I.
Hän kulki Jumalanilmestyksenkadun päästä päähän ja tuli mäen rinteelle. Loka ulottui nilkkoihin. Hänen eteensä avautui leveä, sumuinen aukea, — se oli joki. Talot vaihtuivat täällä hökkeleiksi, kadut hukkuivat epäsäännöllisten kujasten paljouteen. — Nikolai Vsevolodovitš koetti kauan seurata lauta-aitojen viertä joen rantaa pitkin ja ja kulki suunnasta varmana, vaikka tuskin lienee sitä paljoakaan ajatellut. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan muualla, ja hämmästyneenä hän havahtui syvistä mietteistään vasta silloin, kun äkkäsi olevansa jo keskellä pitkää, lokaista proomusiltaamme. Ei ainoatakaan elävätä sielua näkynyt olevan liikkeellä, niin että tuntui melkein oudolta, kun äkkiä aivan hänen kyynärvartensa viereltä kajahti tuttavallisen kohtelias, muuten sangen miellyttävä ääni, tuommoinen makeilevan korosteleva, jolla tavallisesti keikailevat meidän liikasivistyneet pikkuporvarimme sekä nuoret kiharapäiset Gostinnyi Dvorin kauppa-apulaiset.
— Ettekö, armollinen herra, suvaitsisi ulottaa sateensuojaanne meidän molempien yhteiseksi suojaksi?
Ja samassa joku olento todellakin pyrki tai ainakin oli pyrkivinään hänen sateensuojansa alle. Kulkuri käveli aivan hänen rinnallaan, niin lähellä, että he kulkivat »tuntumassa», kuten sotapoikiemme on tapana sanoa. Hiljentäen askeliaan Nikolai Vsevolodovitš kumartui tarkastamaan seuraajaansa, sikäli kuin se pimeässä oli mahdollista. Mies oli pienehkö, ja näöltään hän muistutti renttuilevaa pikkuporvaripahaista. Hän oli ohuissa ja huonoissa pukimissa. Pörröistä, kiharaista päätä peitti märkä verkalakki, jonka lippa oli puoleksi irtautunut. Mies oli lujarakenteinen, tummaverinen, laihahko, silmät suuret, välttämättä mustat, hyvin kiiluvat, keltaiselle välähtelevät kuten mustalaisilla. Pimeässäkin sen saattoi aavistaa. Hän lienee ollut noin neljänkymmenen korvilla, eikä hän ollut vähääkään juovuksissa.
— Tunnetko minut? — kysyi Nikolai Vsevolodovitš.
— Herra Stavrogin, Nikolai Vsevolodovitš. Tuskin masina ehti pysähtyä, kun ne jo minulle viime sunnuntaina osoittelemaan, että tuossa se nyt muka on. On kuultu sitäpaitsi teistä jo ennenkin koko paljon.
— Pjotr Stepanovitšiltako? — Sinä… sinäkö olet pakkotyövanki Fedjka?
— Kastettiin minut Fjodor Fjodorinpojaksi. Vieläpä tänä päivänäkin asustaa yhä näillä seuduin lihallinen synnyttäjäni, jumalinen eukko, joka jo maata kohti nuokkuu ja rukoilee yötä päivää puolestani Jumalaa; eipähän kuluta suotta vanhaneukonpäiviään joutilaana uuninpankolla maaten.
— Oletko karannut pakkotyövankilasta?
— Vaihdoin osani. Luovutin tässä kirkonkellot ja kullat, ja tuomittiin minut eliniäkseni pakkotöihin, mutta kävipä aika pitkäksi odotellessani rangaistusajan loppua.
— Mitä sinä täällä teet?
— Elänpähän päivästä toiseen. Viime viikolla kuoli tässä setänikin, joka istui täkäläisessä vankilassa vääränrahanteosta syytettynä. Hänenpä muistoaan on tässä tullut hieman vietettyä. Parikymmentä kiveä on heitetty koirien niskaan, — siinähän sitä onkin työtä ollut kerrakseen! Sitäpaitsi Pjotr Stepanovitš on luvannut hankkia minulle passin, niin että pääsee ympäri Rasejaamme[5] matkustelemaan, vaikkapa kauppiaana jos niin mieli tekee. Niin on luvannut, ja toivossa eletään. Ja sanovat vielä, Pjotr Stepanovitš nimittäin, että pappakulta on Englannin klubissa minut muka korttipelissä hävinnyt, ja että, — hän sanoo, — se on epäinhimillistä, peli sellainen. — Mutta te, herra, te annatte minulle varmasti kolme ruplaa, että pääsen lämpiämään, eikö totta?
— Olet siis vaaniskellut minua täällä. En pidä siitä. Kenen määräyksestä?
— Ei kenenkään, ei puhettakaan siitä, pelkästään sen vuoksi, että tunnen teidän ihmisrakkautenne, jonka muuten koko maailma tuntee. Meikäläisen ansiot tiedätte: milloin tulee tukku heiniä, milloin käy hanko kylkeen. Viime perjantaina ajoin itseeni piirasta kuin muinoin Martyn saippuata, enkä sen jälkeen syönyt seuraavana enkä sitä seuraavana päivänä, odotinpa vieläkin päivän lisää. Vettä on kyllä joessa kuinka paljon vain, mahassani ruutananpoikasia aivan kihisee… Niin että antaisitteko anteliaisuutenne sarven vuotaa. Tässä lähitienoilla aivan minua kuomaseni vartoelee, mutta ei ole hyvä hänen lähelleen ruplitta tulla.
—- Onko Pjotr Stepanovitš luvannut sinulle jotakin minun puolestani?
— Eipä nyt oikeastaan sitäkään, sanoipahan vain, että ehkäpä minusta teille saattaisi olla jotakin hyötyä, jos asia sikseen tulisi, mutta mistä oikeastaan olisi kysymys, sitä hän ei minulle selittänyt, — ei aivan tarkalleen ainakaan, sillä Pjotr Stepanovitš istuttaa minuun esimerkillistä kasakan kärsivällisyyttä eikä tunne minua kohtaan luottamusta minkään vertaa.
— Minkä vuoksi?
— Pjotr Stepanovitš on astroloomi ja tuntee kaikki Jumalan planeedit, mutta on sitä vain moittimisen sijaa hänessäkin. Puhun teille, herra, kuten totiselle Jumalalle, sillä paljon on teistä kuultu. Pjotr Stepanovitš on sellainen, mutta te, herra, ehkä te olettekin toisenlainen. Jos hän kerran päättää, että joku on — roisto, niin hän ei enää muuta tahdo hänestä tietääkään. Jos sanoo: hölmö, niin sen ihmisen ei muuta nimitystä häneltä enää tarvitse odottaakaan. Mutta kas, minäpä olenkin ehkä tiistaisin ja keskiviikkoisin hölmö, mutta torstaina olen ehkä jo häntä viisaampi. Hän tietää nyt, että minä suuresti kaipaan passia, — eihän meidän Rasejassamme tokumentitta pääse mihinkään, — ja senvuoksi hän nyt aattelee: sainpas hänen sielunsa vangikseni. Pjotr Stepanovitšin, sen sanon teille, herra, on helppoa elää maailmassa. Hän päättää, että ihminen on se tai se, ja elää sitten rauhassa niine tuumineen. Sitäpaitsi hän on aika itara. Hänpä luulee, etten rohkenisi häiritä teitä omasta aloitteestani, puhun teille, herra, kuten totiselle Jumalalle, — jo neljä yötä olen odotellut teitä tällä samaisella sillalla ja vain näyttääkseni, että osaan sitä tässä ilman heidän apuansakin päästä omin askelin omalle tielleni. Jos tässä on kerran armoa pyytäminen, niin ennen minä sitä pyytämään saappaalta kuin saappaan varrelta.
— Mutta kuka sanoi sinulle, että kulkisin yöllä tätä siltaa?
— Jospa täytynee tunnustaa, sain sen tietää syrjästä. Kapteeni Lebjadkinhan se, kuten tiedätte, ei osaa pitää omana tietonaan paljoakaan. Niin että ne kolme ruplaa olisitte maksava minulle kolmesta päivästä ja kolmesta yöstä, jotka ikävissäni olen tässä käyskennellyt. Ja miten paljon siinä on vaatetta kastunut, siitä ei kannata edes puhua…
— Minun on mentävä vasemmalle, sinun — oikealle. Silta on kävelty loppuun. Kuulepas, Fjodor, tahdon, että ymmärrät minut oikein jo heti ensi sanasta. En anna sinulle kopeekkaakaan, älä tule enää näkyviini, ei sillalla eikä muuallakaan, en tarvitse sinua nyt enkä koskaan, ja jos et tottele, annan ottaa sinut kiinni ja ilmoitan poliisille. Mars!
— Mutta hyvästä seurasta edes jokin kopeekka!
Eikö ollut hauskempi kulkea yhdessä?
— Mene tiehesi!
— Mutta ettehän te kai osaa tietäkään? Täällä vasta on mutkia… voisin teitä opastaa, sillä tämä kaupunkihan on hajallaan… aivan kuin piru olisi sitä kantanut korissa ja kantaessaan hajalle täristänyt.
— Minä… köytän sinut! — Nikolai Vsevolodovitš kääntyi häneen päin uhkaavana.
— Ehkä muutatte vielä mieltänne, herra! Vähällähän sitä vaivaista vahingoittaa!
— Lienet liian varma itsestäsi!
— Olen teistä varma, herra, itsestänipä en ole niinkään…
— En tarvitse sinua, kuulithan!
— Mutta minä tarvitsin teitä, herra, kas siinäpä se! Odotan teitä siksi, kunnes tulette takaisin. Olkoon menneeksi!
— Kunniasanallani: jos tapaan, köytän sinut.
— Sitten lienee jo parasta valmistaa naru. Onnea matkalle, herra. Tarjositte sentään vaivaiselle sateen suojan, ja pelkästään jo siitä olen teille elämäni loppuun kiitollinen.
Hän jäi jälkeen. Nikolai Vsevolodovitš tuli perille huolissaan. Tämä aivan kuin taivaasta tipahtanut mies oli täysin varma siitä, että hän oli muka välttämätön, ja liian röyhkeästi hän kiirehti myös siitä huomauttamaan. Yleensä häntä kohtaan ei oltu kovinkaan hienotunteisia. Mutta saattoihan olla, että kulkurin puhe ei ollut aivan perätön ja että hän tosiaankin vain omasta harrastuksestaan tarjosi apuansa, Pjotr Stepanovitšin tietämättä. Ja se oli sitäkin huvittavampaa.