VII.
Totta oli, että hän ei suinkaan olisi sallinut kenenkään loukata "Darjaansa"; nythän hän vasta luulikin menettelevänsä kuten ainakin hyväntekijä. Mitä ylevimmän ja vilpittömimmän suuttumuksen sytytti hänen sydämessään senvuoksi hänen holhokkinsa arka ja epäluuloinen katse, jolla tämä häneen katsahti sinä hetkenä, jolloin hän heitti hartialiinan ylleen. Hän oli ollut kiintynyt tyttöön aivan tämän lapsuudesta asti. Praskovja Ivanovna ei suotta nimittänyt Darja Pavlovnaa hänen "lemmikikseen". Jo kauan sitten Varvara Petrovna oli päättänyt, että "Darjan luonne ei vähääkään muistuttanut veljen luonnetta" (nimittäin tämän veljen, Ivan Šatovin luonnetta), ja että tyttö oli kaino ja hiljainen sekä kykeni uhrautumaan tarvittaessa. Hänellä oli sitäpaitsi kiintyväinen luonne, hän oli tavattoman vaatimaton, harvinaisen järkevä, ja ennen kaikkea, hän kykeni tuntemaan kiitollisuutta. Aina näihin asti Daša oli myös osoittanut olevansa tämän Varvara Petrovnan käsityksen mukainen. "Tämän elämässä ei pidä oleman erehdyksiä", oli Varvara Petrovna sanonut jo silloin, kun tyttö oli tuskin kahdentoista vanha. Ja koska Varvara Petrovnalla oli taipumusta tarttua itsepintaisesti ja intohimoisen päättävästi jokaiseen mielijohteeseensa, joka uutuudellaan alkoi kiehtoa hänen mieltänsä, jokaiseen uuteen ennakkokuvitelmaansa, jokaiseen ajatukseensa, joka tuntui valoisan kauniilta, niin hän oli samassa päättänyt kasvattaa Dašaa kuten ainakin omaa lastansa. Viipymättä hän siirsi holhokkinsa nimelle osan pääomastaan, kutsutti taloon kotiopettajattaren, miss Griggsin, joka oli tytön kasvattajana aina siihen asti, kunnes kasvatti oli täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa, mutta sitten tämä jostakin syystä sai äkkiä lähteä talosta. Sitten kävivät tyttöä opettamassa lukion opettajat, niiden joukossa muuten eräs oikea tanskalainenkin, joka opetti Dašaa puhumaan ranskaa. Tämäkin sai lähtökäskyn talosta aivan odottamatta. Muudan köyhä, kaupunkiimme sattumalta joutunut leskirouva — aatelisia — antoi tytölle soittotunteja. Mutta huomattavimpana opettajana oli kuitenkin Stepan Trofimovitš. Hän se oikeastaan oli Dašan "keksinytkin". Hän oli alkanut opettaa tuota hiljaista lasta jo ennen kuin Varvara Petrovna oli uhrannut tälle ainoatakaan ajatusta. Vielä on toistettava: oli merkillistä, miten lapset saattoivat häneen kiintyä! Lizaveta Nikolajevna Tušina oli ollut myös hänen oppilaansa kahdeksannesta aina yhdenteentoista ikävuoteensa saakka (on selvää, että Stepan Trofimovitš opetti häntä maksutta eikä koskaan olisi suostunutkaan ottamaan mitään Drozdoveilta). Häntä huvitti tämä ihastuttava lapsi, ja hän sepitteli tälle jos jonkinlaisia runoelmia maailman luomisesta, maan muodosta, ihmiskunnan historiasta. Luennot maailman ensimmäisistä kansoista ja alkuihmisistä olivat arabialaisia satuja huvittavammat. Liza, joka kuunteli näitä hurmaantuneena, osasi kotona mitä huvittavimmin matkia Stepan Trofimovitšia. Tämä sai siitä tiedon ja yllätti hänet kerran odottamatta. Hämmästynyt Liza heittäytyi itkien hänen syliinsä. Stepan Trofimovitš alkoi samassa myös itkeä — ihastuksesta. Mutta Liza matkusti pois, ja niin jäi jäljelle vain Daša. Kun Dašan luona alkoi sittemmin käydä muita opettajia. Stepan Trofimovitš luopui opetuksesta ja lakkasi pian kokonaan kiinnittämästä hänen huomiotansa. Välinpitämättömyyttä kesti kauan. Mutta kerran, kun Daša jo oli täyttänyt seitsemännentoista vuotensa, Stepan Trofimovitš äkkiä huomasi, että tyttö oli sangen miellyttävä. Tämän huomionsa hän teki kerran Varvara Petrovnan luona päivällisillä. Hän puhutteli nuorta tyttöä, oli hyvin tyytyväinen hänen vastauksiinsa ja tarjoutui luennoimaan hänelle Venäjän kirjallisuuden historiaa hyvin laajalti. Varvara Petrovna kehui ja kiitti häntä tästä erinomaisesta ajatuksesta, ja Daša oli riemuissaan. Stepan Trofimovitš alkoi erikoisesti valmistautua luentojansa varten, ja vihdoin ne aloitettiin. Lähdettiin vanhimmasta aikakaudesta. Ensimmäinen luento sujui erinomaisesti; Varvara Petrovna oli läsnä. Kun Stepan Trofimovitš oli lopettanut ja lähtiessään ilmoitti aikovansa ensi kerralla ruveta selostamaan Kertomusta Igorin sotaretkestä, Varvara Petrovna nousi äkkiä tuoliltaan ja ilmoitti, että luennot saivat loppua tähän. Stepan Trofimovitš vetäytyi aivan kokoon, mutta ei puhunut sanaakaan, Daša punastui; tähän koko yritys raukesi. Tämä tapahtui täsmälleen kolme vuotta sitten, ja nyt Varvara Petrovna sai näin odottamattoman mielijohteen.
Stepan Trofimovitš-raukka istui ypö yksin aavistamatta mitään. Surullisissa mietteissään hän oli jo kauan tarkannut ikkunaa nähdäkseen jonkun tutun. Mutta ei kuulunut ketään. Ulkona sataa tihutti ja oli kylmä; uuni olisi ollut lämmitettävä; hän huokasi. Äkkiä hän näki merkillisen näyn: Varvara Petrovna tällaisella ilmalla ja näin sopimattomaan aikaan tulossa hänen luoksensa! Ja jalan! Hän oli niin hämmästynyt, että unohti vaihtaa pukuansa ja otti hänet vastaan niine hyvineen: aina käyttämänsä vaaleanpunainen vanusisusteinen kotitakki yllään.
– Ma bonne amie! — hän huudahti heikosti ja juoksi Varvara Petrovnaa vastaan.
— Olette yksin, se ilahduttaa minua; en siedä ystäviänne! Miten paljon te poltatte! Hyvä Jumala, millainen ilma täällä on. Ettehän te ole edes juonut teetänne, ja pian on kello jo kaksitoista! Teidän autuutenne on epäjärjestys! Teidän nautintonne roskaläjät! Mitä paperinpalasia tuolla lattiallakin kuljeksii? Nastasja, Nastasja! Mitä tuo teidän Nastasjanne oikein tekee? Avaapa, emokulta, ikkunat ja ovet selkoselälleen. Ja me menemme saliin; minulla on teille asiaa. Lakaisepa sinä, emohyvä, lattiat edes kerta elämässäsi!
— Tekevät roskaa… herra itse, — yritti vihaisesti ja samalla valittavalla äänellä Nastasja vikistä.
— Ja sinun velvollisuutesi on lakaista, vaikkapa viisitoista kertaa päivässä! Tämäpä vasta on vierashuone (tultuaan vierashuoneeseen). Sulkekaa hyvin ovet perässänne, että se siellä ei salaa kuuntele. Seinäpaperit on hankittava uudet. Minähän jo kerran lähetin teille seinäpaperimallit, miksi ette silloin valinnut? Istukaa ja kuunnelkaa. Istukaahan ensin, pyydän. Minne nyt? Minne nyt? Minnekä te nyt?
— Minä… heti, — Stepan Trofimovitš huusi jo toisesta huoneesta, — kas nyt olen taas tässä.
— Oo, tehän muutitte pukua! — Varvara Petrovna huomautti pilkallisesti (Stepan Trofimovitš oli pannut vain takin kotinutun päälle.) Näin on tosiaankin sopivampaa keskustella… sopii muuten paremmin keskusteluaiheeseemmekin. Istukaahan toki, pyydän.
Ja niin Varvara Petrovna ilmaisi hänelle kaiken yhdellä kertaa, jyrkästi ja vakuuttavasti, Mainitsi myös ohimennen noista kahdeksastatuhannesta, joita tiesi tämän välttämättä tarvitsevan. Selitti tarkoin, mitä aikoi antaa myötäjäisiksi. Stepan Trofimovitš katsoa tuijotti häneen ja vapisi. Hän kuuli kaiken, mutta ei tajunnut kaikkea selvästi. Tahtoi puhua, mutta ääni petti. Hän tunsi selvästi vain sen, että kaikki tapahtuisi, kuten Varvara Petrovna tahtoo, että turhaa oli potkia tutkainta vastaan ja että hänet oli jo peruuttamattomasti naitettu.
— Mais, ma bonne amie… kolmannen kerran jo minun iässäni ja vielä sellaisen lapsen kanssa! — hän sai lopulta soperretuksi. — Mais c'est une enfant. [Mutta hänhän on lapsi.]
— Kahdenkymmenen vanha lapsi, Jumalan kiitos! Olkaa ystävällinen ja lakatkaa pyörittelemästä silmiänne, pyydän, emme me nyt ole teatterissa. Te olette hyvin viisas ja oppinut, mutta ette elämästä ymmärrä yhtään mitään, lapsenpiian tarvitsisitte aina peräänne. Jos minä kuolen, mihinkä te joudutte? Mutta hänestä saatte oivallisen huoltajan. Tämä tyttö on vaatimaton, lujatahtoinen, järkevä; sitäpaitsi olen itse aina saapuvilla, en aio heti kuolla. Hän on kotikissa, ei liiku missään, ja lempeä kuin enkeli. Jo Sveitsissä tämä onnellinen ajatus tuli mieleeni. Ymmärrättekö, mitä merkitsee, kun itse sanon sen teille, että hän on lempeä kuin enkeli! — hän huudahti äkkiä raivoissaan. — Täällä on roskaa, hän tuo järjestystä ja puhtautta, kaikki pitää loistaman kuin peili… Luuletteko te tosiaankin, että minun on tällaista aarretta teille tarjotessani kumarrettava jalkoihinne ja lueteltava erikseen kaikki ne seikat, joista teille olisi hyötyä, sekä oltava puhemiehenä! Teidän olisi langettava polvillenne… Voi teitä, te tyhjänpäiväinen ja heikkoluontoinen mies!
— Mutta… minähän olen jo vanhus!
— Viisikymmentäkolmevuotias, eihän se ole ikä eikä mikään? Silloinhan ollaan vasta elämän puolitiessä. Te olette sitäpaitsi kaunis mies, tiedätte sen hyvin itsekin. Tiedätte myös, miten hän teitä kunnioittaa. Jos kuolisin, mihin hän joutuisi? Mutta teidän kanssanne hän on turvassa, ja minäkin olisin rauhassa. Teillä on kuuluisa nimi, rakastava sydän; teillä on eläke, jonka maksan edelleenkin. Te ehkä pelastatte hänet, pelastatte! Te muovaatte hänet elämään kykeneväksi, kehitätte häntä, ohjaatte hänen ajatuksiansa. Miten paljon joutuukaan perikatoon nuoria, joiden ajatukset on ohjattu huonoon suuntaan! Saatte ehkä teoksennekin vielä lopulta valmiiksi, ja silloin teidät äkkiä huomataan.
— Olen aikonut, — Stepan Trofimovitš innostui Varvara Petrovnan taitavan imartelun mairittelemana, — olen juuri aikonut ryhtyä kirjoittamaan Kertomuksiani Espanjan historiasta…
— Siinä sen näette, tämähän sopii erinomaisesti.
— Mutta hän? Oletteko jo puhunut siitä hänelle?
— Olkaa hänen suhteensa rauhassa, liian aikaista on udella sitä. Tietenkin teidän itsenne on pyydettävä häntä vaimoksenne, rukoiltava häntä "suomaan teille se kunnia", ymmärrättehän? Mutta olkaa levollinen, olen aina itse saapuvilla. Tehän sitäpaitsi rakastatte häntä.
Stepan Trofimovitšin päätä alkoi huimata: seinät alkoivat vilistä silmissä. Pyörryttävä ajatus tunki hänen aivoihinsa, hän ei kyennyt sitä vastustamaan.
— Excellente amie! — hän sanoi äkkiä vapisevalla äänellä, — en koskaan… en koskaan voinut kuvitellakaan, että te että te saattaisitte naittaa minut… toiselle… naiselle!
Ettehän te ole tyttö, Stepan Trofimovitš, tyttöjä vain naitetaan, te itse menette naimisiin, — sähähti Varvara Petrovna pilkallisesti.
— Oui, j'ai pris un mot pour un autre… Mais… c'est égal [Tulin käyttäneeksi väärää sanaa… Mutta sehän on samantekevää…], — ja Stepan Trofimovitš katsahti Varvara Petrovnaan tuntien olevansa auttamattomasti hukassa.
— Huomaan, että c'est égal, — sähähti Varvara Petrovna halveksuvasti. —
Hyvä Jumala! Hän on pyörtynyt! Nastasja, Nastasja, vettä! Vettä!
Mutta vettä ei ennätetty edes tuoda, kun Stepan Trofimovitš jo tointui.
Varvara Petrovna otti sateensuojansa.
— Huomaan, että teidän kanssanne ei voi tällä kertaa keskustella…
— Oui, oui, je suis incapable. [En todellakaan kykene siihen.]
— Mutta huomiseen asti te lepäätte ja ajattelette asiaa. Pysykää kotona, ja jos jotakin tapahtuu, antakaa minulle siitä tieto, vaikkapa keskellä yötä. Kirjeitä ei kannata kirjoittaa, en lue niitä kuitenkaan. Huomenna, tähän samaan aikaan, tulen taas itse luoksenne kuulemaan lopullista vastaustanne, uskon, että se on odotusteni mukainen. Järjestäkää niin, että ketään ei ole silloin luonanne, ja antakaa siivota täällä! Miltä tämä kaikki oikein näyttää! Nastasja! Nastasja!
Huomenna Stepan Trofimovitš tietenkin suostui kaikkeen. Eikä hän voinutkaan olla suostumatta, olihan siihen pakottavia syitä…