X.
Stepan Trofimovitš odotteli minua jo hysteerisen kärsimättömänä. Jo tunti sitten hän oli palannut. Hän oli mielestäni kuin juopunut, ainakin viiden minuutin ajan olin varma siitä, että hän oli tosiaankin juovuksissa. Voi, vierailu Drozdovien luona oli saanut hänen tasapainonsa vain yhä enemmän järkkymään.
— Mon ami, olen kokonaan kadottanut langan… Lise… rakastan ja kunnioitan tuota enkeliä aivan kuten ennenkin, aivan kuten ennen, mutta sittenkin tuntuu minusta, kuin he olisivat kutsuneet minut luokseen vain saadakseen minulta jotakin urkituksi; aivan suoraan sanoen: lypsääkseen minut tyhjiin ja sitten, mene Jumalan nimeen, minne suinkin itse haluat… Niin se on.
— Kuinka ette häpeä! — en malttanut olla huudahtamatta.
— Ystävä kallis, olen nyt aivan yksin maailmassa. Enfin c'est ridicule. Ajatelkaahan, nekin siellä olivat jo salaisuuksilla kyllästetyt. Hyökkäsivät kimppuuni kuin mitkäkin, tiedustelivat nenistä ja korvista ja vielä muistakin, jonkinlaisista pietarilaisista salaisuuksista. Vasta täällä olivat he saaneet tietää niistä Nicolas'n kepposista, joilla tämä suvaitsi ilahduttaa meitä täällä neljä vuotta sitten. "Te olitte täällä, te näitte kaiken, onko totta, että hän on hullu?" Ja mistä ne oikein saivat sen ajatuksen, en ymmärrä. Minkä vuoksi Praskovja tahtoo välttämättä, että Nicolas olisi hullu? Sillä sitä tuo nainen tahtoo, tahtoo kuin tahtookin! Ce Maurice, vai miten tuo hänen nimensä nyt olikaan, Mavriki Nikolajevitš, brave homme tout de même [kunnon mies kuitenkin], mutta hänen hyväksensäköhän tuo nainen… ja sen jälkeen kuin hän itse kirjoitti Pariisista pauvre amie'llemme… Enfin, tämä Praskovja, kuten cette chère amie'mme häntä nimittää, on aivan täsmälleen Gogoljin kuolematon rouva Laatikkoinen,[21] mutta ilkeä Laatikkoinen, riidanhaluinen Laatikkoinen, hyvin suurennetussa muodossa.
— Mutta siitähän tulee silloin jo arkku, vieläpä suuren suuri.
— No, pienennetty Laatikkoinen sitten, samantekevää, mutta älkää keskeyttäkö minua, muutenkin pääni jo menee aivan pyörälle. Kaikki ne siellä syljeskelivät, paitsi Lise, joka yhä vielä sanoo: "Täti, täti", mutta Lise viekastelee, ja siinä on myös jotakin muuta. Salaisuuksia. Mutta äitimuorinsa kanssa hän on riidassa. Celle pauvre täti, joka todella on despootti… ja sitten vielä tuo kuvernöörinrouva, seurapiirimme myötätunnon menettäminen ja Karmazinovin laiminlyönti. Ja sitten aletaan yht'äkkiä puhua tuosta mielenvikaisuudesta, ce Lipouline, ce que je ne comprends pas… [jota minä en ymmärrä…], kerrotaan, että pauvre amie on jo muka haudellut päätään etikkakääreillä ja me tässä teidän kanssanne emme suo hänelle hetkenkään rauhaa, me tässä saisimme hieman hävetä valittelujamme ja kirjeitämme. Miten olen saattanutkaan noin kiusata häntä ja vielä noin kriitillisenä hetkenä! Je suis un ingral! [Olen kiittämätön!] Voitteko kuvitella. Palatessani näin pöydälläni kirjeen, lukekaa, lukekaa! Miten epähieno olen ollut!
Hän ojensi minulle äsken saamansa Varvara Petrovnan kirjeen. Varvara Petrovnaa oli nähtävästi alkanut kaduttaa aamullinen: "Istukaa kotona!" Kirje oli kohtelias, mutta lyhyt ja varma. Ylihuomenna, sunnuntaina, hän pyysi Stepan Trofimovitšia tulemaan luokseen täsmälleen kahdeltatoista ja kehoitti häntä tuomaan muassaan myös jonkun ystävistään (sulkumerkkien välissä oli mainittu minun nimeni). Omasta puolestaan hän lupasi kutsua Šatovin, koska tämä oli Darja Pavlovnan veli. "Veljeltä saatte lopullisen vastauksen, riittääkö se teille? Tätä muodollisuuttako te niin kiihkeästi olette tavoitellut?" —
— Huomaatteko tuon ärtyisän loppulauseen "muodollisuudesta"! Raukka, raukka, elämäntoverini! Onhan totta, että tämä näin äkillinen kohtaloni ratkaisu on masentanut minut… Tähän asti minulla sentään yhä oli toivoa, mutta nyt lout est dii, tiedän, että kaikki on lopussa, c'est terrible (kauheata). Voi, jos tuo sunnuntai ei tulisi koskaan ja kaikki olisi kuten ennenkin. Te kävisitte luonani, ja minä täällä…
— Nuo Liputinin törkeydet ja juorut, ne ne ovat saaneet teidät pois raiteiltanne.
— Ystäväni, ystävän sormellanne te taas satutitte suoraan toisen kipeään kohtaan. Ystävän sormet ovat yleensä säälimättömät ja joskus ajattelemattomatkin, pardon, mutta olin tosiaankin jo vähällä unohtaa kaikki nuo törkeydet, s.o. en suinkaan ole niitä unohtanut, mutta hölmö kun olen, koetin koko ajan Lise'in luona ollessani teeskennellä olevani onnellinen ja vakuutin itselleni, että olen tosiaankin onnellinen. Mutta nyt… mutta nyt minä tuosta jalosta, humaanisesta, alhaisia vikojani mitä kärsivällisimmin kohtelevasta naisesta, — hän ei tosin aina ole ollut kärsivällinen, se on totta, mutta entä minä itse sitten, tyhjänpäiväisine ja alhaisine luonteineni! Olenhan oikullinen kuin lapsi, täynnä lapsen egoismia, mutta ei ole minussa enää lapsen viattomuutta. Kaksikymmentä vuotta hän on minua vaalinut kuten lapsenpiika, celle pauvre täti, kuten Lise häntä sievästi nimittää. Ja yht'äkkiä, kahdenkymmenen vuoden kuluttua, lasta alkaakin haluttaa päästä tuota pikaa naimisiin, naita ja naita minut, kirje kirjeen perästä, silloin kun hänen päänsä on parhaillaan etikassa ja… ja siinä sitä nyt ollaan, sunnuntaina olen nainut mies, leikki on tästä kaukana… Itsehän sitä kärtin, ja minkä vuoksi minä noita kirjeitäkin oikein kirjoittelin? Niin! Unohdin aivan. Lise kunnioittaa suuresti Darja Pavlovnaa, niin hän ainakin itse väittää. Hän sanoi: "c'est un ange [hän on enkeli], mutta hyvin itseensä sulkeutunut". Kumpainenkin suositteli muuten häntä, Praskovjakin. Mutta eihän Praskovja taitanutkaan suositella. Voi miten paljon katkerata myrkkyä on suljettu siihen Laatikkoiseen! Eikä Lise'kään oikeastaan ole koko asian puolella. "Miksi menisitte naimisiin, eikö teillä ole jo tarpeeksi omasta varastannekin oppineen miehen nautintoja!" Hän nauroi. Mutta suon hänen naurunsa hänelle anteeksi. Hänenkin sydämensä on rikkiraastettu. "Mutta sehän on totta", sanoivat, "ettehän te tule toimeen naisetta. Kun huonovointinne alkaa, hän peittelee teitä", tai jotakin sellaista… Ma foi, itsekin tässä teidän kanssanne istuessani ajattelen samoin. Sallimus lähettää minulle myrskyisen eloni iltapuhteiksi naisen, joka peittelee minua tai niinkuin sanottu… enfin, mitä nyt taloudessa kulloinkin vain tarvitaan. Katsokaahan, miten roskaista täällä on, kaikki hujan hajan, pyysin siistimään äsken, kirjakin oli lattialla. La pauvre amie on aina niin vihoissaan siitä, että täällä on vähän epäsiistiä… Voi, ei kajahtele täällä enää hänen äänensä! Vingt ans! [Kaksikymmentä vuotta!] Ja tiedättekö, — ne ovat saaneet nimettömiä kirjeitä, Nicolas on muka myynyt maatilansa Lebjadkinille. C'est un monstre [Hän on hirviö]; et enfin kuka on tuo Lebjadkin? Ja Lise kuuntelee niin tarkasti, voi, miten hän kuuntelee! Soin anteeksi, että hän nauroi, sillä näin, miten hän kuunteli, ja ce Maurice… hänen asemassaan en tahtoisi olla, brave homme tout de mi me, mutta hieman liian vaatimaton. Jumala heidän kanssaan…
Hän vaikeni. Hän oli nähtävästi väsynyt, hypähteli aina asiasta toiseen, pää vaipui rinnalle, ja väsynein silmin hän alkoi tuijottaa lattiaan. Käytin hänen vaitioloaan hyväkseni ja kerroin Filippovin talossa käynnistäni huomauttaen samalla kuivakiskoisesti ja tuimasti, että Lebjadkinin sisar (jota en tosin ollut nähnyt) oli ehkä todellakin Nicolas'n uhri, noilta hänen elämänsä "hämäriltä ajoilta", kuten Liputinin oli tapana sanoa. Saattoipa olla totta sekin, että Lebjadkin jostakin syystä oli saanut Nicolas'lta rahoja, mutta tuskin siinä oli sen enempää. Mitä taas tuli noihin juoruilun Darja Pavlovnasta, niin kaikki oli varmasti tuon Liputin-roiston keksintöä, niin väitti innokkaasti Aleksei Nilytškin, eikä ole pienintäkään syytä olla uskomatta hänen sanojansa. Stepan Trofimovitš kuunteli hajamielisenä vakuutuksiani, aivan kuin ne eivät vähääkään olisi koskeneet häntä. Mainitsin samalla myös keskustelustani Kirillovin kanssa ja lisäsin, että Kirillov oli kaikesta päättäen mielipuoli.
— Ei hän ole mielipuoli, hän on vain ihminen, jolla on lyhyet ajatukset, — hän sai laiskasti sanotuksi! — Ces gens-là supposent la nature et la société humaine autres que Dieu ne les a faites et qu'elles ne sont réellement. [Nämä ihmiset luulevat, että luonto ja inhimillinen yhteiskunta ovat toisenlaisia, kuin miksi Jumala ne on luonut ja mitä ne todellisuudessa ovat.] Sellaisia on tapana kehitellä, mutta siihen ei rupea Stepan Verhovenski. Näinhän sellaisia silloin Pietarissa avec celle chère amie (voi, miten loukkasinkaan häntä silloin), en säikkynyt heidän soimauksiaan, enpä edes heidän kehumistansakaan. En säiky nytkään, ja nyt, mais parlons d'aulre chose… [Mutta puhukaamme muusta…] luulen, että olen tehnyt jotakin kauheata. Ajatelkaahan, lähetin eilen Darja Pavlovnalle kirjeen ja… voi, miten kiroankaan itseäni nyt sen vuoksi.
— Mitä te sitten kirjoititte?
— Voi ystävä rakas, uskokaa, että tein kaiken perin hienosti. Ilmoitin kirjoittaneeni noin viisi päivää sitten Nicolas'lle, minkä myös tein mitä hienotunteisimmin.
— Nyt minä ymmärrän! — huudahdin kiivaasti. — Ja teillä ei ollut oikeutta yllyttää heitä toisiansa vastaan!
— Mutta mon cher, älkää murtako minua, älkää moittiko minua! Olenhan jo muutenkin rikkipoljettu kuten… kuten torakka ja olen sitäpaitsi vielä varma siitä, että tämä kaikki on sittenkin jotakin perin ylevää. Olettakaamme, että siellä tosiaankin tapahtui jotakin… en Suisse tai ainakin oli tapahtumaisillaan. Onhan velvollisuuteni ensin kysyä heidän sydämiltään, etten… enfin, etten erottaisi sydämiä, etten joutuisi poikkiteloin heidän tielleen… Tein näin vain sydämeni ylevästä vaatimuksesta.
— Hyvä Jumala, kuinka typerästi olette menetellyt! — minulta pääsi vasten tahtoani.
— Typerästi, typerästi, — hän tarttui sanoihini ahnaasti, — ette koskaan ennemmin ole sanonut mitään noin viisasta, c'était bête, mais que faire, tout est dit [se oli typerää, mutta mitä tehdä, sanottu mikä sanottu]. Menenhän muka joka tapauksessa naimisiin, vaikkakin vain "peittääkseni toisen synnit"? Miksi muka turhaan kirjoitin? Eikö totta?
— Sitäkö te yhä jankkaatte?
— Nyt ette enää säikytä minua moitteillanne. Tässä edessänne ei seisokaan enää entinen Stepan Verhovenski, hänet on jo haudattu, enfin tout est dii. Ja mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Hyvähän teidän on puhua, kun ette itse aio naimisiin ettekä ole aikeissa kohottaa päähänne noita tunnettuja pääkoristeita. Taas te suututtelette. Ystävä parka, te ette tunne naista, mutta minä, joka en oikeastaan ole muuta tehnytkään koko elämässäni kuin tutkinut sitä olentoa, minä tunnen sen. "Jos tahdot voittaa maailman, voita ensin oma itsesi", se on ainoa onnistuneesti ilmilausuttu viisaus, jonka on sanonut samanlainen romantikko kuin tekin olette, Šatov, tulevan puolisoni veli. Mielihyvin omaksun hänen mielilauseensa. Minäkin olen jo kypsä voittamaan oman itseni ja menen siis naimisiin. Mutta mitä voitan sillä? En ainakaan tuota luvattua "koko maailmaa". Voi ystävä paras, avioliitto on ylvään sielun ja kaikkinaisen riippumattomuuden henkinen kuolema. Avioelämä tekee sinut epäsiveelliseksi, vie sinulta tarmon, miehekkyyden, se saattaa sinut toimettomuuteen. Sitten tulee lapsia, ehkä ne eivät ole edes omiani… eivätkä ne voikaan olla minun viisas ei pelkää katsoa totuutta suoraan silmiin… Liputin ehdotti äsken, että Nicolas'ta vastaan olisi rakennettava suojavalleja, Liputin on hölmö. Nainen pettää kaikkinäkevänkin silmän. Le bon Dieu, luodessaan naisen, tiesi varmasti kyllä itsekin, miten vaaralliseen leikkiin hän antautui. Mutta olen varma siitä, että nainen jo häntä luotaessa häiritsi itse Luojaakin siinä määrin, että hänestä tuli sitten vain se, mikä hän nyt on… kaikkine attribuutteineen. Sillä miten muuten on ymmärrettävissä, että Jumala olisi ottanut niin paljon vaivaa nähdäkseen ja vielä aivan syyttä suotta. Nastasjani, sen tiedän, ehkä suuttuu minulle tämänkaltaisesta vapaa-ajattelusta, mutta… Enjin iout est dii.
Stepan Trofimovitš ei olisi ollut itsensä kaltainen, jos hän ei olisi sallinut itselleen tämäntapaista helppohintaista leikittelyä vakavien asioiden kustannuksella, mikä tähän aikaan oli vielä niin perin muodissa. Ainakin hän näin saattoi hieman lohdutella itseään, mutta tämäkään lohdutus ei riittänyt pitkäksi aikaa.
— Miksi ei edes kerran voisi tapahtua, että tuo ylihuominen, tuo sunnuntai ei tulisi — hän huudahti äkkiä jo aivan epätoivoisena. — Miksi kerran edes ei voisi olla viikkoa, jossa ei olisi sunnuntaita,— si le miracle existe? [Jos vielä tapahtuu ihmeitä?] Eihän Sallimukselle merkitsisi yhtään mitään pyyhkäistä pois kalenterista yksi ainoa sunnuntai, jollei muuten, niin vain osoittaakseen jumalankieltäjälle mahtiansa, et que tout soit dii! Voi, miten olen häntä rakastanut! Kaksikymmentä vuotta, kaikki nämä kaksikymmentä vuotta, eikä hän ole minua koskaan ymmärtänyt!
— Kenestä te nyt puhutte? Enhän minäkään enää ymmärrä teitä! — kysäisin ihmeissäni.
— Vingt ans! Ei hän ole kertaakaan osoittanut ymmärtävänsä minua, se on julmaa! Ja luuleeko hän tosiaankin, että menen naimisiin sen vuoksi, että pelkään häntä tai että se on muuten minulle välttämätöntä? Voi häpeätä! Täti, täti, kuulun sinulle… Voi, kerran tuo täti on saapa tietää, että hän on ainoa nainen, jota olen jumaloinut kaksikymmentä vuotta! Sen täytyy kerran tulla hänen tietoonsa, muuten ei tule elämästä mitään, sillä muuten minut on vietävä väkipakolla ce qu'on appelle vihkipallille!
Ensi kerran eläessäni kuulin tuon tunnustuksen ja noin voimakkaasti ilmaistuna. En saata olla mainitsematta, että minua kauheasti nauratti. En osannut olla oikeudenmukainen.
— Ei ole minulla enää muita kuin hän, hän, minun ainoa toivoni! — Hän löi äkkiä kätensä yhteen, aivan kuin jokin uusi ajatus olisi salamana iskenyt hänen aivoihinsa. — Ei ole minulla muita kuin hän, minun poikaraukkani. Hän pelastaa minut ja… mutta miksi hän ei jo tule! Voi minun poikani, Petrušani, ja vaikka en tosin ansaitsekaan isän nimeä, olenhan kuten tiikeri, mutta… laissez-moi, mon ami, panen hieman pitkäkseni kootakseni ajatuksiani. Olen niin väsynyt, niin kovin väsynyt, luulenpa, että teidänkin olisi parasta mennä nyt nukkumaan, voyez-vous, kahdeltatoista sitten…