alakuloiseksi. Hänen ja Varvara Petrovnan kaksikymmentä vuotta kestäneen ystävyyden aikana häntä säännöllisesti noin kolme, neljä kertaa vuodessa vaivasi "kansalaisen maailmantuska", — niinkuin meidän oli tapana nimittää keskenämme hänen tautiansa, mutta todellisuudessa se oli vain jonkinlaista sairaalloista raskasmielisyyttä, vaikka "maailmantuska"-nimitys miellytti enemmän arvoisaa Varvara Petrovnaa. Myöhemmin Stepan Trofimovitš joutui usein, paitsi tämän raskasmielisyytensä, myös samppanjan valtaan, mutta alati valpas Varvara Petrovna osasi sentään suojella häntä kaikilta liian triviaalisilta taipumuksilta. Aina hän olikin kuin lapsi jonkinlaisen kaitsijan tarpeessa, sillä ajoittain hän saattoi käydä niin perin kummalliseksi, saattoipa hän joskus kesken mitä ylevintä tuskaa ruveta äkkiä nauramaan mitä kansanomaisimpaan tapaan. Tulipa hetkiä, jolloin hän saattoi puhua omasta persoonastansakin mitä humoristisimpaan sävyyn. Mutta mikään ei niin säikähdyttänyt Varvara Petrovnaa kuin tämä humoristinen sävy. Tämä nainen rakasti vain niin sanoakseni kaikkea klassillista, hän oli ennen kaikkea mesenaatti, jonka toimintaa ohjasivat aina mitä ylevimmät tarkoitusperät. Sanomattoman suuri oli tämän ylevän naisen kaksikymmentä vuotta kestänyt vaikutus ystäväparkaansa. Siksipä hänestä onkin puhuttava erikseen, ja sen aion tehdäkin.