VIII.
Sitten seurasi tyventä, jota kesti melkein kaikki seuraavat yhdeksän vuotta. Hysteeriset purkaukset ja kyynelehtiminen olkaani vastaan nojaten jatkuivat tosin säännöllisesti, mutta ne eivät häirinneet kuitenkaan vähääkään onnellista rauhallisuuttamme. Ihme oli, että Stepan Trofimovitš ei tänä aikana lihonut. Hänen nenänpäänsä vain alkoi niihin aikoihin hieman punoittaa, ja hänen huoleton hellämielisyytensä lisääntyi yhä. Vähitellen hänen ympärilleen vakiintui ystäväpiiri, tosin sangen pieni. Vaikka Varvara Petrovna ei ollutkaan paljoa tekemisissä kanssamme, hän oli kuitenkin meidän kaikkien mielestä suojelijamme. Pietarissa saamansa läksytyksen jälkeen hän lopullisesti asettui asumaan kaupunkiimme viettäen talvet kaupunkitalossaan ja kesät kaupungin lähellä sijaitsevalla maatilallaan. Ei koskaan aikaisemmin hänellä ollut sellaista vaikutus- ja arvovaltaa kuvernementtimme seurapiireissä kuin viimeisinä seitsemänä vuotena, toisin sanoen aina nykyisen kuvernöörimme nimitykseen saakka. Entinen kuvernöörimme, unohtumattoman lempeä Ivan Osipovitš, oli Varvara Petrovnalle läheistä sukua ja juuri tämän avulla päässyt asemaansa. Hänen vaimonsakin oli aivan vapissut, jos oli ollut vähänkin syytä epäillä, että jokin asia ei ollut Varvara Petrovnan mieleen. Ja heidän esimerkkiään seuraten kaikki muutkin heidän seurapiiriinsä kuuluvat siinä määrin palvoivat Varvara Petrovnaa, että tämä palvonta jo alkoi tuntua jollakin tavoin syntiseltä. On hyvin ymmärrettävää, että Stepan Trofimovitškin voi silloin sangen hyvin. Hän oli klubin jäsen, ylväänä hän hävisi pelin toisensa jälkeen ja sai osakseen arvonantoa, vaikka useat pitivätkin häntä tosin vain "oppineena". Myöhemmin, kun Varvara Petrovna suostui siihen, että hänen ystävänsä sai asua eri rakennuksessa, elämämme kävi vieläkin vapaammaksi. Me kokoonnuimme Stepan Trofimovitšin luo parisen kertaa viikossa; ja silloin oli meillä hyvin rattoisaa, etenkin jos Stepan Trofimovitš ei käytellyt säästellen samppanjaa. Viinit haettiin edellämainitun Andrejevin kaupasta. Varvara Petrovna maksoi laskut aina puolivuosittain, ja maksupäivä oli samalla myös vatsatautikohtauksen päivä.
Ystäväpiirimme kantajäseniä oli Liputin, kuvernementtimme virkamies, ei enää vallan nuori, tunnettu vapaamielinen, jota koko kaupunki piti ateistina. Hän oli jo toisen kerran naimisissa. Hänen toinen vaimonsa oli hyvin nuori ja sievä eikä suinkaan ilman myötäjäisiä. Sitäpaitsi hänellä oli vielä kolme keskenkasvuista tytärtä. Perhettään hän kasvatti kurituksessa ja Herran nuhteessa sekä piti väkeään lukkojen ja telkien takana. Hän oli hirvittävän saita ja oli pelkästä palkastaan saanut säästetyksi niin paljon, että hänellä oli pikku talo ja sievoinen pääomakin. Hän oli rauhaton sielu, vähäpätöinen virka-asemaltaan. Kaupungissamme hän ei nauttinut kovinkaan suurta arvoa, eikä häntä hienoimmissa piireissä ollenkaan tunnettu. Sitäpaitsi hän ilmeisesti oli vaarallinen juorukello, joka tästä heikkoudestaan oli saanut jo sangen vakavastikin nenälleen, toisen kerran eräältä upseerilta ja toisen kerran eräältä maatilanomistajalta, arvoisalta perheenisältä. Mutta me pidimme hänen terävästä älystään, hänen tiedonhalustaan ja hänen erikoisesta, ilkeästä iloisuudestaan. Varvara Petrovnaa Liputin ei miellyttänyt, mutta hän osasi sentään jollakin tavoin mielistellä tätäkin.
Varvara Petrovna ei pitänyt myöskään Šatovista, joka vasta viime vuonna oli liittynyt ystäväpiirimme jäseneksi. Šatov oli entinen ylioppilas, joka oli erotettu yliopistosta jonkin ylioppilasrettelön vuoksi. Lapsuudessaan hän oli ollut Stepan Trofimovitšin oppilaana, sillä syntyjään hän oli maaorja, Varvara Petrovnan kamaripalvelija-vainajan, Paul Fjodorovitšin poika, jota Varvara Petrovna oli avustanut. Varvara Petrovna ei pitänyt hänestä siksi, että nuorukainen hänen mielestään oli ylpeä ja kiittämätön, eikä hän voinut antaa anteeksi sitäkään, että tämä saatuansa eropassit yliopistosta ei suoraa päätä tullut hänen luokseen, eipä edes vastannut hänelle varta vasten lähetettyyn kirjeeseen, vaan piti parempana lähteä opettamaan erään sivistyneen kauppiaan lapsia. Yhdessä tämän kauppiaan perheen kanssa hän sittemmin lähti ulkomaille, paremmin lapsenpiian kuin kasvattajan asemassa. Mutta hänen teki silloin niin kovin mieli ulkomaille. Lastenkasvatuksesta huolehti myös naispuolinen kotiopettajatar, reipas venakko, joka oli tullut taloon vasta vähän ennen ulkomaille lähtöä ja joka oli otettu kai siitä syystä, että hänen palkkavaatimuksensa olivat olleet perin vähäiset. Noin parin kuukauden kuluttua kotiopettajatar sai lähtöpassit "liian vapaiden mielipiteidensä" vuoksi. Šatov seurasi häntä, ja hyvin pian heidät tämän jälkeen vihittiin Genevessä. He asuivat yhdessä kolmisen viikkoa ja erosivat sitten kuin ainakin kaksi vapaata ihmistä, joita ei mikään sitonut toisiinsa. Yhtenä syynä eroon lienee ollut myös köyhyys. Kauan sen jälkeen Šatov kierteli yksin melkein ympäri koko Euroopan, Jumala ties missä lie milloinkin asunut. Kerrottiin hänen olleen kengänkiilloittajanakin, jopa satamajätkänä. Viimein, noin vuosi takaperin, hän palasi vihdoin kotikaupunkiinsa, asettui asumaan yhteen vanhan tätinsä kanssa, joka kuukauden kuluttua hänen paluunsa jälkeen kuoli. Hänellä oli sisar Daša, joka oli Varvara Petrovnan kasvatti ja suosikki, jopa siinä määrin, että oli kuin perheen jäsen ainakin, mutta tätä sisartaan Šatov tapasi hyvin harvoin ja oli muutenkin hänestä hyvin vieraantunut. Meidän keskuudessamme Šatov oli aina juro eikä puhunut paljoakaan. Mutta joskus, kun oli kysymys hänen vakaumuksistaan, hän saattoi aivan sairaalloisesti kiihtyä eikä silloin suinkaan pitänyt kieltään kurissa. "Šatov on ensin sidottava ja sitten vasta voi hänen kanssaan alkaa keskustella", laski Stepan Trofimovitš usein leikkiä, mutta hän piti Šatovista kaikesta huolimatta. Ulkomailla ollessaan Šatov oli jyrkästi luopunut eräistä entisistä sosialistisista vakaumuksistaan ja harpannut vastakkaisiin äärimmäisyyksiin. Hän oli niitä ihanteellisia venäläisiä, jotka äkkiä saattavat joutua jonkin suuren aatteen valtoihin, aatteen, joka yhdellä iskulla aivan kuin murskaa heidät hetkeksi, joskus ainaiseksikin. He eivät kykene hallitsemaan aatetta, vaan uskovat siihen sokean intohimoisesti. Ja niin koko heidän elämänsä kuluu kuin ihmisen, joka kuoleman kouristuksissa makaa kiven alla, puoliksi jo sen alle murskautuneena. Šatovin ulkomuoto oli hyvin hänen mielipiteitään vastaava. Hän oli kömpelö, vaaleaverinen, karvainen, lyhyenläntä. Hänellä oli leveät hartiat, paksut huulet, hyvin tuuheat, silmiä varjostavat ja vaaleat kulmakarvat, kurttuinen otsa, kärsimätön, alasluotu, kaihtava katse. Aina hänen tukassaan törrötti jokin hiustupsu, joka ei tahtonut taipua toisten hiusten suuntaan. Hän oli noin kahdenkymmenenseitsemän tai -kahdeksan vuoden ikäinen. "En ollenkaan ihmettele enää, että, hänen vaimonsa jätti hänet", sanoi Varvara Petrovna tarkasteltuaan häntä kerran tarkemmin. Hän yritti pukeutua aina mahdollisimman siististi suuresta köyhyydestään huolimatta. Kotikaupunkiinsa palattuansakaan hän ei pyytänyt Varvara Petrovnan apua, vaan tuli toimeen miten milloinkin, olipa kauppiasväenkin palveluksessa. Kerran hän oli ollut kauppa-apulaisenakin, olipa kerran lähdössä erään toisen kauppa-apulaisen mukaan rahtilaivalla jonnekin, mutta sairastui vähän ennen matkalle lähtöä. Tuskin voitaneen kuvitella, millaista köyhyyttä hän saattoi sietää usein sitä itse edes huomaamatta. Sairautensa jälkeen hän sai Varvara Petrovnalta salaisesti, nimettömässä kirjeessä, sata ruplaa. Hän sai kuitenkin selon sen lähettäjästä, epäröi hetken, mutta otti kuin ottikin sitten rahat vastaan, lähtipä vielä kiittämäänkin Varvara Petrovnaa. Hänet otettiin innokkaan lämpimästi vastaan, mutta nytkin hän häpeämättömästi petti Varvara Petrovnan odotukset. Hän viivähti talossa tuskin viittä minuuttia, ääneti, tylsästi tuijottaen maahan ja typerästi hymyillen. Sitten hän nousi äkkiä keskeyttäen Varvara Petrovnan keskustelun sen ollessa kaikkein kiintoisimmillaan, kumarsi syrjittäin, jalat sisäänpäin, ja joutui lopulta niin hämilleen, että tuuppasi Varvara Petrovnan kallisarvoista ja erikoisen taiteellista ompelupöytää, joka samassa romahti maahan ja särkyi, ennenkuin hän ehti häpeästä puolikuolleena edes eteiseen. Liputin toruskeli häntä tämän jälkeen kauan sen vuoksi, että hän ei ollut muka jaksanut halveksuen kieltäytyä ottamasta vastaan noita sataa ruplaa tuolta hänen entiseltä omistajaltansa, despootilta, vaan otti rahat, vieläpä tuppautui kiittelemäänkin. Hän asui aivan yksikseen kaupungin laidassa eikä ollenkaan pitänyt siitä, että joku, vaikkakin vain joku meistä, tuli häntä tervehtimään. Stepan Trofimovitšin illanviettoihin hän saapui säännöllisesti ja lainaili häneltä sanomalehtiä sekä aikakauskirjoja.
Illanvietoissamme kävi vielä muudan Virginski, täkäläinen virkamies, joka jossakin suhteessa muistutti Šatovia, vaikka todellisuudessa olikin tämän täydellinen vastakohta. Virginski oli myös naimisissa. Hän oli säälittävän näköinen, hiljainen, nuori mies, tosin jo siinä kolmenkymmenen tienoilla, hyvin tietorikas, vaikkakin itseoppinut. Hän oli köyhä, nainut, palveli virastossa ja elätti perheessään myös muuatta tätiänsä, vieläpä vaimonsa sisartakin. Hänen vaimonsa, samoin kuin kaikki muutkin hänen huonekuntansa naiset, harrasti vain "kaikkein uusimpia aatteita". Mutta kaikki kävi heiltä jollakin lailla liian karkeasti, voisimmepa sanoa, kuten Stepan Trofimovitš oli kerran maininnut eräästä toisesta asiasta, että tässä, jos missä, aate oli todella "laahattu kadun lokaan". Kaikki heidän mielipiteensä olivat suoraan kirjoista poimittuja, eikä tarvittu kuin pieni viittaus jostakin pääkaupunkimme edistyksellisestä nurkkakunnasta, kun he olivat jo valmiit heittämään siinä silmänräpäyksessä mitä tahansa ulos ikkunasta, jos sellainen toivomus vain suinkin lausuttiin. Mme Virginskaja harjoitti kaupungissamme kätilönammattia. Tyttönä ollessaan hän oli pitkät ajat asunut Pietarissa. Itse Virginski taas oli puhdassydäminen mies, enkä ole tavannut ainoatakaan toista, jolla olisi ollut rehellisempi tulisielu kuin hänellä. "En koskaan, en koskaan luovu näistä valoisista toiveistani", hän puheli minulle loistavin silmin. "Valoisista toiveista" hän aina puhui hiljaa ja syvällisen hartaasti, puoleksi kuiskaten, aivan kuin olisi ilmaissut suuren salaisuuden. Hän oli jokseenkin pitkä, mutta hyvin hoikka ja kapeaharteinen, hiukset olivat hyvin ohuet ja ruosteenpunaiselle vivahtavat. Kaikki Stepan Trofimovitšin ylimieliset pilkat hänen käsityskannoistaan hän kuunteli nöyrästi, mutta joskus hän voi ruveta aivan tosissaan väittämään vastaankin ja saattoi silloin Stefan Trofimovitšin umpikujaan. Stepan Trofimovitš kohteli häntä lempeästi, ja yleensäkin hän kohteli meitä kaikkia miltei isällisestä.
— Kaikki te olette "päässeet munasta kesken hautomisen", — hän huomautti leikillisesti Virginskille, — sellaisia ovat ne toisetkin. Tosin minä en teistä, Virginski, ole huomannut, että te olisitte niin typerän rajoittunut kuin ne toiset siellä Pietarissa chez ces seminairistes, mutta tekin olette sentään pujahtanut "kesken hautomisen" kävelylle. Šatov tahtoisi hyvin mielellään olla tarpeeksi haudottu, mutta keskoinen on hänkin.
— Entäs minä? — kysäisi Liputin.
— Te olette vain kultainen keskitie, joka tulee toimeen missä tahansa… omalla tavallaan.
Liputin loukkaantui.
Kerrottiinpa Virginskistä sellaistakin, ja valitettavasti sangen varmalla taholla, että hänen vaimonsa, elettyään hänen kanssaan tuskin vuottakaan laillisessa avioliitossa, eräänä kauniina päivänä olikin muka ilmoittanut miehelleen hylänneensä hänet ja pitävänsä enemmän Lebjadkinista. Tämä Lebjadkin, joka oli sattumalta kaupunkiimme poikennut, havaittiin myöhemmin sangen epäilyttäväksi henkilöksi, eikä hän ollut ollenkaan edes eronsaanut alikapteeni, niinkuin hän itseään nimitti. Hän ei osannut oikeastaan muuta kuin väännellä viiksiään, juoda ja pelata sekä puhua sopimattominta roskaa, mitä suinkin saattaa kuvitella. Tämä mies muutti muitta mutkitta aivan röyhkeästi Virginskille, ilmaisesta leipäpalasta ikihyväksi ihastuen, söi ja nukkui heillä, alkoipa lopuksi kohdella ylhäisen halveksuvasta itse talon isäntääkin. Väitettiinpä niinkin, että Virginski oli muka silloin, kun hänen vaimonsa oli ilmoittanut hänelle mielensä muutoksesta, sanonut tälle: "Ystäväni, tähän asti olen vain rakastanut sinua, mutta nyt kunnioitan." Tuskinpa tässä tapauksessa sentään lienee lausuttu tuota muinaisroomalaista lausetta. Kerrottiinpa päinvastoin Virginskin itkeneen aivan ääneen. Kerran, parisen viikkoa hylkäämisen jälkeen, he kaikki, koko "perhe" yhdessä, lähtivät huvimatkalle kaupungin ulkopuolelle, metsään, juomaan teetä tuttavien parissa. Virginskin mieli oli kuumeisen iloisessa vireessä, ottipa hän osaa tanssiinkin. Mutta sitten hän äkkiä ilman vähintäkään edelläkäypää riitaa sieppasi molemmin käsin tukasta Lebjadkin-jättiläistä, joka parhaillaan tanssi cancan-sooloa, painoi hänet maahan ja alkoi itkien laahata häntä perässään koko ajan huutaen ja ulvoen ääneen. Jättiläinen säikähti siinä määrin, ettei osannut edes puolustautua koko sinä aikana, jolloin häntä raahattiin tukasta, vaan oli aivan vaiti. Mutta päästyään irti hän loukkaantui ja tulistui kuten ainakin aatelismies, jota on syvästi loukattu.
Virginski pyyteli polvillaan koko seuraavan yön vaimoltaan anteeksiantoa, mutta vaimo ei siihen suostunut, koska Virginski ei kuitenkaan luvannut pyytää anteeksi Lebjadkinilta. Sitäpaitsi syytettiin häntä "vakaumuksien puutteesta ja typeryydestä". Viimeksimainitun syytöksen aiheutti se, että hän selvittäessään välejään naisen kanssa oli seisonut polvillaan. Alikapteeni hävisi jäljettömiin ja ilmestyi uudelleen kaupunkiimme sisarensa kanssa vasta aivan viime aikoina ja aivan uusin tarkoitusperin. Mutta hänestä puhumme vielä myöhemmin. Ei sovi ihmetellä, että "aviomiesparka" haki lohdutusta sydämelleen meidän seurastamme. Hän ei muutoin koskaan puhunut meille kotihuolistaan. Vain kerran palatessamme yhdessä Stepan Trofimovitšin luota hän kautta rantain alkoi puhella asemastaan, mutta samassa hän jo sieppasi minua hihasta ja huudahti kiihkeästi:
— Ei se merkitse mitään; tämähän on vain yksityinen tapaus; ei tämä mitenkään, ei mitenkään häiritse "yhteistä asiaamme"!
Meidän pariimme poikkesi joskus satunnaisiakin vieraita, kuten muudan juutalaispahainen Ljamšin ja kapteeni Kartuzov. Kerran käväisi meillä muudan opinhaluinen vanha äijäkin, mutta tämä kuoli pois. Liputin toi kerran muassaan myös erään karkoitetun puolalaisen papin, Slonieszewskin, joka jonkin aikaa sai olla parissamme, noin vain periaatteen vuoksi, mutta viimein häntä ei edes senkään vuoksi enää otettu vastaan.