VII.
Pietarista palattuaan Varvara Petrovna lähetti heti ystävänsä ulkomaille "lepäämään". Ja olikin jo syytä heidän erota joksikin aikaa, sen Varvara Petrovna hyvin ymmärsi. Stepan Trofimovitš lähti matkalle riemumielin: "Siellä minä synnyn uudestaan!" hän huudahteli. — "Siellä voin vihdoinkin ryhtyä tieteelliseen työhöni!" Mutta jo heti ensimmäisissä Berliinistä lähettämissään kirjeissä hän taas alkoi vetää vanhaa virttänsä: "Sydämeni on murtunut", hän kirjoitti Varvara Petrovnalle, "en jaksa unohtaa! Täällä Berliinissä kaikki vanha on taas palannut mieleen, koko entisyys, sen ensi riemut ja ensi tuskat. Missä on hän? Missä ovat nuo molemmat? Missä olette te, molemmat enkelini, joiden rakkautta en ole ansainnut? Missä on poikani, rakastettu poikani? Missä loppujen lopuksi olen minä, minä itse, entinen minäni, jonka tahto oli teräksenluja ja horjumaton kuin kallio, sillä välin kuin joku Andrejeff, un oikeauskoinen partasuu narri peut briser mon existence en deux" [saattaa musertaa koko elämäni] j.n.e. j.n.e.
Mitä tulee Stepan Trofimovitšin poikaan, niin hänet oli hänen isänsä nähnyt vain kaksi kertaa elämässään, ensi kerran silloin, kun tämä syntyi, ja toisen kerran äskettäin Pietarissa, missä nuorukainen valmistautui yliopiston pääsytutkintoon. Kuten jo mainitsin, poika oli koko elämänsä saanut kasvaa tätiensä luona O:n kuvernementissa (Varvara Petrovnan kustannuksella) seitsemänsadan virstan päässä Skvorešnikista. Ja mitä taas tulee tuohon Andrejeffiin, s.o. Andrejeviin, niin tämä oli yksinkertaisesti muudan täkäläinen kauppias, hyvin originelli itseoppinut arkeologi, venäläisten muinaisesineiden intohimoinen keräilijä, joka saattoi joskus kilpailla tiedoissa itse Stepan Trofimovitšin kanssa. Erikoisen mielellään tämä väitteli "mielipiteistä". Tämä kunnianarvoisa harmaapartainen kauppias, jolla oli isot hopeasankalasit, oli jättänyt maksamatta Stepan Trofimovitšille neljäsataa ruplaa metsästä, jota tämä oli myynyt kaadettavaksi parisen desjatiinaa Skvorešnikia lähellä sijaitsevalta maatilaltaan. Vaikka Varvara Petrovna lähettäessään ystävänsä Berliiniin ei ollut antanut tälle matkarahoja suinkaan säästellen, niin kuitenkin Stepan Trofimovitš oli aivan erikoisesti luottanut saavansa ennen matkaansa juuri nämä neljäsataa ruplaa, varmaan joihinkin salaisiin menoihinsa, ja oli vähällä purskahtaa itkuun, kun Andrejev pyysi häntä vielä yhden kuukauden ajan odottamaan maksun suoritusta. Tähän maksuajan pidennykseen Andrejevilla muuten oli selvä oikeuskin, sillä ensimmäiset maksuerät hän oli suorittanut melkein puoli vuotta liian aikaisin, etukäteen, koska Stepan Trofimovitš silloinkin oli ollut erikoisesti rahansa tarpeessa. Varvara Petrovna luki tämän ensimmäisen kirjeen ahnaan uteliaana alleviivaten lyijykynällään lauseen: "Missä olette te molemmat"; merkitsi siihen päivämäärän ja sulki sen lippaaseensa. Stepan Trofimovitš muisteli tietenkin molempia vaimovainajiaan. Toisessa Berliinin-kirjeessä vanhasta virrestä oli syntynyt jo uusi muunnelma: "Teen työtä kaksitoistakin tuntia vuorokaudessa (— riittäisi, kunhan tekisit yksitoistakin", jupisi sitä lukiessaan Varvara Petrovna) pengon kirjastoja, teen vertailuja, jäljennän, en säästä vaivojani; kävin professorien luona. Uudistin tuttavuuteni Dundasovien erinomaisen perheen kanssa. Miten ihastuttava on Nadežda Nikolajevna yhä vieläkin! Lähettää teille terveisensä. Hänen nuori aviomiehensä ja hänen kaikki kolme lastenlastansa ovat myös Berliinissä. Iltaisin keskustelemme nuorien kanssa melkein aamunkoittoon asti. Yöt aivan kuin muinoin Ateenassa. Tietenkin vain mitä tulee hienostukseen ja kauneuteen! Kaikki on niin ylevää. Paljon musiikkia, espanjalaisia säveliä, haaveilua ihmiskunnan uudestisyntymisestä, johtotähtenä ikuisen kauneuden ihanne, Sikstiiniläinen madonna, valo, joka tuikahtelee pimeyden halkeamista, mutta onhan auringollakin pilkkunsa! Voi ystäväni, ylevä, uskollinen ystävä! Olen ajatuksissani aina luonanne, olen teidän, vain yksin teidän, en tout pays [kaikkialla], ja sielläkin, dans le pays de Makar el de ses veaux [Makariuksen ja hänen vasikoittensa maassa], ja muistatteko, miten siitä vavisten kuiskailimme Pietarissa ennen sieltä lähtöämme. En voi vieläkään olla hymyilemättä kaikkea tuota muistellessani. Päästyäni rajan tälle puolen tunsin oloni turvalliseksi. Se tunne oli omituisen uusi, ensi kerran niin monen pitkän vuoden perästä… j.n.e., j.n.e.
— Loruja kaikki tyynni! — Varvara Petrovna päätteli, mutta taivutti kuitenkin huolellisesti kokoon tämänkin kirjeen. — Jos ateenalaiset illat kestävät kerran aamunkoittoon, niin ei hän ainakaan kahtatoista tuntia silloin istu kirjojensa ääressä. Onkohan tuo ehkä kirjoittanut kirjeen humalapäissään? Ja miten tuo rouva Dundasova uskaltaa lähetellä minulle terveisiään? Mutta huvitelkoonpahan vielä vähäisen…
Lause "dans le pays de Makar el de ses veaux" oli merkitsevittään: "minne Makariuskaan ei aja vasikoitansa". Stepan Trofimovitš ranskansi usein aivan tahallaan mitä typerimmin venäläiset sananlaskut ja aito venäläiset sanontatavat, vaikka hän tietenkin ymmärsi ne ja olisi kyllä osannut kääntää paremminkin. Mutta näin hän oli saavinaan niihin jonkinlaista hienostelevaa välinpitämättömyyden vivahdusta ja samalla tällainen kääntäminen oli olevinaan sukkeluus.
Mutta Stepan Trofimovitšin huvittelu ei kestänyt kauan. Hän ei malttanut olla ulkomailla neljääkään kuukautta, vaan tulla lennähti takaisin Skvorešnikiin. Hänen viimeiset kirjeensä sisälsivät vain pelkkiä mitä hellimmän rakkauden vuodatuksia hänen kaukana olevalle ystävälleen ja olivat aivan sananmukaisesti eronkyynelten kostuttamia. On luonteita, jotka kiintyvät taloon kuin pienet sisäkoirat. Ystävien tapaaminen oli ylevän riemullista. Kahden päivän kuluttua kaikki kävi kuitenkin taas entiseen tapaan, ja heistä molemmista lienee tuntunut vielä entistäkin ikävämmältä. "Ystäväni", Stepan Trofimovitš uskoi tämän minulle kahden viikon kuluttua paluunsa jälkeen mitä suurimpana salaisuutena, — "ystäväni, se, mitä olen huomannut, on hyvin surullinen totuus: Je suis un aivan tavallinen elätti, et rien de plus! Mais r-r-rien de plus!" [Enkä mitään muuta.]