IV.
Prinssimme viipyi matkoillaan neljättä vuotta, ja sillä aikaa hänet kaupungissamme melkein kokonaan unohdettiin. Stepan Trofimovitšilta me tosin kuulimme, että hän oli matkustellut Euroopan ristiin ja rastiin, olipa käynyt Egyptissäkin poiketen sieltä myös Jerusalemiin. Sitten hän oli lyöttäytynyt johonkin Islantiin aikovaan retkikuntaan ja oli todella käynytkin Islannissa. Kerrottiinpa vielä hänen seuranneen luentoja jossakin saksalaisessa yliopistossa. Äidilleen hän kirjoitti harvoin, pari kirjettä vuodessa, joskus ei sitäkään. Mutta Varvara Petrovna ei tästä suuttunut eikä loukkaantunut. Hän oli nöyrästi alistunut siihen uuteen suhdemuotoon, joka oli syntynyt hänen ja pojan välille heidän viimeisen yhdessäolonsa aikana, mutta tästä huolimatta hän lakkaamatta ajatteli Nicolastansa ja rakenteli haaveellisia tuulentupiansa hänen tulevaisuudestaan. Tulevaisuudenhaaveitaan enemmän kuin huoliansakaan hän ei ilmaissut kenellekään. Olipa kuin hän olisi vetäytynyt kauemmaksi Stepan Trofimovitšistakin. Hänellä oli kaikesta päättäen omat suunnitelmansa. Päivä päivältä hän kävi yhä saidemmaksi, alkoi oikein säästämällä säästää ja oli Stepan Trofimovitšin peliveloista erikoisesti äkeissään.
Viimein hän tämän vuoden huhtikuulla sai kirjeen Pariisista, kenraalitar Praskovja Ivanovna Drozdovalta, lapsuutensa ystävältä. Kirjeessään Praskovja Ivanovna ilmoitti, — Varvara Petrovna ei ollut tavannut ystäväänsä kahdeksaan vuoteen eikä ollut koko tänä aikana hänen kanssaan minkäänlaisissa tekemisissä,— että Nikolai Vsevolodovitš oli alkanut seurustella hyvin läheisesti hänen kodissaan ja että hänestä oli tullut etenkin hänen ainoan tyttärensä, Lizan, hyvä ystävä. Nuori mies aikoi kesällä lähteä heidän mukaansa Sveitsiinkin, Vernex-Montreux'hön, vaikka häntä kohdeltiin aivan kuin perheen jäsentä myös kreivi K:n perheessä (hyvin huomattu pietarilainen perhe), väittivätpä jotkut hänen suorastaan asuvan tuon perheen kodissa. Kirje oli tosin lyhyt, mutta rivien välistä saattoi selvästi lukea, missä tarkoituksessa se oli lähetetty, vaikkakaan se ei sisältänyt muuta kuin mitä edellä on mainittu. Ehtimättä harkita asiaa sen enemmän Varvara Petrovna sieppasi mukaansa kasvattinsa Dašan (Šatovin sisaren) ja ajaa hurahdutti huhtikuun puolivälissä suoraa päätä Pariisiin ja sitten Sveitsiin. Heinäkuussa hän palasi sieltä yksin kotiin. Dašan hän oli jättänyt Drozdoveille, joiden oli määrä hänen ilmoituksensa mukaan saapua kaupunkiimme elokuun lopulla.
Drozdovit olivat samoin kuin Stavroginitkin kuvernementtimme tilanomistajia, mutta kenraali Ivan Ivanovitšin virka Pietarissa (hän oli ollut myös Varvara Petrovnan hyvä ystävä ja hänen miehensä virkatoveri) oli estänyt hänen perhettäänkin käymästä katsomassa heidän suurenmoista maatilaansa. Kenraalin kuoltua viime vuonna surussaan lohduttumaton Praskovja Ivanovna päätti lähteä tyttärineen ulkomaille kokeilemaan viinirypälehoitoa, ja senvuoksihan hän alkoikin kesän loppupuoliskolla Vernex-Montreux'hön. Kotimaahansa palattuaan hän oli päättänyt asettua ainaisesti asumaan kuvernementtiimme. Hänellä oli myös iso kaupunkitalo, joka useita vuosia oli ollut tyhjillään, ikkunat kiinninaulattuma. Drozdovit olivat rikkaita ihmisiä. Praskovja Ivanovna, ensimmäisessä avioliitossaan rouva Tušina, oli samoin kuin hänen opistotoverinsa Varvara Petrovnakin erään entisaikain viinaverojen vuokraajan tytär ja oli naimisiin mennessään saanut myötäjäiset. Täysinpalvellut aliratsumestari Tušin oli itsekin ollut jokseenkin varakas, vieläpä jossakin määrin lahjakaskin. Kuoltuaan hän jätti jälkeensä suuren omaisuuden, jonka yksinperijäksi tuli hänen ainoa tyttärensä, seitsenvuotias Liza. Nyt kun Lizaveta Nikolajevna oli jo lähes kahdenkolmattavuotias, hän hyvinkin omisti parisen sataa tuhatta pelkkiä omia rahojaan, puhumattakaan siitä omaisuudesta, jonka hän kerran oli perivä äitinsä jälkeen, tälle kun ei toisesta avioliitosta ollut jäänyt ainoatakaan lasta. Varvara Petrovna oli nähtävästi hyvin tyytyväinen matkaansa. Hän oli näet mielestään saanut keskustelunsa Praskovja Ivanovnan kanssa sujumaan varsin hyvin, ja heti matkalta palattuaan hän kertoi kaiken Stepan Trofimovitšille, vieläpä oli tavallista avomielisempikin, mitä ei ollut tapahtunut enää pitkiin aikoihin.
— Eläköön! — huudahti Stepan Trofimovitš ja napsahdutti sormiaan.
Hän oli ihastuksesta suorastaan hurmaantunut, etenkin sen vuoksi, että hän ystävästään erossa ollessaan oli ollut niin perin masentunut. Ulkomaille lähtiessään Varvara Petrovna ei ollut sanonut hänelle edes kunnolla jäähyväisiä eikä ollut maininnut sanaakaan suunnitelmistaan "tuolle akalle" peläten, että tämä ei ehkä olisi jaksanut pitää suutaan kiinni. Sitäpaitsi Varvara Petrovna oli silloin parhaillaan ollut äkeissään erään huomattavan suuren pelihäviön vuoksi, joka äkkiarvaamatta oli paljastunut. Mutta jo Sveitsissä hänen sydämensä oli heltynyt, ja kotiin palattuaan hän päätti taas ottaa armoihinsa hylätyn ystävänsä. Hän tahtoi sovittaa kovuutensa, sillä kova hän oli ollut, ehkä jo hieman liikaakin. Äkillinen ja salaperäinen matka oli katkeroittanut syvästi Stepan Trofimovitšin herkkää mieltä. Varvara Petrovnan ollessa matkoilla hänelle sattui aivan kuin tahallisesti vielä muitakin ikävyyksiä. Häntä oli jo kauan painanut eräs sangen tärkeä raha-asia, joka ei ilman Varvara Petrovnan apua ollut mitenkään järjestettävissä. Kaiken lisäksi loppui vielä tämän vuoden toukokuussa hyvän ja lauhkean Ivan Osipovitšimme kuvernöörinä-olo. Hän joutui meiltä pois jonkinlaisten selkkausten vuoksi. Uuden kuvernöörimme Andrei Antonovitš von Lembken virkaanastuminen sattui myös Varvara Petrovnan ulkomailla ollessa, ja kuvernöörin vaihdos vaikutti koko kuvernementtimme väestöön niin, että se alkoi suhtautua Varvara Petrovnaankin aivan uudella tavalla, mikä ulottui myös Stepan Trofimovitšiin. Herkkänä kuulostellen hän oli ehtinyt tehdä jo eräitä ikäviä, vaikkakin sangen kallisarvoisia huomioita, ja tuntui siltä, että hän kovasti pelkäsi ilman Varvara Petrovnaa. Levottomuudessaan hän epäili, että hänestä oli ehkä jo kanneltu uudelle kuvernöörille, niinkuin ainakin "vaarallisesta" henkilöstä. Hän sai tietää varmalta taholta, että eräät kaupunkimme rouvat olivat päättäneet olla vastaamatta Varvara Petrovnan vieraskäynteihin. Tulevan kuvernöörimme puolisosta (jonka oli määrä saapua luoksemme vasta syksypuoleen) kerrottiin, että hän oli tosin ylpeänpuoleinen, mutta kuitenkin "todellinen aristokraatti" eikä mikään sellainen kuin "meidän vaivainen Varvara Petrovna". Jostakin oli saatu tietää, vieläpä aivan varmasti, että uusi kuvernöörinrouva ja Varvara Petrovna olivat jo kerran ennen tavanneet toisensa suurmaailmassa, että he sen jälkeen olivat eronneet vihassa ja että jo pelkkä rouva von Lembken nimenkin mainitseminen vaikutti muka huonosti Varvara Petrovnaan. Mutta Varvara Petrovnan reipas ja voitonvarma olemus sekä se halveksiva välinpitämättömyys, jolla hän kuunteli rouviemme lausumia mielipiteitä hänestä itsestään sekä koko seurapiirimme hermostuneisuudesta, reipastutti kokonaan Stepan Trofimovitšin masentuneen mielen ja sai hänet samassa silmänräpäyksessä hyvälle tuulelle. Erikoisen iloisen ja mielistelevän humoristisesti hän alkoi heti kuvailla uuden kuvernöörin virkaanastujaisia.
– Te, excellente amie, tiedätte epäilemättä hyvin, — Stepan Trofimovitš venytteli sanojaan hienostelevaan tapaansa, — millainen on venäläinen hallintovirkamies yleisesti puhuen ja millainen on venäläinen hallintovirkamies virkaanastuessaan, nimittäin vastaleivottuna, virkaan äsken nimitettynä… Ces interminables mots russes!… [Nämä kamalan pitkät venäläiset sanat!…] Mutta tuskin te tiedätte kokemuksesta, mitä merkitsee administratiivinen hurmio ja mitä se oikeastaan on?
— Administratiivinen hurmioko? En, en minä tiedä.
— Se on… Vous savez chez nous… En un mol, pistäkääpä vaikka kaikkein mitättömin olento esimerkiksi lippuluukulle, myymään vaikkapa jonninjoutavia rautatielippuja, ja tämä mitätön olento pitää silloin oikeutenaan kohdella teitä kuin mikäkin Jupiter teidän ostaessanne lippua, pour vous montrer son pouvoir. [Osoittaakseen teille valtaansa.] "Annapa, kun näytänkin sinulle tässä valtaani." Ja se voi heissä joskus kehittyä suorastaan administratiiviseksi hurmiotilaksi. — En un mol, luin jostakin, että joku kirkonpalvelijapahainen oli eräässä ulkomaalaisessa meikäläisessä kirkossa, — mais c'est Irés curieux, — ajanut ulos, aivan sananmukaisesti ajanut ulos kirkosta erään ylhäisen englantilaisen perheen les dames charmanles paastoaikana, juuri vähän ennen jumalanpalvelusta, — vous savez ces chants et le livre de Job… yksinomaan muka sen vuoksi, että "ulkomaalaisten kuljeskeleminen venäläisissä kirkoissa on epäjärjestystä, ja tulkoot muka katsojille varattuina aukioloaikoina…" Siitä seurasi suorastaan pyörtymiskohtaus… Tämä kirkonpalvelija sai administratiivisen hurmiokohtauksen, et il a montre son pouvoir…
— Stepan Trofimovitš, lyhyemmin, jos suinkin voitte.
— Herra von Lembke on parhaillaan kuvernementintarkastusmatkoilla… En un mol, tämä Andrei Antonovitš, vaikka hän onkin venäläistynyt saksalainen ja oikeauskoinen, onpa hän — täytynee se myöntää — erittäin kauniskin nelikymmenvuotiaaksi mieheksi…
— Miten hän teidän mielestänne voi olla kaunis mies? Hänellähän on lampaan silmät.
— Mitä korkeimmassa potenssissa! Mutta olkoon menneeksi, myönnettäköön naistemme mielipide oikeaksi…
— Eteenpäin, Stepan Trofimovitš, pyydän. Muuten, mistä lähtien te olette alkanut käyttää punaisia kaulaliinoja?
— Enhän minä… minä vain tänään…
— Ja mitenkä on teidän ruumiinliikuntoharjoitustenne laita? Kävelettekö kuusi virstaa päivässä, kuten lääkärinne on määrännyt?
— En… en aina…
— Arvasinhan minä! Aavistin sen jo Sveitsissä! — huudahti Varvara Petrovna ärtyisesti. — Tästä lähtien te kävelette ei ainoastaan kuusi, vaan jopa kymmenenkin virstaa päivässä! Tehän olette suorastaan rappiolla, tämähän on kau-he-ata! Te ette ole ainoastaan vanhentunut, vaan olette lisäksi tullut niin raihnaiseksi, punaisesta kaulaliinastanne huolimatta, aivan hämmästyin teidät äsken nähdessäni… Quelle idee rouge! Mutta jatkakaa von Lembkestä, jos hänestä todella on jotakin sanottavaa, ja pyydän, lopettakaahan joskus tämä keskustelu, minua väsyttää.
En un mol, minähän vain tahdoin sanoa, että hän on niitä hallintovirkamiehiä, jotka aloittavat virkauransa vasta neljänkymmenen korvissa, jotka siihen saakka palelevat mitättömyydessään, mutta jotka sitten äkkiä pääsevät pinnalle, joko äkkiarvaamattoman naimiskaupan tai jonkin muun yhtä epätoivoisen keinon avulla… Pääasia on, että hän on matkoilla… se on, tahdoin vain sanoa, että heti kuiskattiin hänen molempiin korviinsa, että minä olen muka nuorison turmelija ja maaseudun ateismin taimitarha… Pian oli heti ryhtynyt toimenpiteisiin saadakseen asiasta selvän.
— Onko tuo olevinaan totta?
— Olen jo ryhtynyt varokeinoihinkin. Kun teistä sanottiin, että te muka "hallitsette kuvernementtia", vous savez, — hän oli suvainnut mainita, että "sellaista ei pidä enää tapahtuman".
— Niinkö hän tosiaan sanoi?
— Että "sellaista ei pidä enää tapahtuman", ja avec cette morgue [ja niin kopeasti]… Hänen puolisonsa, Julija Mihailovna, suvaitsee saapua tänne kai elokuun lopulla. Suoraan Pietarista…
— Ulkomailta. Me tapasimme siellä toisemme.
— Vraiment? [Todellako?]
— Pariisissa ja Sveitsissä. Hän on sukua Drozdoveille.
— Sukua? Mikä merkillinen sattuma! Sanotaan, että hän on kunnianhimoinen, että hänellä on huomattavia suhteita?
— Loruja, pikkusuhteita! Viisiviidettävuotiaaksi hän sai, aivan pennitön kun oli, odotella turhaan sulhasta, ja mentyään nyt suinpäin naimisiin von Lembken kanssa hän on ottanut elämänsä päämääräksi pakottaa miehensä lähtemään vihdoinkin ihmisten ilmoille. Molemmat ovat juonittelijoita.
— Hän kuuluu olevan pari vuotta miestään vanhempikin…
— Kokonaista viisi. Hänen äitinsä oli kuluttaa siekaleiksi laahustimensa kynnyksissämme Pietarissa. Vsevolod Nikolajevitšin eläessä hän pyrki pyrkimällä tanssiaisiimme. Ja hänen tyttärensä, meidän tämä nykyinen… saattoi joskus istua yökaudet paikallaan, ilman että häntä kukaan pyysi tanssiin, turkoosikärpänen otsahiuksissaan, niin että minun oli viimein kellon kolmatta käydessä, sääli kun tuli raukkaa, lähetettävä hänelle joku kavaljeeri. Hän oli silloin jo kahdenkymmenen vanha, mutta hänet tuotiin yhä vielä tanssiaisiin polvihameissa kuin pikkutyttö. Viimein kävi suorastaan sopimattomaksi ottaa heitä vastaan.
— Tuon kärpäsen näen aivan ilmielävänä edessäni…
— Kuunnelkaahan nyt! Sinne saavuttuani jouduin heti juonitteluihin. Tehän luitte rouva Drozdovan kirjeen, siinähän oli kaikki aivan selvästi sanottu. Mutta mitä minä näin? Itse tuo hölmö, rouva Drozdova, — eihän hän koskaan ole ollutkaan muuta kuin hölmö, — katsahti minuun aivan kuin olisi kysynyt: miksi tulit? Voitte kuvitella, kuinka hämmästynyt olin! Silloin huomaankin samassa, että kaiken keskellä hääräilee tämä samainen rouva Lembke ja hänen vanavedessään tuo cousin, Drozdov-vainajan sisarenpoika. Asia oli selvä! Minä tietenkin sain heti muutoksen aikaan, ja Praskovja Ivanovna on nyt taas minun puolellani. Mutta niitä juonia! Ai, millaisia salajuonia!
— Mutta tehän kuitenkin lopulta voititte: Voi teitä, te Bismarck!
— Vaikka en olekaan Bismarck, huomaan sentään heti kierouden ja typeryyden, missä sellaista tavannenkin. Lembke on — kierous, ja Praskovja — typeryys. Harvoin olen tavannut enää herpaantuneempaa naista. Jalat alituisesti ajetuksissa ja kaiken lisäksi vielä hyväluontoinen. Mikä on typerämpää kuin olla typerä ja sen lisäksi vielä hyväluontoinen.
— Ilkeä typeryys, ma bonne amie, olisi vieläkin typerämpää, — katsoi
Stepan Trofimovitš velvollisuudekseen väittää vastaan.
— Ehkä olette oikeassakin! Muistattehan Lizan?
— Charmante enfant! [Ihastuttava lapsi!]
— Mutta ei enää enfant, vaan nainen ja lujatahtoinen nainen vielä kaiken lisäksi. Jalo ja intomielinen. Pidän siitäkin, että hän ei anna äitinsä, tuon luottavaisen hölmön, hallita itseään. Tämän cousin'in takiahan koko juttu syntyikin.
— Tosiaankin, hänhän ei ole Lizaveta Nikolajevnalle kaukaisintakaan sukua…[17] Onko hänellä niinkuin aikomuksia…?
— Katsokaas, hän on nuori upseeri, puhuu vähän ja on sangen vaatimaton. Tahdon aina olla oikeudenmukainen. Minusta tuntuu, että hän itsekin on koko tätä salajuonta vastaan, eikä hänellä ole minkäänlaisia aikeita. Rouva Lembke yksin lienee keittänyt koko sopan. Nuorukainen kohteli Nicolas'ta mitä kunnioittavimmin. Ymmärrättehän, että kaikki riippuu Lizasta, ja minun lähtiessäni hänen ja Nicolas'n suhde oli mitä parhain. Nicolas lupasi itse välttämättä saapua tänne marraskuussa. Tässä juonittelee siis yksistään rouva Lembke, ja Praskovja on sokea nainen. Yht'äkkiä hän minulle sanoa paukautti, että kaikki arveluni olivat pelkkää mielikuvitusta. Sanoin silloin hänelle vasten silmiä, että hän oli hölmö. Tämän olen valmis todistamaan vielä viimeisellä tuomiollakin. Ja jos Nicolas ei olisi niin hartaasti pyytänyt, että jättäisin kaiken toistaiseksi, niin en olisi lähtenyt sieltä, ennenkuin olisin paljastanut tuon naisen kierouden. Hän oli koettanut Nicolas'n avulla päästä myös kreivi K:n suosioon, hän tahtoi erottaa äidin pojastaan. Mutta Liza on meidän puolellamme, ja Praskovjan kanssa me olemme myös sopineet asiasta. Tiedättekö, Karmazinov on hänen sukulaisensa.
— Kuinka? Mme von Lembken sukulainenko?
— No niin, hänen. Kaukainen tosin.
— Karmazinov, novellikirjailija?
— Niin, kirjailija, mitä siinä on ihmettelemistä? Ainakin hän itse pitää itseänsä suurena. Pöyhkeilevä narri! Mme Lembke tuo hänet mukanaan tänne, ja siinä tarkoituksessa hän jo nyt kuljettelee siellä häntä kaikkialla muassaan. Hän aikoo järjestää täällä jonkinlaisia kirjallisuusiltoja. Karmazinov viipynee täällä kuukauden päivät, aikoo myydä viimeisen maatilansa. Olin vähällä minäkin joutua hänen seuraansa Sveitsissä, vaikka en ollenkaan sitä halunnut. Muuten luulen, että hän suvaitsee tuntea minut. Ennen vanhaan hän kirjoitteli minulle kirjeitä, kävikin meillä. Tahtoisin, että te pukeutuisitte kunnollisemmin, Stepan Trofimovitš. Päivä päivältä te käytte yhä huolimattomammaksi… Voi, miten te kiusaatte minua. Ja mitä te nykyisin luette?
— Minä… minä…
— Ymmärrän. Kuten ennenkin vain ystäviä, kuten ennenkin juomaseuraa… klubi sekä kortit ja ateistin maine. Se maine ei miellytä minua, Stepan Trofimovitš. En tahdo, että teitä nimitetään jumalankieltäjäksi, en tahtoisi sitä erikoisesti nyt. En pitänyt siitä ennenkään, sillä sehän on vain pelkkää tyhjänpäiväistä teeskentelyä, täytyyhän kerrankin sanoa se suoraan…
— Mais, ma chère…
— Kuulkaahan, Stepan Trofimovitš! Mitä tulee korkeaan oppiinne, niin minä olen tietenkin teihin verrattuna tyhmyri, mutta matkalla ajattelin teitä usein ja tulin erääseen johtopäätökseen…
— Mihin?
— Siihen, että me molemmat, te ja minä, emme olekaan maailman viisaimpia ihmisiä, vaan että on olemassa muita vielä meitäkin viisaampia.
— Viisaasti ja sattuvasti sanottu. On olemassa viisaampia, siis myös sellaisia, jotka ovat oikeammassa kuin me, siis mekin voimme erehtyä, eikö niin? Mais, ma bonne amie, olettakaamme, että minä erehdyn, mutta onhan minulla yleisinhimillinen, vapaan omantunnon ylhäinen oikeus, onhan minulla oikeus olla olematta teeskentelijä sekä yltiöpää, jos niin tahdon, mutta tietenkin eräänlaatuinen herrasväki vihaa minua juuri sen vuoksi maailmanloppuun asti. Et puis, comme on trouve toujours plus de moines que de raison [Koska munkkeja tapaa aina useammin kuin järkeä] ja koska olen aivan samaa mieltä…
— Kuinka, kuinka te sanoittekaan?
— Sanoin: on trouve toujours plus de moines que de raison, ja koska olen aivan…
— Tuo ei varmastikaan ole teidän päästänne, olette sen jostakin lainannut.
— Siten on sanonut Pascal.
— Arvasinhan sen… ettehän te… Miksi te ette koskaan osaa sanoa niin lyhyesti ja sattuvasti, vaan venytätte aina kaiken niin hirvittävän pitkäksi? Tämä on paljon paremmin sanottu kuin tuo teidän äskeinen puheenne administratiivisesta hurmiosta.
— Ma foi, chère… miksi? Ensinnäkin nähtävästi siksi, että minä en sittenkään ole Pascal et puis… toiseksi, että me venäläiset emme osaa sanoa mitään omalla kielellämme… Emme ainakaan näihin saakka vielä ole koskaan sanoneet mitään…
— Hm! Siinä te ehkä olette väärässä. Teidän pitäisi ainakin kirjoittaa paperille ja painaa mieleenne tuollaiset lauseparret, niin että voisitte seurassa, puhuessanne, tiedättehän… Ah, Stepan Trofimovitš, olen tullut luoksenne puhuakseni kanssanne oikein vakavasti, oikein vakavasti!
— Chère, chère amie!
— Nyt kun kaikki nuo Lembket, kaikki nuo Karmazinovit… hyvä Jumala, missä kunnossa te olette! Miten te kiusaatte minua! Tahtoisin, että kaikki nuo ihmiset tuntisivat kunnioitusta teitä kohtaan, sillä yksikään heistä ei ole teidän sormennekaan arvoinen, ei edes teidän pikkulillinne, ja te olette tuollainen! Mitä he näkevätkään? Kenet minä näytän heille? Sen sijaan että seisoisitte ylevänä "osviittana" ja esikuvallisena "ruumiillistuneena syytöksenä", te ympäröitte persoonanne jonninjoutavalla roskaväellä, olette hankkinut itsellenne joukon huonoja tottumuksia, olette käynyt raihnaaksi, ette tule toimeen ilman viiniä ja kortteja, luette vain Paul de Rockia ettekä kirjoita mitään, — sillä aikaa kuin ne muut kaikki kirjoittavat; koko teidän aikanne kuluu pelkkään lörpöttelyyn. Onko mahdollista ja soveliasta seurustella sellaisenkin roiston kanssa, kuin tuo teidän eroamaton ystävänne Liputin on?
— Miksikä hän olisi minun ja eroamaton? — koetti Stepan Trofimovitš arasti inttää vastaan.
— Missä hän nyt on? — jatkoi ankarasti ja kiivaasti Varvara Petrovna.
— Hän… hän kunnioittaa teitä rajattomasti ja lähti S:iin vastaanottamaan maatilaa, jonka hän on perinyt tädiltään.
— Hän ei taida osatakaan muuta kuin periä. Mitenkä Šatov voi? >Onko hänkin samanlainen?
— Irascible, mais bon. [Tuittupäinen, mutta hyvä.]
— En siedä silmissäni tuota teidän Šatovianne: hän on häijy, ja hänellä on kovin suuret luulot itsestään.
— Mitenkä on Darja Pavlovnan terveyden laita?
— Dašaako tarkoitatte? Mitenkä hän niin yht'äkkiä juolahti mieleenne?
— Varvara Petrovna katsahti häneen uteliaasti. — Terve hän on, jäi
Drozdoveille. Sveitsissä minä kuulin jotakin teidän pojastanne, se oli
tietenkin jotakin huonoa eikä suinkaan hyvää.
— Oh, c'est une hisloire bien bête! Je vous attendais, ma bonne amie, pour vous raconier… [Oh, se on sangen typerä: juttu. Odottelin teitä, ystäväni, kertoakseni…]
— Riittää, Stepan Trofimovitš, suokaa minulle rauha, väsyttää. Ennätämme me vielä puhua tarpeeksemme asti, erikoisesti siitä huonosta. Tehän pirskotatte sylkeä ympärillenne nauraessanne, se on ränstyneisyyden merkki! Hyvä Jumala, mikä joukko huonoja tottumuksia onkaan ehtinyt pesiytyä teihin! Karmazinov ei tule luoksenne! Ilmankin ne ovat täällä kaikesta jo niin iloissaan. Ja kaiken lisäksi te olette nyt vielä näyttänyt heille itsenne oikein oikeassa karvassanne! Riittää, riittää jo, olen väsynyt! Voisittahan te kerrankin armahtaa ihmistä!
Stepan Trofimovitš "armahti ihmistä", mutta tämä keskustelu sai hänet hyvin hämilleen.
Huonoja tottumuksia ystävällemme oli todellakin kertynyt aika paljon ja erikoisesti juuri viime aikoina. Silminnähtävästi ja nopeasti hän oli ränstynyt ja käynyt huolimattomaksi itsensä suhteen. Hän joi paljon, tuli itkuherkäksi ja huonohermoiseksi; alkoi käydä ylen herkäksi kaikelle kauniille. Hänen kasvojensa ilme saattoi muuttua tavattoman nopeasti, jopa niin, että se sangen huolekkaasta saattoi äkkiä muuttua leikkisäksi, vieläpä hölmöksikin. Hän ei kestänyt myöskään yksinäisyyttä ja odotti alinomaa, että häntä olisi jollakin tavoin huvitettu. Hänelle oli kerrottava välttämättä jokin juoru, jokin kaupungilla kiertelevä juttu ja sitä paitsi joka päivä aina uusi. Jos ei pitkään aikaan kukaan käynyt hänen luonaan, hän kuljeskeli yksin huoneesta toiseen, katseli ulos ikkunoista, imeksi mietteissään huuliaan, huokaili syvään ja lopulta oli vähällä ruveta nyyhkyttämään. Hän oli alinomaa jotakin aavistelevinaan, pelkäsi jotakin odottamatonta, kohtalokasta, alkoi säikkyä, alkoi kiinnittää suurta huomiota uniin.
Yllämainittua keskustelua seuranneen päivän ja illan hän vietti suruisissa mietteissä: lähetti lopulta hakemaan minua, oli hyvin hermostunut, puhui pitkälti, kertoili kauan, mutta hyvin hajanaisesti. Varvara Petrovna oli jo pitkän aikaa tietänyt, että hän ei minulta mitään salannut. Minusta alkoi tuntua lopulta, että Stepan Trofimovitšia huolestutti jokin erikoinen asia, jokin sellainen, josta hän ei ehkä itsekään ollut oikein selvillä. Aikaisemmin, kun olimme tavanneet toisemme kahden ja hän oli alkanut valitella, niin melkein aina oli jonkin ajan kuluttua tuotu pöytään pikku pullonen, ja elämä oli heti alkanut tuntua paljon lohdullisemmalta. Tällä kerralla ei viiniä ollut, ja nähtävästi hän aivan erikoisesti koetti tukahduttaa yhä vaativammaksi käypää haluansa lähettää sitä hakemaan.
… mistä hän oikeastaan on suuttunut? — hän valitteli alinomaa kuin lapsi. — Taus les nommes de genie et de progrès en Russie ètaient, sont et seront toujours des kortinpelaajia et des juoppoja, qui boivent en zapoï… [Kaikki nerokkaat ja edistystä harrastavat ihmiset Venäjällä olivat, ovat ja tulevat olemaan… jotka juovat mielettömästi…] En minä ole vielä läheskään niin suuri peluri ja juoppo… Moittii siitä, etten muka kirjoita mitään? Sepä vasta ajatus!… Miksi muka makailen? Te, hän sanoo, jonka pitäisi olla esikuvallinen "ruumiillistunut syytös"! Mais, entre nous soit dit, mitä sellainen ihminen, jonka on määrä olla vain "syytöksenä", voisi muuta tehdäkään kuin maata, — mutta luuletteko hänen sitä ymmärtävän?
Ja viimein selvisi minulle pääsyy siihen erikoiseen alakuloisuuteen, joka tällä kertaa kiusasi häntä niin itsepintaisesti. Useita kertoja hän sinä iltana meni peilin luo ja pysähtyi pitkäksi aikaa sen ääreen. Lopuksi hän kääntyi äkkiä puoleeni ja virkahti omituisen epätoivoisesti:
—Mon cher, je suis un ränstynyt mies!
Tosiaankin, aina näihin asti, aina tähän päivään saakka hänellä ei liene ollut mistään niin ehdotonta varmuutta kuin siitä, että hän kykeni hurmaamaan Varvara Petrovnan naissydäntä tämän "uusista mielipiteistä" ja "suunnan muutoksista" huolimatta, ei niin paljon maanpakolaisena ja oppineena kuuluisuutena kuin kauniina miehenä. Kaksikymmentä vuotta tämä hänen itserakkauttansa mairitteleva ja rauhoittava vakaumus oli saanut rauhassa juurtua, ja tästä vakaumuksesta luopuminen lienee ollut hänelle kaikkein tuskallisinta. Mahtoikohan hän tänä iltana aavistaa, kuinka kovalle koetukselle hänet pantaisiin aivan lähimmässä tulevaisuudessa?