IX.
Tuskin olin kohottanut jalkani portin korkealle kynnykselle, kun jonkun voimakas käsi tarttui rintapieleeni.
— Ken tämä tässä,— mörisi jokin ääni, — ystäväkö vaiko vihamies?
Tunnusta.
— Meikäläinen se on, meikäläinen! — vikisi samassa jo aivan lähellä Liputinin ohut ääni. — Sehän on herra G-v, klassillisen kasvatuksen saanut nuori mies, joka sitäpaitsi on suhteissa kaikkein hienoimpiin piireihimme.
— Piireihin! Se miellyttää minua… Klas-sil-linen, siis si-vis-ty-neis-tä sivistynein.. Eron saanut kapteeni Ignatius Lebjadkin, valmis palvelemaan koko maailmaa ja eritoten ystäviään… jos he vain ovat uskollisia, uskollisia, ne roistot!
Kapteeni Lebjadkin oli pitkä, paksu, höllälihainen, kiharatukkainen, punakka sekä hyvin juopunut mies, joka jaksoi tuskin pysyä pystyssä ja vain sangen vaivalloisesti liikutteli kieltään. Olin muuten jo kerran aikaisemminkin nähnyt hänet, vaikkakin vain kaukaa.
— Kas, tuokin tuossa! — hän mörähti uudelleen huomatessaan Kirillovin, joka yhä seisoi lyhtyineen paikallaan. Lebjadkin oli jo heristämäisillään nyrkkiä, mutta antoi kuitenkin kätensä vaipua.
— Oppisi vuoksi suon anteeksi! Ignatius Lebjadkin, sivistyneistä sivistynein…
Rakkauden hehkuva granaatti räjähti syömmessä Ignaatin. Kädetön itkuhun pillahti, kun Sevastopolia muisteli.
Vaikk'en Sevastopolissa ole koskaan ollutkaan enkä ole kädetönkään, mutta kuunnelkaapa loppusointua, loppusointua! — hänen juopunut naamansa läheni taas minua.
– Eihän hänellä ole aikaa, hänen on mentävä kotiinsa, — Liputin koetti suostutella häntä, — kertoo vielä huomenna Lizaveta Nikolajevnalle kaiken.
— Lizavetalle!… — kapteeni mörisi yhä. Seis, pysähdy! Toisinta!
Amatsonien toisten parvesta pyrähtää satulaan tähtönen. Hymähtää ratsun selästä aris-to-kraa-a-a-ttinen lapsonen.
Tämähän on kuin hymni! Tämä on hymni, jollet sinä vain ole aasi! Tyhjäntoimittajat eivät ymmärrä mitään! Seis! — Hän tarttui päällystakkiini kun yritin väkisin päästä portista ulos.– Julista siellä, että olen kunnian ritari, mutta Daška… Daškan minä nitistän näin kahdella sormellani… maaorja… eikä uskalla se… Samassa hän lankesi. Silloin riuhtaisin itseni irti ja juoksin kadulle, Liputin perässäni.
— Aleksei Nilytš hänet kyllä nostaa. Tiedättekö, mitä äsken kuulin häneltä? — Liputin puhua touhusi ehtimättä vetää edes henkeänsä, — kuulittehan nuo runot "Amatsonitähtöselle"? Ne hän aikoo huomenna lähettää Lizaveta Nikolajevnalle täydellisellä nimikirjoituksellansa varustettuina. Mitä te siihen sanotte?
— Lyönpä vaikka vetoa, että te itse olette häntä siihen kehoittanut.
— Häviätte! — Liputin nauraa hohotti. — Rakastunut, rakastunut se on kuin kissa, ja tiedättekö, kaikki on saanut alkunsa — vihasta! Hän alkoi vihata Lizaveta Nikolajevnaa sen vuoksi, että tämä ratsasti, vihasi siinä määrin, että oli keskellä katua vähällä ruveta häntä haukuskelemaan. Niin hän tekikin. Toissa päivänä viimeksi, kun Lizaveta Nikolajevna oli ratsastelemassa! Onneksi hän ei tosin liene sitä kuullut, ja tänään hän jo sepittelee runoja! Tiedättekö, että hän on päättänyt rohkaista mielensä ja kosia? Se on totta, aivan totta.
— Olen aivan ihmeissäni, Liputin. Missä vain suinkin on tekeillä jotakin tuollaista tärkeätä, siellä aina tuntuu teidän sormenne jälki! — aloin raivota hänelle.
— Mutta te, herra G-v, menette jo liian pitkälle. Eiköhän syynä liene se, että sydämenne hieman vavahti kilpailijan pelosta, vai mitä?
— M-mi-tä? — huudahdin ja pysähdyin.
— Rankaisen teitä hieman enkä sanokaan sen enempää! Mutta te taidattekin olla hyvin utelias? Merkitseehän sekin jo jotakin, että tuo narri ei olekaan enää pelkästään kapteeni, vaan kuvernementtimme kunnianarvoisa tilanomistaja, sillä Nikolai Vsevolodovitš myi hänelle äskettäin maatilansa, jossa muinoin oli ollut kaksisataa sielua, ja Jumala sen takaa, etten valehtele! Äsken vasta sain sen itsekin tietää, vieläpä sangen taatusta lähteestä. Arvaatte kai lopun itsekin, en sano enää muuta, näkemiin, herra.