VI.
Ryhdyn nyt kuvaamaan sitä tapahtumaa, josta kronikkani oikeastaan vasta alkaa.
Vselodovitšpa ei tullutkaan mustasukkaiseksi, vaan päinvastoin rupesi tuon nuorukaisen ystäväksi, aivan kuin ei olisi mitään huomannutkaan ja niinkuin hänestä kaikki olisi ollut aivan yhdentekevää. Sehän se raivostuttikin Lizaa. Nuorukainen matkusti pian sen jälkeen pois (hän kiiruhti jonnekin), ja Liza alkoi aina sopivan tilaisuuden sattuessa näykkiä Nikolai Vsevolodovitšia. Hän oli huomannut, että Nikolai Vsevolodovitš keskusteli joskus Dašan kanssa, ja tämäkös häntä suututti. Silloin sain minäkin osani. Mutta lääkärit ovat kieltäneet kovin minua ärtymästä. Ja miten tuo kehuttu järvi siellä minua kyllästytti, sain sieltä vain hammastaudin, en muuta, reumatismin sain. Sanomalehdessäkin on ollut, että Genevessä saa hammastaudin: järvellä on kerta kaikkiaan sellainen ominaisuus. Mutta silloin sai Nikolai Vsevolodovitš äkkiä kreivittäreltä kirjeen, ja niin hän lähti luotamme tuota pikaa, teki päivässä lähtöpäätöksensä. He erosivat ystävinä, ja saattaessaan häntä asemalle Liza oli hyvin iloinen, nauroi paljon ja puuhaili lakkaamatta. Mutta se oli tietysti kaikki teeskentelyä. Tuskin Nikolai Vsevolodovitš oli lähtenyt, kun Liza kävi hyvin mietiskeleväksi ja vältti mainitsemasta hänen nimeänsäkin, kielsipä minuakin hänestä puhumasta. Neuvoisin teitäkin, Varvara Petrovna, että ette vielä alkaisi Lizan kanssa keskustella, vahingoitatte vain asiaa. Mutta jos te vaikenette, hän itse ensimmäisenä alkaa siitä puhua ja siten saatte tietää enemmän. Omasta puolestani luulen, että jos Nikolai Vsevolodovitš vain saapuu pian tänne, niinkuin lupasi, he pääsevät kyllä sopuun keskenään.
– Kirjoitan heti hänelle. Jos se on niin, on se vain nuorten pikku riitoja. Loruja kaikki tyynni- ja Dašan minä taas tunnen perin pohjin. Loruja, ei muuta!
— Mitä Dašenjkaan tulee, niin minun on tunnustettava: syntiä olisi häntä syyttää. Keskustelut olivat aivan tavallisia, he puhelivat sitäpaitsi aina kaikkien kuullen. Kaikki tämä, emokulta, minua mitä suurimmassa määrin hermostuttaa. Ja Lizakin, sen huomasin, alkoi taas kohdella Dašaa yhtä lempeästi kuin ennenkin…
Vielä samana päivänä Varvara Petrovna kirjoitti kirjeen Nicolas'lle ja pyytämällä pyysi häntä tulemaan kotiin, vaikkapa vain kuukauttakin aikaisemmin kuin tämä oli luvannut. Mutta sittenkin kaikessa tässä oli jotakin hämärää. Hän ajatteli asiaa koko illan ja koko seuraavan yön. Praskovjan käsitykset asiasta olivat hänen mielestään liian viattomia ja hentomielisiä. "Praskovja on aina ollut liian tunteellinen, koulutytöstä lähtien", hän ajatteli, — "ei Nicolas lähde tyttöheilakan pilkkoja pakoon. On olemassa jokin muu syy, joka on aiheuttanut eron. Tuon upseerinkin he toivat tänne tullessaan, ja hän asuu talossa kuin sukulainen ainakin. Mutta mitenkä Praskovja tuli syyttäneeksi Darjaa ja sitten niin pian taas peruutti sanansa? Varmasti hän minulta salaa jotakin, jota ei tahdo kertoa…"
Aamuksi Varvara Petrovnan aivoissa kypsyi suunnitelma, joka oli yhdellä iskulla tekevä tyhjäksi ainakin erään epäilyksen, suunnitelma, joka äkillisyydellään hämmästytti. Mitä kaikkea mahtoikaan liikkua hänen sielussaan sen syntyessä? — Sitä on vaikea tietää, ja voin jo edeltäkäsin vakuuttaa, etten aiokaan ottaa eritelläkseni niitä sielullisia ristiriitoja, joiden tuloksena päätös oli. Kuten ainakin kronikoitsija rajoitun vain siihen, että esitän tapahtumat täsmälleen niin kuin ne tapahtuivat, enkä minä ainakaan ole syyllinen siihen, jos ne saattavat tuntua epätodellisilta. Velvollisuuteni on kuitenkin vakuuttaa, että aamuun mennessä hänellä ei ollut enää ainoatakaan Dašaan kohdistuvaa epäluuloa, ja totta puhuen ei niitä liene koskaan ollutkaan. Hän oli tytöstä liian varma. Eikä hän voinut olettaa mahdolliseksi sitäkään, että hänen Nicolas'nsa olisi saattanut viehättyä hänen… Darjaansa. Aamulla, kun Darja Pavlovna teepöydässä kaatoi teetä, Varvara Petrovna katseli häntä kauan ja tarkkaavaisena sekä toisti varmasti kahdennenkymmenennen kerran eilisestä lähtien:
— Loruja kaikki tyynni!
Sen hän sentään oli huomaavinaan, että Daša oli väsähtäneen näköinen, vielä entistäkin hiljaisempi, entistäkin apaattisempi. Teetä juotuaan he tapansa mukaan istuutuivat käsitöidensä ääreen. Varvara Petrovna käski Dašan tehdä tarkasti selkoa ulkomailta saamistaan vaikutelmista, etupäässä mikäli ne koskivat luontoa, sikäläistä väestöä, kaupunkeja, tapoja, taidetta, teollisuutta — ja kaikkea muutakin, mitä tämä oli sattunut huomaamaan, mutta ei ainoatakaan Drozdovien perhettä koskevaa kysymystä, ei sanaakaan hänen suhteestaan tuohon perheeseen. Daša, joka istui aivan hänen lähellään ompelupöydän ääressä ja auttoi häntä kirjailussa, oli jo puolen tunnin ajan kertonut hänelle kaikesta tasaisen yksitoikkoisella ja heikolla äänellään.
— Darja, — Varvara Petrovna keskeytti hänet, — olisiko sinulla jotakin erikoista, jonka tahtoisit uskoa minulle?
— Ei, ei minulla ole, — sanoi Daša hetkisen mietittyään ja katsahti avoimin silmin Varvara Petrovnaan.
– Sielussasi, sydämelläsi, omallatunnollasi?
– Ei, — toisti Daša hiljaa ja samalla toivottoman lujasti.
— Tiesinhän sen! Tiedä se, Darja, en koskaan epäile sinua. Istu nyt ja kuuntele. Siirry tälle tuolille, istu tuohon vastapäätä, tahdon nähdä sinut kokonaan. Kas niin, kuulehan, tahdotko mennä naimisiin?
Daša vastasi vain pitkällä, kysyvällä katseella, joka ei kuitenkaan enää ollut kovin ihmettelevä.
— Seis, vaiti. Ensinnäkin, ikäero on hyvin suuri; mutta sinähän parhaiten tiedät, että kaikki sellainen on loruja. Sinä olet järkevä, elämässäsi ei saa olla erehdyksiä. Muuten, hän on yhä vielä kaunis mies… Sanalla sanoen: Stepan Trofimovitš, jota aina olet kunnioittanut. No?
Daša katsahti vieläkin kysyvämmin, ja tällä kertaa hän ei ollut ainoastaan ihmeissään, vaan punastuikin huomattavasti.
— Seis, vaiti; ei ole kiirettä! Vaikka sinulle onkin testamentissani määrätty osasi, niin mitenkä sinun käy, jos kuolen äkkiä, mihin joudut rahoinesi? Sinut petetään, rahat viedään sinulta, ja sitten joudut perikatoon. Mutta hänen rinnallaan olisit kuuluisan miehen vaimo. Katsohan asiata toisellakin puolen: oleta, että minä äkkiä kuolen, — vaikka turvaankin hänet, niin mihinkä hän joutuu? Seis, ei siinä vielä kaikki: hän on kevytmielinen nahjus, julma egoisti, hänellä on alhaisia tottumuksia, mutta siitä huolimatta sinun on pidettävä häntä arvossa, ensinnäkin jo sen vuoksi, että on olemassa vieläkin huonompia miehiä kuin hän. Ethän vain luulottele, että tahdon päästä sinusta ja työnnän sinut ensimmäisen vastaantulevan heittiön syliin? Ja jollei muun vuoksi, niin sinun on kunnioitettava häntä ainakin siksi, että minä tahdon sitä… — hän katkaisi ärtyisästi puheensa, — kuuletko? Miksi et katso minua silmiin!
Daša oli vaiti ja kuunteli.
— Seis, odota vielä. Hän on tosin akka, mutta sitä parempi vain sinulle. Surkuteltava akka, oikeastaan hän ei ole naisen rakkauden arvoinen. Mutta häntä tulee rakastaa juuri hänen avuttomuutensa vuoksi, ja rakasta sinäkin häntä sen vuoksi! Ymmärräthän minua? Ymmärräthän?
Daša nyökähdytteli myöntävästi päätään.
— Tiesinhän sen, en ole suotta sinuun luottanut. Hän kyllä rakastuu sinuun, sillä se on hänen velvollisuutensa, hänen velvollisuutensa; hän on jumaloiva sinua! — Varvara Petrovna vingahti ärtyisästi. — Hän rakastuu sinuun velvollisuudettakin, minä kyllä tunnen hänet. Sitäpaitsi olen aina itse saapuvilla. Hän alkaa valitella, hän alkaa puhua sinusta takanapäin pahaa, ensimmäiselle vastaantulijalle hän rupeaa sinusta kuiskailemaan, alkaa ruikuttaa, alinomaa ruikuttaa; kirjoittaa sinulle kirjeitä, vaikkapa viereisestä huoneesta, kaksikin kirjettä samana päivänä, mutta ei kuitenkaan tule ilman sinua toimeen, ja sehän se onkin pääasia. Opeta hänet tottelemaan; jos et opeta, olet hölmö. Hän uhkaa hirttäytyä, mutta älä usko: loruja kaikki tyynni! Älä usko, mutta kuuntele sentään aina puolella korvallasi. Jos onnettomasti käy, niin hän voi sen tehdäkin: sellaisille voi sattua mitä tahansa; eivät he hirtä itseään siksi, että tuntevat voimansa, vaan heikkoudesta; ja senvuoksi on parasta, että et jännitä koskaan äärimmilleen. Ja se on avioliiton ensimmäinen ehto. Muista myös, että hän on runoilija. Kuulehan, Darja: ei ole suurempaa onnea kuin uhrata itsensä. Sitäpaitsi teet täten minulle mieliksi, ja sehän onkin pääasia. Älä luulottele, että typeryyttäni puhun näin suoraan, tiedän, mitä puhun. Olen itsekäs, ole itsekäs sinäkin. En minä pakota, oma on tahtosi, kuten tahdot, niin tapahtuu. No, mitä siinä istut, sanohan jotakin.
— Minusta on yhdentekevää, Varvara Petrova, jos kerran naimisiin on välttämättä mentävä, — Daša virkahti lujasti.
— Välttämättä? Mitä sillä tarkoitat? — Varvara Petrovna katsahti häneen ankarasti ja tutkivasti.
Daša vaikeni ja tunki neulaansa yhä syvemmälle käsityöhön.
— Vaikka oletkin viisas, niin nyt sinä erehdyt. Vaikka onkin totta, että olen päättänyt välttämättä naittaa sinut, niin se ei kuitenkaan tapahdu mistään erikoisesta välttämättömyydestä, vaan ainoastaan siksi, että minä olen sen niin päättänyt ja päättänyt naittaa sinut juuri Stepan Trofimovitšille eikä kenellekään muulle. Jollei Stepan Trofimovitšia olisi olemassa, minun mieleenikään ei olisi juolahtanut naittaa sinua, vaikka oletkin jo kahdenkymmenen vanha… No?
— Kuten suvaitsette, Varvara Petrovna.
— Suostut siis! Seis, vaiti, minne kiire, en ole vielä lopettanut. Testamentissani olen määrännyt sinulle viisitoistatuhatta ruplaa. Annan ne sinulle heti vihkimisen jälkeen. Kahdeksantuhatta niistä annat sinä heti hänelle, se on, ei suinkaan hänelle, vaan minulle. Hänellä on kahdeksantuhannen velka, sen minä maksan, mutta hänen on välttämätöntä tietää, että maksu tapahtuu sinun rahoillasi. Seitsemäntuhatta jää sinulle, ja niistä rahoista et koskaan saa antaa hänelle ainoatakaan ruplaa. Älä koskaan maksa hänen velkojansa. Jos kerran erehdyt maksamaan, niin sitten saat niitä maksaa aina. Muuten, olenhan aina itse saapuvilla. Te saatte minulta tuhat ja kaksisataa ruplaa vuodessa elantoonne, ja jos sattuu erikoisia lisämenoja, tuhat ja viisisataa, paitsi asuntoa ja ruokaa, jotka myös saatte minulta, aivan samoin kuten näihinkin asti hän on ne minulta saanut. Hankkikaa vain omat palvelijat. Rahat minä annan vuosittain, koko summan kerrallaan suoraan sinun käteesi. Mutta ole hyvä häntä kohtaan; anna joskus rahoistasi hänellekin, salli ystävien käydä kerran viikossa häntä tervehtimässä, mutta jos alkavat käydä useammin, niin aja pois. Mutta olenhan itse aina saapuvilla. Ja jos kuolen, saatte eläkkeenne aina hänen kuolemaansa asti, kuuletko, hänen kuolemaansa asti, sillä eläke on hänen eikä sinun. Mutta sinulle jätän vielä paitsi näitä seitsemäätuhatta, jotka myös jäävät aivan koskemattomiksi, jos olet tarpeeksi viisas, vielä kuolemani jälkeen kahdeksantuhatta. Ja muuta et minulta enää saa, on hyvä, että sen tiedät. No, suostutko, vai mitä? Sanohan nyt viimein jotakin?
— Minähän jo sanoin, Varvara Petrovna.
— Muista, oma on tahtosi! Kuten tahdot, niin tapahtuu.
— Sallinette minun kysyä, Varvara Petrovna, onko Stepan Trofimovitš sitten jo puhunut teille jotakin?
— Ei, ei hän ole puhunut eikä hän vielä tiedä koko asiasta mitään, mutta… tuossa tuokiossa hän alkaa siitä puhua!
Samassa silmänräpäyksessä hän hypähti seisoalleen ja heitti ylleen mustan hartialiinan. Daša punastui taas hieman ja katsahti kysyvästi häneen. Varvara Petrovna käännähti äkkiä vihasta tulipunaisena hänen puoleensa:
— Hupsu olet! — Hän hyökkäsi kuten haukka hänen kimppuunsa. — Kiittämätön hupsu! Mitä sinulla oikein on mielessäsi? Kuvitteletko tosiaankin, että saattaisin sinut häpeään, edes jollakin tavoin, edes tuon verran! Hän on ryömivä vielä maassa polvillaan pyytäessään sinua vaimokseen, hän on onnesta riutuva, kas, niin se asia on järjestettävä! Sinähän tiedät, etten salli kenenkään sinua loukata! Vai luuletko, että hän nai sinut noiden kahdeksantuhannen ruplan vuoksi ja että minä olen nyt menossa sinua kaupittelemaan? Hupsu, hupsu, kaikki te olette kiittämättömiä hupsuja! Anna sateensuoja tänne!
Ja kuin lentämällä hän riensi pitkin märkiä jalkakäytäviä ja puusiltoja suoraan Stepan Trofimovitšin luo.