IV.
»Veitsi, veitsi!» — toisteli Stavrogin katkeran vihaisena astellen suoraan lokaan ja lammikkoihin tiestä välittämättä. Tosin häntä väliin halutti nauraa ääneen, nauraa hillittömästi, mutta jostakin syystä hän kuitenkin koetti hillitä nauruaan. Hän tuli tajuihinsa taas vasta sillalla, täsmälleen samalla kohdalla, jossa hän äsken oli tavannut Fedjkan. Samainen Fedjka odotteli häntä nytkin ja huomattuaan hänet otti lakin päästään, irvisti ikeniään iloisesti ja alkoi samassa selittää jotakin iloisesti ja rennosti. Nikolai Vsevolodovitš kulki ensin edelleen pysähtymättä eikä näyttänyt edes huomaavankaan hänen seuraansa tunkeilevaa kulkuna. Häntä alkoi itseänsäkin hämmästyttää, miten oli saattanut hänet unohtaa ja unohtaa hänet juuri silloin, kun hän itse yhtämittaa toisteli itsekseen: »veitsi, veitsi». Hän sieppasi kulkuria takinkauluksesta ja kaiken vihansa voimalla — vihan, jota illan kuluessa oli kertynyt aika lailla — iski hänet siltaan. Vain hetken tämä yritti tehdä vastarintaa, mutta aavisti samassa, että hän oli vain heinänkorsi noin odottamatta hänen kimppuunsa käyneen vastustajan käsissä ja antautui samassa vastustamatta. Seisoen polvillaan maahan kumartuneena ja käsivarret selän taakse väännettyinä viekas kulkuri odotti rauhallisena ratkaisua, kaikesta päättäen uskomatta vaaraa.
Hän ei erehtynytkään. Nikolai Vsevolodovitš oli tosin jo irroittamaisillaan lämpimän kaulaliinansa sitoakseen sillä vangin kädet, mutta samassa päästikin tämän vapaaksi ja työnsi luotansa. Kulkuri ponnahti samassa jaloilleen, käännähti ja kuin ihmeen kautta hänen kädessään välähti lyhyt ja leveä suutarinpuukko.
— Pois veitsi, piilota se, kiireesti! — sanoi Nikolai Vsevolodovitš sen kärsimättömän käskevästä ja veitsi katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
Vaiti ja taakseen kertaakaan katsahtamatta Nikolai Vsevolodovitš jatkoi taas matkaansa. Mutta itsepintainen roisto ei vain luopunut hänestä. Hän ei tosin enää jatkanut tuttavallista keskusteluaan, vieläpä yritti kulkea hänestä kunnioittavan välimatkan päässä, melkeinpä kokonaisen askelen häntä jäljempänä. Niin he tulivat yhdessä sillan yli rannalle ja kääntyivät tällä kertaa vasemmalle, pitkälle ja yksinäiselle poikkikadulle, josta oli lyhyempi tie kaupungin keskukseen, kuin oli ollut äskeistä Jumalanilmestyksenkatua pitkin kulkien.
— Onko totta, että aivan äsken olet jossakin lähitienoilta ryöstänyt kirkon? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš yht'äkkiä.
— Minä, tuota noin, pistäysin sinne ensin oikeastaan vain rukoillakseni, — vastasi kulkuri kohteliaasti ja vakavasti, melkeinpä olisi voinut sanoa, arvokkaasti, aivan kuin ei koko äskeistä tapausta olisi ollutkaan. Tuttavallisuudestakaan ei ollut enää jälkeäkään. Oli vain asiallinen ja totinen mies, jota tosin oli syyttä loukattu, mutta joka osasi unohtaa loukkaukset.
— Kas, mitenkä taivaan Herra lie armossaan minut tänne saattanut, ajattelin! — hän jatkoi puhettaan. — Kaikkeen tähän on syynä orpouteni, eihän meidän asemassamme ilman Kaikkivoivan apua pääse minnekään. Ja uskokaa, hyvä herra, jos tahdotte, vahinkoa siitä vain oli, pelkkää vahinkoa, Jumala rankaisi synneistäni. Sain koko roskasta kaiken kaikkiaan kaksitoista ruplaa. Pyhän Nikolain hopeinen leukaparta, joka oli puhtainta hopeata, meni aivan polkuhinnasta. Sanoivat — väärennetty.
— Murhasitko kirkonvahdin?
— Se oli nyt oikeastaan sillä tavalla, että me olimme sen vahdin kanssa niinkuin yhteistyössä, mutta sitten aamupuoleen joella meille tuli riita siitä, kenen tulisi kantaa säkkiä. Silloin tein synnin, helpotin vähän hänen taakkaansa.
— Murhaa vielä, ryöstä vielä!
— No, sitä samaahan jankkaa se Pjotr Stepanovitškin, aivan samaa kuin tekin, sanasta sanaan, sillä hän on hyvin itara ja kovasydäminen, mitä tulee toisen ihmisen auttamiseen. Sitäpaitsi hän ei hivenen vertaa usko, ei edes itse taivaan Luojaan, joka meidät on maan tomusta luonut, vaan väittää, että kaiken on muka luonto saanut aikaan, kaikkein viheliäisimmän eläimenkin muka. Eikä hän ymmärrä vähääkään, että meidän asemassamme ei voi mitenkään tulla toimeen ilman armollista kaiken auttajaa. Ja jos hänelle alkaa tätä selittää, niin hän tuijottaa vain kuten pässi veteen, ettei voi kylliksi olla häntä ihmettelemättä. Ette ehkä usko, vaikka kertoisinkin, että kapteeni Lebjadkinilla, jonka luona te äsken juuri suvaitsitte käväistä, ovet olivat usein apposen auki yöt läpeensä, silloin kun hän vielä ennen teidän tänne tuloanne asui Filippovilla. Itse hän oli sikahumalassa, ja rahaa putoili solkenaan taskuista maahan. Omilla silmilläni tuota kaikkea jouduin tarkkailemaan, sillä meidän oloissamme ilman kaiken auttajatahan ei, kuten ymmärrätte, ei voi mitenkään…
— Omilla silmilläsikö näit? Kävitkö siellä öisin?
— Ehkäpä kävinkin, mutta sitä ei vain kukaan tiedä.
— Miksi et murhannut?
— Harkittuani asiaa pidätyin, sillä saatuani tietooni aivan täsmälleen, että puolentoista sataa voisin milloin tahansa saada käsiini, niin miksikä ryhtyä sellaiseen, kun niin ollen voin hieman odoteltuani saada haltuuni kaikki puolitoistatuhattakin? Sillä kapteeni Lebjadkin (sen kuulin omilla korvillani) luotti teihin humalapäissään lujasti, ja tuskin lienee täällä sellaista ravintolaa, vihoviimeiset pikku kapakatkin lukuunottaen, joissa hän ei siitä olisi kerskaillut. Ja kuultuani näin todistettavan monen suulla panin minäkin kaiken toivoni teidän kirkkauteenne. Teille, herra, puhun kuin isälleni tai omalle veljelleni, eikä Pjotr Stepanovitšin enemmän kuin ainoankaan muun sielun pidä saaman tätä tietoonsa. No niin, suvaitsetteko ojentaa kolmisen ruplaa vai ette? Ja ettekö te, armollinen herra, ilmaisisi koko totuutta, että kerta kaikkiaan tietäisin, miten asia on, sillä emmehän me ilman armollista apua voi mitenkään tulla toimeen.
Nikolai Vsevolodovitš alkoi äänekkäästi nauraa, ja otettuaan taskustaan esille kukkaronsa, jossa oli vain viisikymmentä ruplaa pieninä seteleinä, hän heitti roistolle setelipakastansa ensin yhden, sitten toisen, kolmannen, neljännen. Fedjka yritti lennosta siepata ne käteensä, kurottautui, ne putoilivat lokaan, Fedjka keräili niitä huudahdellen: »eh, heh!» Nikolai Vsevolodovitš paiskasi viimein koko tukun ilmaan ja yhä nauraen kääntyi yksin poikkikadulle. Kulkuri jäi keräilemään rahoja, ryömi polvillaan loassa, tavoitteli tuulesta seteleitä ja kaivoi esille lätäköstä kastuneita. Tunnin verran kuului vielä pimeydestä katkonaisia huudahduksia: »eh, heh!»