I.

Merkillistä oli, miten yksimielisesti koko seurapiirimme suhtautui kaksintaisteluun. Huhu siitä ennätti levitä jo sangen pian, ja kaikki asettuivat empimättä Nikolai Vsevolodovitšin puolelle. Monet hänen entisistä vihamiehistäänkin tunnustautuivat nyt hänen ystävikseen. Seurapiirimme mielenmuutokseen lienevät vaikuttaneet eniten erään naishenkilön sangen sattuvasti lausumat sanat. Tämä henkilö ei ollut näet vielä tähän mennessä ilmaissut mielipidettään, ja senvuoksi hänen sanansa antoivat tapaukselle uuden merkityksen, mikä huvitti suuresti seurapiirimme enemmistöä. Tämä tapahtui seuraavalla tavalla. Heti kaksintaistelua seuranneena päivänä koko kaupunki kokoontui kuvernementtimme aatelismarsalkan rouvan nimipäiville. Vieraiden joukossa, tai oikeammin aivan ensimmäisenä vieraiden joukossa, oli Julija Mihailovna mukanaan Lizaveta Nikolajevna, joka suorastaan säteili kauneutta ja silmiinpistävää iloisuutta, niin että meidän arvoisista naisistamme tämä tällä kertaa oli jo suorastaan arveluttavaa. On mainittava, että kukaan ei enää epäillyt, että hänen ja Mavriki Nikolajevitšin välillä pian julkaistaisiin kihlaus. Kun muudan virkaerossa oleva arvokas kenraali, josta vielä puhumme enemmänkin, leikillisesti huomautti tuona iltana tästä suoraan Lizaveta Nikolajevnalle tämä tunnusti tosiaankin olevansa morsian, — ja mitä luulettekaan? Ainoakaan seurapiirimme naisista ei kuitenkaan ottanut tätä vähääkään uskoakseen. Kaikki itsepintaisesti uskoivat, että Sveitsissä oli kuin olikin eletty jokin romaani, jota pidettiin perhesalaisuutena, ja että Julija Mihailovnalla oli välttämättä siinä osansa. Vaikeata oli selittää, miten nämä huhut, tai oikeastaan aivan tuulesta temmatut kuvittelut, saattoivat niin itsepintaisesti elää ja miksi Julija Mihailovna tahdottiin välttämättä sekoittaa niihin. Tuskin hän oli astunut huoneeseen, kun kaikkien katseet omituisen odottavina kääntyivät häneen. Mainittakoon, että äskeinen tapahtuma oli vielä liian läheinen, ja kaikki ne seikat, mitkä olivat aiheutuneet siitä, vaikuttivat, että siitä puhuttiin vielä varovaisesti, kuiskaillen. Sitäpaitsi ei ollenkaan tiedetty, miten viranomaiset tulisivat suhtautumaan asiaan. Ei kumpaakaan kaksintaisteluun osaaottaneista oltu mitenkään hätyytelty. Muun muassa oli kaikkien tiedossa, että Artemi Pavlovitš oli varhain aamulla saanut aivan esteettä lähteä maatilalleen Duhoviin. Mutta kuitenkin kaikki halusivat hartaasti, että joku uskalikko aukaisisi ensin suunsa ja siten ikäänkuin avaisi samalla seurapiirin kärsimättömyyden oven. Kaikki olivat panneet toivonsa äskenmainittuun kenraaliin, eivätkä he odotuksessaan pettyneetkään.

Tällä kenraalilla, klubimme kaikkein arvossapidetyimmällä jäsenellä, tilanomistajalla, vaikk'ei tosin hyvin rikkaalla, mutta mielipiteiltään hyvin omaperäisellä, parantumattomalla naisten kehittelijällä oli tapana suurissa kutsuissa kenraalinomaisen mahdikkaasti puhua aina ääneen juuri siitä, mistä toiset vasta tuskin rohkenivat varovaisesti kuiskailla. Ja siinä olikin hänen erikoismerkityksensä meidän seurapiirissämme. Sitäpaitsi hänellä oli tapana puhua ääneen venytellen ja makeilevasti, minkä puhetavan hän varmaan oli omaksunut ulkomailla matkustelevilta venäläisiltä tai niiltä ennen muinoin rikkailta tilanomistajilta, jotka talonpoikien vapauttamisen johdosta olivat eniten menettäneet. Stepan Trofimovitš oli kerran suvainnut huomauttaa, että mitä enemmän tilanomistaja oli menettänyt, sitä makeammin hän maiskutteli suutaan ja venytteli sanoja puhuessaan. Muuten, Stepan Trofimovitš itse puhui venytellen ja makeilevasti, vaikka hän ei tietenkään itse itsestään sitä voinut huomata.

Kenraali alkoi puhua kuten ainakin asiantuntija. Ensinnäkin, hän oli Artemi Pavlovitšille jotakin kaukaista sukuakin, vaikka olikin hänen kanssaan riidoissa, heillä lienee ollut oikeudenkäyntejäkin keskenään, ja lisäksi hän oli kerran itsekin ottanut osaa kahteen kaksintaisteluun, olipa vielä toisen takia saanut lähteä rangaistusretkellekin Kaukaasiaan tavallisena rivisotilaana. Joku mainitsi Varvara Petrovnankin nimen, hän kun jo toisen kerran oli »sairautensa» jälkeen käynyt ajelulla, tai oikeastaan ei puhuttu niinkään paljon hänestä itsestään kuin hänen vaunujensa harmaasta nelivaljakosta, joka oli kotoisin Stavroginien omasta hevossiittolasta. Silloin kenraali mainitsi äkkiä tavanneensa tänään »nuoren Stavroginin» ratsain… Kaikki vaikenivat. Kenraali maiskahdutti kerran huuliansa ja julisti, aukaisten samassa armolliseksi suosionosoitukseksi saamansa kultaisen nuuskarasian:

— Vahinko, etten ollut täällä joitakin vuosia sitten… olin näet silloin Karlsbadissa… Hm! Tuo nuori mies huvittaa minua suuresti, olen kuullut kerrottavan hänestä jos jotakin. Hm! Onkohan hän tosiaankin mielipuoli? Niin silloin tiedettiin väittää. Sitten kuulen, että joku ylioppilas loukkaa häntä täällä, vieläpä naisten aikana, ja että hän muka oli mennyt pöydän alle piiloon. Ja eilen taas kuulen Stepan Vysotskilta että Stavrogin on ollut kaksintaistelussa sen Gaganovin kanssa. Ja vain pelkästä kohteliaisuudesta hän lienee tällä kertaa asettanut otsansa maaliksi raivostuneelle vihamiehelleen päästäkseen vain hänestä jotenkin eroon. Hm. Tämä muistuttaa jo kaartin tapoja kaksikymmenluvulla. Seurusteleeko hän täällä missään?

Kenraali vaikeni aivan kuin odotellen vastausta. Seurapiirin kärsimättömyyden ovi oli lennähtänyt selko selälleen.

— Mikä olisi yksinkertaisempaa! — Julija Mihailovna koroitti äänensä harmissaan siitä, että kaikki aivan kuin käskystä loivat katseensa häneen. — Onko mitään ihmettelemistä siinä, että Stavrogin haastoi Gaganovin kaksintaisteluun, mutta ei ylioppilasta? Eihän hän saattanut kaksintaistella entisen maaorjansa kanssa!

Ihmeelliset sanat! Kuinka yksinkertaiset ja selvät, eivätkä ne kuitenkaan olleet juolahtaneet kenenkään muun mieleen, sanat, joilla oli mitä ihmeellisimmät seuraukset. Kaikki, mikä haiskahti skandaalille ja juorulle, kaikki pieni ja anekdoottimainen oli samassa siirtynyt jonnekin kauas, ja asian kokonaan uusi puoli näyttäytyi. Tuli esille uusi henkilö, jonka suhteen oli erehdytty, henkilö, jolla oli suorastaan ihanteellisen ankarat käsitykset asioista. Ylioppilas, siis sivistynyt ja vapaa mies, loukkaa häntä verisesti, mutta hän halveksii loukkaajaa, koska tämä on -— entinen maaorja. Seurapiirin kesken touhutaan ja juorutaan. Kevytmielinen hienosto kääntää halveksuen selkänsä korvapuustin saaneelle, mutta halveksuen tämä kääntyy samoin pois hienostosta, joka ei jaksa kohota hänen ylhäisten käsitystenpä tasalle, vaikka pitääkin oikeutenaan väitellä niistä.

– Ja sitten me tässä, Ivan Aleksandrovitš, olemme muka tietävinämme, millaiset käsitykset ovat oikeita, — huomautti muudan klubin vanhoista herroista toiselle ylevämielisen itsesyytöksen puuskassa.

— Niin on, Pjotr Mihailovitš, niinpä niin, — toinen myönteli, — ja sitten vielä moititaan nykypolven nuorisoa.

— Ei tässä ole kysymys nuorisosta, Ivan Aleksandrovitš, — kolmas huomautti siihen, — ei nuoriso, vaan tähti, niin, niin, eikä suinkaan vain yksi nuorisosta. Kas niin on tämä käsitettävä. Ja sellaista me juuri tarvitsemmekin. Oikeita ihmisiä on enää vain harvassa.

Tärkeintä tässä oli, että tuo »tulevaisuuden mies», paitsi sitä, että hän oli osoittautunut »todelliseksi aatelismieheksi», oli sitäpaitsi myös kuvernementtimme rikkaimpia tilanomistajia, ja niin ollen hänestä saattoi olla paljon apua ja tukea aatelisten asioita järjesteltäessä. Olenhan muuten jo maininnut tilanomistajiemme mielentilasta näihin aikoihin.

Liioiteltiin jo suorastaan.

— Ei siinä vielä kyllin, että hän ei haastanut kaksintaisteluun, kuuluupa vielä vieneen kätensäkin selän taakse, se on aivan erikoisesti painettava mieleen, teidän ylhäisyytenne, — muudankin toi esille.

— Eikä lähtenyt raahaamaan tätä uuden tuomioistuimen eteen, — kolmas lisäsi taas siihen.

— Niin, vaikka se olisi tuominnut vasten aatelismiehen kasvoja heitetystä herjauksesta viidentoista ruplan sakkoon. Hehehe!

— Ei, mutta minäpä kerronkin teille jotakin noista uusista tuomioistuimista, — muudan innostui taas. — Jos joku on varastanut tai tehnyt jonkin muun konnantyön, ja hänet on saatu kiinni ja rikos paljastettu, — hänen ei tarvitse muuta kuin juosta kotiinsa, niin kauan kuin se vielä käy päinsä, ja tappaa vaikka äitinsä. Silloin hänet vapautetaan heti kaikista syytteistä, ja naiset leyhyttelevät hänelle korokkeelta batistinenäliinojaan. Tämä on totinen tosi.

— Totta se on, totta!

Asiaan soveltuvia juorujuttujakaan ei käynyt kiertäminen. Muisteltiin, miten Nikolai Vsevolodovitš oli ollut hyvää pataa kreivi K:n kanssa. Tämän samaisen kreivin omalaatuisen ankarat mielipiteet viimeaikaisesta reformista olivat yleensä tunnetut. Tiedettiin varsin hyvin hänen merkillisistä toimenpiteistäänkin, jotka kuitenkin viime aikoina oli saatu estetyiksi. Ja nyt kaikille selvisi äkkiä, että Nikolai Vsevolodovitš oli varmasti kihloissa kreivi K:n jonkun tyttären kanssa, vaikka ei ollutkaan ilmennyt mitään, mikä olisi tätä huhua tukenut. Ja mitä taas tuli noihin ihmeellisiin Sveitsin seikkailuihin ja Lizaveta Nikolajevnaan, niin niistä kukaan naisistamme, ei viitsinyt enää edes mainita. On sanottava, että Drozdovit olivat tähän mennessä tosin ehtineet jo suoriutua kaikista aikaisemmin laiminlyömistään vieraskäynneistä. Lizaveta Nikolajevnaa ruvettiin jo pitämään aivan tavallisena nuorena tyttönä, joka »koketeerasi» huonoilla hermoillaan. Hänen pyörtymiskohtauksensa Nikolai Vsevolodovitšin tulopäivänä selitettiin johtuvaksi yksistään pelästyksestä, jonka ylioppilaan säädytön teko oli aiheuttanut. Mikäli mahdollista, kaikki koetettiin selittää aivan luonnollisesti, sellainenkin, jota aikaisemmin oli väkisinkin tahdottu katsella jossakin hyvin fantastisessa valaistuksessa. Ja kompurajalka unohdettiin kokonaan. Tuntui suorastaan hävettävältä muistella enää koko juttua. »Vaikkapa nyt olisi ollut satakuntakin kompurajalkaa, — kuka meistä ei olisi ollut kerran nuori!» Erikoisesti koetettiin tuoda esille Nikolai Vsevolodovitšin kunnioittava huomaavaisuus äitiänsä kohtaan, hakemalla haettiin jos jonkinlaisia hyveitä, joita voitiin hänelle omistaa, puhuttiin hänen oppineisuudestaan, jonka hän oli hankkinut neljänä vuonna Saksan yliopistoissa opiskellessaan. Artemi Pavlovitšin käytöstä ei voitu moittia kyllin sopimattomaksi: »on vaikeata saada tunnustusta omiltaan», ja Julija Mihailovna, — niin päätettiin nyt lopullisesti, — oli harvinaisen tarkkanäköinen nainen.

Kun Nikolai Vsevolodovitš siis itse lopulta saapui heidän joukkoonsa, hänet otettiin vastaan naiivin totisesti, kaikissa häneen kohdistetuissa katseissa oli kärsimätön odotus. Nikolai Vsevolodovitš verhoutui heti ankaran äänettömyyden vaippaan, ja se oli tietenkin kaikkien mielestä hänelle enemmän eduksi, kuin jos hän olisi aloittanut selitystulvalla. Sanalla sanoen, tekipä hän mitä tahansa, niin kaikki hyväksyttiin, hän oli kerta kaikkiaan »tullut muotiin». Jos joku kerran joutuu kuvernementin seurapiireihin, hänen on vaikeata päästä niistä enää irti. Nikolai Vsevolodovitš alkoi entiseen tapaansa tunnetun tahdikkaasti täyttää seuravelvollisuuksiansa. Kovin hauskana seuramiehenä häntä ei tosin pidetty, olihan hän »mies, jolla on ollut kärsimyksiä ja joka ei ole kuten muut, on hänellä siis syytäkin olla totinen». Vieläpä hänen ylpeytensäkin ja erillään pysyttelemisensäkin, jonka vuoksi häntä neljä vuotta sitten niin oli vihattu, olivat nyt kaikkien mielestä sangen kunnioitettavia ja miellyttäviä ominaisuuksia.

Eniten riemuitsi Varvara Petrovna. On vaikeata päätellä, missä määrin hän suri Lizaveta Nikolajevnan suhteen rakentelemiensa tuulentupien särkymistä. Varmasti häntä auttoi tässä kohdin sukuylpeyskin. Omituisinta oli, että Varvara Petrovna tosiaankin uskoi aivan varmasti, että Nicolas'lla oli todellakin »valittunsa» kreivi K:n perheessä, ja hän uskoi näitä huhuja sittenkin, vaikka hän, kuten kaikki muutkin, oli temmannut ne suoraan tuulesta. Itse hän ei uskaltanut kysyä asiata suoraan Nikolai Vsevolodovitšilta. Parina kertana hän ei tosin ollut malttanut olla huomauttamatta noin vain leikillä, että hänelle ei oltu osoitettu tarpeellista avomielisyyttä. Nikolai Vsevolodovitš oli siihen vain hymyillyt ja vaiennut. Vaitioloa oli silloin pidetty myöntymyksen merkkinä. Mutta kuitenkaan Varvara Petrovna ei koskaan saattanut unohtaa kompurajalkaa. Kuin raskas kivi se ajatus painoi hänen sydäntänsä, vaivasi painajaisena häntä kauheissa unennäöissä, ja arvelut yhtyivät hänen ajatuksissaan aina niihin haaveisiin, jotka liittyivät kreivi K:n tyttäriin. Mutta tämän me otamme vielä kerran uudelleen puheeksi. On itsestään selvää, että samassa suhteessa kasvoi myös seurapiirien erikoisen huomaavainen kohteliaisuus Varvara Petrovnaa kohtaan, mutta hän ei käyttänyt sitä paljoakaan hyväkseen ja kävi harvoin vieraissa.

Mutta kuvernöörinrouvan luona hän sentään kävi juhlallisesti vieraskäynnillä. Kuka muu kuin hän olisi enää voinut enemmän iloita niistä äskenmainituista Julija Mihailovnan suurta huomiota herättäneistä sanoista, jotka tämä oli suvainnut lausua aatelismarsalkanrouvan nimipäivillä. Nuo sanat olivat vierittäneet paljon surua hänen sydämeltään ja ratkaisseet monta seikkaa, jotka tuosta onnettomasta sunnuntaista lähtien olivat painaneet hänen mieltänsä. »En ole ymmärtänyt tuon naisen arvoa», hän oli tunnustanut suoraan pikaiseen tapaansa ja ilmoitti Julija Mihailovnalle itselleen tulleensa häntä kiittämään. Julija Mihailovnalle tämä oli hyvin mairittelevaa, mutta hän osasi sentään pitää päänsä pystyssä. Niihin aikoihin hän oli jo alkanut oivaltaa oman arvonsa, —- ehkäpä jo hieman liikaakin. Keskustelun kuluessa hän esimerkiksi rohkeni sanoa suoraan, että ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Stepan Trofimovitšin oppineisuudesta eikä tämän kirjallisesta toiminnasta.

— Olen suosiollinen nuorelle Verhovenskille ja näen hänet mielelläni luonani. Hän saattaa tosin olla ajattelematon, mutta hän on vielä nuori. Muuten — hänellä on kunnioitettavan perinpohjaiset tiedot, eikä hän ainakaan ole mikään entinen virkaheitto kriitikko.

Varvara Petrovna kiiruhti silloin heti huomauttamaan, että ei Stepan Trofimovitš ollut koskaan ollutkaan kriitikko, vaan oli ikänsä kaiken asunut hänen kodissaan. Hänen kuuluisuutensa taas, »jonka koko maailma tuntee», perustui hänen alkuperäisen uransa aikoihin ja viime vuosina taas hänen tieteellisiin tutkimuksiinsa Espanjan historian alalla. Sitäpaitsi hänellä oli parhaillaan aikomus kirjoittaa jotakin Saksan yliopistojen asemasta ja luultavasti myös jotakin Dresdenin madonnasta. Sanalla sanoen, Varvara Petrovna ei antanutkaan Julija Mihailovnan niin vain halventaa Stepan Trofimovitšiansa.

— Dresdenin madonnastako? Te kai tarkoitatte Sikstiiniläistä madonnaa? Chère Varvara Petrovna, kokonaista kaksi tuntia istuin tuota kuvaa katselemassa ja kuitenkin lähdin pois pettyneenä. En ymmärtänyt siitä yhtään mitään ja ihmettelin vain, Karmazinov sanoi samaten, että on todella vaikeata päästä siitä perille. Eivät venäläiset enemmän kuin englantilaisetkaan kuulu enää nykyjään löytävän siitä mitään. Edellinen polvi on temmannut sen maineen tuulesta.

— Uusi suunta siis, vai mitä?

— Olen sitä mieltä, että nuorisoakaan ei pidä halveksia. Sanotaan, että he ovat kommunisteja, mutta minun mielestäni heitä on armahdettava ja annettava heillekin arvoa. Luen nykyjään kaikenlaista, — kaikkia sanomalehtiä ja muita julkaisuja, seuraan luonnontieteitä, — tilaan suuret määrät kaikkea, sillä täytyyhän minun tuntea aika, jossa elän, ja ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä. Eihän voi elää koko ikäänsä vain mielikuvitustensa huipuilla. Olen tullut siihen tulokseen, että nuorisolle on oltava suosiollinen, ja se juuri on omiaan pitämään sitä aisoissa. Uskottehan, Varvara Petrovna, että vain me, seurapiirimme, vaikutuksellamme ja rakkaudellamme, voimme estää heidät kuiluun syöksymästä, kuiluun, johon kaikkien noiden ajastaan jäljessä elävien ukkopahojen suvaitsemattomuus heidät ajaa. Olen muuten iloinen, että te kerroitte minulle Stepan Trofimovitšista. Se johtaa minut ajattelemaan: emmeköhän voisi käyttää häntä hyväksemme kirjallisessa matineassamme. Olette kai kuullut, että päivät pääksytysten järjestelen juhlaa, laadin osanottajien luetteloa, kuvernementtiemme köyhien kotiopettajatarten hyväksi. Niitähän on ympäri koko Venäjänmaan, toinen siellä, toinen täällä, yksistään jo meidän kuvernementissamme niitä on kuusi, sitäpaitsi avustettavien joukossa on vielä kaksi telegrafistia ja kaksi, jotka tahtoisivat jatkaa lukujaan, mikä muuten olisi toistenkin tarkoituksena, mutta heidän varansa eivät näet sitä salli. Surkea on venäläisen naisen kohtalo, Varvara Petrovna! Tästä on nyt jo nostettu kysymys yliopistopiireissäkin, ja valtakunnan neuvoston istuntokin on jo pidetty tämän vuoksi. Meidän ihmeellisessä Venäjänmaassamme saattaa tapahtua mitä tahansa. Ja senpä vuoksi me vain pelkästään rakkaudella ja välittömän lämpimällä ymmärtämyksellämme voimme auttaa tätä suurta asiaa oikealle tolalle. Voi, hyvä Jumala, onko meillä paljon vielä jaloja luonteita! On tietenkin, mutta ne ovat hyvin hajalla. Liittykäämme yhteen, niin käymme voimakkaammiksi! Lyhyesti sanoen: ensin järjestetään kirjallinen matinea minun kodissani, sitten on kevyt aamiainen, jonka jälkeen seuraa väliaika, ja samana iltana vielä ovat tanssiaiset. Ensin oli aikomukseni järjestää illan ensimmäiseksi ohjelmanumeroksi kuvaelmia, mutta siitä olisi kai liian paljon kuluja, ja senvuoksi päätimme, että yleisö saa tyytyä karaktääripuvuissa ja naamioissa esitettävään kadrilliin, joka on kuvaavinaan eri kirjallisuussuuntia. Tämän lystikkään ajatuksen keksi Karmazinov. Hänestä on minulla aina ollut paljon apua. Ette liene kuullut, että hän aikoo myös esittää erään viimeisen tuotteensa, jota ei ole vielä julkaistu. Hän on päättänyt jo jättää kynänsä ja lakata kirjoittamasta. Tämä on hänen viimeisensä, jossa hän tahtoo ottaa jäähyväiset yleisöltä. Ihastuttavan siro pikku teos, jonka otsake kuuluu: »Merci.» Otsakehan on tosin ranskaa, mutta hänen mielestään tämä juuri antaa sille leikillisen vivahduksen ja tekee sen sirommaksi. Minäkin kehoitin häntä pitämään sen. Ajattelin, että Stepan Trofimovitš voisi myös esittää jotakin, jos hänellä olisi jotakin sattuvan lyhyttä… eikä niin kovin oppinutta. Pjotr Stepanovitš muistaakseni ja vielä joku muukin esittää jotakin. Pjotr Stepanovitš pistäytyy kyllä luonanne tekemässä tarkemmin selkoa ohjelmasta. Tai parasta lienee, jos suvaitsette, että itse tuon teille koko ohjelman.

— Sallinette minunkin merkitä nimeni osanottajien luetteloon. Puhun ehdotuksestanne Stepan Trofimovitšille ja voin ehkä pyytää häntä vielä omasta puolestanikin.

Julija Mihailovna oli osannut saada kokonaan Varvara Petrovnan lumoihinsa. Vuorenvankkana hän oli nyt joka asiassa puolustamassa Julija Mihailovnaa ja suutahti jostakin syystä aivan kokonaan Stepan Trofimovitšille. Ja tämä raukka — hänhän ei tietänyt mistään mitään — istuskeli vain kotonaan.

— Olen suorastaan rakastunut häneen, en ymmärrä, miten saatoin
siinä määrin erehtyä tuon naisen suhteen, — hän puheli Nikolai
Vsevolodovitšille ja illalla hänen luokseen pistäytyneelle Pjotr
Stepanovitšille.

— Mutta joka tapauksessa, teidän on kuin onkin sentään tehtävä sovinto ukkopahan kanssa, — sanoi Pjotr Stepanovitš. — Hän on aivan epätoivoissaan, tehän olette suorastaan lähettänyt hänet »keittiön puolelle». Eilen hän oli tervehtinyt teitä teidän ajaessanne häntä vastaan vaunuissanne, mutta te olitte kääntänyt päänne poispäin. Kuulkaahan, emmekö asettaisi häntä vielä kerran esille. Minulla olisi hänen suhteensa omat laskelmani, ja hänestä saattaisi olla vielä hyötyäkin.

— N-i-i-n, hän saa tilaisuuden esitelmöidä.

— En tarkoittanut yksistään sitä. Olin itse aikonut käydä tänään hänen luonaan. Ilmoitanko siis jo hänelle?

— Miten haluatte. -En muuten tiedä, miten aiotte tuon kaiken järjestää, — hän sanoi epäröiden. -— Aioin jo itsekin neuvotella hänen kanssaan ja tahdoin jo määrätä tapaamisajan ja -paikankin. — Hän kävi hyvin totiseksi.

— Ei kannata. Kyllä minä hänelle viestin vien.

— Ehkä niin on parasta. Mutta muistakaa sanoa hänelle, että ilmoitan kyllä tapaamisajasta. Muistakaa välttämättä.

Pjotr Stepanovitš riensi juoksujalkaa ja hymähdellen matkoihinsa. Mikäli muistan, hän oli näinä aikoina yleensä hyvin ärtyisä ja oli melkeinpä ketä kohtaan tahansa hyvin kärsimätön. Omituisinta oli, että kaikki soivat sen hänelle anteeksi. Ylipäänsä oli vallalla käsitys, että häneen oli suhtauduttava jollakin aivan erikoisella tavalla. Mainittakoon, että hän erikoisen ilkeästi suhtautui myös Nikolai Vsevolodovitšin kaksintaistelujuttuun. Se yllätti hänet. Hän oli käynyt kasvoiltaan aivan vihertäväksi, kun hänelle oli kerrottu tästä. Varmasti siinä oli jotakin, joka loukkasi hänen itserakkauttaan: saihan hän siitä tiedonkin vasta seuraavana päivänä, jolloin se oli jo kaikkien muidenkin tiedossa.

— Mutta teillähän ei ollut oikeutta ryhtyä kaksintaisteluun, — hän kuiskasi Stavroginille vasta viidentenä päivänä sen jälkeen tavatessaan hänet klubissa. Merkillisintä oli, että he eivät näinä viitenä päivänä jo aikaisemmin olleet kertaakaan tavanneet, vaikka Pjotr Stepanovitš pistäytyi melkein joka päivä Varvara Petrovnan luona.

Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen ääneti, hajamielisesti, aivan kuin ei olisi käsittänyt, mistä oikeastaan oli kysymys, ja jatkoi matkaansa hänen ohitsensa pysähtymättä. Hän oli menossa klubihuoneiston ison salin kautta ravintolan puolelle.

— Tehän olette käynyt Šatovinkin luona… te aiotte tehdä avioliittonne Marja Timofejevnan kanssa julkiseksi, — Pjotr Stepanovitš juoksi oikein hänen jälkeensä, vieläpä tarttui hajamielisyydessään häntä olkapäähän.

Nikolai Vsevolodovitš ravisti samassa pois hänen kätensä, kääntyi nopeasti häneen päin ja rypisti ankarasti kulmiaan. Pjotr Stepanovitš katsahti häneen hymähtäen, pitkään ja hyvin omituisesti. Tätä kesti silmänräpäyksen ajan. Sitten Nikolai Vsevolodovitš jatkoi matkaansa.