I.

Seuraavana päivänä kello kahdelta tapahtui sovittu kaksintaistelu. Asiain näin pikaiseen kulkuun oli syynä Artemi Pavlovitšin luja päätös taistella, kävi sitten kuinka tahansa. Hän ei vähääkään ymmärtänyt vastustajansa käytöstä ja oli raivostunut. Kokonaisen kuukauden ajan hän oli rankaisematta häntä loukannut kerta toisensa jälkeen saamatta hänen kärsivällisyyttään yhtään järkytetyksi. Oli sangen tärkeätä saada Nikolai Vsevolodovitš haastamaan hänet kaksintaisteluun, sillä hänellä itselläänhän ei ollut suoranaista syytä niin tehdä. Mitä taas tuli hänen salaiseen, melkeinpä sairaalloiseen vihaansa, jota hän tunsi Stavroginia kohtaan ja jonka alkusyynä oli ollut hänen perhettään neljä vuotta sitten kohdannut kunnianloukkaus, sitä hän jostakin syystä häpesi ottaa lukuun. Ja olihan sellainen tekosyy todella aivan mahdoton, etenkin kun Nikolai Vsevolodovitš mitä sovinnollisimmin oli esittänyt anteeksipyyntönsä, vieläpä kaksi eri kertaa. Hän ei voinut ajatella muuta, kuin että Stavrogin oli häpeämätön pelkuri. Hän ei mitenkään käsittänyt, miksi tämä oli antanut Šatovillekin anteeksi korvapuustin. Viimein, kun hän ei keksinyt neuvoksi muutakaan, hän lähetti Nikolai Vsevolodovitšille mainitun ennenkuulumattoman röyhkeän kirjeen, joka lopulta sai Nikolai Vsevolodovitšin esittämään taisteluhaasteen. Lähetettyään päivää aikaisemmin tämän kirjeen ja kuumeisesti odotellessaan taisteluhaastetta ottaen huomioon kaikki mahdollisuudet, milloin toivorikkaana, milloin taas epävarmana, hän oli kaiken varalta kuitenkin jo samana iltana hankkinut sekundantin, nimittäin Mavriki Nikolajevitš Drozdovin, ystävänsä ja koulutoverinsa, jota hän suuresti kunnioitti. Kun siis Kirillov ilmestyi hänen luokseen aamulla kello yhdeksältä, maaperä oli jo aivan valmiiksi muokattu. Tuskin Kirillov oli ehtinyt avata suutansakaan esittääkseen Nikolai Vsevolodovitšin anteeksipyynnöt ja hämmästyttävät sovintoehdot, kun Gaganov ne muitta mutkitta kiihkeän jyrkästi hylkäsi. Kuullessaan jo illalla asiain kulusta ja näistä hämmästyttävistä sovintoehdoista Mavriki Nikolajevitšin suu oli pelkästä ihmetyksestä jäänyt raolleen ja hän oli jo ollut kehoittamaisillaan Artemi Pavlovitšia suostumaan sovintoon, mutta kun tämä oli arvannut hänen ajatuksensa, hän oli alkanut vapista kuin vilutautinen tuolillaan eikä virkkanut mitään. Jos Mavriki Nikolajevitš ei olisi antanut kunniasanaansa, hän olisi varmasti viipymättä poistunut, mutta nyt hän kuitenkin jäi voidakseen edes jotenkin auttaa asiain kulkua. Kirillov esitti haasteen. Kaikkiin Stavroginin ehtoihin Gaganov suostui sananmukaisesti väittämättä vähääkään vastaan. Vain yksi lisäys tehtiin, ja se oli jo todellakin julmaa, — nimittäin: jos ensimmäisten laukausten jälkeen ei tapahdu mitään erikoista, tehdään uusi yritys, ja jos ratkaisua ei synny vieläkään, niin yritetään kolmas kerta. Kirillov rypisti kulmakarvojaan, pyysi luopumaan kolmannesta kerrasta, mutta kun Gaganov jyrkästi pysyi vaatimuksessaan, hän suostui lopulta ehdolla, että kolme kertaa käy vielä päinsä, mutta ei mitenkään neljättä… siihen suostuttiin. Kello kahdelta päivällä vihamiehet kohtasivat siis toisensa Brykovissa, s.o. kaupungin lähellä olevassa pienessä lehdossa, joka toiselta laidaltaan ulottui Skvorešnikiin ja toiselta Špigulinien tehtaaseen. Eilinen sade oli kokonaan lakannut, mutta kuitenkin ilma oli vielä kostea ja tuulinen sekä maa märkää. Kylmällä taivaalla, hyvin matalalla vieri sameita, hajallisia pilviä, puiden latvat suhahtelivat tuon tuostakin voimakkaasti, ja niiden juuret ratisivat. Aamu oli hyvin surullinen.

Gaganov ja Mavriki Nikolajevitš saapuivat paikalle hienoissa ajoneuvoissa kahden hevosen vetäminä. Kuskipukilla istui Artemi Pavlovitš itse ajaen, ja sitäpaitsi oli mukana vielä ajomies. Melkein samassa tulivat myös Nikolai Vsevolodovitš ja Kirillov, mutta nämä olivat ratsain. Heillä oli myös tallirenki muassaan. Kirillov, joka ei koskaan ollut ennen ratsastanut, istui satulassa suorana ja pelottomana pistolilaatikko oikeassa kainalossaan, — hän ei uskonut sitä rengin huostaan, — mutta vasemmassa hänellä oli suitset, ja tottumattomuudessaan hän kieritti ja nyki niitä niin, että hevonen pudisteli päätään ja oli tuontuostakin takajaloilleen nousemassa, mikä ei muuten vähääkään peloittanut ratsastajaa. Epäluuloinen Gaganov, joka aina nopeasti ja syvästi loukkaantui, piti ratsain saapumista uutena loukkauksena. Sillä tämähän osoitti selvästi, että hänen vihamiehensä olivat varmoja menestyksestään, koskapa eivät pitäneet tarpeellisena tuoda mukaansa ajoneuvoja, joilla haavoittunutta voitaisiin kuljettaa. Hän astui kiukusta kellertävänä maahan. Hän tunsi itsekin, miten hänen kätensä vapisivat, vieläpä hän huomauttikin siitä erikoisesti Mavriki Nikolajevitšille. Nikolai Vsevolodovitšin kumarrukseen hän ei vastannut, vaan kääntyi häneen selin. Sekundantit löivät arpaa, ja se lankesi Kirillovin pistolien hyväksi. Välimatka mitattiin, vastustajat asettuivat paikoilleen, ajoneuvot, hevoset ja palvelusväki saivat siirtyä noin kolmensadan askelen päähän. Aseet ladattiin ja ojennettiin vastustajille.

Harmittaa, että on kiiruhdettava eikä ole aikaa tarkempaan kuvaukseen, mutta en voi kuitenkaan olla mainitsematta muutamia huomioitani. Mavriki Nikolajevitš oli surullinen ja huolissaan. Sitävastoin Kirillov oli aivan rauhallinen ja välinpitämätön. Hän suoritti tosin aina täsmällisesti pikkuseikkoja myöten kaiken, mikä oli hänen velvollisuutenaan, vähääkään hätäilemättä, ja näytti siltä, että hän ei ollut edes utelias näkemään, miten tämä kohtalokas hetki lopulta ratkeaisi. Nikolai Vsevolodovitš oli tavallista kalpeampi, hän oli ohuissa pukimissa, yllään hänellä oli kevyt päällystakki ja valkea pörrökarvainen huopahattu päässä. Hän näytti väsyneeltä, otsa vetäytyi tuon tuostakin ryppyyn, eikä hän yrittänyt vähääkään peitellä huonotuulisuuttaan. Mutta Artemi Pavlovitš oli tänä hetkenä kaikkein ihmeellisin, niin etten voi olla mainitsematta hänestä muutamaa sanaa aivan erikseen.