II.
Emme vielä kertaakaan ole puhuneet hänen ulkomuodostaan. Hän oli pitkähkö, vaaleaverinen, aina kylläisen näköinen, kuten kansa sanoisi, melkeinpä rasvainen. Tukka oli vaalea, ohut. Hän oli noin kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäinen, ja voisipa melkein sanoa, että hänen kasvojensa piirteet olivat kauniit. Hän oli eronnut sotaväestä everstin arvoisena, mutta jos hän olisi odottanut, kunnes olisi päässyt kenraaliksi, hänestä olisi varmasti sukeutunut erinomainen rintamakenraali. Saadaksemme hänen luonnekuvauksensa täydelliseksi täytyy mainita, että pääsyynä hänen armeijasta eroamiseensa oli juuri tuo häntä alinomaa vaivaava ajatus siitä perhehäväistyksestä, joka neljä vuotta sitten oli kohdannut hänen isäänsä klubissa ja johon Nikolai Stavrogin oli syyllinen. Hänen omatuntonsa sanoi, että oli kunniatonta kuulua enää sen jälkeen armeijaan, että hän sinne jäämällä tahrasi rykmenttinsä ja toveriensa maineen, vaikkakaan heistä kukaan ei edes tietänyt mitään koko tapahtumasta. Totta on, että hän jo kerran ennenkin oli aikonut ottaa eron, tosin jo kauan ennen tätä häväistysjuttua ja aivan toisesta syystä, mutta ei ollut jaksanut tehdä ratkaisuaan ennen kuin nyt. Tuntunee omituiselta, mutta on kuitenkin sanottava, että tuo mainittu aikaisempi syy oli ollut helmikuun 19:ntenä julistettu manifesti talonpoikien vapauttamiseksi. Artemi Pavlovitš, kuvernementtimme rikkaimpia tilanomistajia, joka ei manifestin vuoksi oikeastaan paljoakaan menettänyt ja joka sitäpaitsi varsin hyvin ymmärsi tämän toimenpiteen koko humaanisuuden, vieläpä reformin tuottaman taloudellisen hyödynkin, otti tästä huolimatta manifestin tultua julkaistuksi sen ikäänkuin persoonalliseksi loukkauksekseen. Se oli tosin jonkinlaista itsetiedotonta loukkaantumista, liikaa tunteellisuutta, mutta mitä vähemmän on tunteestansa tietoinen, sitä voimakkaampihan se on. Muuten, hän ei isänsä eläessä rohjennut ryhtyä mihinkään ratkaisevaan, mutta Pietarissa hän kuitenkin piti huolen siitä, että kaikki huomatuimmat henkilöt, joiden kanssa hän aina koetti pysyä hyvissä suhteissa, saivat tietää hänen »ylevät» mielipiteensä. Hän oli itseensäsulkeutuva luonne. Vielä on mainittava eräs piirre: hän kuului niihin hieman omituisiin aatelismiehiin, joita tapaa Venäjänmaassamme vielä joskus, vaikka tosin enää harvoin, aatelismiehiin, jotka pitävät aatelista sukuperäänsä ja sen puhtautta suuressa, ehkäpä joskus liiankin suuressa arvossa. Mutta siitä huolimatta hän ei vähääkään rakastanut Venäjän historiaa, vieläpä piti kaikkea tosi venäläistä pelkästään — sikamaisuutena. Jo lapsuudessaan, opiskellessaan tuossa ylhäisiä ja rikkaita varten perustetussa erikoissotakoulussa, jossa hänen oli onni sekä aloittaa että lopettaa opintonsa, saivat alkunsa nuo runolliset mielipiteet. Hän haltioitui keskiaikaisista elämäntavoista, ritarilinnoista, häntä viehätti kaikki tuo, niin sanoaksemme ritarielämän oopperapuoli. Jo silloin hän melkein itki häpeästä, että Moskovan tsaarien aikoina venäläinen bojaari saattoi joutua kärsimään joskus jopa ruumiillista rangaistusta. Tällaisia vertailuja tehdessään hän aivan punastui. Tämä hieman ahdas, mutta ankarasti velvollisuudentuntoinen mies, joka hoiti tehtävänsä mallikelpoisesti, oli sielussaan kuitenkin haaveilija. Väitettiin, että hänellä olisi ollut muka mahdollisuuksia esiintyä julkisissakin tilaisuuksissa ja että hänellä oli hyvä puhelahja, mutta siitä huolimatta hän oli kaikkina kolmenakymmenenä ikävuotenansa ollut vaiti. Vieläpä siinä hienossa pietarilaisessa seurapiirissäkin, jossa hän pysytteli aina viime aikoihin, hän aina käyttäytyi ylpeän pidättyvästi. Tavatessaan Pietarissa äsken ulkomailta palanneen Nikolai Vsevolodovitšin hän oli vähällä kadottaa järkensä. Seisoessaan nyt kaksintaisteluasennossa hän oli hyvin kiihoittunut. Yhä hänestä tuntui, että kaikki voisi vielä äkkiä raueta tyhjiin, pieninkin viivytys sai hänet värisemään. Hänen kasvonsa vääntyivät sairaalloisesti, kun Kirillov antamatta vielä merkkiä virkkoi tosin vain muodon vuoksi, kuten hänen sanansa kuuluivat:
— Tämä on tosin vain muodon vuoksi, mutta nyt, kun pistolit on jo ojennettu ja kun odotetaan vain merkkiä, kysyn viimeisen kerran, ettekö halua sopia? Sekundantin velvollisuus.
Ei käynyt paremmin, kuin että Mavriki Nikolajevitškin, joka tähän asti oli vaiennut, mutta jota jo eilisestä alkaen oli vaivannut hänen oma myöntyväisyytensä ja leväperäisyytensä, tarttui kiihkeästi Kirillovin ajatukseen ja katsoi myös velvollisuudekseen sanoa:
— Yhdyn täydellisesti Kirillovin sanoihin… tuo käsitys, että ei ole muka soveliasta enää sopia taisteluasennossa, on pelkkää ennakkoluuloa, joka soveltuu ehkä ranskalaisille… Enkä edes ymmärrä, että tässä olisi kysymyksessäkään loukkaus, kuten tietenkin suvaitsette, olen vain jo kauan tahtonut sanoa… sillä onhan anteeksipyynnöt esitetty, eikö niin?
Hän kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan. Harvoin hänelle tarjoutui tilaisuutta puhua näin paljon ja näin innostuneesti.
— Toistan ehdotukseni! Suostun esittämään kaikki mahdolliset anteeksipyynnöt, — kiiruhti Nikolai Vsevolodovitš vakuuttamaan.
— Voisiko se olla mahdollista? — Gaganov huudahti raivoissaan kääntyen Mavriki Nikolajevitšin puoleen ja polkaisten hurjasti jalallaan. — Selvittäkää, Mavriki Nikolajevitš, tuolle herralle, — hän osoitti pistoillaan Stavroginia, —jos te kerran olette sekundanttini ettekä vihamieheni, että tuonkaltaiset myönnytykset ovat vain lisäloukkauksia! Hän ei pidä minua edes sen arvoisena, että sanoistani kannattaisi loukkaantua!… Hän ei näe mitään loukkaavaa siinä, että sopisimme nyt! Kuka minä oikeastaan olen teidän mielestänne… ja tekö olette sekundanttini! Teillä on kykyä vain saada minut suunniltani, niin että ammun harhaan. — Hän polkaisi taas jalallaan, sylkeä purskahti hänen huuliltaan.
— Neuvottelut lopetetaan. Pyydän, kuunnelkaa, kun annan merkin, — huusi
Kirillov, minkä jaksoi. — Yks', kaks', kolme!
Tuskin sana kolme oli kajahtanut, kun vastustajat tähtäsivät toisiansa kohti. Gaganov kohotti samassa pistolinsa ja laukaisi jo kuudennella tai ehkä jo viidennellä askelella. Silmänräpäyksen jälkeen hän pysähtyi, ja saatuaan varmuuden siitä, että ei ollut osunut, astui rajaviivalle takaisin. Samoin teki Nikolai Vsevolodovitš, kohotti pistolinsa, mutta melkeinpä tahallisesti liian korkealle, ja laukaisi oikeastaan vähääkään tähtäämättä. Sen jälkeen hän otti esille nenäliinansa ja kääri siihen oikean kätensä pikkusormen. Silloin vasta kävi selville, että Artemi Pavlovitšin kuula oli sentään sattunut, mutta liukunut ainoastaan sormen lihaa pitkin luuta vioittamatta, niin että syntyi vain vähäpätöinen verinaarmu. Kirillov ilmoitti samalla, että jos vastustajat eivät ole kaksintaisteluun tyytyväisiä, sitä jatketaan edelleen.
— Onhan selvää, — huudahti Gaganov korahtelevin äänin (hänen kurkkuaan kuivi) ja kääntyi taas Mavriki Nikolajevitšin puoleen, — että tuo mies (hän osoitti sormellaan Stavroginia) ampui ilmaan… tahallaan… Se on uusi loukkaus! Hän tahtoo tehdä kaksintaistelun mahdottomaksi.
— Minulla on oikeus ampua kuten haluan, kunhan vain noudatan kaikkia tarpeellisia sääntöjä, — julisti Nikolai Vsevolodovitš lujalla äänellä.
— Teillä ei ole oikeutta! Selittäkää se hänelle, selittäkää! — huusi
Gaganov.
Olen täydelleen Nikolai Vsevolodovitšin kanssa yhtä mieltä, — lausui
Kirillov.
— Miksi hän tahtoo säästää minua? — raivosi Gaganov kuuntelematta ketään. — Halveksin hänen armontarjoustaan… Sylkäisen… minä…
— Kunniasanallani, en vähääkään aikonut loukata teitä, — puuttui Nikolai Vsevolodovitš puheeseen kärsimättömästi, — ammuin ilmaan, koska en halua enää tuottaa kuolemaa, en teille enkä kenellekään muulle, se ei koske yksistään siis teitä. Totta on, etten käsitä, että minua olisi loukattu, ja minua surettaa, kun huomaan sen suututtavan teitä. Mutta en salli kenenkään loukkaavan oikeuksiani.
— Jos hän kerran siinä määrin pelkää verta, niin kysykääpä häneltä, miksi hän sitten oikeastaan on haastanut minut kaksintaisteluun? — huusi Gaganov raivoissaan yhä Mavriki Nikolajevitšin puoleen kääntyen.
—- Olihan suorastaan mahdotonta olla haastamatta teitä! — yritti Kirillov, — ettehän te ottanut mitään kuuleviin korviinnekaan, mitenkäs muuten olisi teistä päässyt irti.
— Tahdon vain huomauttaa, — Mavriki Nikolajevitš, joka hartaasti ja nähtävästi kärsien koetti harkita asiaa, sanoi sanansa, — jos vastustaja jo edeltäkäsin ilmoittaa ampuvansa ilmaan, niin eihän kaksintaistelu todellakaan voi jatkua… siihenhän on hyvin ymmärrettävä… ja selvä syy.
— Enhän minä ole väittänyt tahtovani joka kerran ampua ilmaan! — huudahti Stavrogin jo kokonaan malttinsa menettäneenä. — Ettehän te voi tietää, mitä minulla on mielessä ja miten nyt aion ampua… minun puolestani kaksintaistelu voi esteettä jatkua.
— Koska asia on siten, voidaan aloittaa uudelleen, — sanoi Mavriki
Nikolajevitš Gaganoville.
— Hyvät herrat, paikoillenne! — Kirillov komensi.
Vastustajat kävivät toisiaan kohti, Gaganov ei taaskaan osunut, ja Stavroginin laukaus lensi taas ilmaan. Muuten, Nikolai Vsevolodovitšin laukauksista olisi hyvin voinut väitellä, ja jos hän äsken itse ei olisi nimenomaan väittänyt tahallaan ampuneensa tähtäämättä, olisi yhtä hyvin voinut väittää hänen ampuneen, kuten pitikin. Ei hän tähdännyt suoraan taivaaseen tai puuhun, vaan oli tähtäävinään vastustajaansa, vaikkakin tosin metrin verran yläpuolelle hänen hattuaan. Toisella kerralla tähtäys näytti vieläkin todellisemmalta, mutta Gaganovia oli enää mahdoton saada luopumaan hänen epäluulostansa.
— Taas! — hän huudahti kiristellen hampaitaan, — yhdentekevää! Minut on haastettu, ja käytän siis hyväkseni oikeuttani. Tahdon ampua kolmannen kerran… käyköön miten tahansa.
— Teillä on siihen täysi oikeus, — sanoa jymähdytti Kirillov siihen.
Mavriki Nikolajevitš ei sanonut sanaakaan. Kolmannen kerran asetuttiin vastakkain, komennus kuului. Tällä kertaa Gaganov meni aivan rajaviivalle ja alkoi tähdätä jo siitä suoraan, kahdentoista askelen päästä. Hänen kätensä vapisivat liian pahasti, hänen oli mahdoton tähdätä oikein. Stavrogin seisoi pistoli ojennettuna maata kohti ja odotti laukausta.
— Tähtäätte liian kauan, liian kauan! — huudahti Kirillov kiihkeästi, — laukaiskaa! — Laukais-kaa! Mutta samassa jo kajahtikin laukaus, ja tällä kertaa Nikolai Vsevolodovitšin valkea huopahattu lensi maahan. Laukaus oli hyvin osattu. Hatun kuvussa ampumareikä oli sangen alhaalla. Vain puoli tuumaa alemmaksi, ja kaikki olisi ollut selvää. Kirillov meni luo ja ojensi hatun Nikolai Vsevolodovitšille.
— Laukaiskaa, älkää viivyttäkö vastustajaa! — — huusi Mavriki Nikolajevitš hyvin kiihtyneenä huomatessaan, että Stavrogin melkein näytti unohtaneen koko laukaisun ja tarkasteli vain Kirillovin kanssa hattuaan. Stavrogin vavahti, katsahti Gaganoviin, kääntyi syrjin päin ja tällä kertaa laukaisi ilman vähintäkään hienotunteisuutta aivan ohi, suoraan metsään. Kaksintaistelu päättyi. Gaganov seisoi kuin maahan naulattu. Mavriki Nikolajevitš läheni häntä, tahtoi sanoa jotakin, mutta tämä ei näyttänyt osoittavan vähääkään ymmärtävänsä häntä. Poistuessaan Kirillov kohotti hattuaan ja kumarsi Mavriki Nikolajevitšille, mutta Stavrogin näytti unohtaneen entisen kohteliaisuutensa. Ammuttuaan metsään hän ei enää edes kääntynyt rajaviivaa kohti, vaan ojennettuaan pistolinsa Kirilloville lähti kiireesti hevosten luo. Hän näytti vihaiselta ja oli aivan ääneti. Samoin vaikeni Kirillov. Istuttuaan satuloihinsa he päästivät hevoset heti täyteen laukkaan.