III.
— Miksi ette puhu? — Stavrogin katkaisi kärsimättömästi äänettömyyden, mutta vasta lähellä kotiansa.
— Mitä tahdotte? — vastasi Kirillov ja oli vähällä suistua hevosen selästä sen juuri noustessa takajaloilleen.
Stavrogin hillitsi itsensä.
— Aikomukseni ei ollut loukata tuota hölmöä… mutta tein sen kuitenkin, — hän sanoi hiljaa.
— Niin te teitte, — Kirillovin ääni jyrähti, — ja sitäpaitsi hän ei ole hölmö.
— Tein kuitenkin parhaani.
— Ettepä.
— Mitä sitten olisi pitänyt tehdä?
— Olla haastamatta kaksintaisteluun.
— Ja vielä kerran ottaa vastaan isku vasten kasvoja.
— Vaikkapa vasten kasvoja.
— En ymmärrä enää mitään! — puheli Stavrogin äkeissään, — miksi kaikki odottavat minulta sellaista, mitä ei keneltäkään toiselta odoteta? Miksi minun on kestettävä sellaista, mitä kukaan muu ei kestäisi, ja otettava hartioilleni ies, jota ei kukaan muukaan jaksaisi kantaa?
— Luulin, että te itse etsitte iestä?
— Minäkö iestä?
— Niin.
— Oletteko te… sen huomannut?
— Olen.
— Huomaako sen niin hyvin?
— Huomaa.
Hetkisen molemmat olivat vaiti. Stavroginin kasvoihin tuli huolekas ilme. Hän oli hämmästynyt.
— En ampunut sen vuoksi, että tosiaankaan en tahtonut surmata, eikä siinä ollut yhtään mitään muuta, sen saatte uskoa, — hän sanoi hätäisesti ja huolekkaana ikäänkuin puolustautuakseen.
— Ei olisi pitänyt loukata.
— Miten olisi sitten ollut meneteltävä?
— Olisi pitänyt surmata.
— Oletteko pahoillanne, etten surmannut häntä?
— En minä pahoillani. Uskoin, että tahdoitte surmata. Ette tiedä itsekään mitä etsitte.
— Etsin iestä, — Stavrogin naurahti.
— Ette halunnut itse verta, miksi annoitte hänelle tilaisuuden surmata?
— Jos en olisi haastanut häntä, hän olisi surmannut minut kaksintaisteluttakin.
— Ei sitä olisi pitänyt ottaa lukuun. Ehkä ei olisi surmannutkaan.
— Olisi vain lyönyt minua, niinkö?
Ei sitäkään olisi pitänyt ottaa lukuun. Kantakaa ikeenne. Muuten ei sitä lueta teille ansioksi.
— Minä vähät ansiosta, en minä ole sitä keneltään kerjännyt.
— Luulin, että etsitte sitä, — sanoi Kirillov hirvittävän kylmäverisesti.
He ajoivat portista sisälle.
— Tuletteko luokseni? — ehdotti Nikolai Vsevolodovitš.
— En, olen kotona, hyvästi. — Hän nousi ratsulta ja otti aselaatikon kainaloonsa.
— Älkää te ainakaan olko vihainen minulle!
— Stavrogin ojensi hänelle kätensä hyvästiksi.
— En vähääkään! — Kirillov kääntyi takaisin tarttuakseen ojennettuun käteen. — Jos minulle ies on helppo, johtuu se vain luonnosta, mutta jos teidän on vaikeampi, johtuu sekin luonnosta. Ei pidä hävetä liikoja, riittää vähempikin.
— Tiedän olevani heikko luonne, enhän ole pyrkinytkään voimakkaiden joukkoon.
— Älkää pyrkikö. Te ette ole voimakas. Tulkaa juomaan teetä.
Nikolai Vsevolodovitšin mieli oli kovin hämmentynyt hänen saapuessaan omaan huoneeseensa.