II.
Talo, jonka luo Nikolai Vsevolodovitš pysähtyi, oli autiolla paikalla, lauta-aitojen välissä, ja näiden aitojen takana alkoivat laajat vihannesistutukset. Rakennus oli aivan sananmukaisesti kaupungin laidassa. Se oli puinen, äsken rakennettu, niin että seiniä ei vielä oltu ehditty edes höyläyttää. Sen erään ikkunan luukut oli tahallaan jätetty auki, ja ikkunalaudalla loisti kynttilä, jonka tarkoituksena nähtävästi oli olla majakkana odotetulle, myöhäiselle vieraalle. Kun Nikolai Vsevolodovitš oli päässyt niin lähelle, että hän oli vain noin kolmenkymmenen askelen päässä talosta, hän huomasi portailla seisovan pitkähkön mieshenkilön. Tämä oli varmaankin talon isäntä, joka kärsimättömästi odotellessaan vierasta oli lähtenyt häntä vastaan. Jo saattoi erottaa hänen äänensäkin, joka samalla oli arka ja kärsimätön:
— Tekö siellä? Tekö?
— Minä, — vastasi Nikolai Vsevolodovitš vasta sitten, kun oli jo portailla ja oli vetänyt kokoon sateensuojansa.
— Viimeinkin! — Kapteeni Lebjadkin tömisteli jalkojaan ja hätäili, hän se todella oli, – olkaa hyvä, antakaa varjonne: Märkäpä on! Pingoitan sen tänne nurkkaan lattialle. Terve tuloa, terve tuloa!
Eteisestä oli ovi selkosen selällään huoneeseen jota valaisi kaksi kynttilää.
— Jos ette olisi luvannut niin varmasti tulla olisin jo lakannut odottamasta.
— Kello on neljännestä vailla yksi. — Nikolai Vsevolodovitš katsahti kelloonsa astuessaan huoneeseen.
— Sitäpaitsi sataa, ja matka on niin hirvittävän pitkä… Kelloa ei minulla ole, ja ikkunoista näkee vain vihannespellot. Niin että väkisinkin sitä… jää ajastaan jäljelle. Mutta tätä en sano valittaakseni, sillä enhän uskalla, en uskalla, mutta kärsimättömyydessäni tulin sen sanoneeksi, epätietoisuudessani, joka on jo viikon minua kalvanut. Kunpa viimeinkin tämä… ratkeaisi.
— Mikä… ratkeaisi?
— Kunpa saisin tietää kohtaloni, Nikolai Vsevolodovitš. Olkaa hyvä.
Hän kumarsi osoittaen sohvaa pöydän ääressä.
Nikolai Vsevolodovitš katsahti ympärilleen. Huone oli pikkuruikkuinen ja matala. Siinä olivat vain välttämättömimmät huonekalut: tuoleja ja puinen sohva, nekin aivan uudet, ilman päällystä ja ilman tyynyjä, kaksi lehmuksista pöytää, toinen sohvan luona liinalla katettu, toinen nurkassa. Siinä oli jotakin, jonka yli oli heitetty toinen liina. Ja muutenkin näytti siltä, että huoneen siisteyttä vastaan ei ollut mitään muistuttamista. Kapteeni Lebjadkin ei ollut kahdeksaan päivään ollut humalassa. Kasvot olivat pöhöttyneet ja kellertävät. Katse oli rauhaton, utelias ja epävarma. Liiankin selvästi saattoi huomata, että hän ei tietänyt oikein itsekään, missä äänilajissa hänen olisi ollut edullisinta alkaa keskustella.
— Kas tässä, — hän viittasi ympärilleen, — tässä elän kuten pyhimys. Raittiudessa, yksinäisyydessä ja köyhyydessä, — olen antanut nämä muinaisten ritarien kolme lupausta.
— Luuletteko muinaisten ritarien antaneen sellaisia lupauksia?
— Ehkäpä erehdyn! Voi, ei ole suotu minulle kehittymismahdollisuuksia! Kaikki on mennyttä. Uskotteko minua, Nikolai Vsevolodovitš, täällä vasta ensi kerran silmäni aukenivat, ja samassa jätin häpeälliset himoni. Ei ainoatakaan ryyppyä, ei tippaakaan! Minulla on nyt oma nurkkani, ja kuusi päivää olen nauttinut hyvästä omastatunnosta. Seinätkin pihkantuoksullaan muistuttavat luonnosta. Ja kuka olin ennen, mikä minä olin?
»Öisin — yömajatta —,
päivin kieli lerpallansa».
lahjakkaan runoilijamme sanoja käyttääkseni. — Mutta — tehän olette aivan märkä. Ettekö haluaisi teetä?
— Olkaa rauhassa.
— Teekeitin on kiehunut jo kahdeksasta alkaen, mutta… sammui viimein, kuten kaikki tässä maailmassa. Sanotaan, että aurinkokin kerran sammuu… Mutta jos vain suvaitsette, niin kyllä sen saa vielä kiehumaan. Agafja on valveilla.
— Sanokaahan, onko Marja Timofejevna…
— Täällä, täällä hän on, — Lebjadkin kiirehti kuiskaamaan, — suvaitsetteko katsahtaa tänne! Hän osoitti viereistä huonetta, jonka ovi oli suljettu.
— Eikö hän nuku jo?
— Ei, ei, mitä ajattelettekaan? On koko illan teitä odotellut, ja heti kun kuuli teidän tulleen, alkoi koristeleida, — hän aikoi hymähtää leikkisästi, mutta tuli samassa äkkiä taas totiseksi.
— Millainen hän on ollut yleensä… viime aikoina? — kysyi Nikolai
Vsevolodovitš kulmien kurtistuessa.
— Yleensä? Tiedättehän sen itsekin, — hän teki säälivän! liikkeen kohauttaen olkapäitään. — Ja nyt hän… nyt hän istuu ja ennustelee korteista…
— Hyvä on… Myöhemmin sitten… Mutta ensin on saatava asia teidän kanssanne selväksi.
Nikolai Vsevolodovitš istuutui tuolille.
Kapteeni ei uskaltanut enää istuutua sohvalle, vaan otti myös istuimekseen tuolin ja pelokkaasti sekä odottelevana kumartui kuuntelemaan.
— Mitäs teillä on tuolla nurkassa liinan alla? — Nikolai Vsevolodovitš kysäisi äkkiä.
— Täälläkö? — Lebjadkin kääntyi myös sinnepäin. — Tämä on vain kaikki teidän anteliaisuutenne seurauksia. Ottaen huomioon, että nyt on tupaantulijaiset, pitkä matka ja luonnollinen väsymys… — kapteeni myhähteli tyytyväisenä, nousi paikaltaan ja varpaillaan lähestyi pöytää sekä kohotti samalla arvokkaasti ja varovaisesti nurkkapöydän yli heitettyä liinaa. Sen alla oli — katettu illallispöytä, liikkiötä, vasikanpaistia, sardiineja, juustoa, pieni, vihreä karahvi sekä pitkä pullo Bordeaux’ta. Kaikki tämä oli siististi ja asiantuntemusta ilmaisevasti asetettu pöydälle, vieläpä erinomaisen hienosti.
—- Tekö nämä olette hankkinut?
— Minä. Jo eilen, ja tein parhaani osoittaakseni kunnioitustani… Marja Timofejevnahan, kuten tiedätte, on näistä asioista varsin välinpitämätön. Mutta tärkeintä on, että kaikki tämä tulee teiltä, on siis teidän omaanne, te siis olette täällä isäntä enkä minä, sillä minä olen vain kuten teidän tilanhoitajanne, sillä joka tapauksessa. Nikolai Vsevolodovitš, minun henkenihän on sentään vapaa. Ettehän tahdo riistää minulta tätä ainoata omaisuuttani! — hän lopetti liikutettuna.
— Hm. Istuisitte mieluummin.
Kii… ii… tän, kiitän ja olen riippumaton! — Hän istuutui. — Voi, Nikolai Vsevolodovitš, tänne sydämeen on karttunut niin paljon, etten enää tahtonut jaksaa teitä odottaa. Nyt te siis ratkaisette kohtaloni… samoin kuin tuon onnettomankin kohtalon… ja sitten… kuten ennen muinoin vuodatan teille kaiken, kuten neljä vuotta sitten. Silloin te suvaitsitte kuunnella minua, luitte runojani… Vaikka te nimitittekin minua Shakespearen Falstaffiksi, te olette sittenkin merkinnyt elämässäni hyvin paljon. Minulla onkin nyt totinen syy pelätä, ja te yksin voitte minua neuvoa ja valaista. Pjotr Stepanovitš kohtelee minua julmasti!
Nikolai Vsevolodovitš kuunteli uteliaana ja tarkasteli häntä. Vaikkakin kapteeni Lebjadkin oli ehkä todella lakannut juopottelemasta, hän ei sittenkään ollut läheskään täysin tasapainoisessa vireessä. Tuontapaisiin monivuotisiin juopporatteihin jää lopulta ainaisesti jotakin epätasaista, tunkkaista, särkynyttä ja mieletöntä, vaikka he yrittävätkin pettää, viekastella ja teeskennellä yhtä hyvin kuin toisetkin, jos niin tarvitaan.
— Huomaan, että te ette ole paljoakaan näinä neljänä vuotena muuttunut, kapteeni, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš hieman lempeämmin. — Näyttää olevan totta, että ihmiselämän jälkipuoliskon tavallisesti muodostavat ne tottumukset, joita hän elämänsä ensi puoliskolla on keräillyt.
— Suurenmoista! Te ratkaisette elämän arvoituksen! — huudahti kapteeni teeskentelemättömän ihastuneena, sillä hän oli korkealentoisten sanojen ystävä. — Kaikista sanoistanne, Nikolai Vsevolodovitš, muistan erikoisen hyvin ne, jotka sanoitte Pietarissa: »Täytyy olla todella suuri ihminen voidakseen joskus toimia vastoin terveen järkensä vaatimusta!» Siinäpä se!
– Niin, ja hölmö täytyy olla samalla.
— Mitäpä siitä, vaikkapa hölmökin. Mutta te olette ikänne kaiken sirotellut ympärillenne älykkyyttä, mutta entäs nuo toiset? Sanokootpa Liputin tai Pjotr Stepanovitš edes joskus jotakin samantapaista! Voi, miten julmasti Pjotr Stepanovitš on kohdellut minua.
— Mutta ettekö te, kapteeni, muista, miten itse käyttäydyitte?
— Juoppous ja sitäpaitsi vihollisteni määrätön joukko! Mutta nyt on kaikki ohitse, ja parhaillaan luon nahkaani kuten käärme. Nikolai Vsevolodovitš, tiedättekö, teen par'aikaa testamenttiani, olen jo kirjoittanutkin sen…
— Hauskaa kuulla. Mitä te jätätte jälkeenne ja kenelle?
— Isänmaalle, ihmiskunnalle ja ylioppilaille. Nikolai Vsevolodovitš, luin sanomalehdistä eräästä amerikkalaisesta. Hän testamenttaa koko suuren omaisuutensa tehtaiden rakentamista varten ja positiivisten tieteiden hyväksi, luurankonsa sikäläisen akatemian ylioppilaille ja nahkansa — rumpuun, jolla yötä päivää on rummutettava Amerikan kansallislaulua. Voi, me olemme kääpiöitä verrattuina Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen ajatuksen lentoon! Venäjä on luonnon, mutta ei järjen oikku. Mutta entäs jos minun päähäni pälkähtäisi testamentata nahkani Akmolinskin jalkaväen rykmentille, jossa minulla oli kunnia aloittaa sotilasurani, määräyksellä, että joka päivä lyötäisiin siihen koko rykmentin edessä Venäjän kansallishymniä, niin sitä pidettäisiin vapaamielisyytenä, minun nahkaani ei sallittaisi… ja senvuoksi minun on tyytyminen vain ylioppilaihin. Tahdon testamentata luurankoni akatemialle, mutta ehdolla, ainoastaan sillä ehdolla, että otsalleni kiinnitetään ikuisiksi ajoiksi lappu, johon kaiverretaan sanat: »Katuva vapaa-ajattelija», kas sillä tavoin!
Kapteeni puhui innoissaan ja uskoi tietenkin täydestä sielustaan amerikkalaisen testamentin kauneuteen, mutta päätarkoituksena oli tietenkin teeskentely ja Nikolai Vsevolodovitšin huvittaminen. Hän oli tottunut olemaan tämän narrina. Mutta Nikolai Vsevolodovitš ei edes hymähtänyt, vaan kysäisi äkkiä melkein salaperäisesti:
— Te siis todella aiotte saattaa julkisuuteen testamenttinne jo eläessänne ja vaaditte siitä palkkion?
— Vaikkapa niinkin, Nikolai Vsevolodovitš, vaikkapa niinkin? — Lebjadkin tarkasteli Stavroginia varovaisesti. — Millainen onkaan kohtaloni! En kirjoita enää edes runoja. Ja oli kuitenkin kerran aika, jolloin tekin, Nikolai Vsevolodovitš, luitte niitä. Muistatteko, pullo toverinamme? On heitettävä kynä syrjään. Olen kirjoittanut vain yhden runon, kuten Gogolj kirjoitti »Viimeisen kertomuksensa». Muistattehan, miten hän ilmoitti Venäjän kansalle, että se »laulautui» hänen rinnastaan. Niin lauloin minäkin joutsenlauluni, ja sitten — tulee loppu.
— Minkä runon?
— »Siinä tapauksessa, että hän taittaisi jalkansa.»
— M… mitä?
Kapteeni oli vain odottanutkin tätä tilaisuutta. Runojaan hän piti määrättömästi arvossa, mutta hänen teeskentelevä kaksoissielunsa sai hänet nauttimaan myös siitä, että Nikolai Vsevolodovitš laski leikkiä hänen runojensa kustannuksella ja nauroi niille joskus aivan vatsaansa pidellen. Näin tuli saavutetuksi kaksi tarkoitusta: sekä runoilijan että narrin. Mutta tällä kertaa oli lisäksi vielä kolmas, aivan erikoinen ja hyvin arkaluontoinen syy: kun kapteeni koetti tuoda esille runon, hän samalla tahtoi sen yhteydessä puolustautua eräässä suhteessa, sillä hän tunsi olevansa syyllinen ja oli senvuoksi peloissaan.
— »Siinä tapauksessa, että hän taittaisi jalkansa», s.o. ratsastaessaan. Mielikuvitusta, Nikolai Vsevolodovitš, houretta, mutta runoilijan houretta. Kerran tavatessani hänet ratsain tein tuon materialistisen kysymyksen: »Miten silloin kävisi?» — siinä tapauksessa että. Asia on selvä: kaikki ihailijat karkuun, sulhaset mikä minnekin, ei muuta kuin »nuole näppisi». Mutta runoilija yksin jäisi yhä särjetyssä sydämessään hänelle uskolliseksi. Nikolai Vsevolodovitš, saattaahan täikin rakastua, eihän sitä ole laissa kielletty. Ja kuitenkin, mainittu henkilö suuttui sekä kirjeestä että runoista. Sanotaan, että tekin muka olisitte suuttunut? Se on surullista, en ollut sitä uskoa. Ketä voisi minun mielikuvitukseni vahingoittaa? Sitäpaitsi, kunniasanallani, kaikkeen on syypää Liputin. »Lähetä ja lähetä, jokaisella ihmisellä on oikeus kirjeen kirjoittamiseen», ja minä lähetin.
— Te lienette tarjoutunut sulhaseksikin?
— Sellaista se on, kun on vihamiehiä, vihamiehiä!
— Miten tuo runo kuului? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš ankarasti.
— Houretta, houretta eikä muuta.
Kuitenkin hän suoristautui, ojensi kätensä ja aloitti:
»Särkyi jäsen kauniin kukkasen — kiintoisammaksi vain yhä kääntyy. Rakastunut sulho oli ennestään, nyt jo aivan lempeen nääntyy.»
— No, riittää, — Nikolai Vsevolodovitš viittasi kädellään.
… Haaveilen Pietarista, — muutti Lebjadkin kiireesti puheenaihetta, aivan kuin runoista ei koskaan olisi ollut puhettakaan, — haaveilen uudestisyntymisestä… Oi, hyväntekijäni! Saanko luottaa siihen, että te ette kiellä minulta matkarahoja? Kuin aurinkoa olen odottanut teitä koko viikon!
— Niitä ei teidän pidä saaman, hyvä herra, minulla ei ole varoja enää ollenkaan, ja miksi antaisin teille rahoja?
Nikolai Vsevolodovitš näytti suuttuvan. Kuivasti ja lyhyesti hän luetteli kaikki kapteenin rikokset: juopottelun, valehtelemisen, rahojen tuhlailun, rahojen, jotka oli lähetetty Marja Timofejevnaa varten. Torui häntä siitä, että Marja Timofejevna oli otettu pois luostarista, mainitsi kirjeistä, joissa oli uhattu ilmaista salaisuus, sekä siitä, miten kapteeni oli käyttäytynyt Darja Pavlovnaa kohtaan y.m. y.m. Kapteeni yritti puolustautua, viittaili käsillään, mutta Nikolai Vsevolodovitš sai hänet joka kerran käskevästi pysymään alallaan.
— Ja sitten, — hän huomautti lopuksi, — te puhutte kirjeissänne aina »loukatusta perhekunniasta». Mikä »loukkaus» se on, että teidän sisarenne on laillisessa avioliitossa Stavroginin kanssa?
— Mutta avioliitto on salainen, Nikolai Vsevolodovitš, sala-avioliitto. Saan teiltä rahoja, ja minulta saatetaan kysyä: mistä hyvästä nuo rahat tulevat? Olen sidottu, en voi vastata. Sehän olisi sisareni ja perhekunniamme häpäisemistä.
Kapteeni koroitti ääntään. Hän viljeli mielellään tätä puheenaihetta ja oli varma, että se veisi suotuisaan ratkaisuun. Voi, hän ei voinut aavistaakaan, miten hän oli ällistyvä. Rauhallisesti ja täsmällisesti, aivan kuin olisi ollut kysymys jostakin aivan jokapäiväisestä perhetapahtumasta, Nikolai Vsevolodovitš ilmoitti hänelle, että lähipäivinä, ehkä jo huomenna tai ylihuomenna, hän aikoi saattaa avioliittonsa julkisuuteen »niin hyvin poliisilaitoksen kuin seurapiirinkin tietoon» ja että samalla raukeaa myös tyhjiin koko tuo puhe »loukatusta perhekunniasta» sekä samalla lakkaa myös tähänastinen avustus. Kapteenin silmät rävähtivät selko selälleen: hän ei heti paikalla päässyt edes asiasta oikein selville, ei ennen kuin se oli uudelleen hänelle selitetty.
— Mutta hänhän on… mielipuoli?
— Olen kyllä senkin ottanut huomioon ja sen mukaan myös toiminut.
— Mutta mitä sanoo… äitivanhempanne?
— Se on hänen asiansa.
— Viette hänet siis puolisonanne kotiinne?
— Ehkäpä niinkin. Mutta tämänhän ei pitäisi mitenkään liikuttaa teitä.
Eihän tämä kuulu teille.
— Miten niin… ei kuulu? — kapteeni huudahti. — Mihinkäs minä joudun?
— Te ette tietenkään tule mukaan.
— Mutta minähän olen sukulainen.
— Tuollaisia sukulaisia kartetaan. Miksi enää tämän jälkeen antaisin teille rahoja, ymmärrättehän sen hyvin itsekin.
— Nikolai Vsevolodovitš, Nikolai Vsevolodovitš, se ei voi olla totta, ehkä te vielä muutatte mielenne, ettehän te soisi itsellenne sellaista onnettomuutta tapahtuvaksi, mitä siitä ajateltaisiin ja mitä suurmaailmassa sanottaisiin?
— Ei minua teidän »suurmaailmanne» peloita kovinkaan. Meninhän minä silloin naimisiinkin sisarenne kanssa, kun kerran sain sellaisen päähänpiston humalaisen päivällisen jäljestä viinipullovedon voittaakseni, ja nyt taas julistan sen julkiseksi… kun tämä taas tällä kertaa sattuu minua huvittamaan.
Hän sanoi tämän kaiken niin kiukustuneella äänellä, että Lebjadkin alkoi vähitellen uskoa häntä.
— Mutta mitenkäs minä, minä, pääasiahan olen minä!… Ehkä te, Nikolai
Vsevolodovitš sittenkin laskette leikkiä.
— En laske leikkiä.
— Kuten tahdotte, Nikolai Vsevolodovitš, mutta en usko teitä… mutta silloin minä valitan.
— Te olette kovin typerä, kapteeni.
— Mitäpä siitä, eihän minulla ole muuta keinoa! — kapteeni ei enää tietänyt mitä puhui, — ennen hän ainakin ansaitsi palveluksillaan meille kummallekin katon päämme päälle, mutta mitenkäs nyt käy, jos te hylkäätte minut kokonaan?
— Ettekö te tahtonut matkustaa Pietariin vaihtamaan uraanne? Muuten, olen kuullut, että te aiotte lähteä viemään sinne jotakin ilmiantoa saadaksenne omat syntinne anteeksi ilmaisemalla toiset?
Kapteenin suu raottui, silmät pullistuivat, eikä hän osannut sanoa sanaakaan.
— Kuulkaapa, kapteeni, — virkkoi Stavrogin äkkiä hyvin totisena, pöydän yli kumartuen. Tähän asti hän oli puhunut jonkin verran kaksimielisesti, niin että Lebjadkin, jota monet kerrat ennen jo oli pantu koetukselle, aivan viime hetkeen oli hitusen verran epävarma siitä, oliko hänen herransa tosiaankin suuttunut vai laskiko hän leikkiä, oliko hän tosiaan saanut mielettömän päähänpiston tehdä avioliittonsa julkiseksi vai leikittelikö hän ehkä vain? Mutta Nikolai Vsevolodovitšin tavallisuudesta poikkeava ankaruus oli niin vakuuttava, että kapteeni tunsi kylmiä väreitä selässään. — Kuunnelkaa ja puhukaa totta, Lebjadkin, oletteko jo ilmiantanut jotakin vai ettekö vielä? Oletteko tosiaankin jo ehtinyt tehdä jotakin? Oletteko ehkä tyhmyyttänne lähettänyt jonkin kirjeen?
— En, en minä vielä ole ehtinyt… enkä aikonutkaan. — Kapteeni ei liikahtanutkaan.
— Valehtelette väittäessänne, että ette ole aikonutkaan. Sitä vartenhan teidän tekee juuri mieli Pietariin. Jos ette ole kirjoittanut, niin ehkä ette sentään ole malttanut olla lörpöttelemättä täällä liikoja, jollekulle? Puhukaa totta, jotakin sellaista jo on tullut korviini.
— Juovuksissa… Liputinille. Liputin on petturi. Avasin hänelle sydämeni, — kapteeni kuiskasi kalveten.
— Sydän sydämenä, mutta ei pidä olla hölmö. Jos teillä oli jotakin mielessä, niin olisitte pitänyt sen omana tietonanne. Nykyjään pitävät kaikki viisaat ihmiset suunsa kiinni eivätkä puhele liikoja.
— Nikolai Vsevolodovitš! — Kapteeni alkoi vapista; — ettehän te itse ole ottanut mihinkään osaa, enhän minä teitä…
— Omaa lypsylehmäänne te ette olisi uskaltanut ilmiantaa!
— Nikolai Vsevolodovitš, ymmärtäkäähän, ymmärtäkäähän toki minua!… — ja kyynelsilmin sekä aivan epätoivoissaan kapteeni alkoi hätäillen kertoa neljän vuoden aikaista tarinaansa. Se oli tarina hölmöstä, joka oli lähtenyt »syyhyttä saunaan» ja joka juopottelultaan ja mellastukseltaan ei ollut ehtinyt ajatella asiaa nenäänsä pitemmälle eikä ollut ymmärtänyt aina viime aikoihin asti asiain vakavuutta. Hän kertoi, että jo Pietarissa hän oli, »pelkästään ystävyyden innostamana ja kuten ainakin todellinen ylioppilas, vaikka ei ollutkaan ylioppilas, viattomassa tietämättömyydessänsä», heitellyt erinäisiä irtolehtisiä porraskäytäviin, jättänyt niitä kymmenittäin oville, soittokelloihin, työnnellyt niitä sanomalehtien asemesta sopivissa tilaisuuksissa hattuihin, ohikulkijoiden taskuihin. Ja sitten hän oli saanut heiltä rahojakin, »sillä varani… tiedättehän te varani». Kahdessa kuvernementissa hän oli käynyt levittelemässä eri piirikuntiin »jos jonkinlaista roskaa». — Voi, Nikolai Vsevolodovitš, — hän huudahti, — eniten minua kuohutti se, että tämä kaikki oli vastoin kaikkia kansalais- ja etenkin vastoin isänmaan lakeja! Niissä saattoi olla esimerkiksi näin: On lähdettävä hangoilla varustettuna ja on pidettävä mielessä, että se, joka aamulla lähtee köyhänä, se voi ehkä illalla palata rikkaana kotiinsa, — ajatelkaapa tätäkin! Aivan värisytti minua itseänikin niitä levitellessä, mutta ei auttanut muu, tein työtä käskettyä. Tai sitten aivan aiheeton viiden, kuuden rivin pituinen julistus koko Venäjän kansalle: »sulkekaa pian kirkot, tuhotkaa Jumala, rikkokaa avioliitot, tehkää tyhjäksi perintöoikeudet, ottakaa väkipuukot esille», eikä muuta, ja piru sen tietää, mitä sen jälkeen oli sitten muka tuleva. Kas, tämä viisirivinen lentolehti se olikin vähällä viedä minut satimeen. Rykmentissämme sain upseereilta selkäsaunan, mutta Jumala heille terveyttä suokoon, päästivät minut kuitenkin vapauteen. Ja sitten viime vuonna olin taas vähällä joutua kiinni, kun jätin Karavajeville Ranskassa valmistettuja vääriä viidenkymmenen ruplan seteleitä. Mutta Karavajev, Jumalan kiitos, hukkui juovuspäissään juuri samoihin aikoihin avantoon, siis ennen kuin syyllisyyteni ehti paljastua. Täällä Virginskeillä julistin aviovaimojen yhteiskunnallista vapautta. Kesäkuussa olin taas N:n kuvernementissa levittelemässä niitä. Sanoivat, että minun täytyisi vieläkin… niitä… Pjotr Stepanovitš antoi määräyksen, että minun on toteltava. On uhkaillut jo kauan. Miten hän silloin sunnuntaina kohtelikaan minua! Nikolai Vsevolodovitš, olen orja, mato, mutta en Jumala, siinä suhteessahan minä vain eroankin Deržavinista.[6] Mutta toimeentuloni, tiedättehän, millainen on toimeentuloni!
Nikolai Vsevolodovitš oli kuunnellut uteliaana.
— Paljon siitä, mitä kerroitte, on sellaista, josta minulla ei ole ollut aavistustakaan, — hän sanoi, — mutta teillehän voi sattua mitä tahansa… Kuulkaahan, — hän sanoi mietittyään hetken, — jos tahdotte, niin sanokaa niille, kenelle tahdotte, että Liputin on valehdellut ja että te vain minua peloittaaksenne suunnittelitte ilmiantoa, koska luulitte, että olen muutenkin jo leimattu, ja kiristääksenne minulta siten enemmän rahaa… Ymmärrättehän?
—Nikolai Vsevolodovitš, kyyhkykulta, uhkaako minua todellakin sellainen vaara? Odotinkin teitä vain kysyäkseni tätä.
Nikolai Vsevolodovitš hymähti.
— Pietariin teitä ei päästetä, vaikkapa saisittekin minulta matkarahat… Mutta on jo aika mennä Marja Timofejevnan luo, — näin sanoen hän nousi tuoliltaan.
— Nikolai Vsevolodovitš, — mutta miten käy Marja Timofejevnan?
— Kuten jo sanoin.
— Onko se oikein totta?
— Te ette näy uskovan.
— Heitättekö tosiaankin minut nurkkaan kuten kuluneen saappaan?
— Harkitaan vielä asiaa, — Nikolai Vsevolodovitš naurahti, — mennään jo.
— Ettekö halua, että seisoisin portailla sen ajan, etten vahingossa kuulisi mitään… huonehisemme ovat pikkuruikkuisia.
– Oivallista. Seisokaa portailla. Ottakaa sateensuoja.
— Sateensuoja? Teidänkö? Olenkohan sen arvoinen?
— Jokainen meistä on sentään sateensuojan arvoinen.
— Kas, heti osaatte määritellä ihmisoikeuksienkin minimin.
Hän leperteli jo taas totuttuun tapaansa. Uutinen oli häntä niin järkyttänyt, että hän oli aivan tolaltaan. Ja kuitenkin heti, kun hän oli päässyt portaille ja pingoittanut sateensuojan ylleen, hänen kevytmieliseen ja petolliseen päähänsä alkoi tunkeutua tuo ainainen lohdullinen ajatus, että häntä kiusoitellaan ja että hänelle valehdellaan, ja jos kerran asianlaita on se, hänellä ei ole syytä pelkoon, vaan toiset pelkäävät häntä.
»Ne valehtelevat ja pettävät, mutta mikä oikeastaan on kaiken tarkoituksena»? pyöri hänen päässään. Avioliiton julkisuuteen saattaminen oli hänestä mahdottomuus. »On tosin totta, että tuollainen 'ihmeidentekijä' voi kyllä ryhtyä mihin tahansa, kun ei eläkään muuta varten kuin vain kiusaksi toisille ihmisille. Mutta entäpä jos häntä tuo sunnuntainen äkseerinki onkin alkanut peloittaa, ehkäpä enemmän kuin mikään entinen? Ja senpä vuoksi hän ehkä kiirehtiikin vakuuttamaan, että hän tuo itse julkisuuteen avioliittonsa, etten minä vain sitä tekisi. Ehei, Lebjadkin, älä iske harhaan! Ja miksi hän tulee salaa yöllä, kun kerran kaipaa julkisuutta? Ja jos hän on peloissaan, niin hän on sitä parhaillaankin, juuri näinä muutamina päivinä… Ehei, Lebjadkin, varo!…
»Peloittelee Pjotr Stepanovitšilla. Oi, voi, miten peloittaa, ei, täällä tuntuu niin peloittavalta! Ja pitikin minun lörpötellä tuolle Liputinille. Piru tietää, mitä nuo paholaiset oikein aikovat, en ole oikein koskaan päässyt siitä perille. Kaikki ne ovat taas jalkeilla, kuten viisi vuotta sitten. Tosiaankin, kenelle minä heidät ilmiantaisin? 'Ettekö vain ole hölmöyttänne jollekulle jotakin kirjoittanut?' Hm! Sitä voi siis olla kirjoittavinaankin jotakin tyhmyydessään. Olisikohan tuo olevinaan neuvo? 'Sen vuoksihan te olette Pietariin menossa.' Roisto, näin siitä vain unta, ja hän ehtii jo aavistaa unenikin! Aivan kuin itse kehoittaisi minua matkalle. Tässä on kaksi syytä, joko toinen tai toinen: joko hän itse pelkää tehtyänsä tekoset tai… tai ei pelkää vähääkään, vaan yrittää saada minut ilmiantamaan heidät kaikki! Uh, Lebjadkin, peloittaa, kunhan vain et iskisi harhaan.»
Hän oli niin mietteisiinsä vaipunut, että unohti kokonaan kuulostelemisen. Oli vaikeata kuullakin, sillä ovi oli paksu ja yksipuolinen, ja sisällä puhuttiin hiljaa, niin että tänne saakka kuului vain epäselviä ääniä. Kapteeni sylkäisi ja jäi mietteissään portaille viheltelemään.