II.
»Ukkopahan» luona Pjotr Stepanovitš oli käynyt heti Varvara Petrovnan luota lähdettyänsä. Se, että hän oli sinne niin kiiruhtanut, oli selitettävissä siten, että hänellä oli vanhaa kaunaa, jonka hän nyt aikoi kostaa ja josta minullakaan ei ollut tähän saakka ollut aavistusta. Asia oli näet sillä tavalla, että heidän viimeksi tavatessaan, siis viime viikon torstaina, Stepan Trofimovitš oli tosin itse aloittanut ensin kiistan, mutta lopettanut sen ajamalla Pjotr Stepanovitšin matkoihinsa uhaten kepillä. Tapahtuman hän oli minulta silloin salannut, mutta tällä kertaa, kun Pjotr Stepanovitš tuli sisälle hymyillen ainaista pilkallista hymyänsä, joka ilmaisi mitä naiivinta omanarvontuntoa, ja uteliaasti joka nurkkaan kurkistellen, Stepan Trofimovitš antoi minulle merkin, josta ymmärsin, että hän tahtoi minun jäävän huoneeseen. Siten minulle selveni kokonaan heidän keskinäinen suhteensa, sillä kuulinhan koko heidän keskustelunsa.
Stepan Trofimovitš istui puoleksi loikoen leposohvallaan. Viime torstaista lähtien hän oli laihtunut, ja iho oli käynyt kellertäväksi. Pjotr Stepanovitš istuutui mitä tuttavallisimpaan tapaansa häikäilemättä vetäen jalat allensa ja anasti leposohvalta enemmän sijaa kuin kunnioitus isää kohtaan oikeastaan olisi sallinut. Stepan Trofimovitš siirtyi arvokkaasti ja ääneti hieman loitommalle hänestä.
Pöydällä oli avattu kirja, se oli romaani Mitä on tehtävä?[8] Minun on valitettavasti tunnustettava eräs ystävämme heikkous. Hänen harhakuvitelmansa olivat lopulta johtaneet hänet siihen varmaan luuloon, että hänen oli kuin olikin lopulta ryöstäydyttävä yksinäisyydestänsä ja antauduttava lopputaisteluun. Pidän varmana, että hän oli tuon romaanin hankkinut itselleen tutkiskellakseen sitä vain siinä ainoassa tarkoituksessa, että joutuessaan kerran lopulliseen yhteenottoon noiden »kirkujien» kanssa hän jo edeltäkäsin olisi selvillä heidän otteistaan ja argumenteistaan luettuansa heidän »katekismuksensa», ja näin varustautuneena hän voisi juhlallisesti kukistaa heidät hänen läsnäollessaan. Voi, miten tuo kirja häntä vaivasi. Epätoivoissaan hän sen toisinaan heitti luotansa ja karattuaan seisoalleen harppaili huoneessaan kuin mielipuoli.
— Myönnän, että tekijän perusajatus on oikea — häntä puistatti kuin vilutaudissa, — mutta sehän se kauheata onkin! Tuohan on meidän ajatuksemme, tuo, juuri meidän; mehän, mehän sen ensiksi istutimme, vaalimme sitä ja valmistimme sille tietä. Ja mitä uutta he oikeastaan ovat kyenneet sanomaan meidän jälkeemme! Mutta, voi hyvä Jumala, miten kaikki se nyt on ilmaistu, käännelty ja väännelty! — hän huusi sormillaan kirjaa naputellen. — Sellaisiinko johtopäätöksiin me pyrimme? Voiko tästä enää kukaan päästä selville, mikä alkujaan oli meidän tarkoituksemme?
— Valistaudut? — pilkkaili Pjotr Stepanovitš ottaen kirjan pöydältä ja luettuaan sen otsakkeen. — On jo aikakin. Tuonpa sinulle parempaakin, jos haluat.
Stepan Trofimovitš jatkoi arvokasta vaitioloaan. Minä istuin aivan sohvan nurkalla.
Pjotr Stepanovitš teki tuota pikaa selkoa tulonsa tarkoituksesta. Stepan Trofimovitšin hämmästyksellä ei tietenkään ollut määrää. Hän kuunteli ehdotusta pelonsekaisen suuttumuksen ilmein.
— Ja tuo Julija Mihailovna saattaa kuvitella, että minä tulisin hänen taloonsa luennoimaan!
— Eivät ne oikeastaan ole ollenkaan sinun puutteessa. Tarkoituksena on vain mairitella sinua ja sitä tietä päästä lähemmäksi Varvara Petrovnaa. Mutta onhan itsestäänselvää, että sinä et tietenkään uskalla kieltäytyä. Ja taitaapa tehdä oma mielesikin, — hän hymähti; — teillä vanhoilla on helvetinmoinen itserakkaus. Mutta, kuulehan, sinun ei pitäisi sentään esittää mitään liian ikävää. Mikäs sinulla tuolla on esillä? Espanjan historiako, vai mitä? Annapa minulle se sitten kolmisen päivää ennen läpiluettavakseni, muuten sinä ehkä saat kaikki torkkumaan.
Tämä hätiköivä ja häikäilemättömän raakojen pistopuheiden lateleminen oli selvästi tahallista. Aivan kuin olisi tahdottu osoittaa, että Stepan Trofimovitšin kanssa ei sen hienompaa puhetapaa käyttäen käynyt keskusteleminenkaan. Stepan Trofimovitš pysyi lujana eikä ollut huomaavinansakaan loukkauksia. Mutta se, minkä hän nyt sai kuulla, vaikutti häneen yhä vain tärisyttävämmin.
— Ja hän, hänkö itse käski tuon kaiken ilmoittamaan minulle ja… teidän kauttanne? — hän kysäisi kalveten.
— Niin, katsos, oikeastaan hän aikoo vielä itsekin tehdä sinulle siitä selkoa ja lupasi ilmoittaa kohtausajan ja -paikan. Se on niitä teidän — sentimentaalisuutenne tähteitä. Kaksikymmentä vuotta sinä olet hänelle kiemaillut ja totuttanut hänet perin merkillisiin edesottamisiin. Mutta ole rauhassa, ei siitä enää ole paljoja jäljellä. Ei sitä hetkeä kulu, että hän ei mainitsisi, miten hänen »silmänsä nyt vasta ovat auenneet». Sanoin hänelle suoraan, että koko tuo teidän ystävyytenne — on ollut vain molemminpuolinen likaveden kaatopaikka. Hän puheli minulle paljonkin, veli veikkoseni, kertoi, millaista lakeijan osaa olet alentunut aina näyttelemään. Minä aivan punastuin puolestasi.
— Minäkö näyttelin lakeijan osaa? — Stepan Trofimovitš ei malttanut olla sanomatta.
— Vieläkin alhaisempaa, olet ollut armoleivänsyöjä, siis lakeija omasta tahdostasi. Ei viitsittäisi tehdä työtä, mutta rahakultaan kyllä silti silmät palaa. Kaiken tuon hän nyt käsittää. Kauheata oli kaikki se, mitä hän kertoi sinusta. Voi, veikkoseni, kuinka makeasti nauroin kirjeille, joita olet hänelle kirjoitellut, aivan tuntuu pahalta ja hävettää niitä muistellessakin. Mutta te olette niin turmeltuneita, niin turmeltuneita! Armoleipä turmelee aina ihmisen — sinä olet elävä esimerkki siitä!
— Hän näytti sinulle minun kirjeeni?
— Jok'ikisen. Mutta ymmärräthän itsekin, että oli aivan mahdotonta lukea niitä kaikkia. Hyi, miten paljon paperia olet tuhrinut, luulenpa, että kirjeitä oli parisen tuhatta… Mutta tiedätkös mitä, ukkokulta, lienee sentään ollut hetki sellainenkin, jolloin hän oli vähällä suostua menemään kanssasi naimisiinkin. Silloin sinä vasta oikein hölmö olit. Arvostelen tietenkin asiaa vain sinun kannaltasi, mutta olisihan se sentään ollut parempaa kuin se, mitä nyt oli vähällä tapahtua, olithan vähällä tulla naitetuksi »peittääksesi toisen synnit», olit kuin narri, joka reuhaa maksusta, jotta toisilla olisi hauskaa!
— Maksusta! Hän ei ole saattanut sanoa, että minä maksusta! — kiljaisi
Stepan Trofimovitš tuskaisesti.
— Mitenkäs muuten? Mitäs sinä luulottelet? Minähän sain sinua puolustaa minkä jaksoin. Sehän onkin oikeastaan ainoa puolustuksesi. Ymmärsihän hän itsekin, että tarvitsit rahaa kuten kuka muu hyvänsä, ja että siltä kannalta olit ehkä oikeassakin. Todistin hänelle sen selvästi, onhan se aivan yhtä selvää, kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, että teillä oli ollut kummallakin yhtä paljon hyötyä toisistanne: hän oli kapitalisti ja sinä — hänen hempeämielinen narrinsa. Mutta, mitä tulee rahoihin, niin niitä hän ei sure vaikka lypsitkin häntä kuten ainakin kiliä. Häntä suututtaa vain se, että hän kahdenkymmenen vuoden ajan uskoi, että sinä nyljit häntä vain tiedottomassa jaloudessasi, olit ovelasti osannut ylläpitää valhetta niin kauan. Sitä, että hän itsekin valehteli puolestansa, sitä hän ei koskaan tule myöntämään, ja senpä vuoksi sinä saatkin tuntea syysi kahdenkertaisena. En ymmärrä, miten saatoit luulotella, että et kerran joutuisi vastaamaan tästä kaikesta. Onhan sinulla sentään jonkinlainen järki sinullakin. Ehdotin hänelle eilen, että hän toimittaisi sinut vanhainkotiin, — ole rauhassa, se olisi sellainen, että siellä olo ei mitenkään loukkaisi sinua. Luultavasti hän ottaakin tuosta neuvostani vaarin. Muistathan, mitä viime kirjeessäsi noin kolme viikkoa sitten kirjoitit minulle H:n kuvernementtiin?
— Ethän vain näyttänyt sitä hänelle? — Stepan Trofimovitš keikahti kauhistuen seisoalleen.
— Miksi en olisi sitä näyttänyt? Ensi töiksenihän sen tein. Senkin kirjeen näytin, jossa ilmoitit, että hän riistää sinua, kadehtii lahjakkuuttasi, ja sitten sen, jossa oli niistä »toisen synneistä». Mutta, kylläpä sinulla, veli hyvä, riittää itserakkautta, se täytyy tunnustaa! Nauroin aivan ääneen. Yleensä kirjeesi ovat perin ikäviä. Sinun tyylisi on hirvittävä. Usein en lukenut minulle lähettämiäsi kirjeitä ollenkaan, eräskin niistä lienee jossakin avaamattomana vielä tänäkin päivänä. Saat sen huomenna takaisin. Mutta viimeinen kirjeesi, viimeinen, se vasta oli kaiken huippu! Nauroin ääneen, aivan ääneen.
— Peto, julmuri! — kiljaisi Stepan Trofimovitš.
— Piru vieköön, sinun kanssasi on mahdotonta keskustella. Kuulepas, joko sinä taas aiot ruveta suuttumaan kuten torstaina.
Stepan Trofimovitš suoristautui uhkaavasti:
— Kuinka sinä uskallat käyttää tuollaista kieltä?
— Millaista kieltä? Eikö tämä ole yksinkertaista ja selvää?
— Mutta sano sinä minulle vihdoinkin, julmuri, oletko poikani vai etkö?
— Sen sinä tietänet itse parhaiten. Vaikka isäthän ovat tässä suhteessa usein hyvin sokeita…
— Vaiti, vaiti! — Stepan Trofimovitš aivan vapisi.
— Katsohan, miten sinä taas ärjyt ja kiukkuat, aivan kuten viime torstainakin. Keppiäsikin kohottelit, mutta minäpä löysin kuin löysinkin todistuskappaleen. Pelkästä uteliaisuudesta pengoin koko illan matkalaukkuani. Rauhoitu pois, on kyllä totta, että se ei anna mitään varmuutta. Se oli vain jonkinlainen kirjelippu tuolle puolalaispahaiselle. Mutta kun muistaa, millainen luonne hänellä oli…
— Sano vielä sana, niin saat korvapuustin.
— On niitä ihmisiä kaikenkarvaisia! — Pjotr Stepanovitš kääntyi ihmeissään minun puoleeni. — Katsokaahan, tämä kaikki sai alkunsa viime torstaina. Olen oikein hyvilläni, että nyt olette ainakin te läsnä voidaksenne sanoa mielipiteenne tästä. Asia on näet näin: hän moittii minua siitä, että puhun muka sillä tapaa äidistäni, mutta eikö hän itse juuri suunnannut ajatuksiani sille tolalle? Pietarissa, ollessani vielä lukiossa, hän herätteli minua parikin kertaa yössä, suuteli ja syleili minua kuin akka, ja saatatteko edes kuvitella, mitä hän öisin minulle näin kertoili? Noita samoja somia juttuja äidistäni! Häneltä minä ne ensiksi kuulin.
— Voi, minähän puhuin kuvaannollisesti! Voi et ole minua ymmärtänyt oikein. Sinä et ole ymmärtänyt mitään, et kerrassaan mitään.
— Mutta sinun puoleltasi se oli kuitenkin alhaisempaa, paljon alhaisempaa kuin se, mitä minä nyt teen, tunnusta pois. Sillä katsos, lopultakin minusta kaikki on yhdentekevää. Minä vain katson asiaa sinun kannaltasi. Mitä minuun tulee, niin ole huoletta, äitiäni en syytä. Olitpa hänellä sinä tai tuo puolalainen, niin minustahan se on sama asia. Enhän minä ole syynä siihen, että siellä Berliinissä teille kävi niin hullusti. Ja voiko teiltä viisaampia tekoja odottaakaan. Mutta ettekö te ole tosiaankin naurettavia kaiken tämän jälkeen. Ja eikö sinusta ole jokseenkin samantekevää, olenko sinun tai ehkä jonkun toisen poika? Ajatelkaahan, — hän kääntyi taas puoleeni, — ei niin ruplan kolikkoa hän ole minun takiani tuhlannut koko elämänsä aikana, kuuteentoista ikävuoteeni saakka ei minua kertaakaan edes tavannut. Sitten hän täällä ryösti minut puti puhtaaksi ja nyt kiljuu, että hänen sydämensä on muka minun takiani tihkunut verta, ja teeskentelee muutenkin minulle kuin — näyttelijä! Mutta enhän minä, hyväinen aika, sentään ole mikään — Varvara Petrovna!
Hän nousi ja otti hattunsa.
— Tänä hetkenä kiroan sinut! — Stepan Trofimovitš kohotti kalpeana kätensä häntä kohti.
— Kaikkeen sitä ihminen tyhmyydessään joutuukin! — Pjotr Stepanovitš näytti olevan ihmeissään. — No, hyvästi nyt, ukkopaha, en tule enää koskaan luoksesi. Lähetä esitelmäsi ajoissa, älä vain unohda, ja jos suinkin voit, niin jätä kaikki typeryydet: vain tosiasioita, tosiasioita ja tosiasioita, ja mikä tärkeintä: mahdollisimman lyhyesti. Hyvästi.