III.
Marja Timofejevnan huone oli kahta vertaa isompi kuin se, jossa kapteeni asui, ja se oli kalustettu samoin kuin toinenkin huone karkeatekoisilla huonekaluilla. Mutta sohvan edessä seisovalla pöydällä oli koreakukkainen liina ja palava lamppu, lattialla oli iso, kaunis matto, vuode oli vihreän, toisesta seinästä toiseen ulottuvan verhon takana, ja sitä paitsi pöydän ääressä oli iso pehmeä nojatuoli, jossa Marja Timofejevna ei kuitenkaan istunut. Nurkassa, kuten entisessäkin asunnossa, oli pyhänkuva lamppuineen, josta säteili lämpöistä valoa, ja pöydällä olivat yhä nuo samat välttämättömät esineet: korttipakka, taskupeili, laulukirja, vieläpä vehnänenkin. Lisäksi oli ilmestynyt vielä kaksi värikuvallista kirjasta, joista toinen sisälsi hyvin tunnettuja nuorisolle kirjoitettuja matkakertomuksia, toinen oli helppotajuisten, opettavaisten, etupäässä ritariromanttisten kertomusten kokoelma, julkaistu naisoppilaitosten joulukirjallisuudeksi. Kaiken tämän lisäksi siinä oli vielä valokuva-albumi. Marja Timofejevna, kuten kapteeni oli vakuuttanut, näytti odotelleen vierastaan, mutta sinä hetkenä, kun Nikolai Vsevolodovitš tuli huoneeseen, hän nukkui puoliksi sohvalle ojentautuneena, nojaten villalangoilla ommeltuun kanavapielukseen. Äänettömästi vieras painoi oven jäljessään kiinni ja alkoi liikahtamatta tuijottaa nukkuvaan.
Kapteeni oli hieman liioitellut mainitessaan sisarensa pukeutuneen erikoisesti vieraan varalta. Hänellä oli yllä sama ohut puku kuin tuona sunnuntaina Varvara Petrovnan luona. Samoin hänen hiuksensa olivat kootut pieneen niskasykkyrään, aivan samoin oli paljaana hänen pitkä ja jäntereinen kaulansakin. Varvara Petrovnan lahjoittama musta liina oli huolellisesti kokoontaitettuna sohvalla. Kuten silloin, hän oli nytkin taitamattomasti ja silmäänpistävästi koristautunut ihomaalilla ja -jauheella. Nikolai Vsevolodovitš ei ehtinyt seisoa paikoillaan minuuttiakaan, kun hän jo heräsi, aivan kuin olisi tuntenut hänen katseensa, avasi silmänsä ja suoristautui. Nähtävästi vieraskin tunsi jotakin odottamatonta. Liikahtamatta ja läpitunkevasti, äänetönnä ja itsepintaisesti hän tuijotti Marja Timofejevnan kasvoihin. Ehkä tämä katse oli tarpeettoman ankara, ehkä siinä kuvastui inhoa, mahdollisesti myös vahingoniloa toisen säikähtämisestä, — ellei tämä kaikki vain ollut Marja Timofejevnan unennäköä. Mutta totta on, että hetken kuluttua tämän naisparan kasvoissa kuvastui kauhua, kasvojen lihakset alkoivat nytkähdellä, hän kohotti vapisevat kätensä ja purskahti itkuun aivan kuten säikähtynyt lapsi; vielä hetkinen, ja hän olisi huutanut ääneen. Mutta vieras havahtui, samassa silmänräpäyksessä hän hallitsi kasvonsa ja läheni pöytää hymyillen mitä herttaisimmin ja ystävällisimmin.
— Suonette anteeksi, että herätin ja pelästytin teidät, Marja Timofejevna, odottamattomalla tulollani, — hän sanoi ojentaen tälle kätensä.
Lempeät sanat vaikuttivat, pelko katosi, vaikkakin hän vielä pälyili pelokkaana aivan kuin yrittäen käsittää jotakin, mitä ei kuitenkaan käsittänyt. Pelokkaana hän ojensi kätensäkin. Viimein vilahti arka hymy hänen huulillaan.
— Päivää, ruhtinas, — hän kuiskasi hieman omituisesti häntä tarkastellen.
— Näitte ehkä pahoja unia? — jatkoi Nikolai Vsevolodovitš hymyillen yhä lempeämmin ja herttaisemmin.
— Mistä te sen tiedätte, että näin unta juuri siitä?…
Ja samassa hän taaskin alkoi vapista, horjahti taaksepäin, kohotti kätensä aivan kuin puolustautuakseen ja oli taas vähällä puhjeta itkuun.
— Koettakaa rauhoittua, mitäs te turhia pelkäätte, ettekö todellakaan tunne minua? — tyynnytteli Nikolai Vsevolodovitš, mutta tällä kertaa hänen oli vaikeampi saada Marja Timofejevna rauhoittumaan. Marja Timofejevna katsoi häneen yhtä tuskallisen epätietoisena, sama vaivalloinen ajatus pakotti hänen pääparkaansa, hän olisi tahtonut käsittää jotakin, mitä ei kuitenkaan jaksanut käsittää. Väliin hän loi silmänsä maahan, väliin taas katsahti äkkiä Nikolai Vsevolodovitšiin silmät suurina. Lopulta hän, jos ei nyt rauhoittunutkaan, niin ainakin — alistui.
– Istuutukaa, pyydän, tähän lähelle minua, että saisin teitä tarkastella lähemmin, — sanoi Marja Timofejevna jokseenkin lujasti, ilmeisesti ohi hänellä jokin uusi tarkoitus. — Älkää olko levoton, en katso enää teihin, vaan alaspäin. Älkää tekään katsoko minuun, ennenkuin itse pyydän teitä kohottamaan katseenne. Istukaahan, — hän lisäsi jo hieman kärsimättömästi.
Uusi tunne näytti valtaavan hänet yhä voimakkaammin.
Nikolai Vsevolodovitš oli istuutunut ja odotti. Seurasi jokseenkin pitkä äänettömyys.
— Hm! Tämä kaikki on minusta hyvin omituista, — alkoi Marja Timofejevna puhua tuskin kuuluvasti melkein inhon ilmein, — pahat unet ovat tosin minua kiusanneet, mutta miksi juuri teidän piti tunkeutua uneeni?
— Mutta jättäkäämme unet, — keskeytti Nikolai Vsevolodovitš hänet kärsimättömästi kääntyen suoraan häneen päin kiellosta huolimatta, ja äskeinen ilme palasi taas hänen silmiinsä. Marja Timofejevnankin teki mieli kaikesta päättäen katsahtaa häneen, mutta hän koetti kuitenkin yhä väkisinkin tuijottaa maahan.
— Kuulkaa, ruhtinas, — hän koroitti äkkiä ääntänsä, — kuulkaa, ruhtinas…
— Miksi te olette selin, miksi ette katso minuun, mitä tämä komedia merkitsee? — huudahti Nikolai Vsevolodovitš voimatta enää hillitä itseään.
Mutta Marja Timofejevna ei näyttänyt häntä kuuntelevan.
— Kuulkaapa, ruhtinas, — hän toisti kolmannen kerran lujalla äänellä kasvoilla epämiellyttävän puuhakas ilme, — kun te silloin vaunuissa sanoitte minulle, että avioliittomme tunnustetaan julkisesti, minä samassa säikähdin, että salaperäisyys lakkaa. En nyt oikein tiedä, olen paljon sitä ajatellut ja huomaan selvästi, etten minä kelpaa. Osaanhan tietenkin pukeutua, ehkäpä osaan ottaa vastaan vieraitakin, onpa sekin nyt konsti, tarjota kupillinen teetä, kun on kerran lakeijoita. Mutta entäs mitä sivultapäin katsoen asiasta arvellaan. Silloin sunnuntaina minä siinä talossa näin yhtä ja toista. Se sievä neiti katseli minua koko ajan, etenkin sitten, kun te saavuitte. Tehän silloin tulitte sinne, eikö niin? Hänen äitinsä taas on vain huvittava vanha maailmannainen. Minun Lebjadkinini se myös pani parhaansa liikkeelle. Mutta minäpä pelkäsin räjähtäväni nauruun, katselin koko ajan kattoon, kauniisti oli sekin maalattu. Hänen äitinsä sopisi parhaiten luostarin igumenjaksi. Pelkään häntä, vaikka mustan liinankin lahjoitti. Varmasti ne kaikki minua joka puolelta arvostelivat: en minä ole vihoissani, mutta istuin silloin vain ja ajattelin: olenko minäkin muka noiden sukua? Eihän kreivittäreltä tietenkään vaadita muuta kuin hengen avuja, — sillä taloutta vartenhan hänellä on lakeijat, — ja sitten jonkinlaista suurmaailman sievistelytaitoa voidakseen ottaa vastaan ulkomaalaisia matkustajia. Mutta siitä huolimatta ne katsoivat epätoivoisina minuun sinä sunnuntaina. Vain Daša on enkeli. Pelkään pahoin, että he eivät vain pahoittaisi hänen mieltänsä varomattomasti puhuessaan minusta.
— Älkää olko huolissanne älkääkä pelätkö, — Nikolai Vsevolodovitšin suu vääristyi.
— Muuten, sehän ei merkitse mitään, jos hän saakin puolestani vähän hävetä, sillä sittenkin siinä on aina enemmän sääliä kuin häpeäntunnetta, vaikka se riippuu tietenkin henkilöstä. Tietäähän hän, että suurempi syy minulla on sääliä heitä kuin heillä minua.
— Te varmaankin suutuitte kovasti heihin, Marja Timofejevna?
— Kuka, minäkö? En, — puhuteltu hymähti hyväntahtoisesti. — En vähääkään. Katselin teitä kaikkia silloin ja ajattelin: kaikki te olette suutuksissa ja riidassa keskenänne, tavatessanne ette voi edes sydämenne pohjasta nauraakaan. Niin paljon rikkautta ja niin vähän iloa, — inhoittaa aivan. Minä en muuten sääli muita kuin itseäni.
— Olen kuullut, että teidän oli poissaollessani vaikeata tulla veljenne kanssa toimeen.
— Kuka teille siitä on kertonut? Joutavia, nyt on paljon pahemmin. Unet ovat nyt pahoja, ja ne ovat pahoja sen vuoksi, että te tulitte. Ja te, minkä vuoksi te oikeastaan tänne tulitte, on kai lupa kysyä?
— Mutta ettekö tahtoisi taas luostariin?
— Aavistinhan sen, että taas ne tyrkyttävät sitä luostariaan! On sekin nyt ihmelaitos, tuo luostarinne. Ja miksikä minä sinne nyt menisin, miten? Nyt olen ypö yksin! Myöhäistä on minun aloittaa enää uudelleen kolmatta elämää.
— Te olette vihainen minulle jostakin. Ettehän vain epäile, että olen lakannut teitä rakastamasta?
— Teistä en minä huolehdi vähääkään. Pelkään vain, kunhan tässä joku muu ei vain olisi lakannut jotakuta rakastamasta.
Ja hän hymähti ylenkatseellisesti.
— Varmaankin olen häntä vastaan rikkonut kovin, — hän lisäsi äkkiä aivan kuin yksikseen puhuen, — en vain tiedä, miten olen rikkonut, ja siinähän se onkin, se ikuinen onnettomuuteni. Aina, aina minä tänä viiden vuoden aikana olen yötä päivää pelännyt rikkoneeni häntä vastaan. Rukoilen ja rukoillessani muistan vain suurta syytäni. Ja kas, tottahan se on ollutkin.
— Mikä sitten?
— Pelkään vain, että siinä on jotakin hänenkin taholtaan, — hän jatkoi vastaamatta kysymykseen, jota hän ei ollut ehkä kuullutkaan. — Mutta olisiko hän nyt voinut sellaisiin yhtyä. Kreivitär olisi valmis minut elävältä nielaisemaan, vaikka ottikin mukaansa vaunuun. Kaikki ovat salaliitossa keskenään, — onkohan hänkin? Onkohan hänkin pettänyt minut? (Hänen leukansa ja huulensa alkoivat väristä.) Kuulkaapas te oletteko lukenut Griška Otrepjevista,[7] joka kirottiin seitsemässä tuomiokirkossa?
Nikolai Vsevolodovitš oli vaiti.
— Mutta nyt käännynkin teihin päin ja katson teihin, — päätti Marja Timofejevna äkkiä — kääntykää tekin minuun päin ja katsokaa minuun, mutta tarkemmin. Viimeisen kerran tahdon päästä varmuuteen.
— Olen katsonut teihin jo kauan.
— Hm! — myhähti Marja Timofejevna, tarkastellen Nikolai
Vsevolodovitšia, — olette kovin lihonut.
Hän oli sanomaisillaan vielä jotakin muuta, mutta samassa, siis jo kolmannen kerran, äskeinen pelko vääristi taas hänen kasvonsa, ja taas hän horjahti kohottaen kätensä aivan kuin suojakseen.
— Mutta mikä teidän oikeastaan on? — huudahti Nikolai Vsevolodovitš melkein raivostuneena.
Mutta säikähdys kesti vain silmänräpäyksen. Marja Timofejevnan kasvot vääristyivät omituiseen hymyyn, epäluuloiseen ja epämiellyttävään.
— Pyydän teitä, ruhtinas, nouskaa ja astukaa sisään.
— Mitä tarkoitatte tuolla »astukaa sisään», mihin?
— Viisi vuotta olen kuvitellut, miten hän astuu sisään. Nouskaa ja menkää ovesta tuonne viereiseen huoneeseen ja minä istun täällä aivan kuin en odottaisikaan ketään, otan kirjan käteeni, ja samassa te tulette, viisi vuotta kestäneen matkan jälkeen. Tahtoisin nähdä, miten se käy.
Nikolai Vsevolodovitš kiristeli hampaitaan ja murahti jotakin epäselvästi.
— Riittää, — hän sanoi lyöden kämmenensä pöytään. — Marja Timofejevna, pyydän, että kuuntelette nyt minua. Keskittäkää nyt, jos voitte, koko huomaavaisuutenne. Ettehän te sentään ole aivan hullu! — häneltä pääsi kärsimätön huomautus. — Huomenna saatetaan tieto avioliitostamme julkisuuteen. Te ette koskaan tule asumaan palatsissa, jättäkää harhakuvitelmanne. Tahdotteko elää kanssani koko elämänne, mutta hyvin kaukana täältä, vuoristossa, Sveitsissä, siellä on paikka…? Älkää pelätkö, en jätä teitä koskaan enkä paneta hullujenhuoneeseen. Rahaa minulla on sen verran, ettemme kärsi puutetta. Te saatte palvelustytön, teidän ei tarvitse tehdä mitään. Kaikki, mikä on mahdollisuuden rajoissa, hankitaan teille. Voitte rukoilla, mennä minne tahdotte, saatte yleensä tehdä mitä haluatte. En koske teihin. En lähde minäkään koskaan enää minnekään — paikoiltani. Jos tahdotte, olen ikäni puhumatta kanssanne, tai jos tahdotte toisin — niin kertokaa minulle joka ilta, kuten silloin Pietarissa, nurkka-asumuksessanne teidän tarinoitanne. Luen teille ääneen kirjoja, jos haluatte. Mutta niin on oleva koko elämämme ajan aina samalla paikalla, ja se paikka on synkkä. Tahdotteko? Uskallatteko? Ettekö kadu jälkeenpäin? Ette kiusaa minua kyynelillänne ettekä kirouksillanne?
Marja Timofejevna kuunteli hyvin uteliaana oli kauan sen jälkeen vaiti ja ajatteli.
— Ei se tunnu oikein mahdolliselta, — hän sanoi lopulta pilkallisesti ja haluttomasti. — Minähän voin elää siellä vuoristossa kukaties neljäkymmentä vuotta. — Hän puhkesi nauruun.
— No niin, elämme siis vaikkapa neljäkymmentä vuotta. — Nikolai
Vsevolodovitšin kulmat vetäytyivät kurttuun.
— Hm. En lähde, en vaikka!
— Ette minunkaan kanssani?
— Mikäs te sitten muka olette, että minä teidän kanssanne? Istupas hänen kanssaan vuorella neljäkymmentä vuotta peräkkäin, — on siinäkin järkeä! Ja kuinka kärsivällisiä nämä nykyajan ihmiset ovat alkaneet olla! Ei, ei ole mahdollista, että haukka voisi pöllöksi muuttua. Ei minun ruhtinaani ole sellainen! — Marja Timofejevna kohotti näin sanoessaan ylpeänä ja juhlallisesti päänsä pystyyn.
Nikolai Vsevolodovitšille alkoi selvitä jotakin.
— Minkä vuoksi te sanotte minua ruhtinaaksi ja… ja keneksi te minua oikeastaan luulette? — hän kysäisi äkkiä.
— Mitä? Ettekö olekaan ruhtinas?
— En ole koskaan ollutkaan.
— Ja te itse, itse tunnustatte minulle vasten kasvoja, että ette ole ruhtinas?
— Sanoinhan, etten ole koskaan ollutkaan.
— Hyvä Jumala! — Marja Timofejevna löi kätensä yhteen. — Hänen vihollisiltaan saatoin odottaa mitä tahansa, mutta en sentään tällaista julkeutta —: en koskaan! Onko hän elossa? — hän huudahti äkkiä raivoissaan käyden Nikolai Vsevolodovitšia kohti. — Oletko surmannut hänet vai… tunnusta!
— Keneksi sinä oikein luulet minua? — Nikolai Vsevolodovitš syöksähti pystyyn kasvot vääristyneinä, mutta Marja Timofejevnaa ei enää voinut mikään säikyttää, hän huudahti voitokkaana:
— Kukapa sinua tietää, kuka olet ja mistä lienet ilmestynyt! Minun sydämeni, sydämeni aavisti tämän, viisi vuotta olen tämän intrigin tietänyt! Ja minä istun ja ihmettelen: mikä sokea pöllö se tänne pölähti? Ei, kyyhkykulta, huono näyttelijä olet, vieläpä huonompi kuin Lebjadkin. Vie minulta kreivittärelle alamaisimmat terveiseni ja sano, että hän lähettäisi luokseni vähän paremman kuin sinut. Onko hän palkannut sinut, mitä? Syötkö hänen keittiössään armoleipää? Näen petoksenne aivan selvästi, näen kaikkien teidän lävitsenne, jokaikisen!
Nikolai Vsevolodovitš sieppasi häntä lujasti käsivarresta hieman yläpuolelta kyynärpäätä. Marja Timofejevna nauroi hänelle vasten kasvoja.
— Olet sinä sentään hyvin hänen näköisensä, sukulaisia ehkä, eikö totta? — Viekasta väkeä! Mutta hän, tuo minun, on ylhäinen haukka ja ruhtinas, mutta sinä, sinä olet — pöllö ja kaupustelijapahainen. Hän, tuo minun, jos tahtoo, niin antaa kunnian Jumalalle, mutta jos ei tahdo, niin ei sitä tee, mutta Šatuška (rakas, oma kyyhkykultani) — on lyönyt häntä vasten kasvoja, Lebjadkin on kyllä kertonut. Ja miksi sinä silloin niin säikähdit, kun tulit sinne? Kuka sinut niin peloitteli? Kun näin sinun alhaisen ilmeesi, kun kompastuin, ja sinä nostit minut — sydämeeni hiipi kuin jokin mato ja kuiskasi: ei se ole hän, ei ole hän! Ei olisi haukkani hävennyt minua herrasneitienkään seurassa! Voi hyvä Jumala! Olinhan minä viisi vuotta onnellinen vain siitä ainoasta ajatuksesta, että haukkani siellä jossakin vuorten takana lentää liitelee, aurinkoa katselee… Puhu, valetsaari, saitko hyvät rahat? Pitikö paljonkin maksaa, ennenkuin suostuit? Minä en olisi sinusta puolta kopeekkaa maksanut. Haahaha! Hahaha!
— Uu — idiootti! — Nikolai Vsevolodovitš kiristi hampaitaan pitäen lujasti Marja Timofejevnaa käsivarresta.
— Pois, valetsaari! — huudahti Marja Timofejevna käskevästi, — olen ruhtinaani puoliso, en pelkää veistäsi!
— Veistäni?
— Niin veistäsi! Sinulla on veitsi taskussa. Sinäpä luulit, että nukuin, mutta minäpä näin sen. Kun tulit äsken, otit veitsen esille!
— Mitä sanoit, sinä onneton, millaiset houreet sinua ahdistavat! -— ulvahti Nikolai Vsevolodovitš ja työnsi hänet kaikin voimin luotansa, niin että Marja Timofejevnan olka ja pää sattuivat kipeästi sohvaan. Nikolai Vsevolodovitš lähti juosten huoneesta, mutta Marja Timofejevnakin oli jo taas jaloillaan, ja ontuen ja hyppelehtien hän kiiruhti vieraan jälkeen, ja vasta portailla, jossa säikähtynyt Lebjadkin töin tuskin sai hänet pysähdytetyksi, hän vielä ennätti vinkuen ja ääneen nauraen singahduttaa Stavroginin jälkeen:
— Griška Ot-rep-jev, a-na-teema!