IX.
Pitkän aikaa kuiskailtiin kaupungissamme, että meidän kerhomme oli muka kaiken vapaa-ajattelun, turmeluksen ja ateismin taimitarha. Kävipä tämä huhu ajan mittaan vain yhä itsepintaisemmaksi. Näin huhuiltiin, vaikka meidän kesken ei harrastettu muuta kuin mitä viattominta ja herttaisinta aito venäläistä, ilakoivaa, vapaamielistä lörpöttelyä. "Korkein liberalismi" ja "korkein liberaali", s.o. liberaali, jonka toiminnalla ei ole minkäänlaista päämäärää, ovat mahdollisia vain Venäjällä. Stepan Trofimovitš, kuten kuka tahansa terävä-älyinen henkilö, tarvitsi kuuntelijansa, ja sitäpaitsi hänen aina täytyi tuntea, että hän täytti ylevän velvollisuutensa, teki propagandaa aatteistaan. Ja loppujen lopuksi, täytyihän olla edes sen verran seuraa, että samppanjalasin ääressä saattoi vaihtaa hyvin kuluneita, mutta iäti huvittavia ajatuksia Venäjästä ja "venäläisestä hengestä", Jumalasta yleensä sekä "venäläisestä Jumalasta" eritoten, kertoa sadannen kerran uudelleen kaikille varsin tutut ja kaikkien suussa jo moneen kertaan jauhetut venäläiset häväistysluontoiset sukkeluudet. Emme malttaneet olla koskettelematta kaupunkimme juorujakaan ja jouduimme silloin usein langettamaan hyvinkin ankaria ja korkeasti siveellisiä tuomioitamme. Jouduimmepa joskus keskusteluissamme yleisinhimillisillekin aloille. Arvostelimme ankarasti Euroopan ja koko ihmiskunnan tulevaisuutta; esitimme teoriamme siitä, miten Ranska keisarivallasta luovuttuaan joutuu toisarvoisten valtioiden joukkoon, ja olimme aivan varmoja siitä, että näin voi helposti käydä, vieläpä hyvin piankin. Paaville me jo aikoja sitten ennustimme esitettäväksi tulevaisuudessa aivan tavallisen metropoliitan osaa yhdistyneessä Italiassa, ja meillä oli varma vakaumus siitä, että tämän tuhatvuotisen kysymyksen ratkaiseminen meidän humaanisella, teollisuuden ja rautateiden aikakaudellamme ei olisi asia eikä mikään. Mutta eihän "korkein venäläinen liberalismi" osaakaan muuten suhtautua asioihin. Stepan Trofimovitš erehtyi joskus puhumaan taiteestakin, puhuipa hän sangen hyvinkin, vaikka ehkä sentään liian abstraktisesti. Hän muisteli joskus nuoruutensa ystäviä, henkilöitä, joilla oli ollut merkitystä meidän historiassamme, muisteli liikuttunein mielin ja hartaan kunnioittavasti, mutta sittenkin jossakin määrin kateellisena. Jos sitten ilta kävi kovin pitkäksi, istuutui juutalaispaha Ljamšin (vähäpätöinen postivirkamies, joka oli mestari pianonsoitossa) pianon ääreen ja esitti väliajoilla sikaa, ukkosta, kesken synnytystuskia äkkiä kajahtavaa vastasyntyneen parkaisua j.n.e. Vain tämän vuoksi hänet oli seuraamme kutsuttukin. Jos taas oli maisteltu hieman enemmän kuin oli kohtuullista, — sellaista sattui joskus, vaikkakaan ei kovin usein, — hurmiomme kävi niin valtavaksi, että meidän oli lopuksi laulettava Ljamšinin säestyksellä Marseljeesi. En vain ole oikein varma siitä, tapahtuiko se kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Helmikuun 19:s, tuo merkkipäivä,[13] otettiin vastaan riemastuksella jo kauan ennen kuin se oli koittanutkaan. Jo etukäteen me tyhjentelimme maljoja sen kunniaksi. Tämä tapahtui jo aikoja sitten, silloin kun ei Šatov eikä Virginskikään ollut vielä liittynyt joukkoomme, silloin, kun Stepan Trofimovitš asui vielä Varvara Petrovnan kanssa saman katon alla. Vähää ennen tuota suurta päivää Stepan Trofimovitš aivan kuin epähuomiossa alkoi mutista tuota hyvin tunnettua, vaikkakin aivan epätodellista runonpätkää, jonka luultavasti joku entinen vapaamielinen tilanomistaja oli sepittänyt:
"Hiipii miehiä kantain kirveitä,
Tapahtuukohan hirveitä?"
Jotakin tämän tapaista se oli, aivan sananmukaisesti en sitä tosin muista. Varvara Petrovna sattui sen kuulemaan ja huudahti: "Loruja, loruja…!" ja lähti suuruksissaan toiseen huoneeseen. Liputin, joka oli sattumalta läsnä, huomautti myöhemmin Stepan Trofimovitšille ilkeästi:
— Eipä olisi kovinkaan hauskaa, jos ilosta hurmautuneiden entisten maaorjien päähän pälkähtäisikin tehdä jonkinlaiset kepposet herroille tilanomistajille. —
Ja näin sanoen hän veti etusormellaan poikki kaulansa.
— Cher ami, — huomautti Stepan Trofimovitš hänelle leppoisasti, — uskokaa pois, ei tämä (hän toisti liikkeen) hyödytä vähääkään meidän tilanomistajiamme enemmän kuin meitä muitakaan. Emme me päättöminäkään osaa järjestää asioitamme sen paremmin, siitäkin huolimatta, että ymmärryksemme tiellä ei mikään ole niin pahana haittana kuin juuri meidän päämme.
Useat muuten pelkäsivät tosissaan, että manifestin julkaisupäivänä tapahtuisi jotakin tavatonta, jotakin sen tapaista, johon Liputin oli viittaillut. Näin ennustelivat kansan sielun ja valtiorakenteen erikoistuntijat. Arvattavasti Stepan Trofimovitškin oli samaa mieltä, vieläpä siinä määrin, että hän aivan manifestipäivän aattona alkoi äkkiä kärttää Varvara Petrovnalta rahoja ulkomaanmatkaa varten. Sanalla sanoen, hän oli hyvin levoton. Mutta vihdoin suuri päivä oli ohi, kului vielä jonkin verran aikaa sen jälkeenkin, ja silloin ilmaantui Stepan Trofimovitšin huulille taas entinen ylimielinen hymy. Hän alkoi purkaa silloin meille muutamia huomiota herättäviä ajatuksiansa venäläisten luonteesta ylipäänsä sekä venäläisen talonpojan luonteesta eritoten:
— Me, kuten ainakin hätiköivät ihmiset, olemme tehneet talonpojistamme liian suuren numeron, — hän lopetti näin sanoen huomiota herättävien ajatustensa sarjan; — me olemme tehneet heistä muotiasian, kokonainen kirjallisuuden haara on vuosikausia talonpoika-ajatustamme kanniskellut aivan kuin jotakin kalleutta, jonka arvo on uudelleen arvioitu entistä korkeammaksi. Me solmielimme laakeriseppeleitä heidän täisiin päihinsä. Venäläinen maalaiskylä ei ole tuhanteen vuoteen kyennyt antamaan meille muuta kuin kansantanssimme, kamarinskin. Kuuluisa venäläinen runoilija, joka sitäpaitsi oli hyvin terävä-älyinen, nähdessään ensi kerran näyttämöllä suuren Rachelin, huudahti ihastuksissaan: "En vaihda Rachelia talonpoikaamme." Mutta minäpä olisin valmis menemään vielä pitemmällekin; minäpä antaisin vaikka kaikki meidän venäläiset talonpoikamme vain yhdestä ainoasta Rachelista. On jo aika katsella asioita terveemmin eikä pidä sekoittaa meidän kotoista, moukkamaista saapasrasvalöyhkäämme _bouquet de l'imperairice'_n tuoksuun.
Liputin oli kyllä aivan samaa mieltä, mutta huomautti kuitenkin, että silloinen suunta piti välttämättömänä kieroa peliä ja vaati talonpoikasien ihannoimista. Olivatpa eräät ylhäisön piiriin kuuluvat naiset suorastaan vuodattaneet kyyneliä Anton Kovaosaista[14] lukiessaan, ja olivatpa jotkut heistä aina Pariisista käsin kirjoittaneet maatilanhoitajilleen Venäjälle, että talonpoikia oli tästä lähtien kohdeltava "mahdollisimman humaanisesti"!
Tapahtui sitten, ja aivan kuin tahallisesti juuri silloin, kun alettiin huhuilla myös Anton Petrovitšista,[15] että kuvernementissamme, vain viidentoista virstan päässä Skvorešnikista, syntyi jonkinlainen väärinkäsitys, niin että tuota pikaa oli lähetettävä avuksi sotaväenosasto. Sillä kerralla Stepan Trofimovitš hermostui niin, että oli vähällä säikyttää meidätkin. Hän huusi suurella äänellä klubissa, että sotaväkeä tarvitaan enemmän ja että sitä olisi sähkösanomalla kutsuttava lisää toisesta piirikunnasta. Hän juoksi kuvernöörin luo, vakuutteli vakuuttelemistaan tälle, että hänellä ei ollut koko asian kanssa mitään tekemistä ja ettei suinkaan vain häntä, entiseen vedoten, jollakin lailla sotkettaisi tähän juttuun, ehdottipa lopuksi, että kaikki se, mitä hän nyt sanoo, tiedoitettaisiin sellaisenaan viipymättä asianomaiseen paikkaan Pietariin. Onneksi oli, että kaikki kävi hyvin ja että asiasta ei tullut sen enempää; mutta se on minun sanottava, että Stepan Trofimovitšin käyttäytyminen minua silloin ihmetytti.
Noin kolmen vuoden kuluttua, kun alettiin, niinkuin hyvin muistamme, puhua kansallistunnosta ja "yleisestä mielipiteestä", Stepan Trofimovitš nauroi ääneensä.
— Ystäväni, — hän opetti meitä, — meidän kansallistuntomme, jos se on tosiaan "herännyt", kuten ne siellä sanomalehdissään väittävät, istuu sittenkin yhä vielä koulunpenkillä, jossakin saksalaisessa Petrischulessa,[16] edessään saksankirja, sekä pänttää päähänsä ikuista saksanläksyänsä, ja saksalainen opettaja panee sen tarpeen vaatiessa nurkkaan. Saksalaista opettajaa ei voi muuta kuin kehua, mutta hyvin luultavaa on, että mitään ei ole tapahtunutkaan eikä "herännyt", vaan että kaikki käy entistä latuansa Herran huomassa. Minun mielestäni jo tämäkin olisi Venäjällemme yllin kyllin, pour notre sainte Russie [Meidän pyhälle Venäjällemme]. Sitäpaitsi kaikki nuo yhteisslaavilaisuudet ja kansallistunnot ovat jo liian vanhoja asioita, jotta ne voisivat enää tulla uusiksi. Kansallistunto, jos niin tahdotte, ei kuitenkaan ole koskaan esiintynyt meillä muussa muodossa kuin herrasoikkuna klubissa ja, vielä lisäisi, ei koskaan muualla kuin Moskovassa. Enhän tietenkään puhu aivan Igorin ajoista. Ja oikeastaanhan kaikki tämä johtuu vain joutilaisuudesta. Joutilaisuudesta meillä on kaikki saanut alkunsa, sekä hyvä että paha, meidän herraskaisesta, rakkaasta, sivistyneestä, oikuttelevasta joutilaisuudestamme! Olen kolmekymmentä tuhatta vuotta vakuuttanut sitä. Me emme osaa elää kättemme töistä. Ja mistä ne siellä nyt äkkiä olivat muka keksivinään niin kovin merkillisen "yleisen mielipiteen", joka on muka herännyt meillä? Ja niin äkkiä, ilman muuta vain, aivan kuin se olisi taivaasta tipahtanut? Eivätkö he tosiaankaan ymmärrä, että ennenkuin voi syntyä mielipiteitä, on välttämättä tehtävä ensin työtä, omin käsin, on tehtävä itse aloite ja saatava omaa praktiikkaa! Ilmaiseksi ei saada mitään. Jos näemme vaivaa, saamme myös omia mielipiteitä. Mutta kun me emme koskaan viitsi tehdä mitään, niin mielipiteetkin on luovutettava niille, jotka aina näihinkin asti ovat puolestamme raataneet, nimittäin sille samaiselle Euroopalle, niille samaisille saksalaisille, — meidän kaksisatavuotisille opettajillemme. Sitäpaitsi Venäjä on jo itsessään liian suuri väärinkäsitys, jotta me yksin, ilman työtä ja ilman saksalaisten apua voisimme tämän arvoituksen ratkaista. Jo kaksikymmentä vuotta olen soittanut hätäkelloa ja kutsunut ihmisiä työhön! Olen uhrannut elämäni tälle kutsumukselleni. Ja minä mieletön olen uskonut työni kantavan hedelmiä. En usko enää, mutta soitan kelloa sittenkin, soitan loppuun asti, hautaan asti; en hellitä kättäni kellonnuorasta, ennenkuin se alkaa kutsua ystäviäni sielumessuuni!
Valitettavasti me vain myöntelimme hänen puheensa oikeiksi. Me taputimme käsiämme opettajallemme aivan hurmautuneina. Mutta, hyvä herrasväki, emmeköhän me vielä nykyisinkin saa alinomaa kuulla samanlaista "herttaista", "viisasta", "vapaamielistä", vanhaa venäläistä lörpöttelyä?
Opettajamme uskoi vakaasti myös Jumalaan. "En ymmärrä, miksi kaikki täkäläiset tahtovat minussa nähdä välttämättä jumalankieltäjän?" hän puheli joskus. — "Minähän uskon Jumalaan, mais dislinguons, uskon, kuten ainakin Olentoon, joka on Itsensä minulle ilmaissut. Eihän voi vaatia, että minä uskoisin samaten kuin joku Nastasja (palvelustyttö) tai joku herra tilanomistaja, joka uskoo noin vain 'kaiken varalta', — tai siten kuten Šatov. Mutta Šatovistahan ei voi tämän yhteydessä edes puhua, Šatov uskoo väkipakolla, kuten oikea moskovalainen slavofiili ainakin. Mitä taas tulee kristillisyyteen yleensä, niin siitäkin huolimatta, että suhtaudun siihen vilpittömän kunnioittavasti, en kuitenkaan ole kristitty. Olen mieluummin antiikin pakana, kuten suuri Goethe, kuten muinaiset helleenit. Enhän minä voisi olla kristitty senkään vuoksi, että kristinoppi ei ole ymmärtänyt naista, — kuten George Sand eräässä nerokkaassa romaanissaan tämän kysymyksen on niin perinpohjin eritellyt. Mitä taas rituaaleihin ja paastoihin tulee, niin en ymmärrä, mitä se kenellekään kuuluu? Tehkööt ilmiantajat työtänsä niin ahkerasti kuin suinkin ehtivät, mutta jesuiitta en sittenkään tahdo olla. 1847 Belinski kirjoitti ulkomailta Gogoljille tuon kuuluisan kirjeensä ja moitti häntä siitä, että hän, Gogolj, uskoi muka 'johonkin Jumalaan'. Entre nous soit dit [Näin meidän kesken puhuen] ei voi kuvitella koomillisempaa tilannetta kuin sitä, jolloin Gogolj (sellaisena kuin hän oli silloin) luki tämän lauseen ja… koko kirjeen! Mutta jättäkäämme leikki syrjään, ja koska minäkin olen itse asiassa aivan samaa mieltä, sanon vain: Ne vasta olivat miehiä ne! Jos kukaan, niin he osasivat rakastaa kansaansa, osasivat kärsiä sen vuoksi ja kykenivät uhraamaan sille kaikkensa, osasivatpa asettua sitä vastustamaankin, jos niin tarvittiin, mutta antoivat sen taas pitää määrätynlaiset käsityksensä, jos se taas havaittiin välttämättömäksi. Voiko nyt Belinskin kaltainen mies löytää autuutensa paastoöljystä tai retikasta ja hernerokasta?…"
Mutta silloin puuttui puheeseen Šatov.
— Eivät ne teidän miehenne kansaa rakastaneet, eivät ne sen vuoksi kärsineet eivätkä sen hyväksi uhranneet mitään, vaikkakin he niin omaksi huvikseen kuvittelivat! — hän murahti yrmeänä, loi katseensa maahan ja käännähti kärsimättömänä tuolillaan.
— Hekö eivät muka rakastaneet kansaa! — kirkaisi Stepan Trofimovitš. —
Voi, miten he rakastivat Venäjää!
— Eivät Venäjää enemmän kuin sen kansaakaan! — kirkaisi Šatov silmät tulta säkenöiden. — On mahdotonta rakastaa sellaista, mitä ei tunne, ja Venäjän kansasta he eivät tietäneet yhtään mitään! Kaikki he ja te toisten mukana olette tarkastelleet Venäjän kansaa vain sormienne lomitse, ja erikoisesti teki niin Belinski; sehän käy selville jo siitä Gogoljille osoitetusta kirjeestäkin. Belinski oli pilkulleen aivan samanlainen kuin Krylovin Utelias, joka ei huomannut markkinateltassa elefanttia. Samaten Belinskikin kiinnitti huomionsa vain ranskalaisiin yhteiskunnallisiin koppakuoriaisiin ja pysähtyi niihin kokonaan. Hänkin saattoi tehdä sillä tavoin, vaikka olikin ehkä viisaampi kuin kaikki te muut yhteensä! Ei se vielä riitä, että te tarkastelitte pintapuolisesti kansaa,— tehän suorastaan inhositte sitä ja halveksitte jo yksistään siitä syystä, että "kansaa" teidän mielestänne oli vain Ranskan kansa tai oikeastaan vain pariisilaiset, ja sen vuoksi te häpesitte, että Venäjän kansa ei ollut samanlaista. Tämä on koristelematon totuus! Mutta sillä, jolla ei ole omaa kansaa, ei myöskään ole Jumalaa! Tietäkää, että kaikki ne, jotka eivät enää ymmärrä omaa kansaansa ja katkaisevat siihen johtavat verisiteensä, heti samassa suhteessa kadottavat myös isiensä uskon, muuttuvat jumalankieltäjiksi tai välinpitämättömiksi. Tämä on totinen tosi! Tämä on väittämä, joka voidaan todistaa oikeaksi. Kas siitä syystä kaikki te, samoin kuin mekin olemme nykyjään vain iljettäviä ateisteja tai välinpitämätöntä, turmeltunutta ja kelvotonta väkeä, eikä mitään muuta! Samoin tekin, Stepan Trofimovitš, olen ottanut teidätkin lukuun, ja teillehän minä tässä oikeastaan olen koko ajan puhunutkin, tietäkää se!
Tämäntapaisen yksinpuhelun jälkeen Šatov tavallisesti (näin tapahtui muuten sangen usein) sieppasi lippalakkinsa ja syöksyi ovelle täysin varmana siitä, että kaikki oli lopussa ja että hän näin täydellisesti, ja ikuisiksi ajoiksi oli katkaissut ystävyyssuhteensa Stepan Trofimovitšiin. Mutta tämä ehti aina ajoissa pysähdyttää hänet.
— Emmeköhän me, Šatov, tekisi sentään sovintoa noiden niin perin rakastettavien lausahtelujemme lopuksi, — hän puhui ojentaen hyväntahtoisena nojatuolista Šatoville kätensä.
Kömpelö ja kaino Šatov ei sietänyt hempeämielisyyttä. Käytöksestään päättäen hän oli kovin karkeatekoinen, mutta lienee sentään sisimmässään ollut hieno luonne. Kiivastuksissaan hän joskus ylitti soveliaisuuden mitan, mutta itse hän siitä myös ensimmäisenä kärsi. Stepan Trofimovitšin sovintoehdotukseen hän murahti jotakin nenäänsä, pysähtyi, muutteli hetken ruumiinpainoansa jalalta toiselle kuin karhu, mutta sitten aivan äkkiä hänen kasvoilleen levisi hyväntahtoinen hymy, hän heitti syrjään lakkinsa ja istahti entiselle paikalleen yhä vielä kuitenkin itsepintaisesti tuijottaen lattiaan. On itsestään selvää, että sen jälkeen tuotiin viiniä, ja Stepan Trofimovitš ehdotti kohotettavaksi jonkin sopivan maljan, esimerkiksi joidenkuiden aikaisempien kuuluisuuksien muistoksi.