VIII.
Stepan Trofimovitšin niinsanottu maatila (Skvorešnikin naapuritila, vanhojen laskujen mukaan viisikymmentä sielua käsittävä) ei ollutkaan oikeastaan hänen, vaan hänen ensimmäisen vaimonsa, ja siirtyi tämän kuoltua siis heidän pojalleen, Pjotr Stepanovitš Verhovenskille. Stepan Trofimovitš oli vain holhooja, ja pojan täysi-ikäiseksi tultua hän hoiti maatilaa pojaltaan saamansa valtakirjan nojalla. Näin oli nuorukaiselle edullisempaa: hän sai isältään vuosittain aina tuhanteenkin ruplaan nousevan summan, muka maatilan tuottamia tuloja, vaikka se todellisuudessa ei tuottanut vuodessa viittäkään sataa ruplaa. Jumala sen tietää, miten asia oli alunperin näin järjestynyt. Muuten, Varvara Petrovnahan se vuosittain lähetti nämä tuhat ruplaa, eikä Stepan Trofimovitš koskaan lisännyt siihen ainoatakaan ruplaa omasta puolestaan, vaan pani maatilasta saamansa tulot kaikki omaan taskuunsa, vieläpä lopuksi saattoi koko maatilan aivan rappiolle vuokrattuaan sen jollekulle metsäkauppiaalle ja myytyään sieltä Varvara Petrovnan tietämättä hakattavaksi lehtimetsikköä, joka oli ainoa, mikä maatilassa oli arvokasta. Tätä lehtoa hän oli myynyt jo kauan pala palalta. Kaikkiaan koko lehtimetsikkö lienee maksanut ainakin kahdeksan tuhatta, mutta hän oli saanut siitä vain viisi. Mutta joskus hänen pelihäviönsä klubissa olivat niin arveluttavan suuret, eikä hän uskaltanut alituisesti kärttää rahaa Varvara Petrovnalta. Saatuaan tiedon tästä Varvara Petrovna kiristeli hampaitaan vihasta. Ja äkkiä poika ilmoittikin tulevansa itse myymään tilansa — se oli aivan välttämätöntä — ja pyysi isäänsä vain hankkimaan sille viipymättä ostajan. Stepan Trofimovitš, joka luonteeltaan oli kokonaan vailla omanvoitonpyyntiä, häpesi tavata "ce cher enfantia" (jota hän muuten ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen, ei sittemmin kuin pojan ollessa ylioppilaana Pietarissa). Alunperin maatila oli ollut kahdentoista tai neljäntoista tuhannen arvoinen, mutta nykyisin siitä tuskin kukaan olisi maksanut viittätuhattakaan. Stepan Trofimovitšilla oli tosin valtakirjan nojalla täysi oikeus myydä metsää, ja ottaen huomioon sen, että pojalle oli lähetetty tuhat ruplaa vuodessa, vaikka maatila ei tuottanut läheskään niin paljon, tämä kaikki olisi ollut tiliä tehtäessä puolustuksena holhoojalle. Mutta Stepan Trofimovitšilla oli jalo luonne ja ylevät pyrkimykset. Hänen mieleensä juolahti ylevän kaunis ajatus: kun Petruša saapuu, hän laskee pöydälle tämän eteen korkeimman, "maksimum"-hinnan, s.o. viisitoistatuhatta, jos suinkin mahdollista, viittaamatta sanallakaan aina näihin saakka hänelle säännöllisesti lähettämänsä vuotuisen summan suuruuteen, ja sen jälkeen hän painaa ce cher fils'in itkien rintaansa vasten. Siihen koko tilinteko päättyisikin. Kiertäen kaartaen hän koetti varovasti saada Varvara Petrovnankin innostumaan tähän kuvitelmaansa. Huomauttipa siitäkin, että tämä antaisi heidänkin — hänen ja Varvara Petrovnan — ystävyyssuhteelle sekä koko heidän "aatteelleen" erikoisen ylevän vivahduksen. Nykyajan kevytmielinen ja pelkästään vain yhteiskunnallista etua tavoitteleva nuoriso saisi kerrankin nähdä edullisessa valossa isänsä ja yleensä edellisen polven epäitsekkäät ja jalot ihmiset. Hän puhui paljon muutakin, mutta Varvara Petrovna pysyi vaiti. Lopuksi tämä kuivasti huomautti suostuvansa ostamaan hei a maansa ja lupasi antaa siitä "maksimum"-hinnan, s.o. kuusi-, seitsemäntuhatta (sen olisi voinut ostaa neljälläkin) Loppusummasta, kahdeksasta tuhannesta, joka oli metsän mukana hävinnyt kuin tuhka tuuleen, hän ei maininnut sanaakaan.
Tämä oli tapahtunut noin kuukautta ennen naittopuuhia. Stepan Trofimovitš oli hämmästynyt ja alkoi miettiä asiaa. Aikaisemmin olisi vielä saattanut elää toivossa, että poika ei ehkä koskaan palaisikaan, — näin saattoi käsittää asian tietysti vain joku syrjäinen henkilö. On muistettava, että Stepan Trofimovitš oli isä ennen kaikkea ja olisi siveellisesti raivostunut, jos joku olisi olettanut hänen hautovan sellaista mielessään. Oli miten oli, mutta näihin asti Petrušasta oli kulkenut mitä kummallisimpia huhuja. Suoritettuaan yliopistolliset tutkintonsa noin kuusi vuotta sitten hän oli ensin vetelehtinyt työttömänä Pietarissa. Kerran saimme äkkiä tiedon, että hän oli ottanut osaa erään salaisen julistuksen kokoonpanoon ja antautunut palvelemaan "aatetta". Sitten hän taas äkkiä joutui ulkomaille, Sveitsiin, Geneveen, karkasi ehkä sinne.
— Se minua ihmetyttää, — saarnaili Stepan Trofimovitš usein hyvin häpeissään, — Petruša c'est une si pauvre tète! Hän on hyvä, jalo, hellätunteinen, ja silloin Pietarissa jo iloitsin, häntä nykyaikaiseen nuorisoon verratessani, mutta e'est un pauvre sire tout de mème… Ja tiedättekö, se on sitä samaista epäkypsyyttä ja hentomielisyyttä! Ei heitä viehätä realismi, vaan sosialismin tunteellinen ja ihanteellinen puoli, niin sanoakseni, sen uskonnollinen sävy, runollinen haihattelu tietenkin. Ja miltä luulette minusta tuntuvan! Täällä minulla on joukoittain vihollisia, siellä vielä enemmän, sanovat vielä kaiken olevan isän vaikutusta… Hyvä Jumala! Petruša aatteemme työntekijänä! Millaisia aikoja elämmekään!
Petruša lähetti muuten ennen pitkää Sveitsin osoitteensa tavanmukaista rahalähetystä varten: hän ei siis saattanut oleskella ulkomailla emigranttinakaan. Ja nyt, oltuaan siellä nelisen vuotta, hän aikoi taas palata kotimaahansa ja ilmoitti pikaisesta saapumisestaan: sellainen henkilö ei saattanut olla syytettykään. Eikä sillä hyvä, hänellä oli ollut vielä erikoisia suosijoitakin. Hän kirjoitti Etelä-Venäjältä, jossa hän oli toimittamassa joidenkuiden yksityisasioita, sangen tärkeitä tosin, ja tuntui olevan hyvin huolissaan jostakin. Kaikki olisi muuten ollut erinomaista, mutta mistä saada loput, seitsemän-, kahdeksantuhatta, että maatilan "maksimum"-hinta olisi koossa hänen tulonsa varalta. Ja mitä sitten, jos tuon kuvitellun ylevän tapaamisen asemesta tulisikin riita ja oikeusjuttu? Stepan Trofimovitš tuntui aavistelevan, että tunteellinen Petruša ei niinkään hevillä luopuisi oikeuksistaan. "Mistähän se johtuu", hän kuiskasi kerran minulle, "että kaikki nuo innokkaimmat sosialistit ja kommunistit itse ovat hirvittäviä saitureita, ansaitsemisvimmaisia omaisuuden kokoonkäärijöitä, vieläpä niin, että mitä enemmän mies on sosialisti, mitä fanaattisempi, sitä valtavampi hänen omistushalunsakin… miksihän se on niin? Johtuukohan sekin vain hempeämielisyydestä?" En tiedä, lieneekö Stepan Trofimovitšin huomautus ollut oikea, mutta sen vain tiedän, että Petruša oli saanut vihiä lehdon myynnistä ja muustakin sekä että Stepan Trofimovitš tiesi tämän hyvin. Minä olin myös lukenut Petrušan isälleen kirjoittamia kirjeitä. Hän kirjoitti hyvin harvoin, kerran vuodessa tai harvemminkin. Vasta viime aikoina, kun hän oli tulostaankin ilmoittanut, hän oli lähettänyt kaksi kirjettä aivan peräkkäin. Kaikki nämä hänen kirjeensä olivat lyhyitä, kuivahkoja, ne sisälsivät vain toimintaohjeita, ja kun isä sekä poika jo Pietarin ajoilta olivat, vielä lisäksi muodin mukaan sinuja keskenään, niin nämä Petrušan kirjeet muistuttivat suorastaan niitä muinaisten tilanomistajien käskykirjelmiä, joita nämä lähettelivät pääkaupungista maatilansa hoitajiksi asettamilleen maaorjatilanhoitajille. Ja samassa tipahtivat nyt nuo kahdeksan tuhatta Varvara Petrovnan ehdotuksen mukana aivan kuin taivaasta. Kaiken lisäksi Varvara Petrovna antoi vielä selvästi ymmärtää, että tämä oli myös ainoa tie päästä niihin käsiksi. Olihan itsestään selvää, että Stepan Trofimovitš suostui.
Heti Varvara Petrovnan lähdettyä hän kutsutti luokseen minut, mutta kieltäytyi vastaanottamasta ketään muita. Itki tietenkin aluksi, puhui paljon ja kauniisti, vaikkakin sekavasti, sanoi ohimennen sukkeluudenkin ja oli itse siihen hyvin tyytyväinen. Lopuksi hän sai lievän koleriinikohtauksen. Sanalla sanoen: kaikki kävi oikeassa järjestyksessä. Lopuksi hän otti esille jo kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen saksattarensa valokuvan ja alkoi nyyhkien valittaa: "Suotko minulle tämän anteeksi?" Hän oli aivan suunniltaan. Maistelimmekin jonkin verran suruumme. Pian hän kaikesta huolimatta nukahti makeasti. Aamulla hän sitoi taidokkaasti kaulaliinansa, pukeutui huolellisesti, kurkistellen tuon tuostakin peiliin. Pirskottipa hieman hajuvettäkin nenäliinaansa, mutta kun hän samassa ikkunaan katsahtaessaan huomasi Varvara Petrovnan jo tulevan, hän otti toisen nenäliinan ja piilotti hajuvedelle tuoksuvan pieluksensa alle.
— Erinomaista! — kehui Varvara Petrovna kuultuaan hänen suostumuksensa. — Ensinnäkin, teissä on siis sittenkin lujan ylevää päättäväisyyttä, ja toiseksi, olette kerrankin totellut järjen ääntä, jota te harvoin tottelette yksityisissä asioissanne. On muuten turhaa kiirehtiä, — hän lisäsi tarkastellen hänen kaulaliinansa valkeata solmua, — toistaiseksi olkaa vaiti, minä vaikenen myös. Pian on syntymäpäivänne, ja silloin tuon hänet luoksenne. Te tarjoatte meille iltateetä, ette saa suinkaan hankkia viinejä eikä mitään syötävää: muuten, järjestän kaiken tuon itse. Kutsukaa joitakuita ystäviänne myös, muuten vain valittuja, ja valinnan toimitamme me yhdessä. Edellisenä iltana voitte puhua asiasta jo Darjallekin, jos tahdotte; ja illalla sitten huomautamme yksinkertaisesti, miten asiat ovat, ilman minkäänlaisia juhlallisia kihlauksen julkaisuja ja välipuheita. Ja sitten, noin parin viikon kuluttua, vietetään häät välttäen silloinkin turhaa humua… Voisitte ehkä heti vihkimisen jälkeen matkustaa jonnekin, vaikkapa Moskovaan. Minä luultavasti tulen itse mukaan… Mutta ennen kaikkea, pitäkää siihen saakka suunne kiinni.
Stepan Trofimovitš oli ihmeissään. Hän yritti varovasti huomauttaa, että eihän hän noin vain ilman muuta saattanut suostua, puhumatta edes morsiamen kanssa, mutta Varvara Petrovna ärjäisi siihen hermostuneesti:
— Minkä vuoksi se olisi tarpeellista? Voihan käydä, että tästä kaikesta ei tulekaan mitään.
— Miksi ei tulisi? — sulhanen huomautti jo kokonaan neuvottomana.
— Muuten vain. Katsotaan vielä… Kaikki käy muuten niin kuin jo sanoin, älkää olko huolissanne, kyllä minä hänet valmistan. Teidän on tarpeetonta siihen sekaantua. Kaikki, mikä kerran on tarpeellista, tulee sanotuksi ja tehdyksi. Pysytelkää te vain alallanne. Mitä te hänestä oikein tahdotte? Mitä osaa te oikeastaan mielisitte hänelle näytellä? Ei, istukaa te vain kotonanne älkääkä kirjoitelko kirjeitä. Ei hiiskahdustakaan, pyydän. Minä vaikenen samoin.
Varvara Petrovna ei tahtonut puhua asiasta sen enempää ja lähti kaikesta päättäen hyvin huonotuulisena kotiinsa. Hän ei ollut sentään odottanut, että Stepan Trofimovitš olisi ollut noin vain ilman muuta heti paikalla valmis kaikkeen. Voi, eihän Stepan Trofimovitš vähääkään ymmärtänyt asemaansa, eivätkä eräät asianhaarat olleet selvinneet hänelle vähimmässäkään määrässä. Hänen puheeseensa tuli äkkiä aivan uusi sävy, voitonvarma ja kepeä. Hän mahtailikin jo:
— Tämäpä vasta hauskaa! — hän huudahteli käsiään levitellen. — Oletteko kuullut? Hän tahtoo saada minut niin pitkälle, etten lopuksi enää suostukaan koko hommaan. Voinhan minäkin lopulta kadottaa kärsivällisyyteni enkä… enkä suostukaan. "Istukaa kotona ja pysytelkää alallanne!" Mutta miksikä minun sitten oikeastaan on mentävä naimisiin? Senkö vuoksi vain, että hän sai sellaisen naurettavan päähänpiston? Mutta minäpä olenkin vakavasti ajatteleva mies. Voihan käydä, etten alistukaan mielettömän naisen joutaviin oikkuihin! Minulla on velvollisuuksia poikaani, niin… ja itseänikin kohtaan! Minähän tässä aion uhrautua, eikö hän sitä käsitä? Ehkä olen suostunut tähän vain sen vuoksi, että olen kyllästynyt elämään ja että minusta kaikki on yhdentekevää. Mutta hän saa minut suuttumaan, ja silloin ehkä minusta ei lähimainkaan kaikki ole yhdentekevää; minä loukkaannun ja kieltäydyn. Et enfin ridicule… [Ja sehän on naurettavaa.] Mitä ajateltaisiin tästä klubissa? Mitä sanookaan Liputin? "Voihan käydä, että tästä kaikesta ei tulekaan mitään" — kuulitteko! Se on jo kaiken huippu! Sehän on jo… no, mitä tämä nyt oikeastaan on? — Je suis un forçat, un Badinguet, un [Minä olen pakkotyövanki, narri] seinää vastaan litistetty mies!…
Ja kuitenkin vilahteli näiden valittelujen lomasta sentään tuon tuostakin eräänlainen oikullinen tyytyväisyys ja ilakoiva leikillisyysmaila me taas hieman maistelimme.