III.
Siihen, että Pjotr Stepanovitš kohteli näin isäänsä, oli muuten vaikuttamassa syitä jos toisiakin. Minusta tuntui, että hänen aikomuksensa oli saada ukko epätoivoissaan tekemään jokin ilmeinen määrätynlainen skandaali. Tämä kaikki oli tarpeellista eräiden muiden tarkoitusperien vuoksi, joista vielä tuonnempana tulee puhe. Tämäntapaisia laskelmia ja suunnitelmia hänelle oli kasaantunut näihin aikoihin koko joukko, ja tietysti kaikki oli hyvin fantastista. Hänellä oli näköpiirissänsä, paitsi Stepan Trofimovitšia, vielä toinenkin marttyyri. Näitä marttyyreja hänellä muuten oli kokonainen liuta, ja se heistä, johon hän oli pannut suurimman toivonsa, ei ollutkaan kukaan muu kuin itse herra von Lembke.
Andrei Antonovitš von Lembke kuului siihen (luonnon-)suosikkiheimoon, johon kuuluvia kalenteritietojen mukaan lasketaan Venäjällä olevan useita satoja tuhansia ja jonka jäsenet massallaan muodostavat — mahdollisesti aivan tietämättänsä — ankarasti kiinteän yhtymän. Tämä yhtymä ei tietenkään ole syntynyt harkiten ja tietoisesti, vaan sanoitta ja välipuheitta se on itseksensä vähitellen muodostunut, ja sillä on siveellinen olemassaolon oikeutus, jota tukee tämän heimon kukin yksilö kohdastansa kaikkialla ja kaikissa olosuhteissa. Andrei Antonovitšilla oli ollut kunnia opiskella eräässä korkeimmassa Venäjän oppilaitoksessa, johon kerääntyy rikkaiden tai suurien suhteidensa vuoksi ansioituneiden perheiden nuorisoa. Tämän oppilaitoksen kasvatit saavat, melkein heti oppikurssinsa suoritettuansa, hyvin huomattavia ja aivan määrätynlaisia valtionvirkoja. Andrei Antonovitšilla oli setä, joka oli insinööri-everstiluutnantti, ja toinen — leipuri, mutta sittenkin hän oli päässyt pujahtamaan ylimpään oppilaitokseen, ja siellä hän tapasi useita muitakin samanlaisia heimoveljiään. Hän oli hauska toveri. Opinnoissaan hän oli hieman kovapäinen, mutta siitä huolimatta kaikki pitivät hänestä. Ja kun ylimmillä luokilla useimmat hänen tovereistaan, etupäässä venäläiset, oppivat keskustelemaan hyvin ylevistä ajan kysymyksistä, vieläpä niin mahtipontisesti, että näytti siltä, kuin he olisivat odottaneet päästötutkintoa vain voidakseen sen jälkeen heti panna kaikki asiat järjestykseen, — silloin Andrei Antonovitšia huvittivat vielä kaikkein viattomimmat koulupojankepposet. Hän nauratti kaikkia, mutta hänen kepposissaan oli enemmän kyynillisyyttä kuin kekseliäisyyttä, ja tämä juuri näytti olevan hänen tarkoituksensakin. Hänellä oli tapana esimerkiksi äkkiä niistää nenää jollakin ihmeellisellä tavalla juuri silloin, kun opettaja oli tekemäisillään hänelle kysymyksensä, mikä sai sekä toverit että opettajan hyvälle tuulelle. Tai sitten hän asettui yhteisessä makuuhuoneessa kättentaputusten kaikuessa johonkin sopimattomaan kuvaelma-asentoon. Hän osasi vielä soittaa nenänsä varrella (vieläpä sangen taitavasti) alkusoiton Fra Diavolosta. Ulkoasunsa suhteen hän oli myös tahallisesti huolimaton, aivan kuin olisi tahtonut sillä erikoisesti keikailla. Viimeisenä vuotena hän alkoi kirjoitella runoja venäjän kielellä. Oman heimokielensä kielioppia taas hän ei, kuten eivät monet muutkaan hänen Venäjällä asuvista heimoveljistään, osannut kunnollisesti. Tämä taipumus runoiluun vei hänet erään hänen juron ja seuraakarttavan toverinsa pariin, joka oli jonkun köyhän kenraalin poika, aito venäläinen ja jota oppilaitoksessa pidettiin tulevana, suurena kirjailijana. Tämä otti hänet suojelukseensa. Mutta tuskin oli kulunut kolmea vuotta heidän pääsemisestään pois oppilaitoksesta, kun tämä juro toveri, joka oli vaihtanut virkauransa venäläiseen kirjallisuuteen ja joutunut senvuoksi herrastelemaan rikkinäisissä saappaissa ja hampaat kylmästä kalisten, kesätakkisillaan kerran syysmyöhällä tapasi sattumalta Anitškinin sillalla entisen suosikkinsa »Lembkan», kuten häntä oppilaitoksessa nimitettiin, ja mitä arvelette silloin tapahtuneen? Tämä ei edes tuntenut entistä toveriansa ensi hetkenä ja pysähtyi aivan ihmeissään. Nuori mies oli moitteettomissa pukimissa, punertava poskiparta oli ihmeen hyvin hoidettu, nenällä oli kakkulat, jalassa lakeerinahkaiset saappaat, hansikkaat uuden uutukaiset, hartioilla keikarimainen päällystakki ja kainalossa salkku. Lembke oli toveriaan kohtaan huomaavainen, sanoi osoitteensa ja pyysi tätä pistäytymään luokseen joskus illalla. Kävi selville, että hän ei ollutkaan enää Lembke, vaan von Lembke. Toveri noudatti kutsua luultavasti vain ilkeämielisessä tarkoituksessa. Portailla, jotka eivät suinkaan olleet komeat eivätkä juhlalliset, mutta kuitenkin punaisen veran peitossa, hänet otti vastaan ovenvartija ja kysyi hänen nimeänsä. Ovikello kilahti ylhäällä heleästi. Mutta odotetun rikkauden asemesta tulija tapasikin »Lembkansa» pienestä, syrjäisestä huonepahaisesta, joka oli pimeä ja ränstynyt, kahtia jaettu tummanvihreillä uutimilla, huonekalut, vaikka tosin täytetyt, olivat kuluneet, ja korkeissa ja kapeissa ikkunoissa oli tummanvihreät verhot. Von Lembke asui hyvin kaukaisen sukulaisensa, kenraalin, luona, joka tuki häntä hänen uudessa virassaan. Hän otti vastaan vieraan ystävällisesti, oli totinen ja siron kohtelias. Puhuttiin kirjallisuudestakin, mutta hyvin kohtuullisesti. Valkeakaulaliinainen lakeija toi miedonpuoleista teetä ja pieniä, pyöreitä, kuivia leivoksia. Ilkeyksissään toveri pyysi saada pullon seltterivettä. Sen hän sai, vaikka se viipyikin hieman, ja Lembke oli aivan kuin hämillään siitä, että hänen oli vaivattava lakeijaa ylimääräisesti. Tosin hän kyllä yritti tarjota vieraalle illallistakin, mutta näytti olevan hyvin tyytyväinen, kun tämä kieltäytyi siitä ja lähti pois. Sanalla sanoen, Lembke oli jo virkauransa alkupäässä, mutta toistaiseksi hän vielä eleli heimolaisensa, korkea-arvoisen kenraalin, armoilla.
Niihin aikoihin hän lienee ollut rakastunut kenraalin järjestyksessä viidenteen tyttäreen ja nähtävästi sai myös vastarakkautta. Mutta kun aika oli täytetty, Amalia naitettiin kaikesta huolimatta muutamalle vanhalle saksalaiselle tehtailijalle, joka oli vanhan kenraalin vanha ystävä. Andrei Antonovitš ei surrut pahasti, vaan pani murheissaan kokoon — nukketeatterin. Esirippu nousi, näyttelijät astuivat esille ja tekivät kädenliikkeitä. Aitioissa istui yleisö, ja kun pyöritti konetta, soittajat sahasivat orkesterissa jousilla viulujaan, kapellimestari heilutti puikkoaan, kavaljeerit ja upseerit taputtivat käsiänsä permannolla. Kaikki tämä oli tehty paperista, von Lembke oli kaiken tämän itse keksinyt ja suunnitellut. Puoli vuotta hän oli uhrannut sen valmistamiseen. Kenraali järjesti varta vasten pienet iltakutsut, teatteri tuotiin näytteille, kaikki viisi kenraalin tytärtä, vastavihitty Amalia tehtailijoinensa muiden mukana, sekä monet muut rouvat ja neidet saksalaisine kavaljeereineen tarkastelivat ja kehuivat teatteria. Sitten tanssittiin. Lembke oli hyvin tyytyväinen ja lohduttautui pian.
Vuodet kuluivat, ja hän kohosi asemassaan. Hän palveli vain huomatuissa viroissapa hänen päällysmiehensä olivat aina hänen omaheimolaisiansa, ja niin hän sai vihdoin suhteellisesti nuorena varsin huomattavan virka-arvonkin. Kauan sitten hän oli jo ollut naimapuuhissa ja siinä mielessä tarkkaillut ympäristöään. Salaa päällystöltään hän oli lähettänyt myös pienen kertomuksen erään aikakauslehden toimitukseen, mutta sitä ei oltu julkaistu. Sen sijaan hän silloin pani kuin panikin taas kokoon paperista tällä kertaa rautatiejunan, ja se onnistui taas ihmeteltävän hyvin. Matkustajia tuli asemilta juniin matkalaukkuineen ja myttyineen, lapsineen ja koirineen, junailijat ja jarrumiehet käyskentelivät edestakaisin, asemakello helähteli, annettiin lähtömerkki, ja juna lähti liikkeelle. Tätä perin konstikasta kapinetta hän laitteli kokonaisen vuoden ajan. Mutta olihan sentään kaikesta tästä huolimatta mentävä naimisiinkin. Hänen tuttavapiirinsä oli laaja, saksalaisia etupäässä, mutta venäläisissäkin piireissä hän liikkui, tietenkin vain esimiestensä perheissä. Lopulta, kun hänen harteilleen oli tulla jysähtänyt jo kolmekymmentäkahdeksas vuosi, hän sai lisäksi vielä perinnönkin. Hänen setänsä, leipuri, kuoli ja määräsi testamentissaan hänelle kolmetoistatuhatta ruplaa. Nyt oli vain saatava sopiva virka. Herra von Lembke, huolimatta menestyksestään virkauralla, oli kuitenkin pohjaltaan perin vaatimaton mies. Hän olisi ollut varsin tyytyväinen, jos olisi saanut jonkin pienen, mutta silti itsenäisen valtionviran, esimerkiksi sellaisen, missä hänen määrättävissään olisi ollut jonkin valtionlaitoksen puunkulutus, tai jotakin muuta yhtä mieluista, ja sellaiseen hän olisi hautaantunut ehkäpä koko iäkseen. Mutta silloinpa sattuikin hänen tielleen odotettujen Amalioiden ja Ernestinojen asemesta — Julija Mihailovna. Hänen asemansa kohosi heti yhtä askelta korkeammalle. Vaatimaton ja täsmällinen von Lembke tunsi, että hänenkin sopi kerran olla hieman itserakas.
Julija Mihailovna omisti vanhojen laskujen mukaan kaksisataa sielua, ja sitäpaitsi hänellä oli huomattavia suojelijoita. Ja olihan von Lembke kaiken lisäksi kaunis mies, kun taas Julija Mihailovnalla alkoi jo olla ikää päälle neljänkymmenen. On pantava merkille, että Lembke rakastui vähitellen oikein tosissaan Julija Mihailovnaan ja yhä enemmän sitä mukaa kuin tunsi todella tulevansa sulhaseksi. Hääaamuna hän lähetti morsiamelleen runojakin. Julija Mihailovnaa tämä kaikki suuresti miellytti, miellyttivät runotkin: neljäkymmentä vuotta! Sellainen ikä ei ole enää leikin asia. Pian Lembke sai uuden virka-arvon ja asemaansa; sopivan kunniamerkin sekä määräyksen lähteä kuvernementtiimme.
Kesken meilletulopuuhiansa Julija Mihailovnalla oli ollut paljon vaivaa puolisonsa muokkaamisessa. Hän tiesi tosin, että hänen puolisoltansa ei suinkaan puuttunut lahjoja. Hän osasi, jos niin tarvittiin, esiintyä, osasi kuunnella muiden puhetta arvokkaasti ja syvämietteisesti, osasi tarvittaessa pitää suunsa kiinni, kykeni ottamaan eri asenteita, saattoipa tarvittaessa pitää puheenkin, jossa oli ainakin jonkinlaisia ajatuksen rippeitäpä tynkiä, sekä osasi vielä lisäksi saada sanoihinsa sitä liberalismin hohdetta, joka on nykyjään käynyt niin perin välttämättömäksi. Mutta Julija Mihailovna oli kuitenkin kaikesta huolimatta levoton. Hänen mielestään hänen puolisonsa ei ollut sittenkään tarpeeksi vastaanottavainen. Iankaikkisen pitkän ja vaivalloisen tavoittelun tulokseksi saavutettuansa vihdoinkin aseman tämä näytti nyt kaipaavan lepoa. Julija Mihailovna olisi tahtonut välttämättä valaa häneen omaa kunnianhimoansa, mutta tämäpä olikin ruvennut tällä kertaa liimailemaan pahvista luterilaista kirkkoa. Pastori saarnasi, seurakunta kuunteli hartaana kädet ristissä, muudan rouva pyyhkieli kyyneliä, muudan ukko niisti nenäänsä. Loppujen lopuksi urut alkoivat soida. Nämä urut oli suurin kustannuksin tilattu suoraan Sveitsistä. Julija Mihailovna oli säikähtyneenä sulkenut tekeleen laatikkoonsa, heti kun oli saanut siitä vihiä. Korvaukseksi hän oli sallinut miehensä kirjoittaa romaaneja, mutta niitäkin salaa. Siitä lähtien hän oli alkanut luottaa vain omaan itseensä. Surullisinta oli, että tässä kaikessa oli liian runsaasti kevytmielisyyttä ja liian vähän todellisuuden tuntoa. Kohtalo oli liian kauan antanut Julija Mihailovnan olla naimattomana. Aatoksia, toisia toisen jälkeen välähteli hänen kunnianhimoisessa ja hermostuneen kiihtyneessä mielessään. Hän hautoi suunnitelmia, hän tahtoi kerta kaikkiaan hallita koko kuvernementtia, jonka keskipisteenä ja suunnanmäärääjänä hän itse oli oleva. Von Lembke oli ensiksi hieman säikähtynyt, mutta pian hän oli virkamiesvainullaan tajunnut, että kuvernementin hallitsemisessa ei ollut mitään peloittavaa. Ensimmäiset pari, kolme kuukautta olivat kuluneet hyvin mukiinmenevästi. Mutta sitten oli ilmestynyt Pjotr Stepanovitš, ja nyt alkoi tapahtua jotakin tavatonta.
Asia oli näet niin, että nuori Verhovenski oli heti ensi askelellaan käyttäytynyt Andrei Antonovitšia kohtaan suorastaan epäkunnioittavasti ja otti hänen suhteensa itselleen kaikenmoisia erikoisoikeuksia, eikä Julija Mihailovna, vaikka olikin ylen arka puolisonsa arvosta, ollut tätä huomaavinaankaan. Hän ei ainakaan pitänyt sitä tarpeeksi suurimerkityksisenä. Nuoresta miehestä tuli hänen suosikkinsa, joka söi, joi, milteipä nukkuikin hänen kodissaan. Von Lembke alkoi puolustautua, nimitti häntä toisten kuullen »nuoreksi mieheksi», taputteli suojelevasti häntä olalle, mutta tarkoitustaan saavuttamatta. Pjotr Stepanovitš näytti nauravan hänelle vasten silmiä, vieläpä silloinkin, kun oli keskustelevinaan hänen kanssaan aivan tosissaan, ja oli toisien kuullen häntä kohtaan odottamattoman julkea. Kerran palatessaan kotiinsa von Lembke tapasi nuorukaisen nukkumasta työhuoneensa sohvalla, jonne tämä oli asettunut aivan ilman lupaa, ja selitykseksi hän mainitsi vain ottaneensa »pienet unet», kun ei tavannut herrasväkeä kotona. Von Lembke oli loukkaantunut ja kanteli tästä vaimolleen, joka pilkkasi häntä vain ärtyneisyydestä ja huomautti pisteliäästi, että lienee ollut vain hänen oma vikansa, että hän ei osannut antaa ymmärtää, miten häntä oli kohdeltava. Sitäpaitsi »tuo poikanen» ei ollut hänelle koskaan liian tuttavallinen, ja hänen mielestään nuori mies oli »naiivin tuore, vaikka tosin seurapiirin puitteiden ulkopuolella». Von Lembke suutahti. Sillä kerralla Julija Mihailovnan oli ollut välitettävä sovinto. Pjotr Stepanovitš ei oikeastaan pyytänyt anteeksi, vaan yritti päästä koko jutusta raa'alla pilapuheella, jota olisi jonakin toisena kertana pidetty uutena loukkauksena, mutta jota tässä tapauksessa pidettiin vain katumuksen merkkinä. Pahinta oli, että Andrei Antonovitš oli oikeastaan itse syypää tähän tämmöiseen, — olihan hän heti alussa uskonut Pjotr Stepanovitšille romaaninsa. Luullen, että tällä helposti innostuvalla nuorukaisella olisi mieli avoinna runoudelle, ja koska hän jo kauan oli salaisesti toivonut kerrankin saavansa kuuntelijan, hän oli jo heti ensi tutustumisen jälkeen, kerran iltahämyssä, lukenut tälle kaksi lukua. Tämä oli kuunnellut ikävystymistään vähääkään peittelemättä, oli haukotellut epähienosti, ei kehunut kertaakaan ja poistuessaan oli pyytänyt käsikirjoituksen mukaansa muodostaaksensa siitä muka kotona, kun sattui tulemaan aikaa, mielipiteensä, ja Andrei Antonovitš oli siihen suostunut. Käsikirjoitusta hän ei ollut palauttanut vieläkään, vaikka kävikin talossa miltei joka päivä, ja kun häneltä sitä kysyttiin, hän vastasi vain naurahtamalla. Loppujen lopuksi hän ilmoitti kadottaneensa sen kadulle jo samana iltana, jona oli sen saanutkin. Saatuaan tästä tiedon Julija Mihailovna suuttui puolisoonsa aivan silmittömästi.
— Etköhän sinä vain ole puhunut hänelle jo kirkostasikin? — Hän oli aivan hätääntynyt.
Von Lembke oli alkanut peloittavassa määrin osoittaa taipumusta mietiskelyyn, mikä lääkärien lausuntojen mukaan oli hänelle perin vaarallista ja ankarasti kiellettyä. Kuvernementistakin oli puuhaa enemmän kuin olisi saattanut luullakaan, — mutta tästä tulee puhe vielä myöhemminkin, — ja sitäpaitsi oli muutakin, mistä kärsi jo sydänkin eikä pelkästään vain hänen päällikönitserakkautensa. Andrei Antonovitš ei naidessaan ollut vähääkään ottanut lukuun perheriitojen ja aviollisten yhteentörmäysten mahdollisuutta. Hän oli uskonut kotirauhan mahdolliseksi Minnoista ja Ernestinoista huokaillessaan. Hän tunsi, että ei mitenkään voinut kestää perhemyrskyjä. Julija Mihailovna selvitti hänelle loppujen lopuksi tilanteen aivan perinpohjin.
— Suuttua sinun ei sovi mitenkään, — hän sanoi, — ensinnäkään ei senkään vuoksi, että olet kolme kertaa häntä järkevämpi ja paljon korkeammalla yhteiskunnallisella porrasaskelella kuin hän. Tuossa poikasessa on vielä jäljellä vapaa-ajattelijan oikkuja, vaikka minun mielestäni ne ovat oikeastaan vain vallattomuutta, mutta eihän mitään saa aikaan yht'äkkiä, vaan vähitellen. Nuorisoamme on pidettävä arvossa. Minä yritän vaikuttaa lempeydellä ja siten pidätän heitä kuiluun syöksymästä.
— Mutta piru tietää, mitä hän joskus rohkenee päästellä suustaan, — von Lembke yritti vastustaa. — Enhän mitenkään saata osoittaa suvaitsevaisuutta, kun hän ihmisten läsnäollessa vakuuttelee minulle, että hallitus tahallaan juottaa kansaa viinalla tehdäkseen sen kykenemättömäksi ryhtymään kapinaan. Ajattelehan nyt, mihin valoon joudun, kun minun on kuunneltava tällaista puhetta kaikkien läsnäollessa.
Näin puhuessaan von Lembke muisteli äskeistä keskustelua, joka hänellä oli ollut Pjotr Stepanovitšin kanssa. Viattomuudessaan, tarkoittaen tehdä hänet vain aseettomaksi osoittamalla vapaamielisyyttään hän oli näyttänyt omaa salaista julistuskokoelmaansa, johon oli kerätty kaikki mahdolliset sekä koti- että ulkomaalaiset lentolehtiset ja joita hän oli uskollisesti koonnut aina v:sta 1859 alkaen, ei kuten kylmä asianharrastaja, vaan todella saadakseen niistä jotakin selvää. Pjotr Stepanovitš hyvin ymmärtäen hänen tarkoituksensa suvaitsi sanoa, että »tuollaisen julistuksen yksi ainoa rivi sisältää enemmän järkeä kuin jokin kokonainen virasto, teidänkin virastonne huomioonotettuna».
Tämä suututti Lembkeä.
— Mutta meillä tämä on vielä liian aikaista, liian aikaista, — hän sanoi äänessä pyytelevä sävy osoittaen julistuksia.
— Eikö mitä; te näytte olevan peloissanne: se ei siis ole aikaista.
— Mutta, katsokaapa, tässähän esimerkiksi kehoitetaan repimään maahan kirkot.
— No, miksi se ei sitten olisi paikallaan? Tehän olette järkevä ihminen, ette usko itse, mutta tiedätte liiankin hyvin, että tarvitsette uskontoa vain pitääksenne kurissa kansaa. On rehellisempää tunnustaa totuus kuin seurata valhetta.
— Olen samaa mieltä, aivan samaa mieltä kuin tekin, mutta meillä, täällä se olisi vielä liian aikaista, liian aikaista… — vastusti von Lembke nyrpeissään.
— Onko tuokin hallituksen virkamiehelle soveliasta puhetta! Te olisitte kyllä itsekin valmis särkemään kirkkoja ja lähtemään pistin ojossa Pietaria kohti. Teille se siis on vain ajan kysymys — siinä koko ero.
Näin typerästi ansaan joutunut Lembke oli hyvin loukkaantunut.
— Ei se ole sillä tavoin, ei ensinkään — hän innostui yhä enemmän itserakkautensa kiihoittamana. — Te, kuten ainakin nuori mies, joka ei tunne päämääriämme, olette perehtynyt. Nähkääs, Pjotr Stepanovitš, te nimitätte meitä hallituksen virkamiehiksi? Aivan niin. Itsenäisiksi virkamiehiksi? Aivan niin. Mutta katsokaahan, miten me toimimme. Vastuu on meidän, mutta itse asiassahan mekin työskentelemme vain yhteisen asian hyväksi, aivan kuten tekin. Me vain pidämme koossa sitä, mitä te yritätte saada horjahtelemaan ja mikä ilman meitä hajoaisi kaikkiin ilmansuuntiin. Emme me ole teidän vihamiehiänne, emme ollenkaan, me sanomme vain teille: menkää eteenpäin, tehkää tietä edistykselle, horjuttakaakin, jos tarvitaan, sellaista, mikä kerran on vanhaa ja korjattavaa; mutta me hillitsemme teitä tarpeen vaatiessa, pidämme teitä sopivissa rajoissa ja siten suojelemme teitä teiltä itsellänne, sillä ilman meitä te saattaisitte vain Venäjän käymistilaan, riistäisitte siltä sovinnaisen ulkomuodon, ja meidän tehtävämmehän on juuri huolehtia sen ulkomuodosta. Me olemme siis kuin olemmekin toinen toisillemme välttämättömiä. Englannissakin ovat whigit ja toryt toisilleen välttämättömiä. Mitäs me olisimme muuta kuin — toryja ja te taas olette whigejä, niin minä tämän asian ymmärrän.
Andrei Antonovitš puhui jo paatoksen sävy äänessään. Jo Pietarissa hän oli mielellään puhunut silloin tällöin järkevästi ja vapaamielisesti, ja sitä enemmän täällä, kun tiesi, ettei ollut syylä pelätä kenenkään häntä vakoilevan. Pjotr Stepanovitš kuunteli ääneti ja oli muutenkin poikkeuksellisen vakava. Se oli omiaan kannustamaan puhujaa vieläkin enemmän.
— Tehän tiedätte, että olen »kuvernementin isäntä», — hän jatkoi kävellen edestakaisin työhuoneessaan, — tiedätte, että koska minulla on tuhat velvollisuutta, en voi niistä ainoatakaan täyttää, ja toiselta puolen voin varmasti väittää, että minulla ei täällä oikeastaan olekaan yhtään mitään tehtävää. Koko salaisuus on siinä, millä silmällä hallitus kulloinkin katselee asioita. Julistakoon hallitus vaikkapa tasavallan, joko sitten todella politiikan vaatimuksista tai yksinomaan intohimojen tyynnyttämiseksi, ja toiselta puolen taas laajentakoon samalla kuvernöörin valtaa, niin me kuvernöörit nielaisemme kyllä tasavallankin, eikä ainoastaan tasavaltaa, vaan melkeinpä mitä tahansa, omasta puolestani minä ainakin tunnen olevani valmis… Sanalla sanoen, julistakoon hallitus minulle sähköteitse vaikkapa activité dévorante'in, kyllä minä aloitan activité dévorante'illa. Olen puhunut täällä aivan suoraan: »Arvoisat herrat», näin olen sanonut, »kaikkien kuvernementin laitosten toiminnan saattamiseksi tasapainoon ja kukoistukseen on välttämätöntä vain tämä seikka: kuvernöörin vallan laajentaminen.» On, nähkääs, tarpeellista, että kaikki nuo laitokset — joko maalaishallinto- tai oikeuslaitokset — elävät silloin niin sanoakseni kaksoiselämää: on näet tarpeellista, että ne ovat olemassa, — myönnän sen, — se on tosiaankin välttämätöntä, mutta toiselta puolen taas on tärkeätä, että niitä ei ole olemassa, aina sen mukaan, miten hallitus kulloinkin suvaitsee asioita katsella. Jos nämä laitokset hallituksen oikusta havaitaan välttämättömiksi, niiden on oltava siinä silmänräpäyksessä käsillä. Kun taas se tuuli on ohi, niiden on hävittävä kuin tina tuhkaan. Sen konstin minä kyllä osaan. Näin minä ymmärrän activité dévorante'in, mutta kuvernöörin valtaa laajentamatta sitä ei voida toteuttaa. Lienemme täällä kahden. Tiedättekö mitä, ilmoitin jo Pietariin, että olisi välttämätöntä asettaa kuvernöörin talon eteen vartiosotilas. Odotan parhaillaan vastausta.
— Teidän olisi saatava kaksi.
— Kaksi? — von Lembke seisahtui hänen eteensä.
— Ehkäpä yksi sotilas ei riittäisi herättämään tarpeeksi kunnioitusta teitä kohtaan. Pitäisi välttämättä saada kaksi.
Andrei Antonovitšin kasvot vääristyivät.
— Te… te… uskallatte liikoja, Pjotr Stepanovitš. Käytätte väärin lempeyttäni ja suvaitsette puhua pisteliäästi. Näyttelette jonkinlaista bourru bienfaisant'ia.
— Olkoon sen asian laita miten tahansa, — Pjotr Stepanovitš yritti sopertaa, — mutta joka tapauksessa te valmistatte meille tietä ja tehostatte menestystämme.
— Keitä ovat nuo, — me ja mistä menestyksestä oikeastaan on kysymys? — kysäisi von Lembke ihmeissään, mutta jäi vastausta vaille.
Tämän keskustelun sisällykseen tutustuttuaan Julija Mihailovna kävi hyvin tyytymättömäksi.
— Enhän voi mitenkään, — von Lembke yritti puolustautua, — päällikkömäisen halveksuvasti kohdella sinun suosikkiasi, ja etenkin kahdenkeskisessä keskustelussa… Voinhan minäkin… hyvästä sydämestäni… erehtyä puhumaan joskus liikoja.
— Se sinun sydämesi lienee liiankin hyvä. En tietänytkään, että sinulla on julistuskokoelma, ole hyvä, näytä se minulle.
164
165
— Kyllä… mutta, mutta… hän pyysi ne katseltavakseen… päiväksi vain.
— Ja te tietysti annoitte taas! — Julija Mihailovna oli kovin suuttunut. — Kuinka tahditon te olette!
— Lähetän heti hakemaan takaisin.
— Ei hän anna niitä.
— Minä vaadin ne takaisin. — Von Lembken veri kiehahti ja hän hypähti paikoiltaan. — Kuka hän oikeastaan on ja miksi hänen suhteensa olisi oltava varuillaan, ja kuka olen minä, jollen uskalla mitään tehdä.
— Istuutukaa ja rauhoittukaa, -— Julija Mihailovna koetti tyynnyttää häntä. — Vastaan ensimmäiseen kysymykseenne: hänellä on erinomaiset suositukset, hän on lahjakas ja puhuu joskus hyvin viisaita asioita. Karmazinov vakuutti hänellä olevan suhteita kaikkialla ja että hänen vaikutuksensa pääkaupungin nuorisoon on suunnaton. Ja jos minä hänen välityksellään saan kaikki heidät kootuksi ympärilleni, niin varmasti pelastan heidät perikadosta osoittamalla heidän oikeudenkaipuulleen uuden tien. Hän on sydämestään kiintynyt minuun ja tottelee minua joka suhteessa.
— Mutta sillä aikaa kuin heitä kehitellään, he ennättävät jo, piru sen tietää, tehdä mitä tahansa. Myönnän, että sekin ajatus on… —von Lembke yritti puolustautua sekavasti, — mutta… niin, kuulin jo, että -skin kuvernementtiin on jo levitetty jonkinlaisia julistuksia.
— Mutta siitähän huhuiltiin jo kesällä, — julistuksia, vääriä seteleitä ja jos jotakin, mutta ei ainoatakaan ole sittenkään löydetty. Kuka niin on sanonut?
— Kuulin von Blümiltä.
— Voi, säästäkää minua Blümiltänne, älkää mainitko minulle hänestä enää koskaan sanaakaan. Kuulitteko?
Nyt oli Julija Mihailovnan veren vuoro kiehahtaa. Hetkeen hän ei kyennyt vihaltaan edes puhumaan. Von Blüm oli kuvernementin kansliavirkamies, jota hän erikoisesti vihasi. Mutta siitä myöhemmin.
— Verhovenskin suhteen sinun on viisainta rauhoittua, — hän päätti keskustelun. — Jos hän olisi joihinkin vallattomuuksiin syyllinen, hän ei puhuisi sillä tapaa. Hän puhuu kaikille samoin kuin sinullekin. Ne, jotka puhuvat paljon, eivät ole koskaan vaarallisia. Ja sanonpa sen sinulle, jos jotakin tapahtuisi, niin minähän ensimmäiseksi saan siitä häneltä tiedon. Hän on suorastaan fanaattisen, aivan fanaattisen avomielinen minulle.
Huomautan seuraaviin tapahtumiin viitaten, että jos Julija Mihailovna ei olisi ollut noin oman voimansa ja kunnianhimonsa sokaisema, niin ehkä ei olisi tapahtunutkaan mitään siitä, mitä nyt tapahtui ja mitä nuo alhaiset sielut saivat aikaan meillä. Monessa suhteessa hän on yksin kaikesta vastuussa!